Päästyäni ulos käännyin oikealle, ilman aikojani, koska yksikseni
jääneenä kävelin oikealle päin niinkuin metsässä.
Valkoisia pilvenhattaroita, niin pieniä, että niiden koko varjo mahtui
liikkumaan kaduilla, ajelehti nyt taivaalla toisiaan koskettamatta.
Oli sunnuntai. En olisi sitä tiennyt, jolleivät hiljaiset talot, lasten
uudet hatut, lierit ylös- tai alaspäin käännettyinä vastoin heidän
makuaan ja katukäytävien vierustoilla orpoina lirisevät kirkkaat
puroset olisi sitä minulle ilmoittaneet.
Oli aikaista. Kellot soivat kuitenkin kauan, kuten keskipäivällä,
erehdyttäen hetkestä, yhtä juhlallisesti kuin tykki, kun se kumahtaa
riemuitsemisen merkiksi.
Käännyin eräälle puistikkokadulle. Se vei aavistamattani sitä korttelia
kohti, jossa olin asunut köyhänä ja yksinäisenä.
Talot kävivät tutunomaisiksi. Muuan porttiholvi muistutti minulle
myrskyä. Tästä hetkestä asti yritin elvyttää kaikkia muistoja, jotka
tämä puistikkokatu herätti, kävellen hitaasti, jotta ne johtuisivat
mieleeni, ennenkuin ehtisin asianomaisten paikkojen ohi.
Tuon sokerileipomon edustalle olin uudenvuoden päivänä pysähtynyt
lastenseimen vuoksi. Tuolla penkillä istuin eräänä iltana julkeasti,
sääret sisäänpäin vedettyinä, nojatakseni selkälautaan. Tuon
sanomalehtikioskin ympärillä olin kiertänyt, peläten joka kerta, että
se olisi suljettu. Tuosta ikkunasta oli muuan nainen kevätiltana minua
katsellut kasvinnuppujen keveiden höytyjen lennellessä ilmassa.
Sytytin savukkeen niin kömpelösti, että lieska nokesi sen puoliväliin
asti. Minun ei ollut nälkä. Kuitenkin tunsin vatsassani onttoutta, jota
vältin pahentamasta sylkeä nieleskelemällä.
Koska olin tuskin ollenkaan nukkunut, olivat käteni kuivat ja harmaat
niinkuin matkan jälkeen ja kynteni verhotut valkoisilla nahkaheltoilla,
joita en halua läheltä katsella.
Ajattelin Jeannea, yrittäen arvata, mitä hän tällä hetkellä puuhaili.
Mielessäni välähti ajatus palata hänen luokseen, vieläkin rukoilla
häntä pitämään minua luonaan. Kenties hän katui, että oli minut
karkoittanut. Niinkuin kaikki muutkin, olen usein taipuvainen uskomaan
ihmisten katuvan, että he ovat tuottaneet jollekulle kärsimystä.
Olisin halunnut häntä vaania oven taakse piiloutuneena, mutta
ei soittokellon puolelle, jotten ketään häiritsisi, odottaa
tuntikausia, päiväkausia, seurata häntä toisella katukäytävällä, tuoda
portinvartijattaren perille toimitettavaksi merkittömiä kukkavihkoja,
lahjoja ilman myymälän rihkamaa, jottei hän erehtyisi, postimerkillä
varustettuja kirjeitä, jotta hän luulisi niiden saapuneen postissa ja
kirjeenkantajan unohtaneen ne makuloida.
Olisin järjestänyt niin, että hän saisi nähdä minut kaukaa. Hän ei
olisi sitten minua enää tuntevinaan. Kuukauden päästä hän heltyisi.
Eräänä päivänä hän lähestyisi minua, antaisi minulle anteeksi ja
pyytäisi minua palaamaan luokseen. Ja hän olisi pannut tavarani
paikkoihin, jotka niillä oli ollut ennen lähtöäni, jotta minun
mahdollisesti jättämäni jäljet olisivat samalla kohdalla.
Erään porvarillisen talon edustalle, jossa, kun kerran iltapäivällä
Jeannen kanssa kävelin siitä ohi, olin väittänyt syntyneeni, pysähdyin
hetkiseksi.
Kello, joka löi neljännestä vaille kaksitoista, muistutti minulle
iltoja, jolloin me molemmat palasimme elokuvista. Koska minulla ei
ollut mitään kannettavaa, koska olin puettuna niinkuin tavallisesti
ja koska aamuisin lähdettyäni liikkeelle palasin vasta kello yhdeltä
minua odottavaan aamiaispöytään, en vielä oikein tajunnut, mitä oli
tapahtunut.
Ehkä siksi, että muuan nuori nainen katsahti minuun, tai ehkä
liikkumattomuuteni takia, jota mikään ei häirinnyt, käsitin kadun
vilinässä äkkiä täydellisesti, että kaikki oli lopussa, että nyt olin
ilman keinoja ja varoja, yhtä yksinäisenä kuin vakavan taudin uhatessa.
Hengitykseni salpautui niinkuin unessa, kun kamppailen jonkun
itseäni voimakkaamman miehen kanssa. Päätäni pyörrytti. Lähdin
jälleen liikkeelle tietämättä, kävelinkö suoraan, ja mielessäni oli
se vaikutelma, että jäljet takanani ilmaisivat kaikille käyntini
epävarmuuden.
Ei käynyt tuuli. Pakkasta oli vähemmän. Ennen pitkää toinnuin taas.
Laskin, etten ollut kahteenkymmeneenyhteen tuntiin mitään syönyt, etten
ollut kahteenkymmeneenkuuteen tuntiin juonut kahvia.
Ajatus lähteä Margueriten tai Lucienin luo välähti aivoissani, mutta en
tuntenut itselläni olevan rohkeutta vihoitteluun tai torumiseenkaan.
Toisinaan käännyin toivoen, että Jeanne olisi minua seurannut. Hyvin
helppoahan oli kääntyä, ja minulle olisi tuottanut hyvin suuren riemun,
jos olisin hänet nähnyt. Mutta en kertaakaan nähnyt häntä. Siitä
huolimatta vältin liian vilkasliikkeisiä katuja, jottei hän eksyisi
jäljiltäni.
Nyt olin keskellä sitä kaupunginosaa, jossa olin elänyt niin
onnettomana.
Sinne en ollut palannut senjälkeen, kun olin tutustunut Jeanneen, jotta
jälleennäkeminen myöhemmin tuottaisi minulle sitä suurempaa iloa. Ja
myöskin siksi, että vaistomaisesti pelkäsin, mitä oli tapahtunut,
ja että minulle tulisi ainakin ilo jälleen syventyä koskemattomiin
muistoihin, kun taas kerran olisin yksinäni.
Sivuutin majapaikan, jossa olin asunut kolmannenkymmenennen ja
neljännenkymmenennen numeron välillä merkityssä huoneessa, ravintolan,
jossa oli ollut tapani juoda kahvini metallikorvaisesta kupista, kun
sen entinen korva oli särkynyt, kansansaunan, jossa täytyi odottaa
ristitangonkin ohi astuttuaan, elokuvateatterin, jossa meitä oli vain
kolme viimeisinä nousemassa, pieneltä torilta kohoavan muistopatsaan,
jonka vihkimistä sen nähdessäni aina ajattelin, koska olin siinä ollut
saapuvilla, ja postikonttorin, jonka ovi ketään hämmästyttämättä
ritisee ja jossa voi pyytää postimerkkejä kaikilta luukuilta.
Mikään ei ollut vanhentunut. Aitaus verhosi ränstynyttä rakennusta,
jota revittiin. Poissaollessani oli muuan kauppias pannut myymälänsä
uuteen kuntoon, muuan katu oli laskettu sepelikivillä, eräs kahvila oli
laajennettu.
Elämä oli jatkunut. Täällä tunsin kaikissa kärsivällisen pyrkimyksen
lisätä sen hauskuutta, mutta kun juuri nyt piti jälleen aloittaa
elämäni entiseen tapaan ja muista myöhästyneenä, painui mieleni suureen
alakuloisuuteen.
Astuin ravintolaan ja kuten aina, kuten koulussa opettajan vieressä,
kuten rykmentissä korpraalin vieressä, haluten tuntea arvovaltaa
lähelläni, istahdin lähelle kassaa. Riisuin päällystakkini, heiluttelin
sitä ennenkuin laskin sen tuolille, jottei se rypistyisi. Söin
aamiaista ääneti ilman ruokahalua ja niin nopeasti, että lähtiessäni
näin vielä istumassa henkilöitä, jotka olivat aloittaneet ennen minua.
Kadut olivat autiot. Niitä hivelevä auringonvalo vaaleni katoamatta.
Kuu, niin lähellä aurinkoa kuin se suinkin voi olla, oli läpikuultava
ja niin heikon sinervä, ettei sitä voinut etsimättä havaita.
Edessäni kohosi suora katu.
Mielelläni olen korkealla jonkin laajan tilan edessä. Minulla on
toisinaan tarvis nähdä niin kauas kuin silmäni kantavat, nähdä niin
pitkälle kuin hengittämäni ilma ulottuu. Silloin tuskani lievenee. Se
sekaantuu vähitellen kaikkien niiden tuskaan, jotka minua ympäröivät.
En ole enää yksinäni kärsimässä. Se ajatus, että jossakin noista
silmänkantamattomiin ulottuvista taloista ehkä asuu joku kaltaiseni
ihminen, lohduttaa minua. Maailma näyttää minusta silloin vähemmän
etäiseltä, sen ilot ja surut syvemmiltä ja yhtenäisemmiltä.
Astuin kohoavalle kadulle. Siellä leikki lapsia pallosilla, pienemmät
yläpuolella ja isommat alhaalla, jotta heidän voittomahdollisuutensa
olisivat yhtä suuret.