Riisuuduin hiljaa, jottei Jeanne, vaikka hän olisi hereilläkin, kuulisi
mitään häiriötä.
Ikkunaluukut eivät olleet suljetut. Laskin kenkäni matolle, ensiksi
kärjet. Sijoitin varovasti vaatteeni tuolille, jottei niiden paino sitä
kiikuttaisi, ja varoin, ettei taskuistani pudonnut mitään esineitä
ja etteivät napit, joita moisessa kangasmäärässä olisi voinut olla
arvaamattomissakin kohdissa, kilahtaisi selkänojaa vasten.
Äkkiä, äänettömyydestä väsyneenä ja koska se, melua tuottamatta kevensi
mieltäni, viskasin sukkani umpimähkään lattialle eteeni.
Laahaten jalkojani niin, että työntäisin enkä murskaisi sitä, mitä
sattuisi lattialla olemaan, lähestyin hapuilemalla Jeannea, silmät
alas luotuina, jottei hän näkisi niiden kiiltävän, ja heilautellen
viuhkamaisesti kättäni edessäni, jottei hän pääsisi minulta karkuun,
jos jokin ovi oli avoinna.
Sormeni luisuivat sängyn reunalla kuin kaiteita pitkin hitaasti, jotten
satuttaisi niitä kulmaveistoksiin.
Yöpöydän ääressä, joka hievahtelee, kun yksi sen jaloista on aina
sänkymatolla, pysähdyin. Joka ilta panin kauluksennappini sille
pöydälle. Siitä tottumuksesta, niin vähäpätöinen seikka kuin se
itsessään olikin, pidin ajattelematta nappia kädessäni.
Jeanne oli ojentuneena seinää vasten. Epäröin pujahtaa lakanain väliin,
peläten, että niveleni napsahtaisivat.
Vihdoin kumarruin, kohotin toisen sääreni niin, että ruumiini
paino lepäsi viimeiseen asti lattialla, pysyttäen itseni tanakasti
tasapainossa, koska minua kannattava jalka oli paljas.
Kun olin puolittain laskeutunut makuulle, vedin toisenkin sääreni
sänkyyn, ojentaen sen edeltäpäin, jottei minun tarvinnut sitä tehdä
vuoteessa. Sitten siirsin jalkani peitteiden alle, koska en voi nukkua,
jos ne ovat ulkona.
Nyt olin makuulla. Jos Jeanne nukkui, ei hän ollut mitään kuullut.
Haluan kävellä ja toimia äänettömästi. Edellisinä kuukausina minua
oli usein huvittanut lähestyä Jeannea varpaisillani, hänen mitään
aavistamattaan, säikähdyttääkseni häntä.
Huone oli pimeä. Kuullessani Jeannen liikahtelevan arvasin, että hän
oli hereillä. Kuulin vain toisella korvalla, koska lepäsin toisella,
hänen silmiensä räpytyksen, hänen hengityksensä. Hänen kielensä
maiskutuksesta tiesin, oliko hänen suunsa avoinna vai suljettuna.
Tottuneena näihin tuskin huomattaviin ääniin kuvittelin hänen nousevan
ja aikovan lähteä, vaikka hän ainoastaan hievahti.
Vähitellen olivat silmäni tottuneet pimeyteen. Näin lakanan, jonka hän
yksinään oli vetänyt olkansa yli, mutta jonka alitse ilma kuitenkin
huokui. Näin hänen hiuksensa, jotka ulottuivat pielukselleni hänen sitä
tietämättään, niinkuin lapsen hiukset puron partaalla ulottuvat veteen
hänen äitinsä ommellessa.
Hän päästi huokauksen, minkäänlaisen hengityksen suhinan sitä
ennustamatta.
Niin raivoissani kuin olin ollut hetkellä, jolloin hän oli minua
vihaisesti torunut, niin hyväksi tunsin itseni nyt, kun hän kärsi
ääneti.
Ruumiittemme välille laskeutuivat peitteet. Hän pysytteli suorassa
kyljellään, paita vedettynä polviin asti, koska hän pelkäsi jalkojeni
vähäisintäkin kosketusta.
Kuulin hänen sujauttavan kätensä pieluksen alle. Äkkiä hän peitti
kasvonsa. Varmaankin hän itki.
En keksinyt ainoatakaan sanaa häntä lohduttaakseni. Hän itki
hievahtamatta. Olin niin liikutettu, että olisin tahtonut puristaa
häntä itseäni vasten, suudella häntä. Mutta hän ei ollut vielä
nukkunut. Ne ajatukset, jotka tällä hetkellä liikkuivat hänen
mielessään, liittyivät äskeisiin. Niinpä päätin odottaa, kunnes hän
nukahtaisi, yllättääkseni hänet hänen herätessään, kun hänen sielunsa
olisi uudistunut.
En tiennyt, kuluiko aika nopeasti vai hitaasti. Vaikka olin sulkenut
silmäni, olin yhtä valveilla kuin jos ne olisivat olleet auki. Olisin
tahtonut torkahdella niinkuin vartio-öinä, kyllin paljon nähdäkseni
unta, mutta ei niin sikeästi, etten olisi herännyt pienimmästäkin
melusta.
Koska päätäni pyörrytti, jollen ajatellut, yritin tarkata muistoja,
ensimmäistä, joka mieleeni juolahti. Päästyäni sen loppuun avasin
silmäni. Tunsin silloin itseni ihan pieneksi tässä pitkässä ja
korkeassa huoneessa, ollen etäällä ikkunasta, joka tuskin oli seiniä
kirkkaampi.
Jotten ojentaisi kättäni tyhjään ilmaan, jossa se olisi voinut kohdata
Jeannen käden, luisutin sen matrassin syrjää kohti metallipatjan
kylmään ja vankkaan tankoon asti, jonka kosketus elvytti minua.
Kauan liikuin täten muistosta toiseen. Sitten hiljempää kuin yksin
puhellessani kutsuin:
»Jeanne!»
Hän ei vastannut.
»Jeanne», toistin korottamatta ääntäni, sillä varmasti hän minut kuuli.
Tuo nimi, joka oli lentänyt minun pielukseltani hänen pielukselleen,
yhdisti meidät. Se kajahteli pimeässä senjälkeen kun se oli lausuttu.
Tunsin sen suussani, ikäänkuin kieleni olisi säilyttänyt muodon, jonka
se oli ottanut sanan viimeiset äänet lausuakseen. Se hämmensi jokaisen
muun ajatuksen.
Kuitenkaan ei mikään liike, ei mikään sana siihen vastannut.
Äänettömyys ja yö suhisivat korvissani. Odotin hetkisen ja sitten yhtä
hiljaa ja yhtä lempeästi kuiskasin uudestaan:
»Jeanne!»
Tällä kertaa hän liikahti, mutta vain paremmin peittäytyäkseen,
ikäänkuin olisin hänessä herättänyt ainoastaan hänen vaistonsa.
Nyt en enää voinut itseäni hillitä.
»Suo minulle anteeksi, Jeanne. Enhän tiennyt, että se oli niin vakavaa.
Minä pyydän sinulta anteeksi.»
Ääneni vapisi alussa. Mutta kun piti tuolla tavalla ilman eleitä puhua
Jeannelle, jonka selkä oli minuun päin, vaikutti se, että sanani
menettivät vilpittömyyttään sitä mukaa kuin ne lausuin.
Jatkoin kuitenkin:
»Rukoilen sinua, Jeanne, unohda kaikki. Tiedäthän, että minä olen
kykenemätön tekemään pahaa.»
Hän kohotti päätänsä, ja kun hän oli makuulla ja käsivarret ruumiin
sivuilla, näytti se minusta hetkiseksi hullunkuriselta, muistellessani
henkilöitä, jotka liikahtelevat silloin, kun ovat olevinaan kuolleita.
»Minä en kuuntele sinua, Armand.»
Nämä sanat jäätivät minut. Vaikka tiesin, ettei korvilleen voi antaa
käskyjä, että hän vastoin tahtoaankin olisi kuullut ääneni, jos olisin
puhunut, pysyin kuitenkin vaiti.
Kaikki oli lopussa. Onneni ei enää riippunut itsestäni. Suuri ahdistus
valtasi minut. En voinut olla lempeämpi, hellempi kuin miksi vastikään
olin osoittautunut.
Tunsin, että pian minun täytyisi itkeä. Sylkeä kerääntyi suuhuni.
Silmäni kostuivat. Koska olin makuulla, koska ohimoiden iho on herkempi
kuin poskien, tuntuivat kyyneleeni runsaammilta kuin seisaallani itkien.
En halunnut, että Jeanne kuulisi itkuani. Pysyin siis hiljaa, siirtäen
päätäni joka kerta, kun jokin kohta pieluksella oli kastunut.
Minulla ei ollut enää voimia. Minut valtasi turtumus, josta vavahdin
valveille monta kertaa, koska ennen nukkumistani aina uneksin
kompastuvani kiveä vasten.
Sitten aloin tuntea huojennusta. Kaikki kävi parhain päin. Annoin
asiain mennä menojaan. Saatoin nukkua, jos sitä halusin.
* * * * *
Keskellä yötä avasin silmäni, ikäänkuin en vielä olisi ollutkaan
nukuksissa. Kello oli ehkä kaksi aamulla. Kyyneleet olivat kuivuneet
poskipäilleni. Silmäni tuntuivat avartuneen.
Kuulin kaukaisen kellon lyönnin. Oli se hetki yöstä, jolloin on
mahdotonta kellojen lyönneistä tietää aikaa, kun tunnit, puolitunnit ja
neljännestunnit sekaantuvat toisiinsa.
Jeanne nukkui varmaankin. Kuulin hänen säännöllisen hengityksensä.
Tällä kertaa vallitsi ympärillämme todellinen yö, jolloin ei pieninkään
valo ole päivän jatkona, vaan on ainakin kerran sammutettu, jolloin
pukimet ovat mustat, raskaat, unohdetut.
Hellyyden puuskassa lähestyin Jeannea, etsin hänen huulensa, suutelin
pitkään. Hänen huulensa raottuivat. Hän antautui. Me rakastimme
toisiamme niinkuin ennen. Hän antoi minulle anteeksi, kunnes hän, äkkiä
kaikki muistaen, työnsi minut pois.
* * * * *
Päiväkauden alkaessa jakaantua niin ja niin moneen hetkeen heräsin
täsmälleen kello seitsemän.
Ei ollut vielä täysin valoisaa. Jeanne nukkui. Hänen ruumistaan
värähdytteli säännöllinen liike, joka näkyi hartioissa. Muistin heti
kaikki. Tunsin liikkumattomana maatessani vastustamatonta painostusta.
Pitkä päivä valkeni minulle yksin. Se oli ihan likellä eilistä. Uneni
oli ollut liian lyhyt minun sillä välin muuttuakseni. Olin levännyt
kolme tuntia, jos laskin pois valvomani ajan.
Minä, joka aamuisin yleensä olen reippaalla mielellä, olin nyt yhtä
alakuloinen kuin keskellä yötä.
En tohtinut liikahtaa, vaikka muutoin aikaisin herätessäni käännyn,
jotta se ajatus, että juuri olen laskeutunut levolle, auttaisi minua
vaipumaan jälleen uneen.
Selvästi tunsin, että niin pian kuin Jeanne avaisi silmänsä, tapahtuisi
jotakin ratkaisevaa. Hänen päänsä oli luisunut pielukselta, joka
yksinään näytti olevan osana tyhjästä vuoteesta. Hänen ollessaan
tuossa sirossa asennossa olisi otaksunut hänen vielä rakastavan minua,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja hänen heräävän hymy huulilla,
niin että hänen aikaisemmin lausumansa sanat merkitsivät vähän hänen
antautumisensa todellisuuden rinnalla.
Aamun valo osui ylhäällä seinillä vallattomien maalausten
jäljennöksiin, joita iltaisin katselimme. Kaikki näytti vieraalta.
Siirreltävät tuolit olivat yhtä liikkumattomat kuin kaappikin.
Lattialla näyttivät kenkäni ojassa nukkuvan mierolaisen jalkineilta.
Monet esineet, joita en enää tuntenut, ärsyttivät minua. Ikkunaruutujen
heleästä väristä arvasin, että taivas oli sininen, pysyisi sellaisena
kaiken päivää, että aurinko oli jo noussut ja että se taivaanrannalta
luomilla säteillään kultasi idänpuoliset julkisivut.
Nyt olivat Jeannen kasvot minuun päin. Hänen kätensä, suunsa ja
silmänsä olivat suljetut. Tällä hetkellä hän paremmin hengittääkseen
etsi ilmaa kuin jotakin tuoksua. Hänen ohuita luomiaan pitkin kulki
sinisiä juovia, ikäänkuin silmät olisivat liian isot niiden alle
peittyäkseen.
Hengitykseni hipaisi hänen kasvojaan. Heti käänsin päätäni, jottei se
häntä herättäisi.
Silloin tällöin hän hengitti nopeammin ikäänkuin olisi heräämäisillään
tai yrittäisi jotakin niellä. Silloin pelkäsin, että hän avaisi
silmänsä, sillä aina olen uskonut, ettei nukkuessa voi hallita
kurkkuaan.
Minkään liikkeen siitä edeltäpäin vihjaisematta kohosivat hänen
luomensa äkkiä. Kaksi silmää katseli minua. Niiden terät, samoin kuin
kissoilla, olivat tavallista suuremmat, koska vielä oli hämärä. Ne
eivät liikahtaneet. Olisi luullut, että luomet niitä vielä peittivät.
Koska silmät olivat liikkumattomat, näytti minusta, etteivät ne
erottaneet muuta kuin liikkumattomat esineet ja että minun liikkeeni
jäivät niiltä näkemättä. Ajattelin silloin ottaa Jeannen syliini. Hän
oli nukkunut. Aamulla näyttäisi vikani ehkä vähemmän vakavalta.
Kuten yöllä, kuiskasin aluksi:
»Jeanne!»
Hän raotti suutansa, jotta käsittäisin, että hän oli tahallaan minulle
vastaamatta.
»Oletko minulle vielä vihainen?»
Hän nojasi kyynärpäällään keskelle pielusta ja katsahti kierosti
käsivartensa takaa.
»En, Armand. Miksikä olisin sinulle vihainen? Meidän välimme ovat
lopussa.»
Nuo sanat, kun ne olivat ensimmäiset, jotka Jeanne lausui, tuntuivat
minusta hänen ajatuksensa täsmälliseltä heijastukselta. Käsitin,
että hän oli ennen nukkumistaan tehnyt päätöksensä, jota unen hetket
eivät olleet heikentäneet, eikä siis enää ollut mitään toivomista.
Päinvastoin, mikäli aikaa kuluisi, hän loittonisi minusta vielä
enemmän. Niinpä olin yksin. Se oli niin korvaamatonta, etten kyennyt
tuntemaan edes mitään liikutusta, vaan olin tyyni. Hän oli noussut
istualleen sängyssä. Vaikka hän varmaankin oli liikutettu, ojensi hän
käsivartensa koettaakseen sääriään notkistamatta koskettaa varpaitaan.
Sitten hän, kääntyen äkkiä minuun päin, pyysi minua nousemaan,
jottei hänen tarvitsisi sängystä lähtiessään harpata minun ylitseni.
Täytin hänen pyyntönsä. Samaan tapaan kuin silloin, kun hän astuu
portaita alas, tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen, puristi
sitä lujasti, mutta päästi sen heti irti, kun oli astunut jalallaan
lattialle.
Sitten panin jälleen maata lakanoiden keskelle molempien lämpimien
sijojemme väliin. Vedin paidanhihani alas, koska minua viluttaa, jos
käsivarteni ovat paljaat.
Niska nojattuna pielusta vasten katselin hänen pukeutumistaan. Hän ei
puhunut silloinkaan, kun hän minuutin verran etsi toista sukkaansa,
ei silloinkaan, kun hän pudotti hameensa. Hän liikuskeli epäröimättä
huoneesta toiseen, jättäen ovet sillä välin auki.
Kun hän oli valmis, meni hän saliin. Sitten en häntä enää kuullut.