Kotiin tullessani Jeanne istui salissa kuin vieras eikä ollut kerännyt
ympärilleen mitään esineitä, joista olisi saanut puuhaa joutohetken
kuluttamiseksi. Minulle oli vain epämieluista, että hän istuskeli
tuolla lailla, sillä hänessä se oli merkkinä väsymyksestä, jota en voi
ympärilläni sietää. Tällä kertaa hänen näkemisensä toimettomana herätti
minussa pelkoa.
Ilma, joka virtaili huoneesta toiseen, ja vastapäisen julkisivun valot,
jotka näin ikkunoistamme, pahensivat levottomuuttani.
Ovet ja ikkunanluukut olivat auki. Ettei Jeanne, joka tavallisesti
niin paljon huolehti mukavuudesta, ollut niitä sulkenut, jotta salissa
tuntuisi kodikkaammalta eikä lämpö haihtuisi, kummastutti minua.
Kotiin tullessani hänellä oli tapana suudella minua, tunnustella
henkeäni, jonka tuoksut hän sekoitti toruakseen, jos olin ryypännyt,
koskettaa kasvojani silmieni alta, mihin ei kukaan muu kuin hän saanut
koskettaa, pistää huolimattomasti kätensä vaatteitteni avonaisimpiin
taskuihin, sujauttaa kaksi sormeaan liivintaskuuni, ikäänkuin omat
käteni olisivat kiinni tavaramyttyjen pitelemisessä, ja siepata
sieltä rahaa kömpelösti, sillä naiset eivät osaa pistää hyppysiään
liivintaskuun.
Tänä iltana hän ei hievahtanutkaan.
En tohtinut häntä lähestyä. Kello oli kahdeksan. Olin lähtenyt Lucienin
luota iltapäivän lopulla. Minusta tuntui, että hän oli sillä välin
ehtinyt käydä täällä kaikki kertomassa.
Jouduin päästäni pyörälle. Läähätin niin kovaa, etten voinut
hengittää muutoin kuin suun kautta. Minusta tuntui kuin paksuilla
kengänanturoillanikin olisin viippunut kuin nuorallatanssija.
Jeanne oli pitänyt hansikkaansa vieressään. Hänen hattunsa, jonka hän
tavallisesti järjesti ennen muuta, oli pöydän syrjällä, koska se oli
kierinyt ennen pysähtymistään. Hänellä oli pitkä takki, ikäänkuin hän
olisi aikeissa lähteä ulos. Turkiskaulus peitti niskan ja leuan. Hän
oli sen sulkenut edestä niinkuin silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja
hymyili ollakseen erään kuvan näköinen.
Sanaakaan virkkamatta menin ruokasaliin. Siellä tunsin olevani suojassa
hetkellä, jolloin ei aterioitu. Ruuanlämmittäjä oli sammutettu, mutta
porsliinikulhojen kädensijat olivat vielä haaleat. Sokeriastiasta, joka
sai ajattelemaan jälkiruokaa, huomasin, ettei pöytää ollut katettu.
Jottei mikään melu tunkisi väliseinän läpi, joka erotti minut salista,
avasin hiljaa ruokasalinkaapin ovenpuoliskon, joka ei narissut. Mitään
uutta viillosta ei ollut tehty jäljelle jääneisiin ruokiin. Jeanne ei
ollut syönyt päivällistä.
Sitten astuin makuuhuoneeseen peläten, että kuvastinkaappi oli lukossa.
Mutta sen ovi olikin raollaan. Hetkiseksi rauhoituin. Pelko valtasi
minut kuitenkin pian uudestaan.
Kirjeet eivät enää olleet uuninreunuksella.
Jeanne oli ne kätkenyt. Hän tiesi. Hän ei enää tahtonut, että ottaisin
osaa hänen elämäänsä. Etsiäkseen niistä lohtua hän oli ne lukenut
uudestaan.
Istuuduin, en väsymyksestä, vaan toivoen, että asennon muutos tuottaisi
lievitystä, niinkuin jossakin ruumiillisessa kivussa. Siitä ei tullut
mitään. Minua vaivasi raju sydämentykytys, jota tunsin koko rinnassani,
vasemmalla puolella tuskin pahempana, ja hengitykseni salpautuessa se
kohosi kurkkuun ja niskaan asti.
Seinällä riippuva sähkölamppu valaisi vuodetta. Eräänä päivänä poissa
ollessani Jeanne oli sen verhonnut vaalealla kankaalla. Palatessani oli
mieleni käynyt helläksi. Nyt muistin ensimmäiset sanat, jotka tässä
valaistuksessa olimme lausuneet. Kuinka se nyt hohtikaan kylmästi
vuodepeitteelle, kun kirjeetkin olivat poissa!
Itsepintaisesti ryhdyin niitä etsimään. Minusta tuntui, että onneni
riippui niistä. Kohottelin pieluksia ja matrasseja, joiden alle Jeanne
tietäen, että tunsin hänen piilopaikkansa, juuri olisikin voinut ne
sujauttaa siinä uskossa, että juuri siksi ei päähäni pälkähtäisikään
sinne vilkaista. Sitten aloin vapisevin käsin panna vuodetta jälleen
kuntoon, jottei hän mitään huomaisi; mutta kuinka tahansa järjestin
jalkapeitteen, aina jäi uusia poimuja.
Laatikot oli työnnetty kiinni, vaikka Jeanne tavallisesti jätti
niistä pari kolme auki, haluten näyttää hajamieliseltä ja hiukan
huolimattomalta.
Kirjeet oli varmaan pantu johonkin niistä.
Äkkiä minut valtasi täydellisen hyvinvoinnin tunne. Sydämeni jatkoi
sykintäänsä entiseen tapaansa, mutta minua ahdistamatta. Hengitys
kävi helposti. Lucien ei ollutkaan täällä käynyt. Hän ei ollut mitään
kertonut. Hän oli kykenemätön niin halpamaiseen tekoon. Olin siis
vain erehtynyt hänestä, erehtynyt Jeannesta. Maailma oli parempi kuin
luulin. Suottahan kiihoituin otaksumaan sen vainoovan minua, näkemään
juonittelun merkkejä vähimmässäkin paikaltaan siirretyssä esineessä.
Sairaloinen pelko kaikkea kohtaan heikensi arvostelukykyäni, muuttaen
pelkän pahan tuulen puuskan Lucienin taholta vihanpurkaukseksi, hiukan
väsymystä Jeannessa minua kohtaan tähdätyiksi suunnitelmiksi.
Nyt uskalsin jo kuuluvasti liikuskella. Lapsen lailla istahdin
vuoteelle koetellakseni sen pehmeää joustavuutta, vaikka vastikään olin
sitä huolellisesti kohennellut, ja sitten rohkaistuneena palasin saliin.
Kuvastinleikin vuoksi huone esiintyi lyhyenä galleriana, jota kolmeen
kertaan valaisivat saman kattokruunun kellomaiset lamput. Mutta uuni,
jonka kuvastimeen sali heijastui, pilasi suurenmoisuuden harhakuvan.
Jeanne istui samalla paikalla. Hänen sormensa olivat liikahtaneet.
Koska ne olivat alempana, niinkuin oksien huiput iltaisin, näytti hän
minusta väsyneeltä.
Pelko, johon kallistuin, alkoi uudestaan minua jäytää. Kaikkialla
havaitsin outoja yksityisseikkoja. Missään ei ollut merkkejä
tavallisesta jokapäiväisestä työskentelystä. Tuolit olivat liian
kaukana toisistaan, jotta niihin olisi koskettu.
Astuin salin poikki ikäänkuin etsimässä jotakin, jotta minulla olisi
näennäinen syy tulla ja mennä.
Vihdoin istahdin vastapäätä Jeannea.
Puhumattomuus oli kuin tunnustus. Kuitenkaan en uskaltanut virkkaa
sanaakaan. Hän loi katseensa lattiaan. Yksi hänen sormistaan liikahti
ja asettui sitten paikalleen toisten väliin.
Hänen hengityksestään, käsistään, kasvoistaan, vieläpä vaatteistaankin
yritin arvailla, mitä hän mietti. Se ei minulle onnistunut. Minua
ärsytti, että koko hänen olentonsa oli siinä minun edessäni,
pienimmänkään seikan ilmaisematta hänen ajatuksiaan.
Veltosti, ikäänkuin rangaistakseni itseäni jostakin unohduksesta,
nimitin ajatuksissani itseäni houkkioksi.
Valitin vaistoni puutteellisuutta, kun tulin itseltäni kysyneeksi, mitä
olisin tehnyt, jos Jeanne puolestaan olisi minua pettänyt. Silloin
olisin varonut hänelle heti ilmaisemasta, mitä tiesin. Olisin hänen
tapaansa odottanut mahdollisimman kauan.
Tämä toteaminen lamautti minut. Yritin tarrautua kiinni luonteittemme
erilaisuuteen. Jeanne oli paljoa kiihkeämpi kuin minä. Jos hän olisi
jotakin tiennyt, ei hän olisi voinut sitä minulta salata. Mutta
sensijaan että tämä otaksuma olisi minua elvyttänyt, jätti se minut
yhtä alakuloiseksi, sillä niin heikko se oli.
Jeanne ei vieläkään hievahtanut. Nyt käsitin, että tuo liikkumattomuus,
joka lopulta alkoi näyttää luonnolliselta, oli suuren surun merkki.
Jotakin oli tapahtunut poissaollessani. Olin hukassa. Olisin halunnut
nähdä Lucienin heti jälleen, kysyä häneltä, oliko hän käynyt täällä.
Olin raivoissani siitä, etten ennen lähtöäni ollut tehnyt hänelle
kysymystä, joka olisi tähän asti rauhoittanut mieleni. Epäilin hänen
kiukkuaan seurannutta lauhtumista. Hän oli pitkävihainen. Hän oli
sanonut, ettei se kävisi päinsä niinkuin luulottelin.
Viimein en enää jaksanut tätä sietää. Kaikki oli ympärilläni kylmää,
etäistä. Nousin mennäkseni makuuhuoneeseemme, paneutuakseni levolle ja
ollakseni nukkuvinani, jotten sinä iltana saisi mitään tietää.
Lähdin melutta, ponnistellen liikkuakseni hiljaa. Eteisessä kiersin
sähkön palamaan.
Äkkiä, seisoessani välikäytävän heikossa valossa, yhä epäröiden,
astuisinko edelleen, kuulin Jeannen äänen.
»Armand, minulla on sinulle puhuttavaa.»
Tähän asti en ollut pelännyt muuta kuin että hän oli Lucieniltä kuullut
minun suudelleen Margueritea. Nyt pelkäsin rangaistusta. Hetkiseksi
tunsin, että hänellä oli aihetta minua syyttää, että hän saattoi
kostaa, että maailma myöntäisi hänen olevan oikeassa.
Menin takaisin saliin, sittenkun ensin, ollakseni oma itseni, olin
sammuttanut valon eteisestä.
Seisoen edessäni, kasvot minuun päin käännettyinä ja perin muuttuneena,
Jeanne tarkkasi minua kiireestä kantapäähän, tohtimatta näyttää
pöyhkeältä peläten, että se korostaisi hänen vartalonsa mittaa. Silloin
tunsin, että olin hänelle vieras, että täällä ei enää mikään kuulunut
minulle. Jotkut esineet, jotka ovat omiani, osuivat silmiini. Minusta
tuntui, että minua työnnettiin ulos ja ettei minulla ollut aikaa ottaa
niitä mukaani.
Vaikka kävelin häntä lähemmäksi, näin hänet yhä yhtä suurena, etäällä
minusta, selkä ikkunaan käännettynä.
Odotin, että hän selittäisi menettelynsä. Hän katsoi minua silmiin. Hän
avasi suunsa, ennenkuin virkkoi sanaakaan, jottei huulien liikuttamisen
ponnistus olisi lisänä puhumisessa.
»Onko totta, mitä Lucien on minulle kertonut?»
Siihen en vastannut. Kenties hän tarkoitti jotakin muuta asiaa.
»Vastaa minulle.»
Uskalsin suunnata katseeni hänen silmäteriinsä, toisesta toiseen,
voimatta pitää sitä liikkumatta.
Mahonkipöytä oli välillämme. Hajanaisia ajatuksia välähti mielessäni.
Jeannen kuvan näin omaani selvempänä heijastuvan pöydästä, eräästä
tomuttomasta nelikulmiosta, jolla oli ollut kirja. Myöskin näin
uuninsuun, josta puuttui toinen luukku, pelipöydän huovan, joka oli
kulunut rikki laskoksen kohdalta, pianon polkimet, töyrytuolin ruuvin,
ovien laudoitusta suojelevat aluslaatat, maton, jonka alta lattia ei
ollut vahattu.
Jeanne puhui sitten edelleen, enkä enää nähnyt muuta kuin hänet,
hänen kasvojensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Yhteenpuristettujen
huulten ohuus ja tuijottava katse antoivat hänelle oudon ilmeen, niin
tuntemattoman kuin olisimme ensi kertaa olleet yhdessä jonkun vainajan
edessä. Hänen toisen silmänsä reunustassa oli pilkku, joka punertui
aterioiden jälkeen. Minulla oli samanlainen pilkku nenäni juuressa.
Molemmat olivat epäilemättä johtuneet siitä, että jokin verisuoni oli
ihon alla särkynyt. Se oli niitä yhteisiä merkkejä, joiden vuoksi
olimme toisiamme miellyttäneet.
Koska hän piti päätänsä käsissään, oli hän siirtänyt korviltaan
hiukset, jotka niitä verhosivat. Tummempina ne näyttivät reheviltä
kasvojen kalpeuden rinnalla. Hän irvisti. Hänen alahuulensa peitti
ylähuulen. Hänen silmäripsensä näyttivät harvoilta ikäänkuin hän olisi
äsken itkenyt. Liha oli näkyvissä hänen silmäkulmissaan. Neljättä
vuosikymmentä kielivä poskilta alkava ryppy ulottui leuan alle.
»Armand, se, mitä sinä olet tehnyt, ei ole oikein. Minä luotin sinuun.
Luulottelin sinun rakastavan minua hiukan... Se ei ole oikein... Sinä
et aavista, kuinka paljon olen kärsinyt senjälkeen, kun sain kaikki
tietää.»
Hän puhui tähdäten katseensa silmiini, liioitellen sen tuijotusta,
jotta käsittäisin, että hän tahtoi tutkia minua. Täten ikäänkuin
jonkun spiritistisen haamun edessä ajattelin tylsämielisyyttä, jota on
mahdoton arvata.
»Minä tiedän, mitä ajattelet. Sinä tuumit: 'Kuinka tuo nainen onkaan
kiusallinen!' Arvaan sen silmistäsi. Mutta se ei estä minua puhumasta
sinulle ansiosi mukaan... Kuuletko sinä, Armand?»
Hän keskeytti puheensa odottaakseen vastausta. En tohtinut raottaa
huuliani, en hengittää kuuluvasti enkä edes tehdä liikettä, jottei hän
luulisi minun aikovan puhua ja sitten äänettömyys tuottaisi hänelle
liian suurta pettymystä. Tiesin olevani kalpea. Kuuntelin häntä,
pakottaen itseni häntä katselemaan ja ennen kaikkea olemaan luomatta
silmiäni alas. Mutta pian alkoivat silmäluomeni kirveliä. Käänsin
taaskin ensimmäisenä pääni toisaalle, jotten olisi räpyttänyt silmiäni
ja hän luullut minun tekevän hänestä pilkkaa.
Kello ei onneksi lyönyt muuta kuin puoli. Liian pitkä kilinä olisi
pakottanut meidän yhdessä kuuntelemaan. Vaistomaisesti vilkaisin
kelloon. Tunti oli kulunut sitä huomaamattani. Näytti kuin osoittimet
olisivat taululla hypänneet siihen merkityn tunnin yli.
Äkkiä Jeanne kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseen, niin nopeasti kuin
nainen, joka on purskahtamaisillaan itkuun, eikä hän sieltä palannut.
Jäin yksikseni saliin, jossa kattokruunu ja tuolit olivat useampia
varten. Istuuduin Jeannen nojatuoliin, koska sen takana ei ollut mitään
huonekalua eikä seinää ja koska haluan nojata taaksepäin pannessani
sääreni ristiin.
Se, että kukaan ei minua ymmärtänyt, syöksi minut synkkään suruun.
Enhän ollut tehnyt mitään pahaa. Naisen pettämistä ei voinut olla
se, että olin suudellut lapsipoloista, joka oli yksin maailmassa.
Kuitenkaan en tuntenut kykeneväni sitä Jeannelle vakuuttamaan.
Minusta näytti että kaikki minua puolustava ei muuttaisi hitustakaan
hänen mielipiteistään. Epäiltynä, halveksittuna en enää tuntenut
kykeneväni sanoilla puolustautumaan. Vastaväitteet törmäsivät toisiaan
vasten sielussani yhtä loogillisina, yhtä syvällisinä kuin tekoni
puolustuksetkin.
Ainoastaan välitön tilaisuus tehdä jotakin suurta saattoi minut
pelastaa.
Silloin tahdoin vetäytyä itseeni, keksiä itsessäni tarmoa voidakseni
jälleen nauttia elämästä.
Tähän asti olin onnettomuuteen jouduttuani joka kerta löytänyt
rohkaisua ja lohtua vääryydestä. Minusta näytti, että ajan täytyi jakaa
hyvä ja paha yhtä suuriin osiin. Mutta olin liiaksi kuluttanut sitä
tunnetta, että olin uhri.
Se oli tylstynyt. Vaikka kuinkakin liioittelin vääryyttä, josta kärsin,
jäi mieleni lamaan, pienimmänkään tuskasta heräävän toivon minua
elvyttämättä. Nöyryys ei enää ollut hedelmällinen. Ihmiset olivat
oikeassa minua vastaan. Minä en ansainnut rakastamista enkä auttamista.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, ettei kukaan olento maan päällä
viitsisi minua sääliä.
Suljin silmäni toivoen, että mielentilani pimeässä muuttuisi, että
hätäni oli vain ohimenevää laatua. Mutta silmäni olivat luomieni
alla auki. Niiden läpi kajastava, tosin perin heikko valo muistutti
mieleeni, että kattokruunu oli vielä palamassa. Samasta halusta, joka
saa minut puremaan korppuja kokonaisina, jotta niissä näen hampaitteni
puoliympyrän, suljin voimakkaasti käteni, jotta kynnet jättäisivät
merkin lihaan.
Sitten avasin silmäni. Salin valolla oli samat ja yhtä pitkät säteet.
Huonekaluilla oli samat heijastukset vielä paikoillaan. Minulla oli se
vaikutelma, että tämä valo oli minusta yhtä riippumatonta kuin päivän
valo, ettei huoneessa eikä koko asunnossa ollut katkaisijaa ja etten
olisi voinut sammuttaa, jos olisin tahtonutkin. Ovet olivat kiinni.
Kuulin uunin lävitse, joka oli lähempänä Jeannen huonetta kuin seinät,
että hän riisuutui. Metkutkin olivat samat, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut.
Sitten kuulin hänen laskeutuvan levolle. En tiennyt, oliko hän
sammuttanut valon. Vaikkei se itsessään ollut mikään tärkeä seikka,
nousin ja lähestyin hänen kamarinsa ovea niin, että varjoni peitti
sen, jotta ovenreunat, jos ne olisivat valoisat, näkyisivät minulle
selvemmin.
Ne olivat tummat. Hän oli sammuttanut.
Silloin tunsin paremmin kuin hänen puhuessaan minulle, kuinka etäällä
nyt olimme toisistamme. Siitä huolimatta, mitä olin tehnyt, häiritsi
valo hänen nukkumistaan. Hän oli jo tehnyt päätöksensä jäädä yksikseen,
vaikka jatkoi kahden elämään kuuluvia tapoja.
Istuuduin jälleen.
Vasta pitkän ajan perästä, kun otaksuin hänen vaipuneen uneen, astuin
makuuhuoneeseen.