Sade oli niin hienoa, että täytyi katsella pitkälle eteensä sen
erottaakseen. Olin nojannut otsani ruutua vasten huoneemme ikkunassa.
Lasilla heruvat pisarat eivät koskeneet minua.
Oli keskipäivä. Jeanne oli nukahtanut uudestaan. Koetin nähdä hänen
heijastuskuvansa ruudussa lasin läpikuultavuudesta huolimatta.
Ruumiittemme huokuminen, levitettyjen kankaiden ja seinäpaperien vuoksi
huoneistossamme tuntui haalealta. Sytytin savukkeeni. Sensijaan että
savu olisi kohonnut se kiiri huurun lailla vuoteelle saakka ja levisi
ruutuja vasten samalla kuin sen kuva harmaana niissä välähteli. Taivas
oli myös harmaa. Mitä tahansa kosketin, varsinkin rauta, porsliini
ja marmori, oli nihkeää. Naisia liikuskeli pihalla. Leivät, joita he
kantoivat, oli sateesta huolimatta kääritty silkkipaperiin.
Poistuin ikkunan luota. Katsoin itseäni kampauskuvastimesta, koska sen
lasi on viistoreunaiseksi hiottu.
Vielä en ollut pukeutunut. Kasvoillani ja käsissäni oli vielä sama
lämpö kuin ruumiissani. Ajattelin Margueritea, joka asui yksinään
kalustetussa huoneessa.
Kaupungilla löivät tornikellot. Laskin huvikseni lyöntejä, toivoen joka
kerta, en tiedä miksi, että jokin kello erehtyisi, että kumahtaisi
yksitoista tai kolmetoista lyöntiä.
Mutta yksikään ei erehtynyt. Kaikki kävi säännöllisesti. Nyt
jouduttaisiin iltapäivään, joka kuluisi verkkaisesti lyhyin
kellonsoitoin, kunnes kellot vihdoin illalla jälleen vilkastuisivat.
Seisoin keskellä huonetta. Milloin minulla ei ole mitään tehtävää,
seison aina keskellä huonetta ollakseni yhtä pitkän matkan päässä
jokaisesta hommasta, mikä voisi juolahtaa mieleeni.
Olin unohtanut Margueriten huoneessa olevien tuolien lukumäärän. Koetin
palauttaa sitä muistiini ikäänkuin nukkuessa unohtunutta yksityiskohtaa.
Jeanne yskäisi. Odotin muutaman silmänräpäyksen. Sitten lähestyin
hiljaa vuodetta, jotten häntä yllättäisi. Kumarruin hänen kasvojensa
puoleen, niin lähelle, että hipaisin niitä, ja irvistelin herättääkseni
hänet.
Hän avasi silmänsä.
Silloin purskahdin nauramaan. Hän katseli minua. Kummastus antoi hänen
silmilleen vilkkauden, jota niillä ei avautuessaan tavallisesti ollut.
Jatkoin yhä hermostunutta nauruani. Se tuotti minulle helpotusta.
Kyyneleet herahtivat silmäkulmiini. Pyyhkäisin ne käteni selällä kuin
lapset.
— Vihdoin tyynnyin. Hengitykseni oli kuuluvaa. En vastannut Jeannen
kysymyksiin. Jottei hän näkisi minua alhaalta päin, istahdin sängyn
reunalle.
Hän tuijotti minua silmiin, kuten hän mielellään teki. Hän pani
katseeseen arvoa. Hän tiesi kaikkien joskus näkemiensä ihmisten
silmäterien värin. Puhuessaan jostakin ystävättärestään hänellä oli
tapana mainita, että se oli häntä itseään vähän pienempi tyttö, jolla
oli harmaanvihertävät tai tummansiniset silmät.
Hän veti säärensä esille peitteiden alta, tarkasti niitä vuorotellen
ja yritti kääntymällä nähdä niitä takaapäin, ikäänkuin olisi seurannut
itseään.
Hän pyysi minua tuomaan hänen tohvelinsa ja panemaan ne hänelle
jalkaan. Satuin valitsemaan väärän jalan, koska minulla oli vasen
tohveli vasemmassa kädessäni. Hän nauroi, peitti säärensä lakanan
kulmalla, niinkuin olisi laskenut hameensa alas, jotten olisi nähnyt
hänen polviaan, otti hämmästyneen naisen asennon ja teki juohevasti
liikkeitä jalallaan, varpaat lattiaa kohti suunnattuina, matkiakseen
tanssijatarta.
Hän pysähtyi ja mieli suudella nilkkaansa, koska minäkin saatoin niin
tehdä. Se oli sorea nilkka. Jeanne ylpeili siitä. Rumien naisten lailla
hän oli ylpeä yksityiskohdista: jaloistaan, tukastaan, korvistaan.
Kaikki nämä veikistelyt ärsyttivät minua. Nousin pystyyn. Hän matki
minua hyppäämällä sänkymatolle näyttääkseen tällä kertaa notkeuttaan.
Niinkuin hänellä toisinaan oli tapana, tahtoi hän tänään ikäänkuin
esittää minulle kaikki etunsa.
Sillä välin kun hän puuteroi itseään kampauspöydän melkein vaakasuoran
kuvastimen edessä, olin palannut ikkunan ääreen. Painoin otsani ruutua
vasten äskeiseen kohtaan, koska se oli vielä lämmin, ja katselin ulos,
nihkeä uudin vedettynä niin, että vastapäätä ei voitu nähdä muuta kuin
kasvoni.
Keskipäivä oli mennyt ohi. Ei ollut enää mitään odotettavaa. Sadetta
tuli yhä. Se herui kukkaruukuista niiden pohjaan puhkaistusta pienestä
reiästä. Eräällä ikkunalaudalla oli pullo puolillaan vettä, vaikka sen
kaula oli ahdas.
Kuulin Jeannen kävelevän edestakaisin. Äkkiä hän kutsui minua.
Käännyin häntä kohti. Alastomana vaatekaapin kuvastimen edessä
nähdäkseen kohotetut käsivartensa hän oli ottanut kuvapatsaan asennon.
Kääntäen päätänsä varovaisesti minuun päin, jottei rikkoisi ruumiinsa
ääriviivaa, hän kysyi:
»Näytänkö nyt sirolta?»
Mutta kun hän väsyneenä halusi suudella käsivarsiaan, pyysi hän minua
sulkemaan silmäni.
* * * * *
Aamiaista syötyämme lähdin ulos. Minulla oli kiire tavata jälleen
Lucien nuhdellakseni häntä hänen käytöksestään ja ennenkaikkea
vaimentaakseni sen pelon, joka eilisestä asti ei ollut antanut minulle
rauhaa.
Ohikulkevien hatuista valui vettä, vaikka ne olivat huopaa. Kun muistin
veden pilanneen hattuni konelaitteen, ihmettelin tuokion verran,
ettei sade tehnyt mitään vahinkoa autoille. Huomasin ottaneeni kaksi
nenäliinaa mukaani. Olin heittämäisilläni toisen niistä pois, sillä
niin vastenmielistä minusta on pitää mitään tarpeetonta.
Äkkiä tunsin vihlaisun kupeessani. Kuitenkin kävelin yhä eteenpäin
sydän kurkussa peläten, että sama tuska uudistuisi, että se myöhemmin
kävisi ankarammaksi, että se olisi vakavan taudin oireita. Mutta ei
tapahtunut mitään. Ajattelin sitä vielä muutamia minuutteja. Kun sitten
saavuin Lucienin asunnolle, unohdin sen kokonaan.
* * * * *
Heti hämmästyin siitä äkäisestä ilmeestä, joka hänellä oli hänen
nähdessään minut. Hän ei pyytänyt minua astumaan sisälle. Luomatta
minuun silmäystäkään, lausumatta sanaakaan, hän istahti jälleen ja
katseli kirjaa, joka oli pöydällä.
Suljin oven jälkeeni. Sen narinaa kuullessaan hän kohotti päänsä
nähdäkseen, olinko tullut sisälle vai lähtenyt. Sitten hän kääntäen
lehteä, ikäänkuin olisi päässyt sivun loppuun juuri minun vetäessäni
ovea, syventyi lukemiseensa.
Astuin häntä kohti ojentaakseni hänelle käteni, kun hän äkkiä
suoristautui ja, ikäänkuin olisin ollut häntä isompi, väistyi takaperoa.
Jolleivät vaatteeni olisi olleet väljät, olisi hän nähnyt sydämeni
kohoilevan jyskyttäessään. Huuleni olivat kuivat. Jos olisin kärsinyt
ruumiillista kipua, en olisi sitä enää tuntenut.
»Mikä sinua vaivaa, Lucien?»
Hän piti kirjaa kädessään, koettaen sitä hermostuneena kääntää kokoon.
Etsin muististani, mitä olin voinut tehdä häntä noin suututtaakseni.
Vihoitteliko hän minulle siitä, että olin asettunut hänen sisarensa
puolelle? Se ei ollut mahdollista. Täytyi olla jotakin muuta, mitä
toistaiseksi en oikein aavistanut.
Marguerite oli ehkä aamupäivällä käynyt täällä ja kertonut. Hän oli
kai sanonut, että olin illalla ollut hänen luonaan, että olin häntä
suudellut. Silloin ajattelin hänen arkuuttaan, joka teki sellaisen
menettelyn mahdottomaksi. Se rohkaisi minua niin paljon, että olin
itse kertomaisillani kaikki hänen veljelleen. Enhän osaa säilyttää
salaisuutta ystävän edessä. Myöskin tunsin jonkinlaista tyydytystä
nähdessäni Lucienin noin ynseänä, koska minusta olisi ollut perin
kiusallista, jos hän olisi esiintynyt herttaisena hetkellä, jolloin
häneltä jotakin salasin.
»Mutta mistä sinä minua soimaat, Lucien?»
Tällä kertaa hän tuijotti silmiini niin kiinteästi, että tunsin itseni
syypääksi paljoa vakavampaan rikokseen kuin oletinkaan.
Hän oli kalpea. Hänen kätensä, jossa ei enää ollut mitään, vapisi.
Hänen kasvoillaan ei ollut mitään ilmettä, ei lempeää eikä ankaraa.
Ne olivat kuin tuntemattoman miehen kasvot. Ruumiskin, joka ei muutu,
näytti minusta noissa kuitenkin tutuissa vaatteissa vieraan ruumiilta.
Nyt aloin pelätä. Pelkäsin esineitä, joita hänellä oli taskuissaan.
Pelkäsin hänen tietävän, että se, mitä olin tehnyt, oli vakavampaa
kuin osasin aavistaakaan. Minusta tuntui, etten enää ollut oman
elämäni valtias, vaan että tuo mies pääsisi sitä määräämään. Odotin
levottomana, että hän puhuisi, koska minulle olisi ollut varsin
lohdullista tietää, mistä hän oli minulle vihoissaan.
Hän seisoi suorana. Hän oli heittänyt kirjan pöydälle, vaikka sillä
oli kaksi lasia. Vähän aikaa hän näytti minusta nöyrältä, ainoastaan
kiusaantuneelta. Silloin sain itsevarmuuteni takaisin, mutta sitten
hänen muotonsa jälleen synkistyi.
Ajatus puhua hänelle ensimmäiseksi ja sanoa, että olin suudellut hänen
sisartaan, välähti mielessäni, jotta se tunnustus lieventäisi rikostani.
Hengessäni näin Jeannen. Mutta muistiini ei ollut jäänyt hänen
kasvojaan; ainoastaan hänen tukkansa, hänen kätensä, hänen rintansa
kuvastuivat silmissäni. Hän nukkui, sääret ja käsivarret koukussa. Näin
hän näytti olevan tietämätön kaikesta. Hän oli tyyni. Mutta elämäni
särkyisi. Jälleen olisin yksin, niinkuin ennen, vieläpä yksinäisempikin.
Lucien ei kääntänyt silmiään minusta. Hänellä oli toinen käsi
housujensa taskussa. Hän lähestyi minua, uhaten minua etusormellaan.
Hänen huulensa raottuivat.
»Lurjus!»
Vavisten astahdin taaksepäin. Käteni olivat tunnottomat, ikäänkuin
ei minulla enää olisi sormia, ikäänkuin käteni olisivat loppuneet
suipentuen kuin puiden oksat.
»Eikö sinulla ole häpeän tunnetta, lurjus?»
Äkillinen punastus kalpeuteni keskellä poltti poskipäitäni. Kiinnitin
katseeni häneen. Kuitenkin näin ikkunan, pöydän, kaikki samalla kertaa.
»Sinulla on nainen, joka on rikas ja tekee kaikki sinun hyväksesi,
ja...»
Hänen huulensa muovailivat tarkoin joka tavua. Nämä kajahtelivat
toistensa perästä, kaikki yhtä selvästi. Voimaa, jota en uskonut
hänellä olevan, lähti jokaisesta hänen eleestään. Hänen kauluksensa
puristi häntä. Ajoittain näin hänen hampaansa. Ne eivät koskettaneet
toisiaan, vaan olivat ikäänkuin valmiina puremaan.
Änkytin ensimmäisen sanan, joka juolahti mieleeni. Se ei merkinnyt
mitään, mutta se oli kuitenkin sana.
»Epäilemättä...»
Kaikki, mitä muuta voin tehdä, näytti minusta hyödyttömältä.
»Sinä olet onnellinen, sinä, ja sinä menet viettelemään tytönheilakkaa.
Sinä käyt illalla hänen luonaan, käytät hyväksesi sitä vaikutelmaa,
jonka häneen teet. Se on kunniatonta. Mutta se ei käy niinkuin sinä
luulottelet.»
Hän iski voimakkaasti pöytään, niin että satutti nyrkkinsä, jolloin
tuska teki hänet vielä rajummaksi.
»Mene tiehesi, lähde täältä! Kehtaatkin käyttäytyä väärin lasta
kohtaan!»
Hän vaikeni hetkiseksi, antaakseen kasvoilleen inhon ilmeen.
»Luulit kai, ettei sinun tarvinnut muuta kuin tahtoa? Vastaa minulle,
no vastaa! Sinä olet käyttänyt meidän asemaamme väärin. Saattaahan olla
jalomielinen menetellessään sinun laillasi. Mutta se ei tuota sinulle
onnea. Elämässä täytyy olla rehellisempi. Kuuletko sinä?»
Lucien ei enää hillinnyt itseään. Hänen äänensä oli särkynyt. Hän
käveli edestakaisin huoneessa, sivuuttaen likeltä huonekaluja
työntääkseen niitä jalallaan ja toisinaan potkaisten harhaan.
Minulle oli veri noussut päähän. Yksi ainoa ajatus ei suonut minulle
rauhaa. Saisikohan Jeanne tietää tämän jutun? Ei auttanut muu kuin
nöyrtyä.
»Lucien, kuuntele minua.»
»Pidä suusi kiinni.»
»Kuuntelehan sentään... Minä pyydän sinulta anteeksi... Sinä et tiedä,
kuinka se kävi.»
»Kyllä tiedän, Marguerite on kertonut minulle kaikki.»
»Minulla oli heikko hetkinen. Niin olisi voinut sinullekin sattua. Minä
vannon sinulle, etten häntä enää koskaan tapaa.»
Puhuin tietämättä, mitä sanoin, koettaen rauhoittaa häntä pikemminkin
ääneni sävyllä kuin lauseitteni sisällöllä.
»Suo minulle anteeksi, Lucien. Sitten muuttuvat välimme jälleen
entiselleen. Sisaresi on sievä, mutta minun paikkani ei ole hänen
luonaan, kuten minulle sanoit.»
Sateenpuuska romahti sinkkikatolle ikäänkuin puuta olisi ravistettu.
Mutta taivas selkeni. Rivi pisaroita värähteli ikkunan eteen
kiinnitetyn kaidetangon alla.
Suu kiinni ja silmät puoliummessa Lucien ajatteli varmaankin
kaikkia herjauksia, jotka vastikään oli syytänyt. Luulin jo voivani
hänen väsyneestä ilmeestään arvata hänen katuvan niin liiallista
kiukustumistaan.
Pysyin vaiti, peläten joillakin sanoilla karkoittavani hänessä heräävän
leppymisen tunteen. Äänettömyys äskeisen kohtauksen jälkeen oli tukala
vain minulle. Lucien puolestaan pohti ajatuksia, joiden pieninkin
onneton yhtymä saattoi uudestaan kuohahtaa vihaksi. Koetin ajatella
hänen mukanaan. Otaksuin hänen ajattelevan sisartaan ja sitten minua,
koska hän minua katseli. Tein itseni pieneksi, nöyräksi, jottei mikään
vastakohta saisi uutta vihanpuuskaa purkautumaan.
Tahdoin puhua. Odotin sopivaa hetkeä, ikäänkuin meidän olisi pitänyt
monen kuullen lausua jokin sana yhdessä. Hän sulki hetkiseksi silmänsä.
»Lucien, vannon sinulle... minä en häntä koskaan enää tapaa.»
Nämä muutamat sanat eivät palauttaneet häntä mietteistään. Hän pysyi
vaipuneena ajatuksiin, joita en enää voinut seurata, kun en tuntenut
niiden lähtökohtaa.
Ensi kertaa keskustelumme kuluessa hän ajatteli itseään, puri huultaan,
siveli hiuksiaan.
»Lucien.»
»Mitä?»
»Oletko sinä minulle vieläkin vihainen?»
Valo välähti hänen toisessa silmässään, siinä, joka oli lähinnä
ikkunaa. Hänen sieraimensa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin hän olisi
koettanut erottaa jotakin tuoksua. Niiden henkilöiden lailla, jotka
kykenevät komentamaan korviaan tai joitakin sääriensä tai käsivarsiensa
lihaksia, hän osasi hallita sieraimiaan.
Olin puhunut liian nopeasti. Hän ei ollut vielä valmis sovintoon. Minut
valtasi uusi pelko. Alkaisiko hän uudestaan? Alkaisiko hän uhata minua,
lyödä, herjata minua jälleen?
Olisi voinut sanoa, että juuri minä olin päästänyt hänet valloilleen.
Mutta en vielä tiennyt, mille puolelle hän kallistuisi. Sitten hänen
kätensä avautuivat. Hän kohotti silmänsä. Käsitin olevani pelastettu.
Ikkunaruudut olivat hiessä, ikäänkuin huoneessa olisi kylvetty.
Hillitsin itseni sikäli, etten juossut hänen luokseen ja puristanut
kauan hänen kättään. Vaikka ilo valaisi mieleni, koetin näyttää
samanlaiselta.
Vasta nyt huomasin, että uuni oli sytytetty. Kuulin autobussin ajavan
viereisellä kadulla.
Varmoin askelin lähestyin ovea. Käännyin ennenkuin sen avasin. Hetkisen
vaitiolon perästä sanoin hänelle, pää pystyssä, selvällä äänellä:
»Näkemiin, Lucien.»
* * * * *
Sade oli lakannut. Pitkin rakennuksia tippui vielä pisaroita, mutta
ne eivät tulleet taivaasta. Kävelijät liikkuivat vapaasti keskellä
katukäytäviä. Kahden pilven välissä, joita tuuli ajoi yhtäläisellä
voimalla, oli palanen selkeää sinistä taivasta.
Nyt kaduin, että olin lähtenyt niin nopeasti. Minut teki levottomaksi
se, etten enää tiennyt, mitä Lucien ajatteli. Pelkäsin, että hän
poistuttuani jälleen vimmastuisi ja menisi kertomaan kaikki Jeannelle.
Muistellessani hänen sävyään lähtiessäni hänen luotaan sain kuitenkin
jälleen rohkaisua. Hän ei koskaan tohtisi käydä kodissani, vaikkapa
kiukkunsa ollessa korkeimmillaan olisikin hetkisen sitä tuuminut.
Istahdin erääseen kahvilaan odottaakseni päivällistuntia. Kaikesta
huolimatta olin liian kiihtynyt tavatakseni Jeannea tällä hetkellä.
Sisimmässäni pelkäsin astua hänen eteensä juuri nyt. Ollessani
kiihtynyt en vielä osaa sitä salata. Hän olisi tehnyt minulle
kysymyksiä. Parempi oli viettää loppu iltapäivää yksinäni mietiskellen.