Samana iltana teeskentelin, päivällisen jälkeen ulos lähteäkseni,
yksinäisyyden tarvetta, jota Jeanne kunnioitti sitä ymmärtämättä,
niinkuin hänen mielessään kaikesta heräsi se salainen ajatus, että
täytyi uhrautua nykyhetkellä ollakseen myöhemmin onnellinen ja ettei
nainen koskaan saanut vastustaa miehen toivomuksia, jos tahtoi hänet
säilyttää.
Useita kertoja iltapäivällä olin ajatellut Margueritea ja tuntenut
ikäänkuin hengenahdistusta, kun huomioni muuanne kohdistuttuaan jälleen
oli palannut häneen.
Märät katukäytävät, mustat ikäänkuin olisivat uudet, kiilsivät
valkoisten piikivien pilkuttamina. Tuuli oli tauonnut. Kuutamon äkkiä
läpikuultaviksi valaisemina pysyivät pilvet ikäänkuin jäykistyneinä
paikoillaan.
Kävellessäni yritin kuvitella mielessäni Margueriten huonetta. Se
näytti minusta milloin isolta, milloin pieneltä. Koska olin varma,
etteivät kummatkaan kuvittelut vastanneet todellisuutta, johdatin
mieleeni yhä uusia, jotta kaikkien näiden huoneiden joukosta tapaisin
edes yhden, joka muistuttaisi Lucienin sisaren kammiota.
Hieno kuori, joka olisi liian pian särkynyt, jos olisi tahtonut sen
riuhtaista irti, peitti puiden isoja oksia. Katulyhdyt olivat pienten
linnoitusten lailla hammasharjaiset.
Pian olin sen talon edustalla, jonka luona Marguerite muutama tunti
sitten oli minusta eronnut. Hehkukyltti oli valaistuna. Ovi, niin
pieni, että kuka hyvänsä olisi voinut sen sulkea, oli raollaan niinkuin
yöllä, kun joku asukki on unohtanut työntää sen kiinni.
Tunkeuduin ahtaaseen käytävään, jota koristi pitkä, useasta kappaleesta
kokoonpantu kuvastin kuten siihen aikaan, jolloin se keksittiin.
Vieraskodin isäntä luki asukkaittensa nimiä poliisilaitosta varten
pidetystä luettelosta. Häveliäisyydestä kysyin häneltä ainoastaan,
missä kerroksessa Marguerite asui. Kun hän otti silmälasit nenältään
minuun katsoakseen, tuntui minusta, ettei hän minua enää nähnyt.
Aloin nousta portaita myöten, joiden tasanteet olivat niin lyhyet, että
askelmat jatkuivat seuraavaan kerrokseen ennenkuin ehdin levähtää.
Kaikki oli äskettäin uusittua. Rakennuksen vanhuus huokui kuitenkin
kaikesta, rosoisista seinistä sileän maalauksen alta, valomittarien
purkamattomista, uudestaan sivellyistä laatoista, ovien uurteista,
lukoissa kallellaan riippuvista avaimista ja kaasuvalaistuksesta.
En tuntenut erikoista mielenliikutusta. Saavuttuani Margueriten ovelle,
jonka olin puolipimeässä heti löytänyt, epäröin kolkuttaa, koska minut
valtasi äkillinen pelko, että Lucien oli minulle valehdellut, että hän
itse oli siellä, että tuo tyttö olikin hänen rakastajattarensa.
Kuuntelin kääntäen päätäni puolelta toiselle, sillä aina unohdan
kummalla korvalla kuulen huonommin kuin toisella.
En nähnyt mitään valoa, en kuullut rasahdustakaan. Viereisessä
huoneessa haastelivat mies ja nainen hiljaisella äänellä.
Otin hattuni jo etukäteen päästäni. Muutin savukekoteloni toisesta
taskusta toiseen. Minulta kului muutama sekunti pikkutaskua
tavoitellessani.
Sitten kolkutin hiljaa, niinkuin tehdään illalla.
Hämärässä koetin silittää jakaustani. Se oli lyhyempi kuin luulinkaan.
Kohotin sitä sormellani, yrittäen jatkaa sitä taemmaksi pörröttyneiden
hiuksieni läpi.
Marguerite avasi niin nopeasti, että hän huomasi laskeutuvan käteni
tietämättä, mistä se tuli.
Hän säpsähti. Olin astahtanut eteenpäin toisella jalallani, jottei
hän voisi sulkea ovea. Kuitenkaan en tohtinut mennä sisälle. Hänen
yhä palmikoidut hiuksensa riippuivat vielä selässä ja, kuten kaikkien
naisten, tuottivat minulle pettymyksen lyhyydellään. Hän vapisi. Hänen
liikutuksensa johtui osaksi arvonannosta, jota hänessä herätin, niin
että hän joutui epäröimään, sillä toiselta puolen hän halusi sulkea
oven, toiselta taas avata sen selkoselälleen.
Vihdoin hän väistyi ja työnsi sitten hiljaa ovea.
Ripein ja lyhyin elein, ikäänkuin hänellä olisi yllään aamunuttu,
jota samalla kertaa täytyi pitää tiukkana hän kiirehti piilottamaan
liinavaatteitaan ja lautasia, koska muka ujosteli kaikkea valkoista.
Vaikka kamari oli pieni, oli se kylmä. Oikealla, kaltevassa seinässä,
oli suljettu ikkuna. Sänky, joka jalkopäästä oli huolellisesti
reunustettu, oli kosteuden vuoksi vedetty seinästä irti. Tarpeettomia
esineitä virui kaikkialla huonekaluilla. Samoin minulla oli tapana
yksin elellessäni, hän ei huolinut heittää pois laatikoita ja pulloja,
jotka olivat todistuksena tuhlatuista rahoista.
Huonetta valaisi lamppu.
Marguerite meni noutamaan tuolia, vetäen sitä perässään niinkuin lapset
raitiovaunua leikkiessään. Istuuduttuani tunsin olevani hämmentynyt,
ja mieleeni johtui äkkiä, että olin mennyt liian pitkälle, että
käytin väärin häneen tekemääni vaikutusta saapuakseni illalla tämän
lapsukaisen luo.
Hänkin vuorostaan istuutui. Me olimme vastatusten, minkään pöydän meitä
erottamatta.
Hänellä oli ihoröijy ja flanellihame, köyhät kun pitävät flanellia
suuressa arvossa, ja jalassa tohvelit, joiden kannat olivat litissä,
kun hän ei viitsinyt kumartua niitä oikaisemaan.
Me istuimme siinä pitkän ajan, niin pitkän, että muuan vuokralainen
ehti nousta kaikki portaat. Marguerite oli tyynempi kuin silloin, kun
hänet jätin. Hän vilkaisi salavihkaa ympärilleen, peläten unohtaneensa
jollekulle huonekalulle esineen, jonka olisi tahtonut minulta salata.
Jos hän olisi äkkiä keksinyt jotakin sentapaista, ei hän olisi tohtinut
nousta sitä korjaamaan, vaan koettanut mielessään vakuuttaa, ettei
siinä ollut mitään vikaa.
Viereisestä huoneesta kuului ääni, mutta katkesi sillä hetkellä, kun
aloimme erottaa sanoja. Sitten mäjähti ovi niin kovaa, että esineet
tärisivät, lampusta tuprahti savua ja me laskimme silmäluomemme.
Kaiken sen keskellä, mikä silmiämme ympäröi, ne kohtasivat toisensa
avautuessaan.
Jalkani rasahtivat hiukan liikutellessani varpaitani, kuten siihen
aikaan, kun olin köyhä ja tunnustelin, olivatko ne märät. Varsin ohuet
ohimoni tunsivat valtimoitteni sykinnän ja sieraimeni sen ilman, jota
ne siivilöivät. Kaikki kuultava johtui yksinomaan minusta sulkiessani
käsiäni, maiskutellessani suussani yhä kahvintuntuista sylkeäni, jopa
aiheutin sitä korvillanikin, jotka toisinaan soivat luodessani katseeni
alas.
Samat äänet täytyi myös Margueriten havaita omalta kohdaltaan. Minun
tapaani hän kuunteli niitä, mutta minua arempana myöskin pelkäsi.
Naurettavalla liikkeellä siirsin tuolini häneen päin. Hän ei näkynyt
sitä huomaavan. Pää kumarassa ja kädet ristissä, mutta ei niinkuin
tauluissa eikä täsmälleen toisiaan vastassa, hän mietiskeli.
Niin suurta alistumista, heikkoutta ja köyhyyttä katsellessani tunsin
sääliä. Hän oli kuitenkin onnellinen. Hän ei virkkanut mitään. Hän
tyytyi nauttimaan läheisyydestäni, tutkimatta sen syytä tai tarkoitusta.
Siirsin tuolini vieläkin lähemmäksi. Olisin tahtonut puhua hänelle
kuiskailevalla äänellä, olla häntä lähellä tehdäkseni hänet toisten
naisten kaltaiseksi, opettaakseni hänet puolustamaan itseään. Mutta
sittenkin pysyin vaiti. Hän ei käsittänyt, kuinka suurta ystävyyttä
häntä kohtaan tunsin. Minä olin hänelle mies, jota hän oli tietämättään
odottanut, jonka täytyi kerran tulla. Hänessä heräsi uusia tunteita,
jotka olivat niin erilaiset kuin minun.
Tunteenpuuskassa, jota hallitsin vain puoliksi, tartuin hänen molempiin
yhtyneisiin käsiinsä toivoen, että ne erkanisivat ja vain toinen jäisi,
jotta se olisi pienempi kätteni välissä, jotta voisin hyväillä sen
kämmentä. Mutta hän puristi niitä yhä lujemmin. Katseeni osui sitten
käsivarsiin. Ne olivat valkoisemmat ruumiin puoliselta sivulta, jolle
aurinko ei koskaan päässyt.
Marguerite ei vastustellut. Hänen alahuulensa vapisi toisinaan,
ikäänkuin hän liikutuksesta olisi unohtanut sitä hallita.
Tarkastelin hänen sormiaan yksitellen. Pitelin vain sitä, jota
kulloinkin katselin, viipyen kauemmin pitemmissä, ikäänkuin ne olisivat
ansainneet suurempaa huomiota.
Kumarruin hänen käsiensä yli, en liian lähelle voidakseni niitä
pituussuuntaan hyväillä, ja olin hajamielinen ja liikutettu tämän
lapsen ilottoman elämän vuoksi.
Miehet näyttivät hänestä omistavan niin paljon kykyjä, että vaikka olin
kumartuneena, hän ei tohtinut minuun katsoa peläten, että sen jollakin
hänelle tuntemattomalla keinolla havaitsisin.
Sitten harkitsematta, minua ympäröivän lempeyden vaikutuksesta, painoin
huuleni hänen sormilleen.
Hän veti ne pois, jotten niitä suutelisi, hypähti pystyyn ja pakeni
huoneen nurkkaan matkalaukun taakse, jota hän olisi voinut kiertää, jos
olisin ajanut häntä takaa.
Olin noussut seisaalle.
Hän tähysti minua hetkisen kiireestä kantapäähän. Sitten hän lähestyi
minua ja ojensi minulle saman käden, jonka vastikään oli vetänyt pois.
»Älkää olko minulle siitä vihainen, hyvä herra.»
Tartuin hänen käsivarteensa. Seisaallamme ollen olisi näyttänyt siltä
kuin olisimme aikoneet erota, jos minäkin olisin ojentanut käteni.
Pää kumartuneena hän näkyi tekevän virheen. Tahdoin puristaa häntä
itseäni vasten. Hän vastusteli lempeästi, pakotti minut irroittamaan
otteeni samalla eleellä, joka teatterissa näyttää niin rajulta.
Vapautuneena hän istahti vuoteelle, ja jotten olisi suutuksissa,
tarttui käteeni, painaen sen selkäpuolen poskeaan vasten, koska hän oli
äkkiä muistanut, että kämmenellä kosketellaan kaikkia esineitä.
Minä istahdin vuorostani hänen viereensä. Koetin saada hänet
kohottamaan päänsä pitelemällä häntä leuasta kuin lasta.
Jos olisin vetänyt vangitun käteni takaisin, olisi se, koska laajempi
puoli oli minua kohti, helposti voinut luhistaa kaikki niinkuin sattuu
rakennustelineillä. Niinpä en enää hievahtanut, ikäänkuin vähäisinkin
liikkeeni olisi pilannut meistä otettavan valokuvan.
Vihdoin tartuin häneen kiinni vyötäisiltä. Ranteen kaarevuus, ennenkuin
se oli kohdannut tuen, näytti minusta naurettavalta.
Kasvoni olivat lähellä hänen kasvojaan. Hänen huulensa vapisivat
herkemmin kuin miehen. Hän koetti olla minua vastustamatta, koska
minä olin hänen mielestään se, jota hänen tuli rakastaa ja joka
saapuisi vain yhden kerran. Hän uskoi kohtaloon. Hän pelkäsi aina,
ettei hän osaisi tarttua oikeaan tilaisuuteen. Poikkeus oli hänelle
koetuskivenä. Niinpä juuri se, mikä läsnäolossani hänen huoneessaan
oli poikkeuksellista, teki hänet varmaksi siitä, että minä olin se
tilaisuus, jota hän oli jo kauan odottanut.
Käännyin suoraan häntä kohti, jotta otsani, jonka iho on pehmeämpi
kuin kasvojeni koskettaisi, ensiksi hänen poskiaan. Nyt olin tyyni.
En tuntenut mitään halua sen enempää lähestyä häntä. Puristin häntä
kuitenkin rintaani vasten, mutta en kiivaasti, koska en tohtinut kietoa
kättäni hänen vyötäisilleen.
»Mitä te teette?»
Hän ei vieläkään vastustellut. Äkkiä hän sentään loittoni minusta
harkitsevasti. Kuten kaikki naiset, ajatteli hänkin, että myöhemmin
syyttäisin häntä liian helposta antautumisesta. Mutta selvästi näkyi,
että tämä kannanmuutos oli ennakolta mietitty valmiiksi. Hän oli
siitä niin selvillä, ettei uskaltanut kauan säilyttää tuota asentoa,
peläten väsyttävänsä kärsivällisyyttäni ja sitten joutuvansa pakosta
nöyryyttämään itsensä, jotten häntä jättäisi.
Silloin, säälien tätä suurta levottomuutta, suutelin häntä huulille.
Hän piti niitä suljettuina. Suuteloni ei ollenkaan mäiskähtänyt.
Huuleni vain koskettivat hänen huuliaan.
Tämän lapsen edessä, joka taisteli siveytensä ja sen pelon välillä,
että hän minut suututtaisi, sain tunnonpistoksia.
Nousin seisomaan, mutta pysyin kumarassa, kasvot hänen kasvojensa
tasalla, jottei hän luulisi minun häntä pakoilevan. Tahtomattani, koska
olin syvälle kumartuneena, kohotin päätäni, ikäänkuin olisin mielinyt
naurattaa lasta.
Hän katseli minua kummastuneena ja osoitti sitten silmillään paikkaa
vieressään.
Minusta tuntui, ettei minun sopinut viipyä kauemmin, koska muuten
olisin herättänyt hänessä toiveita, jotka myöhemmin olisi täytynyt
karkoittaa. Niinpä suoristausin.
»Minun täytyy lähteä, Marguerite. On jo myöhä.»
Tämä oli ensi kerta, kun lausuin hänen ristimänimensä. Silmänräpäyksen
verran pelkäsin, että ainoastaan Lucien nimitti häntä niin, vaikka
hänellä oikeastaan oli toinen nimi.
En ollut katsonut kelloani. Mutta sanoin hänelle, että kello oli
yksitoista. Hän uskoi sen, ikäänkuin en olisi voinut erehtyä.
Silloin hän nousi myös. Sääret sänkyä vasten, valmiina pienimmästäkin
tasapainon järkytyksestä kaatumaan taaksepäin, hän tuijotti minuun. Hän
ajatteli, ettei meitä erottamaan olisi saanut tulla mikään määrätunti,
vaan täydellinen lohdutus.
Lausuttuani hellempiä ja ylimalkaisempia sanoja valmistausin lähtemään.
Hänelle ne sanat olivat samaa kuin jos olisin jäänyt hänen viereensä.
Otin hattuni, käänsin sen poimun uudestaan ja painoin sen päähäni,
vaikka minusta on epämieluista niin menetellä huoneessa.
Hän ei lähestynyt ovea joko avatakseen tai minulta tietäkään
sulkeakseen.
Juuri kun olin lähdössä, riensi hän luokseni, sopersi muutamia sanoja
ja alkoi nyyhkyttää.
»Tyyntykää, Marguerite. Minä tulen takaisin teitä tapaamaan. Mutta
minun täytyy nyt lähteä kotiin.»
Olin sanomaisillani, että Jeanne odotti minua, koska olin tottunut
niillä sanoilla kaikista eroamaan.
Hän tyyntyi ja peräytyi hiukan. Sitten avasin oven juuri kylliksi
mahtuakseni lävitse, jottei tasanteen pimeys korostaisi hänen hätäänsä.
Ulos päästyäni pistin pääni hölmömäisesti oviaukosta sisään ja hymyilin
hänelle.
Hän ei vastannut siihen, ja ennenkuin hävisin näkyvistä, ryhtyi
hän ripeästi järjestämään esineitään, näyttääkseen, mitä hän minun
lähdettyäni puuhasi.
* * * * *
Joka toinen lyhty oli sammuksissa.
Yhtä kuulakkaita pilviä kuin aamullakin liikkui taivaalla, tällä kertaa
idästä länteen. Kuu näkyi vain kapeana sirppinä. Vaalea täplä oli vielä
sillä kohdalla, missä se oli täyden kuun aikana ollut.
Ajattelin Margueritea.
Nyt kaduin, että olin innostunut häntä suutelemaan. Hän saattoi kertoa
kaikki veljelleen. Tämä olettamus, jonka hänen poissaolonsa teki
mahdolliseksi, kiusasi minua. Levoton mielentilani teki minut siitä
ajoittain varmaksikin.
Ajurinkärryjen tapaan valaistu auto ajoi läheltä ohitseni.
Lapsellisesta kuljeskelijoiden pelosta kävelin loitolla seinistä.
En lakannut miettimästä vierailua, jonka juuri olin tehnyt. Yksitellen
esiintyivät kaikki tekoni silmieni eteen.
Äkkiä minusta tuntui, että olin pettänyt Jeannea, että hän saisi sen
tietää, ja että välillämme sattuisi kamala kohtaus.
Silloin säpsähdin. Mutta eihän minun tarvinnut muuta kuin kieltää.
Ketään todistajaa ei ollut väittämässä vastaan. Lisäksi ansaitsin
luottamusta paremmin kuin Marguerite.
Astuin erääseen kahvilaan, josta valaistus oli puoliksi sammutettu.
Tilasin seidelin pukkiolutta. Kysyin, mitä kello oli, niinkuin minulle
lapsena oli opetettu. Ei ollut myöhä.
Olisin vielä voinut kuljeskella niinkuin muinakin iltoina. Mutta
minulla oli se vaikutelma, etten ollut pitkään aikaan nähnyt Jeannea,
että hän ehkä oli sairastunut, että sukulaisia oli tullut hänen
luokseen, että hän odotti paluutani kärsimättömästi.
* * * * *
Yölamppu oli sytytetty. Jeanne nukkui selällään. Hänen kellonsa, jota
hän ei koskaan laskenut marmorille, oli kirjan päällä.
Herätin hänet, jotta hän tietäisi tunnin, jolloin saavuin kotiin, ensin
epäröityäni, mitä kohtaa hänen ruumiistaan koskisin.
Hänen katseensa tyynnytti minut. Vielä unenpöpperössä hän ei voinut
arvata, mitä oli tapahtunut. Loin silmäni alas, niinkuin Jeanne,
kun hän pelkää olevansa liian avokaulainen, tai niinkuin itse teen
yrittäessäni nähdä nenäni. Minussa ei ollut mitään tavallisesta
poikkeavaa. Kuitenkin tunsin, että käsistäni hehkui jonkin kuumemman
kuin oman ruumiini lämpöä, että kadun ilma tuskin oli viilentänyt
takkiani ja että sen riisuttuani poveni ja käsivarteni olisivat
polttavan kuumat.
Jeanne puhui, ja ennenkuin olin käsittänyt hänen sanojaan, arvasin,
ettei hän tiennyt, mitä juuri olin tehnyt. Hän nukkui hiusneuloitta.
Hän ei ollut napittanut yöpaitansa kaulusta, peläten unessa
kutistuvansa.
»Mistä sinä tulet?»
Jostakin tuntoaistin selittämättömästä pelosta en rohjennut vastata,
että olin ollut kävelyllä.
»Minä tulen kahvilasta.»
Hän tarkkasi minua, mikä herätti minussa kauhua, kun hänen katseensa
kiersi kaulustani, jota en voinut nähdä edes kumartamalla päätäni, niin
läpitunkevin silmäyksin, etten olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi
arvannut jonkin osoitteen, jonkin nimen.
»Armand, tule luokseni.»
Minua huimasi. Minusta tuntui, että kaikki oli menetettyä, että olin
unohtanut taskuihini jotakin, minkä hän saisi tietää.
Istahdin sängyn laidalle hänen jalkojensa puolelle, jotka olivat
suorina peitteiden alla. Ne olivat hänestä ainoa osa, joka ei
noudattanut ruumiin ääriviivaa ja joka näytti minusta yhtä
hullunkuriselta kuin pudonneiden lelujen tuki.
»Sinä olet käynyt naisen luona.»
Tuo lause sai minut punastumaan. Mutta olisin punastunut, vaikken olisi
käynytkään Margueriten luona, niinkuin punastun, kun minun kuulteni
puhutaan varkaudesta. Hymyilin ja koetin olla niinkuin en olisi
punastunut. Tahdonponnistuksella onnistuin puhumaan niin luonnollisella
äänellä, että Jeannen olisi pakko luulla veren nousseen päähäni
kuumuuden vuoksi.
»Sinä olet käynyt naisen luona.»
Hän toisti äskeiset sanansa. Ei tarvittu enempää saadakseni
itseluottamukseni takaisin. Nyt hän ärsytti minua. Harvoin suutun enkä
tällä kertaa voinut hillitä itseäni, kun minua epäiltiin todistuksitta.
»Sinä kiusoitat minua, Jeanne!»
»Minä tiedän, että sinä olet käynyt naisen luona.»
Nyt aloin puhua hänelle ankarasti. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli
onnellinen. Suuttumukseni todisti hänelle viattomuuteni. Hän ei enää
hievahtanut peläten, että jokin ele keskeyttäisi minut. Arvasin hänen
toivovan, että vielä kauan jatkaisin samassa äänilajissa.
Mutta hetkisen perästä, nähdessäni, että kiukkuiset sanani herättivät
sellaisen varmuuden viattomuudestani, minulle tuli tunnonvaivoja.
Niinpä vaikenin. Hän tarttui käteeni. Vaikka hän tiesi, etten
mielelläni nähnyt hänen sitä suutelevan, vei hän sen huulilleen.