Lucien vilkaisi oveen juuri kun kolkutettiin uudestaan ja kovemmin,
ikäänkuin luultaisiin hänen vielä nukkuvan.
Hän epäröi kahistella.
Hän ei hievahtanut, jottei lukonreiästä näkyvä välähdys antaisi häntä
ilmi.
Oli kulunut yhtä pitkä aika kuin kahden ensimmäisen kolkutuksen
välillä. Kaiketi kolkutettaisiin uudestaan hiukan myöhemmin.
Kaksi varjoa, joista katse ei voinut saada selkoa, liikkui oven alla.
Ehkä siellä oli kirjeenkantaja, ja vaistomaisesti etsin jo silmilläni
mustetolppoa.
Minut valtasi samanlainen pelko kuin huoneissa, joiden ikkunat eivät
ole lähellä vesikourua ja joista ei voisi tulipalon sattuessa päästä
ulos.
Kolkutettiin taas, tällä kertaa nyrkillä ja kovemmin kuin äsken.
Lucien kumartui minua kohti. Hänellä oli tapana puhua toisen korvaan.
Siksi, että maailma oli hänet hyljännyt, hän tunsi vaistomaista
tarvetta vaikuttaa itse aistimiin. Milloin hän näytti minulle esinettä,
pani hän sen niin likelle silmiäni, että näin sen huonosti. Kun hän
käski minun haistella jotakin tuoksua, toi hän sen niin lähelle, että
olin liata nenäni, vaikkei hänellä silti ollut vähääkään aikomusta
tehdä minulle kepposta.
»Siellä on sisareni Marguerite. Avaanko minä?»
Se ihmetytti minua. Tähän asti en ollut tiennyt, että hänellä oli
sisar. Hän ei ollut minulle koskaan sitä maininnut. Luulin, ettei hänen
luonaan käynyt ketään.
»Tietysti sinä avaat.»
Hän kiersi avainta yhden ainoan kerran. Minun tapaani hän ajatteli,
että yksi ainoa avaimenkierros sulkee oven yhtä hyvin kuin kaksikin.
Oven takaa tuli näkyviin nuori tyttö.
Minut nähdessään hän epäröitsi astua sisälle. Hän piti kättään
ovenrivassa. Oven liikkumismahdollisuus oli liian yksitoikkoinen, jotta
se olisi voinut sopeutua häntä kiusaaviin ajatuksiin. Kuitenkin hän
veti ja työnsi sitä edestakaisin, vitkastellen luottamuksen ja pelon
vaiheilla.
Vihdoin, koska olisi ollut hupsua lähteä tiehensä, hän astui
huoneeseen, työntämättä ovea kovin kiinni, koska hän varmaankin oli
tottunut pujahtelemaan.
Hän pysähtyi sitten jyrkästi. Hänellä ei ollut käsilaukkua. Hänen
kätensä etsivät turvaa hameentaskuista, jotka olivat liian pienet,
niinkuin taskut kaikissa naisten puvuissa. Hänen hiuksensa, joissa
ei näkynyt kampoja, olivat iän mukana tummentuneet. Mikään ei ollut
voinut poistaa hänen kasvojensa punatäpliä, pienentää hänen nenäänsä,
laajentaa hänen kirkkaita silmiään, pitentää hänen painunutta
leukaansa, joka jätti alahuulen tuettomaksi.
Hänellä oli viitta, jonka olkasaumat ulottuivat käsivarsiin asti,
jonka liian taipuvat, taaksepäin käännetyt hihanreunukset verhosivat
hänen kätensä, kun hän ne sulki, ja jonka napit pistivät paljaina
napinrei'istä esille.
»Sinä et ilmoittanut minulle tulostasi», virkkoi Lucien.
Hän näkyi unohtaneen läsnäoloni. Margueriten edessä hän oli muuttunut
hyökkääväksi ja häijyksi, häikäilemättä esiintyen toisenlaisena minun
nähteni.
Minusta tuntui hetkisen, että hän oli teeskentelijä, koska hän minulle,
joka olin saapunut ilmoittautumatta, kuten hänen sisarensakin, ei
ollut lausunut mitään moitteen sanaa. Mutta sitten uskoin sen johtuvan
ystävyydestä, jota hän minua kohtaan tunsi.
Marguerite ei vastannut. Hänellä oli mukanaan vain nenäliina, jota
hän mytisteli niin, että se olisi jäänyt palloksi, jos hän olisi sen
laskenut kädestään.
Lucien oli lopettanut pukeutumisensa. Nuppineula sulki hänen
kauluksensa. Taaksepäin työnnetty hiussuortuva oli kuin pieni töyhtö,
jota hän toisinaan tasoitteli kädellään.
Kello oli täsmälleen kaksitoista, niin täsmälleen, että osoittimet
näkyivät liittyneen yhteen.
Marguerite vilkaisi tavantakaa vuoteelle, pukeutumispöydälle, kaikkeen
siihen, mitä hänen olisi tullut järjestää, jos hän olisi asunut tässä
huoneessa.
Kaikki kolme pysyimme liikkumatta, rohkenematta kävellä, jottemme
nolostuisi.
Lucien halusi avata ikkunan. Kun se kävi hankalasti, suutahti hän.
Marguerite, pienempi ja keveämpi kuin minä, odotti hyvää sanaa. Hän ei
ollut hievahtanut paikaltaan senjälkeen, kun hän astui sisälle, jottei
hänen vierailustaan jäisi jäljelle muuta kuin se tosiasia, että hän
oli käynyt. Koska näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksen, oli
hän hämillään. Lasten lailla hän pelkäsi, että olosuhteet, joita hän
nuoruutensa vuoksi ei voinut edeltäpäin arvata, paljastaisivat hänen
yksinäisyytensä ajatukset.
Äkkiä Lucien tiuskaisi hänelle:
»Minä olen sinulle jo sanonut, etten halua sinun käyvän täällä minulle
ensin ilmoittamatta. Seuraavalla kerralla en avaa sinulle. Sinä olet
kuitenkin itsepäinen. Nyt sinun ei auta muu kuin lähteä. Näethän, että
olen herrasmiehen seurassa.»
Tyttö loi silmänsä maahan. Hän oli pannut kätensä ristiin vatsansa
kohdalle. Minun teki mieleni puuttua asiaan, mutta en tohtinut, sillä
minusta näytti, että Lucien, joka osoitti suuttumustaan sisarensa
häikäilemättömyydestä, jotta minun olisi mahdoton ryhtyä häntä
puolustamaan, pelkäsi minun lausuvan jotakin.
»Minä olen saanut kyllikseni... Mene.»
Tällä kertaa Marguerite säpsähti. Hänen kätensä heltisivät toisistaan.
Hänen poskiensa odottamattomasta muodosta arvasin, että hän itkua
pidättääkseen puri tahallaan kieltään mahdollisimman läheltä kärkeä,
missä se on herkin.
En voinut kauemmin hillitä itseäni, vaan lähestyin tyttöä. Se
hämmästytti häntä niin, että hän lakkasi puremasta kieltään ja hänen
ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen vain isoimmat hampaat. Sitten
hän liitti kätensä jälleen yhteen ja pisti ne hitaasti hihoihinsa,
ikäänkuin piiloon.
»Jääkää kuitenkin; kyllä tämä asia järjestyy kuntoon.»
Hän katseli minua silmät suurina. Mikään punoitus ei verhonnut
niiden tuoreutta. Ne tuijottivat ikäänkuin vedestä. Selväpiirteiset,
ruusunväriset kulmat eivät ulottuneet valkoiseen kohtaan.
Hän käänsi päänsä. Lucien oli sijoittunut välillemme. Kun Margueriten
ja minut erotti vain askel, kosketti hän meitä kumpaakin.
»Puolustatko sinä häntä?»
Heti käsitin, että hän aikoi vedota perheoikeuksiinsa, että ne olivat
pyhät ja että pitemmälle menemällä olisin päästänyt hänessä valloilleen
mahdollisten näkijäin silmissä oikeutetun kiukun.
»En suinkaan, Lucien.»
Hän jatkoi kuitenkin:
»Minä olen hänen veljensä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu, kuinka
häntä on kasvatettava.»
Hän tarttui käsivarteeni, kallistuen puoleeni, ja kuiskasi kahden
askeleen päästä korvaani:
»Jätä hänet rauhaan.»
* * * * *
Lähdimme ulos. Lucien oli pannut hattunsa kallelleen. Hän laskeutui
portaita myöten kädet taskuissa, ikäänkuin olisi jo ulkona.
Oli entistä kylmempi. Aurinko oli kadonnut. Taivasta peitti sumu,
jossa, kun sitä kauan silmäili, havaitsi valkoisia joka suunnalle
kulkevia rakoja.
Muutamia taloja sivuutettuamme jouduimme erään kahvilan kohdalle.
Astuimme sinne. Pyöreässä pylväässä riippui kalenteri. Vain jokin
osoitekirja oli tarjoilupöydällä. Vaikka oli päivä, huomasin, ettei
salia illalla valaistu sähkövalolla.
Asetuimme lattiaan kiinniruuvatun marmoripöydän ääreen. Sitä ei voinut
siirtää nurkemmaksi. Istuuduin likelle ikkunaa, nojaten sitä vasten
vain silloin tällöin.
Uutimien lävitse näytti katu valkoiselta ikäänkuin olisi satanut lunta.
Joka minuutti suhahti linja-auto ohi aina samaan suuntaan, sillä
paluumatka tapahtui leveämpää katua pitkin.
Lucien ei ollut istuutunut. Hän mietiskeli. Hän oli epätietoinen,
mitä hänen tulisi tehdä. Äkkiä hän kääntyi ovea kohti, ikäänkuin
varmentuakseen, että se oli hyvin suljettu. Tuokion verran hän pysyi
liikkumatta. Sitten hän avasi oven, virkkaen vain:
»Minä tulen pian takaisin.»
Marguerite kutsui häntä, joka kerta heikommalla äänellä, vaikka
välimatka yhä suureni. Minua ei enää ollut hänen silmissään olemassa.
Hänen kätensä sulkeutuivat yhtäläisesti, ikäänkuin minun olisi ollut
arvattava, kummassa oli pitempi oljenkorsi.
Puristamatta huuliaan hän puri uudestaan kieltään. Hän ei enää
taistellut itkua, vaan hermokohtausta vastaan.
Ovi oli sulkeutunut itsestään.
Lucien astui ikkunan ohitse yrittämättä meitä nähdä ja riensi pistämään
savukkeen suuhunsa, jotta ehtisimme todeta hänen huolettomuutensa, ja
hävisi sitten seinän kohtisuoran viivan taakse.
Tyttö puristi vasempaa poskeansa kädellään. Hetkiseksi hän kätki
nenänsä ajattelematta, kuinka rumilta nenättömät kasvot näyttävät.
Sitten hän hermojärkytyksensä vallassa puristi sormillaan ihoaan,
vieläpä kämmenelläänkin, jossa hänellä oli enemmän voimaa, ikäänkuin
se riittäisi runtelemaan hänen piirteensä. Hänen hädässään ei
itsensä lyöminen tai nipisteleminen enää riittänyt. Hän kävi käsiksi
kasvoihinsakin, koska hän oman itsensä kera tahtoi hävittää viimeisen
osan olemuksestaan, jossa vielä oli jotakin arvokkuutta.
Minä puolestani en arvannut tämän tuskan syitä. Niinpä tahdoin häneltä
kysyä. Hän sopersi:
»Se lyö minua... se ei anna minulle anteeksi...»
Hän vilkui verhottomalle ovelle, ainoaan paikkaan, josta saattoi
selvästi erottaa kadun.
Hän toivoi, että hänen veljensä tulisi takaisin mentyään ulos vain
häntä peloitellakseen. Hän odotti Lucienia silmillään, korvillaan,
liikkumattomin käsivarsin, tuntien selvästi, että heidän välimatkansa
kasvoi samassa suhteessa kuin aika kului.
Hänen takaansa kuulunut askel, sellaisesta paikasta, jossa Lucien
ei voinut olla paitsi jos olisi kiertänyt taloryhmän ja astunut
kahvilasaliin takamyymälän kautta, sai hänet kääntymään kuin verhojen
takaa vilahtavana varjona, joka kohosi puolittain ja painoi otsaansa
ruutua vasten, kiukuissaan siitä, ettei voinut pistää päätänsä
lävitse, ja kummastuneena, että lasin läpikuultavuus oli liian jäykkä
väistyäkseen hänen kasvojensa edestä.
Olisin halunnut häntä lohduttaa. Lucien näytti minusta sydämettömältä
mieheltä tuolla tavoin kohdellessaan lasta. Mutta en kuitenkaan häntä
halveksinut. Hänen kovuutensa lähensi häntä minuun. Se todisti minulle,
ettei hänellä ollut mitään hellää suhdetta.
Mutta Margueritellakaan ei ollut ketään. Häntä ei rakastettu. Minussa
yksinään hän herätti jotakin harrastusta. Ja samalla kun toivoin, ettei
Lucien palaisi, säälin Margueritea.
Tarkkailin häntä salavihkaa. Hän tajusi sen, mutta ei tohtinut minua
keskeyttää kääntymällä äkkiä minua kohti.
Näin kului useita minuutteja. Hiussuortuvat, lyhyet kuin miehen,
hipoivat hänen niskaansa. Hänen istuessaan oli hänen vartalonsa
menettänyt jäykkyytensä. Hänen päänsä oli kumarassa. Alusliiveissä,
jotka nyt pullistuivat enemmän, hartiat olivat pyöreämmät.
Äkkiä hän nousi. Hänellä oli hetkiseksi sukupuolien erilaisuudesta
huolimatta veljensä ilme. Pelkäsin, että hän lähtisi sanaa sanomatta
ja että minun täytyisi häntä pidättää tai seurata muutamien askelien
päässä.
Mutta hän kiinnitti katseensa minuun. Se oli kirkas. Käsitin
erehtyneeni.
»Lähdemmekö?» kysyin vuorostani nousten.
Hän vastasi, ikäänkuin pelkäisi joutuvansa yllätetyksi, ainoastaan
pienellä päänliikkeellä, jonka merkityksen katse voi viimeisenä
hetkellä muuttaa.
Ovella hän vetäytyi syrjään, jotta minä pääsisin ulos ensimmäisenä.
Ulkona juoksi lapsi. Tuuli puhalsi niin kovin, että kohotin käden
hattuuni. Erään kellon osoittimet näyttivät yhtä. Kellotaulu oli
tyhjä kuin kadutkin. Vaikkei aurinko laisinkaan paistanut, loivat
harvalukuiset kävelijät varjon, niin keveän, että se näkyi hiipivän
kadun valkohohtoisella pinnalla.
Laajassa hameessaan Marguerite käveli samassa tahdissa kuin minä. Hän
osoitti minulle huomaavaisuutta, jota minun olisi tullut osoittaa
hänelle. Ajatellen kuten äskenkin, että Lucien ehkä vaani häntä, hän
vilkui kahviloihin ja viinitupiin, erottamatta niiden sisustaa, paitsi
milloin erkanevat heijastukset paljastivat ikkunanruudut.
Halusin puhua, lohduttaa häntä, mutta en osannut muuta kuin pyytää
häneltä lupaa seurata häntä. Hän ei kääntänyt päätänsäkään. Tuuli
tuiversi hänen hiuksiaan, sinistytti hennot suonenjuovat hänen
poskipäillään ja kallisteli hametta hänen takanaan.
»Jos niin tahdotte.»
Saavuimme eräälle torille, jonka keskeltä kohosi valkoinen kuvapatsas.
Meitä valeli valovyöhyke, joka ei tullut taivaalta, mutta jota liian
korkeat pilvet eivät verhonneet.
Ylhäältä putosi pisara. Toisia tuli jäljestä. Alkoi sataa.
Ajattelin huvikseni, että nämä pisarat olivat pyssynluoteja, joita
mutkissa kävellen olisin voinut välttää. Yksi niistä puhkaisi hattuni,
toinen jalkani.
Pölyä lenteli ilmassa, ja kun tuuli äkkiä taukosi, putosi se sateen
lailla maahan.
Kiirehdimme askeleitamme. Marguerite kykeni kävelemään yhtä nopeasti
kuin minä. Nyt ei satanut yhtä mittaa. Seurasimme kapeaa katua, joka
oli laskettu vuoroin mukula-, vuoroin sepelikivillä. Pisaroita putoili
siellä täällä kaukana lätäköistä. Vielä oli aikaa istuutua penkeille.
Olimme saapuneet vanhan majatalon eteen, jonka ovea, julkisivua koska
oli maalattu uudestaan, ei voinut sekoittaa viereisen rakennuksen oveen.
Tuuli oli sulkenut jokaisen ikkunan vasemman ikkunaluukun. Laastin
rippeet tahrasivat kylttiä.
Marguerite oli pysähtynyt. Hän ojensi minulle kätensä. Hän piti sitä
suorassa ikäänkuin vetääkseen pois hansikasta.
»Menettekö jo kotiin?»
Hän sulki silmänsä, kallisti päätänsä ja astahti sivulle, koska yhä
pidin hänen kättään. Hän oli liikutettu. Ensimmäistä kertaa vavahti
hänessä nuoren tytön raikas arkuus. Silloin tunsin, ettei hän enää
ajatellut veljeään. Minä, hänen asuntonsa ovella seisova mies, sain
hänet hämille.
»Minun täytyy mennä sisälle.»
Hän perääntyi, käsivarsi ojossa, jotta käsi jäisi minun käteeni. Minä
puristin sitä, koettaen ikäänkuin leikeissä häntä siten pidättää.
Mutta pian ei kädessäni enää ollut kuin hänen hyppysensä.
Vihdoin erään ohikulkevan vuoksi päästin hänet irti. Välillemme tuli
äkkiä pitkä matka. Hän katseli minua vielä sekunnin verran. Näin hänet
kiireestä kantapäähän. Hänen vapautunut kätensä liikahti sirosti,
sirommin kuin toinen käsi, jota ei ollut koskaan otettu vangiksi.
Hetkellä, jona hän kääntyi ja astui taas askeleen, jupisin:
»Saisinko teitä seurata?»
Hän pujahti vastaamatta käytävään. Ennenkuin hän katosi silmistäni,
näin hänen lyhentävän askeleitaan kävelläkseen yhtä nopeasti tuossa
ahtaassa ja lyhyessä käytävässä kuin vierelläni kadulla.
Siirryin vastakkaiselle katukäytävälle ja liiaksi kurkottamatta,
herättämättä huomiota tähystelin muutaman minuutin ajan vieraskodin
ikkunoihin.