Aamulla heräsin tavallista aikaisemmin, vaikkei siihen laisinkaan ollut
syynä mikään melu, mikään painajainen, ja ajatukseni kirkastuivat niin
nopeasti, etten voinut nukahtaa uudelleen. Hieroin silmiäni. Siitä
syntyi hiljaista maiskutusta, ikäänkuin olisi suudeltu.
Kello ei ollut vielä yhdeksän. Kieltäni kirveli, kun eilen olin
tupakoinut liian paljon. Käteni olivat hervottomat. Nenäliina ei
ollut enää pieluksen alla. Jeanne nukkui vielä. Hänen keveästä
hengityksestään, hänen pitkistä värähtelevistä silmäripsistään ja
hänen ihonsa vavahteluista tiesin, että varsin pienikin liike olisi
herättänyt hänet unesta.
En hievahtanut. Halusin olla yksinäni, kunnes olisin koonnut jälleen
kaikki ajatukseni.
Huone oli puolihämärässä. Täplikäs uudin verhosi ikkunaa niin korkealle
kuin kangas ulottui. Niistä kohdista, joista se oli kulunut, näin
päivän hohtavan lävitse.
Äkkiä Jeanne avasi silmänsä. Ikäänkuin valo olisi tunkeutunut hänen
päähänsä, kirkastuivat hänen kasvonsa samassa. Hän heitti peitteen
yltään. Hänen yöpaitansa oli kiertynyt hänen ruumiinsa ympäri. Etsin
hänen kättään. Hapuilin alaspäin pitkin käsivartta löytääkseni sen.
Sitten puristin sitä. Likistin sitä liian kovaa. Jeanne on herkempi
aamulla kuin illalla. Hän ei pitänyt siitä, että kosketin häneen
silloin, kun hän juuri heräsi. Hän tarvitsee muutaman minuutin
tullakseen oikein tajuihinsa, jolla ajalla minun oli jätettävä hänet
rauhaan, jotta hän ehtisi tunnustella itseään, ajatella elimiään toista
toisensa jälkeen; sillä hän pelkää, että jokin tauti on hyökännyt
häneen yöllä, niinkuin pelätään, että joku henkilö on poissaollessamme
kuollut.
Painoin huuleni hänen otsalleen enkä poskilleen, jottei ollut tarvis
suudella kahta kertaa. Sitten kohotin päätäni. Hän kiersi käsivartensa
kaulaani ja puristi minua itseään vasten. Emme puhuneet mitään, koska
aamuisin olimme liian laiskat ääntämään edes yhtä sanaa. Hiljaisesta
sopimuksesta emme sanoneet toisillemme edes hyvää huomenta.
Näin kului hyvän aikaa. Hyväilin hänen rintojaan, jotka eivät ole
herkät, hänen lanteitaan, hänen kermanvärisiä olkapäitään, mutta vältin
kesakkoa, joka on arka.
Hän oli taas sulkenut silmänsä vilkaisematta kuvastimeen. Hänen
levätessään näin vieressäni vei hänen todellinen luontonsa voiton.
Hän ei enää ponnistellut ollakseen nainen eikä keimaillut, vaan oli
luottavainen tuntiessaan minut lähellään.
Nousin istualleni vuoteessa, sittenkun olin leikilläni raskaasti
nojannut hänen rintaansa vasten. Hän nimitti minua nauruttomaksi
nipistelijäksi. Tiesin, että ilveilyni huvittivat häntä silloinkin, kun
hän oli niiden uhri, kunhan vain säilytin vakavuuteni.
Joka aamu istuin sillä tavalla, sillä makuullani en koskaan tiedä,
onko minulla päänsärkyä vai ei. Nyt tunsin voivani hyvin. Vain pieni
raukeus, pikemminkin turtumus painosti silmiäni. Nousin pystyyn.
Sänkymatto on niin pieni, että se luiskahti lattialle, kun laskin
toisen jalkani maahan.
Vedin uutimet syrjään. Se on aina ensimmäinen hommani. Niin kauan kuin
en tiedä, millaiselta sää näyttää ulkona, tuntuu minusta, ettei eilinen
päivä ole vielä päättynyt. Kaapinlasi lakkasi olemasta seijastuksena.
Tuolit loivat raskaan varjon niillä lojuvien vaatteiden vuoksi.
Olen niin kauan elellyt yhdessä ainoassa kamarissa, että kävelin
mielelläni huoneesta toiseen. Availin ja suljin ovia. Ajatus pukeutua
johonkin Jeannen hameista juolahti päähäni. Hän piti siitä, että
pukeuduin kuin hän, että tavoittelin naisen tapoja. Mutta oli liian
kylmä.
Kävin noutamassa oveltamme lehden, jonka uutiset olivat iltapainoksen
tietojen jälkeen jo jonkun verran haalistuneet. Silmäiltyäni palstain
otsikoita käänsin sen takaisin laskoksiinsa, jotta Jeanne päivämäärää
lukematta tietäisi, että se oli aamulehti.
Sitten menin pukeutumishuoneeseen, jota käytettiin myöskin romusäiliönä.
Valmiiksi ehdittyäni palasin Jeannen luo. Hän nukkui jälleen, kasvot
käsivarren peittäminä. Hiuksien välistä, jotka olivat yhtä pitkät
ohimoilla kuin muuallakin, näkyivät korvat. Hänellä oli vihkimäsormus
sormessaan. Hän ei luopunut siitä koskaan, jotten saisi lukea
kirjoitusta, jonka hänen sodassa kaatunut puolisonsa oli kaiverruttanut
sisäpuolelle.
Otin takkini siltä tuolilta, jonka selkänoja parhaiten on hartiaini
mukainen. Kallistelin hiukan, jotta Jeanne heräisi. Hän ei liikahtanut.
Sitten lähdin varpaisillani ulos, välttäen niitä parketin liuskoja,
jotka narisivat.
* * * * *
Sää oli muuttunut. Vaaleita pilviä ajelehti taivaalla. Riemuitsin
siitä. Mikään ei minulle ole mieluisempaa aamulla kuin eilisestä
muuttunut sää. Se herättää minussa muistoja ikäänkuin vanha tuoksu,
ikäänkuin esikoishedelmä.
Ilma oli niin kirkas, että näin itikoiden tulevan ja ehdin sulkea
silmäni. Niiden surina ei ollut liian äänekästä korvilleni sittenkään,
vaikka sivuutin niitä ihan läheltä.
Pilvi verhosi aurinkoa. Se ei minua surettanut: tuo pilvi kiiti niin
nopeasti taivaalla, että aurinko ei voinut olla pian ilmestymättä
jälleen.
Kävelin pitkin leveätä, puilla istutettua katua, jolle oli tuotu multaa
ikäänkuin pengermäksi järjestetyille katoille. Vedin keuhkoihini
raikasta ilmaa ja koetin tehdä hengitykseni tahdin mahdollisimman
hitaaksi. Isot paljaat oksat taipuivat tuulessa yhtä notkeina kuin
kesällä. Niistä putoili maahan jääpallosia, jotka hajaantuivat rakeiksi.
Pilvien liike kannusti minua ponnistamaan, kiirehtimään askeleitani,
ajattelemaan lentokoneita, jotka saattoivat liikkua toisesta pilvestä
toiseen, kummeksimaan, näkivätkö lentäjät selvästi ohjatessaan niiden
halki. Piirteeni olivat vielä unen turruttamat, kynteni vähemmän kovat,
koska niitä oli äsken liotettu.
Etäällä kohosi taloja, milloin valossa, milloin kaukaista vihmasadetta
muistuttavassa sumussa. Oli sellainen ilma, jolloin saadaan nähdä
sateenkaari. Toisinaan putosi pilvistä ikäänkuin tasankojen yläpuolelta
paksuja, huurun hämärtämiä säteitä, kun aurinko oli niiden takana.
Huomasin erään kirkon tornissa lasittoman kellon mustat osoittimet,
mutta en tiennyt, oliko se kymmentä minuuttia vailla yksitoista vai
viittä minuuttia vailla kymmenen.
Aikomukseni ei ollut mennä Lucienin luo. Ajattelemattani vältin
kuitenkin niitä katuja, jotka olisivat loitontaneet minua hänen
asunnostaan. Kaduin, että olin edellisenä päivänä ollut niin töykeä.
Nyt halusin puhua hänelle itsestäni, sanoa hänelle, että minulla oli
kiivas luonne, mutta että pohjaltani olin hyvin lempeä.
* * * * *
Tapasin Lucienin vuoteessa. Hänen vahvalihaksiset käsivartensa olivat
paljaat. Niiden valkoisuus kummastutti minua, koska olin tottunut hänen
kasvojensa ruskeaan väriin.
Hänen luonaan oli kylmempi kuin ulkona. Kaikki iltainen sekamelska oli
aamulla jäljellä.
Hän oli pannut tuolille laatikon, jotta siten sukeutuisi kyllin korkea
yöpöytä. Lampun lasi oli musta. Hän ei ollut riisunut kaulanauhaansa.
Oven alta sisään tunkeutunut keittiönhaju leijaili huoneessa.
Aluksi ajattelin mennä heti tieheni. Mutta hän nousi sängyssä
istualleen. Hän piti peitettään vyötäistensä ympärillä niinkuin
pyyheliinaa kylvyn jälkeen. Hän oli nukkumaan mennessään kietonut
hihansa ylös ja ottanut kaulusnapit paidastaan peläten, että hän ne
unessaan hukkaisi eikä sitten tietäisi, mistä kiireessä niitä etsisi.
»Minäpä odotan sinua alhaalla. Ehkä mieluummin haluat, etten ole
pukeutuessasi saapuvilla.»
»Jää sinä vain.»
Hän haukotteli niin pitkään, että sylkipisara valahti suusta. Aurinko
kultasi ikkunalautaa. En tiennyt, aikoiko se vasta paistaa vai oliko se
jo poistumassa.
Käsi edellään kuin kuvapatsaina Lucien sukelsi vuoteesta pään puolitse,
ikäänkuin makuusäkistä, jottei saattaisi sitä epäjärjestykseen. Hänen
säärissään oli vielä sukkien kuminauhojen jäljet. Hän veti housut
jalkaansa vuoteella seisten, jotteivät lahkeet laahaisi kivipermannon
vaaleassa tomussa. Sitten hän hyppäsi lattialle ja käveli avojaloin
edestakaisin huoneessa, vältellen tuoleja, jottei loukkaisi itseään.
Olin istuutunut ikkunan ääreen, jota en tohtinut avata, koska Lucien
oli alasti vyötäisiin asti. Sodassa kylkeen saadun haavan arpi, jonka
hän oli kaksi vuotta sitten minulle näyttänyt paljastamalla vain sen
kohdan, näytti nyt pienemmältä keskellä hänen vartaloaan. En voinut
hellittää siitä silmiäni. Lucienin kanssa jutellessani olin sitä usein
ajatellut. Se loitonsi minua hänestä. Nyt, kun näin sen niin selvästi,
kun tunsin sen paremmin, Lucien oli minua lähempänä.
Hän peseytyi, pitäen silmiään kiinni, jottei saippua niitä kirveltäisi,
ja päätänsä suorassa, jottei vesi tunkeutuisi korviin. Hänen hiuksensa
olivat pörrössä. Hän veti jakauksen kammalla, jonka toiselta sivulta
puuttuivat piikit.
»Minä tulin sinut yllättämään.»
Hän kääntyi saippua kädessä, sitä puristamatta, jottei se luiskahtaisi
hänen sormiensa välitse.
»Minut yllättämäänkö?»
»Niin, halusin tavata sinut jälleen sen jälkeen, mitä eilen puhuimme.
Minä en ollut kohtelias.»
Hän ei muistanut. Hän etsi lähtökohtia.
»Mihin aikaan?»
»Eilen illalla, ennenkuin sinut jätin.»
Tällä kertaa hän muisti kaikki, mutta ei käsittänyt, että minulla voisi
olla mitään katumista. Tuntien kuitenkin, että hänen tuli näyttää
liikutetulta, hän sanoi:
»Minäkin halusin tavata sinua. Mutta en olisi koskaan tohtinut tulla
luoksesi.»
Näitä sanoja seurasi äänettömyys. Se ajatus, että hän oli edes tuuminut
luonani käymistä, oli minulle vastenmielinen.
Hän lähestyi sänkyä. Hänen jalkojensa kuivat jäljet olivat vielä
pukeutumispöydän edessä. Hän otti sukkansa ja suoristi ne, sillä ne
kiertyivät mykkärään riisuttaessa, kuten omanikin.
Ennenkuin hän pani paidan ylleen, kopautti hän rintaansa. Hän ylpeili
siitä, että se kumisi, koska olin hänelle sanonut, että se oli hyvän
terveyden merkki.
Pukeuduttuaan hän pyysi minua harjaamaan selkäänsä. Harjoista hänellä
ei ollut puutetta. Hän oli tuonut armeijasta koko tusinan. Niitä oli
vielä viisi tai kuusi jäljellä. Toiset hän oli myynyt, koska ne olivat
kaikki samanlaisia ja hän oli laskenut, että puoletkin niistä kai
riittäisi hänelle eliniäksi.
Emme olleet enää puhuneet vähään aikaan. Hän järjesti kuntoon
vuoteensa, kohennellen sitä hyvin myöskin seinän puolelta. Sitten
sytytin päivän ensimmäisen savukkeen.
Äkkiä kolkutettiin ovelle.
Tähän asti olin pitänyt hatun päässäni. Nyt paljastin pääni.