Kun seuraavana päivänä astuin ruokasaliin, kattoi Jeanne pöytää
epäröiden, mitkä veitset valitsisi.
Astiakaapin kaksoisovi oli auki, ja sieltä näkyi enemmän lautasia kuin
me kaksi tarvitsimme. Seinäkello, joka ei käy, osoitti kahtatoista
pettääkseen mahdollisimman vähän. Aurinko, joka aamulla oli valaissut
huonetta, teki lähtöä, ikäänkuin päivä jo olisi lopussa.
Jeanne oli pannut mimoosoja lasimaljakkoon, vaikken mielelläni nähnyt
niiden varsia. Hän valitsi sen kumminkin, ikäänkuin nuo kukat olisivat
hyvin pitkiä ruusuja tai orvokkeja.
Hänellä oli yllään japanilainen aamunuttu, joka oli hänelle hankala,
koska hän siinä sekoitti taskut hihoihin.
Jeanne lähestyi minua ja suuteli moneen kertaan. Näin itseni
kuvastimessa hänen ruumistaan vasten. Hän luuli kai minun sulkeneen
silmäni. Pitelin hänestä kiinni vyötäisiltä. Hän nojasi päätänsä
olkaani vasten.
Vaikka Jeanne oli yhtä pitkä kuin minäkin, koetti hän aina tavoitella
pienen naisen asentoja.
»Jeanne, pue jo yllesi; hän saapuu pian.»
Minä olin valmis. Minulla oli tumma puku, kirkasväriset liivit ja
kaulahuivi, jonka Jeanne oli sommitellut niin hyvin kuin osasi, mutta
hän ei osannut ommella mitään miesten tarpeita, ja jalassa minulla oli
nappikengät, jotka hän oli minulle ostanut tehdäkseen minut vanhemmaksi.
Aikaa myöten hävisivät kasvojeni tuoreus, tukkani kiilto ja pukujeni
laskokset. Vain silloin, kun olen juuri pukeutunut valmiiksi, mikä
kestää ainoastaan muutaman minuutin, tunnen olevani oma itseni. Silloin
haastelen älykkäästi. Liikkeeni ovat joustavia. Minä olen kuin toinen
ihminen.
Olisin tahtonut, että Lucien saapuisi sillä hetkellä, ja kuitenkin
kaduin, että olin hänet kutsunut.
Hän palauttaisi arkuudellaan, kiusallisella epäröimisellään joka
hetki mieleen sen miehen, joka olin ollut. Hän söisi kömpelösti. Hän
änkyttäisi, kun ystävättäreni puhuttelisi häntä. Hän käyttäisi minua
tukenaan niin silmäänpistävällä tavalla, että vanhat siteet näkyisivät
meitä vielä yhdistävän ja ettei hän siis olisi täällä armosta, vaan
ystävyytemme vuoksi.
Mieleni kiihtyi. Toimettomana ja hermostuneena kävelin huoneesta
toiseen. Jolleivät ikkunamme olisi olleet pihaan päin, olisin
vaaniskellut Lucienin tuloa. Toisinaan pysähdyin eteiseen, kuunnellen
astuisiko joku portaita ylös, katsellen sähköpatteria korkealla
seinässä, vaikka lanka ei liikkunut soitettaessa.
Talousapulaisen avustamana Jeanne valmisti aamiaista. Hän puuhaili niin
hartaasti kuin jos meille oli tulossa vieraaksi hänen veljensä, ja
koetti kaikin mokomin muistaa pienet yksityisseikat, joita Lucien ei
kumminkaan huomaisi.
Pelkäsin hänen piankin katuvan vaivojaan, kun toverini saapuisi.
Säästääkseni häneltä pettymyksen lähestyin häntä hetkellä, jolloin
hän kantaen lautaspinoa, niinkuin pilapiirrosten palvelijattaret, oli
menossa ruokasaliin.
»Ei sinun ole tarvis niin paljon vaivautua. Ystäväni on varsin
yksinkertainen poika. Hän on aina elänyt köyhissä oloissa. Minä kutsuin
hänet etupäässä siksi, että minun kävi häntä sääliksi...»
Jeanne kummastui. Eilen olin hänelle puhunut paljon hyvää Lucienista,
jottei hän moittisi minua hänen kutsumisestaan, mutta juuri siksi
hän ei nyt käsittänyt, miksi jälkeenpäin arastelin. Hänellä oli
jalomielinen sydän. Hän uskoi enemmän hyvään kuin pahaan. Heti
tunsinkin, että sanani veivät hänet harhaan, että hän hetkiseksi epäili
minua itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta.
Jatkoin kuitenkin:
»Älä välitä hänen äänettömyydestään. Hän puhuu tuskin mitään. Hän ei
ole koskaan ollut perhepiireissä... Hän esiintyy kovin kömpelösti,
mutta hän on kelpo poika.»
Menin ruokasaliin ja istahdin. Oli jo viides kerta, kun siihen
huoneeseen astuin, ja siellä hivelivät silmiäni hauskasti pöytäliina,
kukkaset ja mandariinin oksa astiakaapin päällä.
Yritin lukea sanomalehteä, mutta mieltäni kiinnitti ainoastaan sen
isokokoisin ilmoitus. Sätkyttelin hermostuneesti säärtäni. Se liike
tuotti minulle jonkunverran huojennusta, mutta Jeanne sanoi minulle
joka kerta, kun minut siitä yllätti, että minussa oli jotakin
hermotautia. Tai kouristuksessa, joka sai minut kiristämään hampaitani,
ojensin pohkeeni ikäänkuin oksin halunnut, että ne olisivat lihavammat
näyteltäviksi.
Minuutit kuluivat. Sytytin savukkeen. Jotten polttaisi ruokasalissa,
siirryin vierashuoneeseen. Hieno tomu, jolle olisi jo voinut
kirjoittaa, peitti huonekaluja. Istuuduin uudestaan panematta sääriäni
ristiin, koska Lucien ei voinut enää kauan viipyä, ja kädet vastatusten
kääntelin ikävissäni peukalottani molempiin suuntiin käsittämättä,
kuinka paljon pilaa liittyy tähän merkityksettömään ajanviettoon.
* * * * *
Äkkiä kolkutettiin ovelle. Siellä oli Lucien. Hän ei uskaltanut soittaa.
Noustessani kouristi sydäntäni. En kuitenkaan tuntenut
hengenahdistusta. Sanomalehti, jonka olin tahtonut laskea tuolille, oli
pudonnut lattialle. Tunsin viileyttä sormieni välissä.
Tapasin Jeannen eteisessä. Sanoin hänelle:
»Siellä on Lucien. Anna minun avata.»
Ääneni tuntui värisevän ihan likellä korviani. Olisi voinut sanoa,
ettei se kajahtanut ulospäin, vaan että kuulin sen sisältäni. Käteni
olivat hiestä tahmaiset, ikäänkuin äsken olisin hyväillyt hevosta. En
tiennyt, olinko punainen vai kalpea. Kylmä tuulahdus hipaisi kasvojani.
Käänsin sähkönappulaa loppuun asti, jottei se itsestään napsahtaisi
takaisin. Huoneiston heikoin lamppu valaisi eteistä. Vapisin
kiertäessäni lukon salpaa ja sain melkein naarmun tarttuessani ripaan.
Hän oli siellä. Seisoessaan olkimatolla hän näytti kookkaammalta.
Huomasin heti, että ovelle koputtanut käsi oli ulkona taskusta, että
hänellä oli hattu päässään ja että hän vilkuili huoneiston sisälle
minun ohitseni.
Täten seisoimme muutaman silmänräpäyksen minun käskemättä häntä
astumaan sisälle ja hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Olin hämilläni,
kun minulla ei ollut hattua eikä päällystakkia, vaan olin sisäpuvussa
siellä ulkona hänen edessään.
Vihdoin siirryin syrjemmälle. Hän kääntyi, koska hän aina jostakin
paikasta lähtiessään pelkäsi unohtavansa jotakin, ja sitten hän astui
sisälle. Osat näyttivät minusta hetkiseksi vaihtuneen. Hän asui
huoneistossa. Minä tulin hänen luokseen vierailulle.
Hän pysähtyi äkkiä. Työnsin ovea kaukaa ja huolettomasti, jottei
hän epäilisi minun sitä sulkevan avaimella. Hän tarkkasi löydettyä
kävelykeppiä, jota en tohtinut käyttää. Kohotin käteni, jotta hän
ojentaisi minulle hattunsa. Hän itse pisti sen kepin päähän, joka
minusta silloin lyhyen hetken näytti jonkun kemuilijan sauvalta. Sitten
autoin häntä riisumaan päällystakkinsa. Ripustin sen vaatenaulakon
huonoimpaan koukkuun, koska toiset olivat täynnä. Nyt olimme molemmat
avopäin ja ilman päällystakkia, ja niin sain itsevarmuuteni takaisin.
Kädet napitetun takkinsa taskuissa Lucien kääntyi minua kohti ja puhuen
hiljaa otti kasvoilleen rikostoverin ilmeen.
Vaikka hän oli syvästi hämillään, koetti hän näyttää huolettomalta.
Hänellä oli ilme, joka tarkoitti vihjaista minulle, että olin häntä
ovelampi, että olin osannut käyttää hyvää tilaisuutta edukseni. Mutta
minä en ollut ymmärtävinäni: niin suuresti pelkäsin, että Jeanne, äkkiä
avaten oven, yllättäisi meidät.
»Pitääkö astua sisälle?» kuiskasi hän korvaani ja suoristausi, kädet
valmiina ottamaan tukea seinistä siinä tapauksessa, että hän menettäisi
tasapainonsa.
»Tottakai. Minä saatan sinua.»
Astuin edellä ruokasaliin. Hän seurasi minua. Sitten lähestyin ikkunaa.
Hän seurasi minua yhä. Hän ei poistunut kauaksi luotani.
Silloin näin hänet päivänvalossa. Hänen housujensa raidat katkaisi
polvesta repeämä, joka paikkaamisen sijasta oli harsittu kokoon. Hän
oli pannut kaulaansa tärkätyn irtokauluksen ja mustan kaulahuivin,
jonka toinen pää liivien alla varmaankin oli toista pitempi. Hänen
ylhäältä alas asti napitettu takkinsa puristi häntä. Hänen kannaltaan
oli välttämätöntä olla napitettu, kun tultiin vierailulle.
Hän ei lakannut häikäilemättä vilkuilemasta joka suunnalle, ikäänkuin
olisi tiennyt, ettei mikään ollut minun omaani. Äkkiä hän katsahti
minuun ja iski sitten silmää.
Minussa heräsi se vaikutelma, ettei tuo mies koskaan pääsisi
köyhyydestään, että hän oli siihen iäkseen tuomittu hävyttömyytensä
vuoksi hyväntekijöitään kohtaan.
En kuitenkaan voinut olla hänelle vastaamatta vilkuttamalla oikeaa
silmääni, sillä minä osaan vilkuttaa vain oikeaa silmääni, koska se on
likinäköinen niinkuin sisarellanikin, joka samoin vilkuttaa tahtoessaan
huvikseen matkia katutyttöjä.
Lucien seisoi nyt astiakaapin luona. Hän koetti avonaisesta ovesta
nähdä sen ylemmät hyllyt kumartumatta. Hän toimi ikäänkuin minua ei
olisikaan saapuvilla. Katseista, joita hän silloin tällöin loi oveen,
huomasin helposti, että hän arasteli vain Jeannen vuoksi. Menettelipä
hän niinkin julkeasti, että minun täytyisi hänet ymmärtää. Jonkinlainen
itserakkauden tunne kiihoitti häntä antamaan minun käsittää, että hän
oli täällä yhtä suuri herra kuin minäkin, että vain sattumalta oli
jotakin eroa meidän välillämme.
Tahdoin puhutella häntä. Koetin etsiä puheenaihetta, joka ei olisi
suonut hänelle tilaisuutta lausua loukkaavaa sanaa.
»Istuhan, Lucien. Me alamme heti murkinoida.»
Hän kiersi pöydän ja lähestyi uunia.
»Istu jo, Lucien.»
Seinäkellon ja kynttilänjalan välillä hän katsasti itseään
kuvastimesta, ja koska hän päätänsä liikauttamatta saattoi silloin
nähdä koko huoneen, ei hän enää kääntänyt siitä silmiään.
»No, Lucien, istutaanpa jo viimein.»
Hän aikoi noudattaa kehoitusta, kun samassa ovi avautui.
Jeanne esiintyi heleänvärisessä puvussa, kaula ja käsivarret
paljaina. Vaikka hänen korvalehtensä olivat lävistetyt, olivat ne
kellukat, joilla hän niitä somisti, kiinnitetyt pienillä ruuveilla.
Hän oli punannut huulensa, näyttelijäin tapaan enemmän tehostaen
ylähuulta. Hänen kätensä olivat tyhjät. Kun hän juuri oli lopettanut
pukeutumisensa, kierteli hän konemaisesti vihkimäsormustaan
kuivatakseen sen täydellisesti.
Ruokasalin valaistus ei ollut lainkaan kirkas, mutta hän näkyi
kuitenkin häikäistyvän. Hän pysähtyi kynnykselle ja etsi silmillään
ikkunaa. Olisi voinut luulla, että hän oli juuri jättänyt käsistään
tärkeän työn.
Hetkistä myöhemmin, ikäänkuin hän vasta nyt olisi meidät huomannut, hän
hymyili.
Olen usein pannut Jeannessa merkille tuon esiintymistavan. Hän näyttää
mielellään hämmästyneeltä. Kookkaana tahtoen olla kaikin puolin nainen
hän yrittää tuoda esille hajamielisyyttä, lapsellisuutta, hämminkiä.
Hän astui lähemmäs. Vastaanottotilaisuus teki hänet niin onnelliseksi,
ettei hän edes huomannut Lucienin olevan kehnosti puettu. Hän tahtoi
heti herättää vieraassa viihtymyksen tunteen ja ojensi jo matkan päästä
kätensä tervehdykseen.
Esitin hänelle ystäväni. Lucien oli iskenyt kantapäänsä yhteen
vaistomaisella liikkeellä, jonka hän muuten oli sodan jälkeen jo
ehtinyt unohtaa. Hänen arkuutensa hävisi huomioasennon jäykkyydessä.
Ainoastaan hänen kätensä, kun Jeanne sitä piteli, kavalsi hänet,
ikäänkuin se olisi irrallaan hänen muusta ruumiistaan.
»Armand on teistä paljon puhunut», virkkoi Jeanne, siirtyen vuoroin
hymystä vakavaan ilmeeseen perin ripeästi, mitä hän piti hyvänä sävynä.
Jeanne vilkaisi minuun tavalla, joka vihjaisisi, että hän osasi asettua
kaikkien ulottuville. Niinkuin monet naiset, ajatteli hän, ettei moinen
silmänisku ollut selvä muille kuin sille miehelle, jota hän rakasti.
Jouduin siitä hämilleni, kun tunsin, että Lucien oli arvannut tuon
katseen merkityksen.
Hän oli punehtunut. Hikipisaroita helmeili hänen otsallaan. Hänen
arkuutensa riisti häneltä hänen mahdollisuutensa. Jeanne tehosi häneen.
Tässä huoneessa hän tunsi olevansa hukassa. Ensi kertaa hän loi minuun
silmäyksen, joka nöyryydellään imarteli minua.
Muutamaan sekuntiin ei kukaan puhunut mitään.
Kädet ristissä Lucien katseli mimoosamaljakkoa. Näistä kukista, ulkoa
saapuneista kuten hänkin, hän sai tukea.
»No niin, nyt istutaan pöytään, hyvät herrat.»
Istuuduin. Pöytä oli katettu niin, että samalla kun noudatin
sovinnaisia tapoja istuin tavallisella paikallani.
Mutta Lucien oli vielä jäänyt seisomaan. Hän ei rohjennut koskettaa
tuoliin peläten raapaisevansa naarmun parkettilattiaan.
»Lucien, aletaanpa syödä aamiaista.»
Nyt hän istuutui ja katsahti pöydän alle mutkikkaaseen alirakenteeseen
ennenkuin ojensi säärensä. Jeanne, joka oli välillämme, ryhtyi
tarjoilemaan.
Vaikka Lucien koetti jäljitellä kaikkia liikkeitäni, ei hän huomannut,
että lientä syötyäni jätin lusikkani lautaselle. Hän laski omansa
pöytäliinalle.
Istuessaan pöydässä täällä ruokasalissa, niinkuin minä, niinkuin kaikki
muut, olisi hänen kuitenkin tarvinnut vain haastella, vain elehtiä,
jotta hän olisi esiintynyt muiden kaltaisena ihmisenä.
Koska apunainen oli jäänyt, oli Jeanne pannut pöydälle soittokellon.
Nyt hän soitti. Mutta hän oli siihen niin vähän tottunut, ettei aluksi
tiennyt, millä voimalla siihen oli painettava, ja vaikka hän kosketti
sormellaan nappiin, ei kuulunut mitään helähdystä.
Tässä äänettömyydessä talousapulainen vaihtoi lautaset. Ennenkuin
hän laski ne pöydälle, katseli hän niitä vinoon nähdäkseen niiden
heijastukset. Hän oli ottanut vyölleen valkoisen esiliinan. Siitä
huolimatta häneltä puuttui palvelijattaren tavallinen ilme.
»No niin, Lucien?»
Hän kohotti päätänsä. Leikkasin kananpoikaa, viipyen siipinivelessä,
missä tunsin itseni varmimmaksi.
»Miltä sinusta tämä aamiainen maistuu?»
Hän epäröi hetkisen, loi silmäyksen kaikkeen, mitä pöydällä oli, ja
sanoi vihdoin:
»Erittäin hyvältä.»
»Oletko tyytyväinen?»
»Kyllä.»
»Sinun pitää tulla tänne usein toistekin.»
* * * * *
Oli päätetty juoda kahvi vierashuoneessa. Minua värisytti, niinkuin
aina aterian jälkeen. Jeanne taittoi kokoon lautasliinani ja omansa.
Ainoastaan Lucienin jäi sellaisenaan pöydälle.
Kun mikään ovi ei vienyt ruokasalista vierashuoneeseen, täytyi meidän
astua viileän ja synkän eteisen läpi keittiön ohi, jossa leijaili
sinerviä savukerroksia.
Halkoa jäljittelevä kaasulämmitin loimusi vierashuoneen uunin
edessä. Piano, johon huoneiston omistajalla oli avain, oli suljettu.
Kaksi taulua, vaikkakin erikokoisia, oli sovitettu pariksi. Pieni
lattiamatto, ikäänkuin heitettynä vahatulle parketille, oli poikittain.
Nyöreillä sivuille vedettävissä oviverhoissa oli alakulmassa mutka,
jota Jeanne päivittäin ojenteli useita kertoja.
»Istuppa taas, Lucien.»
Hän silmäili useita tuoleja.
»Niin, siihen.»
Hän istuutui, mutta vasta sitten, kun oli, ikäänkuin puutarhassa,
pitkän aikaa katsellut nojatuoliaan.
Talousapulainen toi kahvin ja laski tarjottimen kiinalaiseen malliin
veistetylle puupöydälle, joka tuskin oli jakkaraa korkeampi.
Selvisikö Lucienille tällä hetkellä, että hän tuskin ollenkaan puhui,
saiko hän äkkiä varmuutensa takaisin, ihmetyttikö häntä tuo pöydän
muoto niin paljon, ettei hän voinut olla tekemättä huomautusta, vai
tahtoiko hän jollakin sutkauksella näyttää itsensä toisessa valossa?
Sitä en tiedä. Totta vain on, että talousapulainen oli tuskin
poistunut, kun hän ivalliseen sävyyn lausui seuraavat sanat:
»Tuo pöytä ei ole kovin korkea!»
Istuin silloin pianon edessä jakkaralla, joka ei enää pyöri, jalat
polkimiin päin. Katsahdin Jeanneen. Hän oli jäykistynyt, kuten
arvasinkin. Käsitin hänen olevan huonolla tuulella.
Jeanne oli ostanut tuon pöydän, jotta sali, joka hänen vuokratessaan
tämän kalustetun huoneiston näytti epäystävällisen kolealta,
kävisi kodikkaammaksi. Hän oli itse muovaillut varjostimet ja
pyöreän töyrytuolin, jolla hän epämukavasti istui. Hän nimitti tätä
huoneistoa kodikseen. Hän oli halunnut puolikorkeat ikkunaverhot
ja makuuhuoneeseen sähköyölampun. Hän koetti muutella joitakuita
kapineita, vaikka se häiritsi mukavuuttammekin, antaakseen aavistuksen
naisen läsnäolosta. Niinpä Lucienin huomautus loukkasikin häntä
tuntuvasti.
»Mitä tarkoitat, Lucien?»
Uunia ja pianoa pitkin, jotka molemmat näyttivät mustalta marmorilta,
kulki samoja heijastuksia. Kaasuhalko, joka oli juovikas kuin
korallinhaarat, oli käynyt ruusunpunaiseksi. Pihalta tuleva kalpea
hohto valaisi huonetta.
Lucien ei vastannut. Hän oli tajunnut, että hänen huomautuksensa
oli vihlaissut. Hänen kasvonsa olivat jäykät, kyynärpäät puristetut
ruumista vasten.
Jeanne nousi. Hän toi vieraalle kupin kahvia.
Lucien ei tahtonut sitä ottaa.
»No, Lucien, mikä sinua vaivaa? Ota kuppi käteesi.» Hänen piirteensä
höltyivät. Hän tarttui kuppiin niin kömpelösti, ettei Jeanne tiennyt,
millä hetkellä päästäisi sen irti. Sitten hän aluksi maistellen ja sen
jälkeen yhdellä kulauksella joi kahvinsa.
* * * * *
Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, alkoi salissa jo tulla pimeä. Jeanne
oli poistunut. Talousapulainen ei viipyisi enää kuin neljännestunnin.
Nojatuolissa istuva Lucien ei hievahtanutkaan. Lämmittänen »halko» oli
yhä koskematta. Keveä huuru himmensi ruutuja.
Emme vaihtaneet sanaakaan. Hän ei ollut noussut senjälkeen, kun
astuimme vierashuoneeseen. Istuen kyynärpäät tuolinsa käsinojien
varassa hän ei ollut lakannut tarkkaamasta kaikkea.
»Sinun olisi ehkä aika lähteä jo kotiisi.»
Hän säpsähti. Hänen suunsa aukeni raolle. Hänen tuettomat huulensa
vavahtelivat. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja rypistyivät vuorotellen,
silmien kertaakaan sulkeutumatta.
Hänen katseessaan kuvastui sellainen hätä, että äkkiä muistin hänen
tilansa.
Nousin seisaalle. Hän väijyi kaikkia liikkeitäni. Astuin hänen luokseen.
»Lucien!»
Hän puristi sormensa ristiin niin tiukasti kuin voi, jottei niiden
väliin jäisi minkäänlaista rakoa. Sitten hän keskeytti tuon hommansa.
Hänen kätensä erkanivat. Sormet vielä erillään, vaikkei hän sitä
aavistanut, hän katseli minua.
»Sinä et voi jäädä tänne. Tämä ei ole minun kotini.»
Hän ei näkynyt kuulevan tai käsittävän. Ikäänkuin ei ketään olisi
huoneessa, hän loi silloin tällöin silmäyksen veistokoristeiselle
pöydälle.
»No niin, tule nyt.»
Tartuin hänen käteensä. Vaikka se oli omaani isompi, tahdoin nostaa
hänet seisomaan kuin nurmikolla istuvan Jeannen.
Hän suoristautui ja irroitti itsensä hiljaa.
»Ethän ole tosissasi, Lucien. Sinun täytyy lähteä kotiisi. Minä tulen
sinua tervehtimään huomenna iltapäivällä.»
Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti. Hänen leukapielensä vapisivat
liitoksissaan nahan alla.
»Tuletko varmaan?»
»Sen lupaan.»
Rauhoittuneena hän nousi. Sitten vein hänet eteiseen.
Salin ovi oli jäänyt raolleen. Sieltä nähtiin säteittensä ympäröimä
halko. Sen lämpö seurasi meitä. Nähtynä näin etäämpää huone näytti
perin kodikkaalta puolihämärässä.
Äkkiä, minun ehtimättä häntä pidättää, hän palasi saliin.
»Täytyyhän sinun käsittää, että on myöhä, Lucien.»
Hän oli istuutunut samaan nojatuoliin, käsivarret tuettuina samaan
tapaan, ja pannut säärensä ristiin, jotta minun olisi vaikeampi nostaa
hänet pystyyn.
»Sinun täytyy lähteä täältä, Lucien. Minä käyn luonasi huomenna.»
Hän ei tahtonut lähteä. Hän olisi jäänyt tänne ainaiseksi. Hän pelkäsi
olla yksinään.
Suljin lämmittimen, niinkuin teatterissa sammutetaan kaasuliekit.
Avasin ikkunan, vedin verhot syrjään ja kannoin kupit keittiöön, kaikki
samassa kädessä, jotta voin avata ovet.
Palattuani hän nousi, astui jonkun askeleen, pysähtyi.
»Täytyykö minun siis lähteä, Armand?» kysyi hän.
»Täytyy kai. Tulee yö.»
Hän lähestyn minua. Silloin arvasin, että hän oli puhkeamaisillaan
itkuun. Puristettujen huuliensa takana hän puri kieltään. Hän tarttui
käsivarteeni, puristi sitä kaikin voimin. Hänen päänsä kallistui.
Hän piti päällystakkiaan niin nurinkurisesti, että taskut avautuivat
lattiaa kohti. Hän jäi siihen asentoon muutamaksi sekunniksi
olkapäähän! nojaten.
Sitten hän jonkun päätöksen vahvistamana astui taas eteiseen.
»Näkemiin, Armand!»
Portaitten tasanteella hän kääntyi ja kurottausi katsahtaakseen vielä
minun taakseni. Hän olisi uudestaan yrittänyt tunkeutua huoneistoomme,
jollen olisi sulkenut häneltä tietä.
Nyt hän mietti, katsellen askelmia.
»Huomiseen! Minä tulen varmasti, Lucien.»
Suljin oven. Kuuntelin. En kuullut hänen astuvan alas. Avasin
uudestaan. Hattu työnnettynä syvälle päähän, jottei se putoaisi, hän
veti päällysnuttua ylleen. Hän ei nähnyt minua. Työnsin oven taas
hiljaa kiinni.