Kello oli kaksitoista. Pakkasen tähden aurinko näytti tavallista
pienemmältä. Ikkunain ruudut eivät heijastaneet sen säteitä. Huomioni
kiintyi, kuten lasten, kaikkeen liikkuvaan. Toisinaan hyväilin jonkun
hevosen otsaa, jottei se purisi minua.
Kävelin niin ahdasta katua pitkin, että ajurien ruoskat hipaisivat
minua ohi mennessäni, kun äkkiä olalleni laskeutui käsi.
Näin sen ja sitten käännyin.
Siinä oli Lucien. Nimeäni huutamatta hän oli leikillään tahtonut
koskettaa minua kadulla, niinkuin joku vieras olisi rohjennut tehdä.
En ollut nähnyt häntä vuosikauteen. Hänellä oli sama päällysnuttu,
toinen kaulaliina, sama hattu. Hän ei ollut lihonnut eikä laihtunut.
Kuitenkin hän oli muuttunut. Hän eli muistissani rypyttömänä, sileänä,
ilman tuota leukakuoppasta, joka oli liian syvä hänen voidakseen
siitäkin ajella partansa.
Minä pysähdyin. Pakkasessa meidän oli kummankin vaikea puhaltaa henkeä.
Panin hänen silmiensä ympärillä merkille eräänlaisen raukeuden, joka
antoi hänen kasvoilleen surullisen ja kivuloisen leiman. Niillä
kohdilla värähteli laskoksiin painunut iho sydämen tykytyksen tahdissa.
Hänen ylähuulta paksumman alahuulensa vuoksi näytti ikäänkuin hän
nyrpistäisi suutaan. Hänen nenänsä runko oli korkea, ja korvat, joita
aina riennän katselemaan, jotten niitä unohtaisi, olivat ruskeat,
sileät, ilman suppilon tavallisia mutkia, ja niin pienet, että ne
näkyivät lakanneen kasvamasta ennen ruumista.
Lucien ei ollut koskaan pistänyt kukkaa päällysnuttunsa koskemattomaan
napinreikään. Sen rinnusliepeet olivat kuluneet. Hänen rikkinäisiin
taskuihin pistetyt kätensä eivät tavanneet niistä pohjaa.
Jouduimme molemmat hämillemme, Lucien siksi, että hän oli
lähestynyt minua tuttavallisesti, ja minä siksi, että näytin siitä
kiusaantuneelta. Me pysyimme liikkumattomina. Odotin hänen puhuvan.
Nähdessäni hänet noin huonosti puettuna välähtelivät entiset onnettomat
vuodet silmieni ohitse. Olin ne vähitellen unohtanut. Nyt ne olivat
yhtä selväpiirteiset kuin jos ei mikään väliaika olisi niitä erottanut
nykyisyydestä.
Uuninpiippujen savu naamioi toisinaan auringon pienten pilvien lailla.
Tuuli kohotteli ulkokaihtimien kangasreunuksia.
Vihdoin lähdimme yhdessä kävelemään. Hän asettui vasemmalle puolelleni,
ikäänkuin olisin nainen, jonkinlaisesta hämärästä kunnioituksesta
oikeanpuolista kohtaan. Jokaisessa kadunkulmassa hän pelkäsi, että
mitään edeltäpäin mainitsematta muuttaisin suuntaa. Silloin sanoin
hänelle aina: »Suoraan eteenpäin.»
Oli vielä keskipäivä. Kävelimme katuja pitkin, kumpikin kuin yksikseen,
kummankaan meistä välittämättä siitä, mitä saattoi toiselle tapahtua.
Erään puistikkokadun kulmassa oli kahvila torin varrella, joka oli
pienempi kuin valokuvista voisi päätellä.
Kutsuin sinne Lucienin nauttimaan jotakin.
Istahdimme parvekkeelle, jota lämmitti kolme hopeoitua hiiliastiaa.
Jalkamme murskasivat pistasiapähkinöitä. Sifonipullot olivat varustetut
metallitangoilla, jotteivät räjähtäisi.
Lucien otti hattunsa ja laski sen pienelle pyöreälle pöydälle. Mutta
kun hän alati yritti arvailla tapoja, juolahti hänen päähänsä, ettei
hattua ehkä saanutkaan panna pöydälle, ja hän sieppasi sen heti
takaisin.
Molemmista päistä tupruava savuke sormien välissä ja niska kohotetun
kauluksen suojaamana katselin ohikulkevia. Se oli kuulunut isäni
huvituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen vapautuneena siitä pelosta,
että hän yllättäisi minut itseään matkimasta, katselen ilman
kovinkaan suurta nautintoa ihmisvilinää ja vertailen ratokseni heidän
kasvonpiirteittensä vastakohtia.
Lucien oli tilannut kahvia, jonka päällä kellui sakariinimaista
vaahtoa. Hän oli hämillään. Hänen sormensa, joista toiset olivat
toisiaan tuskin pitemmät, värähtelivät omituisesti, niin että jänteiden
liikkeet näkyivät ranteeseen asti.
Hän kääntyi minua kohti. Hän alkoi syödä puolikuunmuotoista leivosta
sen keskikohdalta. Meidän katseemme kohtasivat toisensa. Tuokion
verran näin oman kuvani hartioihin asti hänen silmissään. Silloin
laskin luomeni, silti kuitenkaan sulkematta silmiäni. Ne kohdistuivat
molemmat suoraan hänen kasvoihinsa. Nyt tunsin, että hän valmistausi
puhumaan. Hänen kulmakarvojensa kaari jyrkkeni. Hän avasi suunsa niin
hitaasti, että huulten puna tuli näkyville ennenkuin ne erkanivat
toisistaan. Myöskin havaitsin hänen kielensä, joka oli lyhyt kuin hänen
sormensakin, kohoavan muovaamaan ääntä. Minä kuuntelin jo. Hän teki
kädellään eleen.
»Kuinka sinä olet muuttunut, Armand! Nykyään sinä olet varmaan rikas.
Sinä et enää voisi tulla meidän ravintolaamme. Muistatko viime vuotta?»
Seltterivesi poreili vielä ryyppylasissani. Pitelin savukettani sen
kuivalta kohdalta heittääkseni sen pois. Sitten otin uuden. Oli niin
kirkas päiväpaiste, etten tiennyt leimahtiko tulitikkuni.
Tosiaan muistin aikaisemman elämäni. Nyt siitä oli päästy. Mutta
arvasin, että Lucien söi yhä ateriansa samoissa ravintoloissa, asui
edelleenkin samassa kamarissa.
Jottei hän nuhtelisi minua muuttumisesta, koetin palauttaa entisiä,
arkoja ja kömpelöitä eleitäni. Minua hävetti lämmin päällystakkini
ja varsinkin silkkinen kaulahuivini. En ollut välittävinäni mitään
vaatteistani, ja kun tippa putosi päällystakilleni, sallin siihen tulla
tahran.
Mutta vaikka puhuinkin samoilla sanoilla, matkin entisiä eleitäni, en
kuitenkaan voinut enää tulla siksi, mikä olin ennen ollut. Hyvinvointi,
jota olin kaksitoista kuukautta nauttinut, oli jyrkästi karkoittanut
kaikki tapani. Minä puhuin nyt enemmän. Minusta tuntui, ettei minulla
enää ollut syytä kaunaan ihmisiä kohtaan. Ne, jotka valittivat,
näyttivät minusta ärtyneiltä tai lyhytnäköisiltä, mihin heidän
köyhyytensä oli syynä.
Lucien katseli minua ilman pahansuopuutta, mutta niin hartaasti, että
se suljetussa paikassa olisi saanut minut punastumaan. Nyt tunsin samaa
hämmennystä kuin ennen lapsena, jos minua tähysteltiin liian likeltä.
Tänä päivänä, kymmenen vuoden kuluttua, minut taas hetkeksi valtasi
arkuus. Vaistomaisella liikkeellä käänsin pääni poispäin, jottei hän
näkisi korviani, jotteivät ne ruumiinosat, jotka kuvastimessakin
välttivät oman katseeni, esiintyisi hänelle selvästi.
Tässä tilassa olin muutaman sekunnin ajan. Luulenpa, että olin
punastumaisillani. Veri kihosi päähäni, mutta liian heikosti
värittääkseen poskeni. Nyt, kolmikymmenvuotiaana, punastun usein
samalla tavalla, ja minä yksin sen tiedän.
Sitten kääntäen katseeni jälleen Lucieniin tunsin, että hän oli lihaa
niinkuin minäkin, kun kuvastimessa katselen kieleni alle.
Hän eli. Hänen sieraimensa tunsivat tuoksut. Eräänä päivänä, kun
useampia tuoksuja oli sekaisin, hän oli ne erottanut ja sitten
luetellut. Hän ei sekoittanut toisiinsa kuulemiaan meluja. Hän
näki kellontaulun yhtä kaukaa kuin minäkin. Hänen hengityksensä
poljento oli tuskin omaani hitaampi. Hänen kasvojensa hipiä jatkui
hänen kauluksensa alla. Hänellä oli povi — ruskea, koska hän oli
tummaverinen, — utukarvoja, napa, täyteläinen tai kovero, riippuen
kätilön taitavuudesta.
Itseluottamukseni alkoi palata. Minua tarkkaili ihminen, joka oli
kaltaiseni. Viat, jotka hän keksi kasvoissani, olisin minäkin havainnut
hänen kasvoissaan.
Läheiseltä pöydältä putosi teevati särkymättä. Kaihtimet läpättivät
tuulessa. Niiden messinkivarret nousivat ja laskivat kuivissa
uurteissaan. Hiilipannuista löyhähtelevät hiilihapon tuprut verhosivat
meitä. Joka kerta Lucien yskäisi kuivasti ikäänkuin alkavassa
katarrissa.
Sääremme pöydän ainoan jalan erottamina varoimme polvilla koskettamasta
marmorilaatan alustaa. Silloin tällöin yllätin hänen huulillaan
ääliömäisen ilmeen. Hyväksyin kaikki, mitä hän sanoi, jottei hän olisi
luullut minun käyneen ylpeäksi. Mutta samalla käsitin, että juuri se
minut kavalsi.
Kerran halusin haastella hänelle toverillisesti, mainita häntä
ivallisella nimellä, niinkuin ennen muinoin. Mutta en uskaltanut: hän
ei olisi sitä sietänyt.
Tarkkasin häntä salavihkaa. Hän oli juonut kahvinsa. Lasi huulilla hän
odotti, että sulamaton sokeri lipuisi suuhun.
Tällöin muistin, että hänen tapansa oli ollut nauraa täyttä kurkkua,
innostua ja riehahtaa. Nyt hän ei minun seurassani tohtinut edes puhua.
Käsi säärieni välissä vetääkseni tuoliani lähestyin häntä. Hän vavahti
kuin aikoen perääntyä.
»Pelkäätkö sinä minua?»
»Ei, ei. Se oli vaistomainen liike.»
Hän vaikeni. Ikäänkuin odottaen, että leikilläni olisin häntä
lyövinäni, koetti hän malttaa mieltään. Hän oli sulkenut kätensä,
jotteivät hänen sormensa pelkän rasahduksen vuoksi voisi antaa häntä
ilmi. Miehen osoittama näin suuri lapsellinen pelko liikutti minua.
»Lucien, tulehan huomenna luokseni aamiaiselle. Minä puhun sitten
sinusta. Koetan löytää sinulle paikan. Kaikki järjestetään. Siellä
on mukavampaa kuin täällä. Saat nähdä ystävättäreni. Hän on hyvin
herttainen. Me asumme Vaugirard-kadun varrella neljäkymmentäseitsemän.»
»Aamiainen on kai kello kahdeltatoista?»
»Niin on; tule hiukkasta myöhemmin, jotta kaikki on valmista.»
Hymy välähti hänen huulillaan. Hänen siniset silmänsä viipyivät minussa
tavallista kauemmin. Hän sopersi muutamia sanoja. Hänessä ilmeni hieman
riemastusta.
Kello oli nyt puoliyksi. Kutsuin tarjoilijaa maksaakseni laskuni,
mutta ketään ei tullut. Minun oli pakko etsiä kynäveitsi taskuistani
koputtaakseni kyllin kovaa.
Lucien oli noussut. Hän odotti minun myös nousevan pannakseen hatun
päähänsä. Hänellä oli housujensa laskoksissa leivoksen muruja.
Sillä välin kun laskin rahoja, lämmitteli hän hiilipannun ääressä
päällysnuttu avattuna, jotta kuumuus pikemmin saavuttaisi hänen
ruumiinsa.
Kävelimme muutamia askelia puistikkokadulla epäröivinä, ikäänkuin
emme tuntisi toisiamme, ja pysähdyimme puun juurelle, joka oli muita
nuorempi ja joka läheltä näytti kuin kolmannelta henkilöltä.
»Niinpä jätän sinut nyt, Lucien. Tiedät, että odotan sinua huomenna.
Tule varmasti.»
Hän ei vastannut. Hän loi silmänsä maahan, mikä antoi hänen kasvoilleen
tyttömäisen ilmeen, koska kaikki silmäripset muistuttavat toisiaan.
Hän oli odottanut kohtauksestamme paljoa enemmän. Hän ei kaiketikaan
tiennyt minne mennä. Ajattelin viedä hänet heti luokseni, mutta Jeannen
tähden, jolle se olisi ollut epämieluista, en rohjennut.
Ojensin hänelle käteni. Hän otti sen ja piti sitä, niinkuin vanhus
pitää nuoren hyväntekijän kättä, ilmeen muuttumatta, hänen edes
liikahtamatta paikaltaan.
»Joko sinä menet, Armand?»
Hänen silmänsä rukoilivat minua jäämään.
»Jo. Jeanne odottaa minua.»
Hän päästi käteni. Hänen kasvoistaan luin, että hän olisi halunnut
minua seurata, nähdä minun astuvan asuntooni, tietää vain oven meidät
erottavan.
Kului muutama silmänräpäys. Viivyin siinä epäröiden. Otaksuin, että hän
lähtisi ensiksi. Hän odotti kärsivällisesti, että tekisin päätökseni.
Uudestaan ojensin hänelle käteni suorasukaisesti, jotta hän ojentaisi
minulle omansa, vaikkapa vasten lähtöäänkin. Hän puristi sitä.
Näin yhteenliitettyinä ne näyttivät minusta hetkisen ikäänkuin
vertauskuvalliselta otsakkeelta. Sitten jätin hänet muitta mutkitta,
kääntymättä, puhumatta hänelle kauempaakaan.
Valitsin umpimähkään jonkin suunnan. Suorilla kaduilla puhalsi tuuli
tällä hiljaisella hetkellä yhtä voimakkaasti kuin talojen yläpuolella.
Vaikka liikuin eteenpäin, säilyttivät katulyhtyjen varjot saman
vinouden. Taivaanrannalla törmäilivät eilisiltaiset pilvet toisiaan
vastaan, ikäänkuin toiset pilvet toisilla taivailla estäisivät niitä
liikkumasta.