Kello neljän tienoissa iltapäivällä lähdin lupaukseni mukaan Lucienin
luo. Jeanne oli veljensä luona. Hän viipyi mielellään myöhään. Minä
olin vapaa päivälliseen asti.
Oli samanlainen ilma kuin eilenkin. Viikon päivät oli sinisellä
taivaalla joka aamu ollut sama valkoinen juova, joka keskipäivän
tienoissa haihtui. Joka aamu, tuokiota aikaisemmin kuin eilen, koska
vuosi oli alullaan, esiintyi aurinko minkään pilven sitä verhoamatta.
Kävelin ripeästi. Mielelläni käyn ystävän luona, sillä minua haluttaa
tunkeutua jonkin huoneen omaan erikoiseen piiriin, arvailla esineiden
käyttöä ja niitä syitä, miksi ne on sijoitettu jollakin määrätyllä
tavalla.
Mitä kauemmaksi etenin, sitä kapeammiksi kävivät kadut, sitä
matalammiksi talot, sitä vähemmän tärkeiksi kulmat, koska kaduilla oli
risteyksen jälkeenkin edelleen sama nimi.
Ulkona pakkasessa eivät aluksi parturituvissa ja rihkamamyymälöissä
syttyvät valot saavuttaneet toisiaan, ja niillä oli samanlaiset säteet
kuin lapset piirtelevät.
Tänä kauniina talvisena iltapäivänä aurinko ei ollut korkeammalla
kuin noustessaankaan. Sen voimattomuutta käytin hyväkseni niin, että
kiinnitin siihen katseeni. Siinä oli täpliä niinkuin kuussakin. Olisi
luullut, että se oli palannut, vaikka oli jo mennyt nukkumaan.
Lucien asui vanhassa talossa, jonka julkisivu oli lohkeillut. Olisi
tehnyt mieli riuhtaista pois jokainen rappauksen siru, niinkuin kuori
puista, tavatakseen sen alta sileän ja terveen kiviseinän. Kuten
muistopatsaissa nousivat portaat kahden kostean muurin välitse. Toiseen
niistä kiinnitetty rautatanko toimi kaiteena.
Jouduin holvin alle, missä pohja keskeltä oli laskettu kuivilla
mukulakivillä. Astuin pihan yli, joka kuului useille rakennuksille,
yksi niistä toisen kadun varrella. Erääseen huoneistoon oli
sijoitettu ajoneuvoja. Menin erään avatun kellarin ohi, johon hävisi
kynttilänlieska, mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut. Tunkeuduin
käytävään, jossa vuokralaiset liikkuvat laskien askelten luvun, jopa
silmät ummessa, kun se on niin pimeä.
Pakkanen teki herkkyyteni niin suureksi, että varoin kolhaisemasta
itseäni. Minun täytyi, ennenkuin olin tottunut askelmien korkeuteen,
tukea itseäni kiviseinää vasten sormenpäilläni, koska en halua enempää
koskea seinää kuin maata, jos minun on poimittava pudonnut kolikko.
Kolmannesta kerroksesta lähtien näin auringon tasanteiden ikkunoista.
Se oli jo voimaton. Mikään säde ei valaissut synkkiä askelmia.
Viimeiseen kerrokseen ehdittyäni odotin, että hengitykseni palautuisi
tasaiseksi. Ei voinut mennä kauemmaksi. Rakennus loppui täällä. Minua
ihmetytti, että minä, joka en ollut talon asukas, olin näin voinut
liikkua sen läpi.
Tikapuut oli katolle nousemista varten pystytetty eräälle seinustalle.
Erääseen oveen, siihen kohtaan, jossa oli ollut salpa, oli pistetty
paperitulppa estämään ilman pääsyä sisälle. Seiniin, jotka olivat
lukkojen korkeudelle asti ruskeat ja ylempää harmaat, oli piirrelty
liidulla. Vaikka olisi voinut tietää, kuka hän oli, oli joku tuntematon
piirtänyt törkeän sanan.
Kolkutin Lucienin ovelle, keskikohdalle, jotta se kajahtaisi paremmin.
En tuntenut vähääkään kiihtymystä. Vierailuni oli niin vähäpätöinen
verrattuna siihen, jonka toverini oli minulle eilen tehnyt.
Ovi avautui. Heti näin verhottoman ikkunan, joka oli katolle päin,
repaleiset seinäpaperit, joiden nurja puoli oli valkoinen liisteristä,
häkkisängyn, jonka jalkarullia Lucienin täytyi pyörittää, kun se
pantiin kokoon, ja kivilattian, jota oli kasteltu ruiskukannulla.
Astahdin askeleen. Joku lattianeliö liikahti.
Pölyn ja puuhiilen haju sekaantui yhden ainoan savukkeen tuoksuun.
Lucienin komppanianosaston valokuva riippui yhä seinällä, samoin kuin
vanha kalenteri, jota hän säilytti tauluna.
Katto oli matalalla. Kun minulta oli kauan puuttunut tilaisuutta
koskettaa kattoa, kohotin nyt käteni tehdäkseni sen tempun. Naurettava
tunnustus, mutta mielelläni kosken kattoon.
»Siinähän sinä olet!» huudahti Lucien. »Minä luulin, ettet sinä
tulisikaan.»
Hänen kätensä olivat märät. Hän ojensi minulle kyynärpäänsä, jota hän
kohotti sensijaan että olisi laskenut sen alemmaksi.
Hän oli tohveleissa ja käveli vesijuovien välissä. Hänellä ei ollut
takkia yllään. Harmaa kangastilkku näkyi hänen liiviensä alta. Minusta
näytti, että hänellä oli kaksi paitaa ja flanellivyö, puhtaita ja
likaisia liinavaatteita samalla kertaa.
Istahdin pienattomalle tuolille, jonka jalat pysyivät kohtisuorassa
niin kauan kuin sitä ei siirretty paikaltaan. Kohotin päällystakkini
helmoja ja kiskaisin housujani polvista ylemmäs, niinkuin naiset eivät
koskaan laiminlyö vetäistä hamettaan, kun tekevät pilaa miehistä. Kädet
polvilla katselin ympärilleni.
Sanomalehti oli levitetty pöydälle niin, että sitä sopi lukea
syödessään. Käytettyjä nauloja lojui siellä täällä. Erään tuolin
selkänojaan Lucien oli kaivertanut liikanimensä _Garin_ suurilla
kirjaimilla, paitsi G:tä, jota hän ei osannut piirtää.
Hän astui taakseni. Huone näytti nyt tyhjältä, ikäänkuin se kuuluisi
minulle. Minusta tuntui kuin olisin jälleen köyhä ja yksinäinen enkä
tietäisi, kuinka minun kävisi.
Ajattelin Jeannea. Se, että hänellä oli puuhaa ja että hän, vaikka olin
kaikki hänelle, tällä hetkellä ei saanut minua muistella, hellytti
mieltäni.
Ei, minä en asunut täällä. Minä olin nyt mies. Jos minulle tapahtuisi
jotakin, niin ihmiset, Jeanne, hänen veljensä, hänen ystävänsä,
pitäisivät puoltani.
Vilkaisin ikkunaan. Puolet auringosta oli kadonnut näkyvistä. Silloin
muistin, että lapsena olisin mielelläni kävellyt katoilla. Rautalangat
pitivät uuninpiippuja pystyssä. Silmiäni pisteli, mutta en uskaltanut
niitä hieroa, koska olin äsken pidellyt vaskirahoja.
Olin jättänyt päällystakin ylleni. Minusta tuntui, että mintut olisi
pitänyt nousta, riisua se, ripustaa se ovensäppiin, vaikkei se
ollutkaan kyllin korkealla, puhua, laskea leikkiä.
Lucien oli istuutunut vuoteen pääpuoleen. Hän pisti kätensä peitteen
alle tasoittaakseen sen pintaa. Siitä päästyään hän katseli
minua, jääden silmäilemään taskuistani esille pistäviä esineitä:
lyijykynänvartta, sanomalehtiä, kellonvitjoja, sikarinkärkeä.
Hän oli juonut. Veri punersi hänen poskiaan, hänen otsaansa ja vanhan
arvenpohjan hienompaa hipiää. Hän hengitti niin hitaasti, että näin
hänen runkonsa laajenevan. Hänen sormensa eivät olleet suorat. Niiden
viimeiset nivelet kaartuivat kuten sellaisissa käsissä, joista isäni ei
pitänyt.
Nyt olin ihan lähellä häntä, niin lähellä, että vähäisinkin liike, jopa
yritys peräytyäkin, olisi heti saattanut minut häntä koskettamaan.
Hänen partansa oli ajamaton. Se oli runsaammin versonut poskilla,
mutta molemmin puolin leukaa oli kaksi selittämätöntä tyhjää läikkää.
Silmäluomiensa nurkassa hänellä oli hieman valkoista, mikä olisi
sujahtanut nahan alle, jos hän olisi sulkenut silmänsä. Hänellä oli
pöhöttymä toisella puolen sieraimia erottavaa väliseinää.
»Rakastaako ystävättäresi sinua hyvin paljon?»
Kahdenkesken minun kanssani ollen hän koetti välttää arkuutta, jota ei
ollut milloinkaan tuntenut entisen seurustelumme aikoina. Muutamista
vaoista, joita ei näkynyt silloin, kun hänen kasvoillaan oli niiden
tavallinen ilme, päättelin varmasti, että hän kadehti minua.
»Kaiketi sinä nyt elelet onnellisena huoneistossasi. Sinulta ei puutu
mitään. Ei ole enää, niinkuin oli ennen.»
Hän puhui sujuvasti, vieläpä jaksoi kääntää silmänsäkin minusta,
ennenkuin lopetti lauseensa, mutta milloinkaan unohtamatta muistuttaa
minulle entisyyttäni.
»Oletko tuntenut hänet jo kauan?»
Hän odotti vastaustani suu puoliavoinna, piirteet äkkiä vanhentuneina,
kasvoilla levoton ilme, jota hän yritti verhota aiheettomilla
lihasliikkeillä.
Siihen en vastannut. Hän hieroi käsiään ja katseli kynsiään, vaikkei
niitä ollut siistitty, uskotellakseen minulle, että hän oli unohtanut
vastikään tekemänsä kysymyksen.
Tunsin, kuinka paljon hän kärsi, kuinka onnellinen olin häneen
verrattuna. Käsitin myös, ettei minun, kutsumalla hänet luokseni, olisi
sopinut hänen köyhyydelleen paljastaa omaa hyvinvointiani.
Koetin häntä tyynnyttää ja rohkaista. Kykenemättä selittämään syytä
arvasin, että mainitsemalla Jeannen lapsuudenystäväkseni, jonka sattuma
oli johtanut taas luokseni, tuottaisin hänelle lohtua.
»Minä olen tuntenut Jeannen jo kymmenen vuotta.»
»Hänen nimensä on siis Jeanne?»
»Niin; se ei tosin ole siro nimi.»
Hänen kasvonsa pysyivät entisellään. Hänen toinen poskensa vavahteli
hiukan pelkästä hermostumisesta, eikä hän voinut sitä hillitä koska
se ei vaikuttanut lihaksiin. Nahka vain vuorotellen kurtistui ja kävi
jälleen sileäksi.
»Antaako hän sinulle rahaa?»
Tällä kertaa liikahdin kuin torjuakseni jotakin. Minua ärsytti se, että
Lucien kehtasi tehdä minulle moisen kysymyksen. Siksi, että hän näki
minun säälivän hänen tuskiaan, hän luuli saavansa minua nöyryyttää
millä tavalla tahansa.
Aurinko oli mennyt mailleen ruskotuksetta. Pimeys kohosi vielä sinistä
taivasta kohti.
»Varmaan hän sinulle antaa. No, tunnusta suoraan!»
Hän lausui nuo sanat hyväntuulisesti, puhuen ikäänkuin onnettomalle,
jollainen olin ollut. Nykyinen hyvinvointini oli hänestä satunnaista.
Sitä ei kestäisi. Vaikka joka päivä yritin vakuuttaa itselleni, että
minut oli kohtalo määrännyt nykyisin viettämääni elämään ja että
entinen elämä oli ollut satunnaista, tuntui minusta tuokion verran
siltä, että hän oli oikeassa.
Taivaalla välkähti tähti. Se oli niin korkealla, ettei voinut erehtyä
luulemaan sitä maiseksi valoksi. Tuulenpuuska tärisytti ruutuja. Varjoa
erotti kirkkaudesta vain jokin viiva. Meidän hengityksemme kohosi
tuohon viivaan asti.
Veri oli painunut käsiini. Hievahdin paikaltani ja tunsin tuosta
liikahduksesta koko ruumiissani vilunväreitä, jotka kiitivät kylkiäni
pitkin.
Lucien oli noussut. Hän sytytti pienen kamiinan. Tarkkasin hänen
puuhaansa. Hänen aataminomenansa värähteli toisinaan kuin hän olisi
jotakin nieleskellyt. Kaulus pysähdytti sen liikkeen, ja sitten iho jäi
alalleen.
»Sinä olet onnellinen, sinä, Armand!»
Hänen kielensä ei ollut liikahtanut. Näytti siltä kuin hänen huulensa
eivät olisi raottuneet. Pimennosta tullen nämä sanat karkoittivat
ärtymykseni.
Tuo mies ei ohut koskaan maistanut onnea. Vuosikausia hän oli elellyt
yksinään, levottomana, huolissaan heikosta terveydestään, niiden
halveksimana, jotka hänet tunsivat ulkonäöltä. Omaatuntoani kaiveli,
että minulta oli puuttunut kärsivällisyyttä häntä kohtaan.
Katselin häntä jälleen. Hän istui tuolilla, jonka selkänojasta ei ollut
jäljellä muuta kuin kuivalla liimalla tahrattu keskilauta. Hän istui
siinä takaperin, poltellen savuketta.
Jeannen veljellä oli palveluksessaan neljä työmiestä. Niinpä olisin
voinut hänelle mainita Lucienistä. Ehkä hän olisi antanut ystävälleni
työtä. Mutta nyt tunsin, etten koskaan tohtisi esitellä häntä
kenellekään sen käytöksen jälkeen, jota hän oli osoittanut Jeannen
luona.
Koska kuitenkin halusin tehdä hänen hyväkseen jotakin, koska meidän
asemamme erilaisuus oli minusta tuskallinen, en voinut olla hänelle
virkkamatta:
»Luota tulevaisuuteen!»
Hän kohotti päätänsä avaamatta silmiään sen enempää. Tulisijan lieskat
kirkastivat hänen leukaansa. Valo välähti joskus hänen korviinsa asti,
joiden terävä varjo vuorotellen piteni ja lyheni. Hänen kasvonsa,
jotka niitä valaisevien liikkuvien heijastusten kirkastamina pysyivät
jäykkinä, näyttivät minusta entistä surullisemmilta.
»Sinun tulisi sytyttää myöskin lamppu, Lucien.»
Hän nousi. Hänen savukkeensa oli niin lyhyt, että hän piteli sitä
hyppysissään kohotettuaan sen huulilleen. En hennonut hänelle näyttää
hopeista koteloani.
Ennenkuin hän sytytti lampun, vilkaisin taivaalle. Se oli täynnä
tähtiä. Lisäksi loisti toispuolinen kuu, joka ei vielä ollut ehtinyt
kehittyä täysikuuksi. Lampunvalo, joka minut äkkiä yllätti, himmensi
kaikki.
Käännyttyäni näin, että Lucien oli istuutunut tulen ääreen, jonka hän
tunsi, tietäen, ettei se tuolta matkalta häntä kärventäisi.
Silloin tällöin kimmelsi kyynel hänen toisessa silmäkulmassaan, mutta
joka kerta se puserrettuna sisälle päin hävisi luomien alle. Hän oli
sammuttanut savukkeen sormiensa vähin. Hän lämmitti käsiään, toista
puolta toisensa jälkeen, mutta kauemmin kämmentä, koska sen nahka on
paksumpi.
Näin suurta köyhyyttä ja mukavuuden puutetta katsellessani minua
hävetti suurellinen elämäni. Jollei olisi ollut Jeannea, olisin tuolla
hetkellä noussut, tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle:
»Minä olen sinun ainoa ystäväsi.»
Kamiina oli punertunut niin nopeasti, että käsitin riittävän, jos vain
kerrankin unohtaisi sen syöttämisen, jotta se sammuisi. Lucien hoiteli
sitä. Hänen poskipäissään oli hieno suoniverkko. Hänen silmiensä
sinervä kehä ulottui nenänselkää kohti, ikäänkuin hänellä olisi ollut
silmälasit. Hän oli kumarassa. Sydämeni äkillinen heltyminen häntä
kohtaan jäi häneltä huomaamatta. Jos olisin sen maininnut, olisi hän
ehkä luullut minun valehtelevan. Hän ei aavistanut kaikkea rakkautta,
jota häntä kohtaan tunsin. Hän ei odottanut keltään mitään hyvää työtä.
Hänen huulillaan ei ollut tupakanhitusta, ei pisaraa, ei sierottumaa.
Niin sileinä ja tuoreina ne olivat vastakohtana hänen tuhansien
pikkupiirteiden täplittämille kasvoilleen.
Hän yskäisi, vetäisi kieltään useita kertoja ja kumartui sitten
ravistamaan kamiinanristikkoa. Hänen otsansa punertui siltä puolelta,
jonne hän kallisti päätänsä.
Hän istuutui jälleen tuolinsa keskelle. Tunsin poskiani vasten hänen
hengityksensä viime väreet. Hän loi katseensa minuun. En kohottanut
päätäni enkä laskenut sitä alemmaksi. Olin ainoa inhimillinen olento,
joka tunsi häntä kohtaan harrastusta. Läsnäoloni teki hänelle hyvää.
»Kuuleppa, Lucien, mennään hengittämään raitista ilmaa. Se tuottaa
ajatuksillemme vaihtelua.»
Tällä kertaa hän katsahti minuun tiukasti. Hänen kaksoisleukansa
katosi. Hänen silmäluomensa vetäytyivät kokoon. Silmät valkoisen
ympäröiminä, kasvot tarkkaavaisina, hän näytti minusta olevan täynnä
vilpittömyyttä ja levottomuutta.
Sitten nousin. Kosketin uudestaan kädelläni kattoon. Odotin Lucienia
ovella. Ennenkuin hän nousi tuoliltaan, järjesteli hän pukuaan, veti
kengät jalkaansa ja etsi avaimen taskustaan, jotta sitten oli heti
valmis minua seuraa maan.