Oli lauantai ilta Salojärwen pappilassa. Martti pappi istui
kamarissaan, awonainen kirkonkirja wielä edessään pöydällä. Hän oli
juuri herennyt kirjoittamasta wiimeistä pariskuntaa kuulutuksiin
huomiseksi ja laski kädestään kynän, morsiusparin astuessa owesta ulos.
Hän huokasi silloin sywästi ja jäi mietteisiinsä. Silloin pistäysi
kamariin hänen waimonsa ja astui hiljaisin askelin pöydän luo ja
istahti miehensä wastapäätä, sukan neulominen kädessä.
--"Muistatko, Riitta, mikä päiwä on huomenna?"
--"Minulle on jokainen päiwä pian yhtäläinen. Annan häwittyä ei mikään
woi minua ilahuttaa, ennen kuin saan hänet jälleen."
--"Niin, siitä on huomenna puoli wuotta kuin hänet kadotimme. Se
jumalaton sota, kuinka paljon syntiä ja werenwuodatusta ja ainoa
lapsemme, jonka wietteli tuo maailman synti."
--"Eihän se ole totta, hywä Martti. Mikään synti ei woinut wietellä
Annaamme. Hän oli puhdas kuin Jumalan enkeli; raiwoinen sota on hänet
meiltä ryöstänyt. Hän istuu wankeudessa--onhan Iiwar weljeni sen
kertonut--ja nyt kuin Klaus herra on kuollut ja Kaarle herttua awannut
wankeudet,--waan Iiwar weljeni kirjoitti myös Annan taudista--en
wieläkään ymmärrä mitä hän sillä tarkoitti, Anna olisi seurannut maalle
Klaus herraa--Jumala suokoon anteeksi hänen suuret syntinsä!--wiedä
niin meidän ainoan lapsemme!" Riitta purskahti itkuun.
--"Ymmärtämätön waimo!" sanoi Martti pappi. "Juuri kuin sinun kanapääsi
olisi kelwollinen tuomitsemaan heikointakaan kuninkaan käskyläistä,
sitä wähemmin Klaus herraa--Jumala auttakoon hänen sieluansa, jonka
edessä kuninkaat ja ruhtinaat wapisewat."
--"Ja joka teurasti meiltä parhaimmat talonpoikamme, joiden lesket ja
orpolapset nyt itkewät kurjuuttansa ja wei meidän ainoan lapsemme."
--"St! hiljaan, waimo. Jumalakin kurittaa joskus wiatonta; soimaisitko
häntä siitä? Se on syntiä, waan kuninkaan korkea käskyläinen on
syntinen ihminen--sen töitä soimata on rikos--ja tiedätkö, ett'ei
kaikki wihdoin liene meille onneksi. Jos eräsnä päiwänä saisimme nähdä
tyttäremme jalon ritarin puolisona!"
--"Minä soisin nähdä hänet waikka kunnon talonpojan waimona."
--"Raamattu sanoo: elkäät wiskatko helmiä sioille, ja meidän Annamme on
sellainen kallis helmi, jota Jumala antaa täällä wiheliäisessä
maailmassa löytää ainoasti sen, jolle Hän on määrännyt suurimman
maallisen onnen. Usko minua, se, jonka osaksi hän on suotu, löytää
hänet, waikka pimeimmän wankeuden luolasta. Johtuu mieleeni wanha
tarina, jonka saat kuulla. Siitä on nyt kaksikolmatta wuotta. Minä
kuljin teininä ympäri, tulin eräsnä kesäiltana pieneen kappeliin, näin
joukon kansaa erään talon pihassa, menin sinne ja lauloin Dawidin
Salmia 'Maa suur' ja awara', kaikki seisattuiwat kuuntelemaan lauluani,
ja kun sen lopetin, käwi parwi nuoria neitosia pihassa leskisille, minä
katselin heidän wiatonta kisaansa, kun eräs sininen sllmä=pari wilahti
neitten joukosta minuun, minä kiinnitin katsettani sitä kohti, waan
silloin nuo sinisilmät painuiwat alas, koetin sitte niitä lähestyä,
mutta tyttö näytti kainoimmalta koko parwessa, hän wäistyi aina toisten
taa, wihdoin pääsin kuitenkin hänen luoksensa ja tahdoin häntä
puhutella, waan kieleni oli kuin lumottu, en tiennyt mitä nyt sanoa, me
seisoimme wastakkain, minä katsoin hänen silmiinsä ja hän katsoi minun
silmiini, wiimein sain sanoneeksi: 'ihana ilta.' 'Niin', wastasi hän.
'Olettehan tästä kylästä?' kysyin minä. 'Niin', wastasi hän taas.
Wiimeksi kysyin häneltä, osoittaen sormellani: 'Tuossahan lienee
pappila?' ja hän wastasi 'niin'. 'Ehkä menette sinnepäin ja seuraatte
minua sinne?' sanoin hänelle wiimeksi, ja taas hän wastasi 'niin'. Minä
pidin häntä talonpojan tyttönä, sillä hän oli aiwan samallaisessa
puwussa kuin kaikki muut nuoret tytöt, waan kuinka ihastuin, kun sama
sinisilmä neitsyeni oli papin ja hänen waimonsa ainoa tytär! Minä jäin
eräiksi päiwiksi tähän hywään taloon--ja kuta useammin minä katsoin
ujon neitsyeni sinisilmiin, sitä waikeammaksi minun tuli niistä erota.
Kun minun wihdoinkin täytyi lähteä ja menin hänen pieneen kammariinsa
sanomaan hänelle hywästi, kohtasiwat minua taas hänen siniset silmänsä,
ja minusta näytti kuin niissä wärisisi kyyyneliä. Minä istuin hänen
wierelleen ja sopotin hänelle hiljaan: 'te olette itkenyt, onko minun
lähtöni syy siihen?' Silloin katsoi hän hempeämmin minuun kuin koskaan
ennen, ja kyyneleet tipahtiwat hänen punottawille; poskillensa. Minä
puristin hänet silloin syliini, painoin tulisen suutelon hänen
huulillensa ja sanoin: 'Riitta, minun oma Riittani', ja hän kiersi
käsiwartensa minun kaulani ympäri ja sopotti 'niin.'--Muistatko wielä
tämän tarinan?"
Riitta nousi istuimeltaan, pudotti neulomisensa, meni toiselle puolelle
pöydän, kiersi kätensä miehensä kaulan ympäri ja painoi päänsä hänen
rintaansa wastaan, ja kuiskasi hiljaan: "niin." Martti pappi painoi
silloin suutelon hänen kuiwille huulillensa.
Silloin kuului joku liikkuwan eteisessä. Puolisot kawahtiwat ylös.
Samassa awautui salin owi, nuori nainen ja hänen perästänsä
wanhanpuoleinen miehen mieshenkilö astuiwat sisään. Riitta katsahti
tulijoihin kummastuksella, mutta yhtäkkiä hän huudahti: "Anna, meidän
Annamme", ja syöksi tyttärellensä wastaan, puristaen häntä syliinsä.
--"Oletko se todellakin sinä, Anna?" sanoi Martti pappi ja likisti
wuorostaan häntä rintaansa wasten.
Surullinen hymy wiwahti Annan huulille ja katosi heti, hänen
sopottaessaan: "niin, minä se olen." Puolisot syleiliwät häntä
wuorotellen, tuskin huomaten miestä, joka häntä seurasi.
--"Hiljaan, hiljaan, hywät ihmiset", sanoi tämä. "Anna neitsyt on
sairas eikä siedä niin paljon mielen=liikutusta."
Nyt wasta katsahti Martti pappi tarkemmin mieheen. "Jos en erehdy",
sanoi hän ojentaen kätensä terwehdykseen, "meidän kaikkitietäwä
tohtorimme, Upsalasta, Nikoteemus Hourenius! Terwe tulemastanne ja
kiitoksia, että olette walmistaneet meille ilon saada kotiin rakkaan
tyttäremme. Waimoni, saan tässä sinulle esittää."
--"Olisin suonut tuoda Anna neitsyen teille warsin terweenä, waan tauti
on ollut sitkeä. Kuten näette häntä waiwaa surullinen alakuloisuus,
jota olen jo monta kuukautta tieteen kaikilla waroilla koettanut
poistaa. Onnettomat tapaukset owat pakoittanut hänen äitillisen
hoitajansa, jalon Ebba rouwan, lähettämään hänet tänne hywäin
wanhempainsa luo; te huomaatte kohta hänen surullisen tilansa."
--"No, mikä ihme sinua waiwaa?" kysyi äiti puristaen tytärtänsä
syliinsä ja katsoen hänen harhailewiin silmiinsä. "Tunnetko ensinkään
minua, äitiäsi?"
--"Niin, tunnen", wastasi Anna.
--"No, ja minua isääsi? Sinä näytät wielä niin wieraalta."
--"Niin, isä."
--"Etkä ole sen iloisempi päästyäsi kotiin, wanhempiesi luo. Mikä sinua
waiwaa?"
--"Niin, mikä minua waiwaa?"
--"Se on kummallinen waiwa, hywin harwinainen, se kohtaa tuskin yhtä
tuhannesta, me tohtorit sen kyllä tunnemme."
--"Ja mikä se on? Eihän toki warsinainen mielen wika?" kysyi Martti
pappi säikähtyen.
--"Ei ollenkaan, Anna neitsyt on täydessä järjessään. Tauti, joka häntä
waiwaa on yksi laji corruptio wirginalis pacificis juwenalis
somnambularis--"
--"Anna, lapsi parka, sinullako tuollainen hirweä tauti?"
--"Niin, äiti, minulla se on."
--"Ja eikö siihen ole mitään parannuskeinoa?" kysyi Martti pappi,
kääntyen tohtoriin. "Sinä meidän kaikkitietäwä tohtorimme, mitä siitä
sanot?"
--"Martti ystäwä, sinä, joka olet pappi, tiedät, että kun Jumala on
luonut taudit, niin hän yhtaikaa on tuonut keinot, millä ne
parannetaan, Tämän taudin parantamiseen on tarwis kahta hywin kallista
ainetta: ensimmäiseksi aikaa, joka on hywin kallista minulle, joka olen
Hänen Majestetinsa Puolan ja Ruotsin kuninkaan Sigismundin yhteisen
sotawäen ylimmäinen haawalääkäri, ja toiseksi, joita tarjoo meille
Jumalan luonto, mutta niin ihmeen wähän, että tuhannes osa luotia
maksaa leiwiskän puhtainta kultaa, niinkuin Mercurium, sulphur, terra
adamica, terra crusta, terra primaria, joita olen kohta neljä kuukautta
käyttänyt neitsyt Annan parantamiseen. Jumalan kiitos, ne owat tehneet
waikutuksensa, Annan kieli on päässyt kahleistaan, hän on puhunut
minulle sydämmensä sisimmät tunteet, wai eikö se ole totta, Anna?"
--"Niin, niin se on."
--"Mikä onni, että rakas tyttäremme on saanut sellaisen hoidon! Hywä
Nikoteemus, minä olen köyhä kappelin pappi, sotaisina aikoina en ole
saanut täysiä saatawiani, en tiedä miten palkitsen waiwasi ja suuret
kulunkisi."
--"Oh, se ei tule kysymykseen. Me tiedemiehet emme koskaan ajattele
palkintoa; meille on kylläksi, kun työllämme woitamme sitä, mikä on
jalompi kuin kulta, kun onni wiskaa joskus hoitoomme hempeän suloisen
olennon, joka tarjoo harwinaisimman tilaisuuden näyttämään maailmalle
tieteen ihmeellistä waiwaa ja yhtaikaa lahjoittaa tutkijan
yksinäisyydessä enimmän kaiwatun wirwokkeen, hempeän naisen sydämmen."
--"Kuinka, ystäwä Nikoteemus? Oletko ollut niin onnellinen?" kysyi
Martti pappi iloisesti.
--"Neitsyt Anna on sen tunnustanut matkallamme. Eikö niin, hywä Anna?"
--"Niin, niin, olen tunnustanut."
--"Te hämmästytätte meitä."
--"Annaseni, oletko sen tehnyt?" kysyi äiti, wetäen tytärtään rintaansa
wasten.
--"Niin, minä olen sen tehnyt, äiti."
--"Mutta tauti on ainakin ensin saatawa ihan pois," sanoi Martti pappi.
--"Ei ystäwät, kuulkaa minua ensin. Minulla ei ole aikaa wiipyä täällä
kuin huomispäiwän. Kuningas warustaa sotaa Kaarle herttuaa wastaan,
minun täytyy olla siellä, Ebba rouwa on saanut walani minun palata heti
Turkuun. Katsokaa; minä olin ajatellut, että kun huomenna on pyhä ja
sota=aika on käsissä, te kuulutatte liittomme kolme kertaa yhtaikaa ja
huomen iltana toimitetaan wihkiäiset. Eikö se woi käydä niin, Anna?"
--"Niin, niin se woi käydä."
--"Oi hywä Nikoteemus!" huudahti Martti pappi. "Kunnioittawa
tarjouksesi ilahuttaa meitä, waan se tekee meitä yhtaikaa
murheellisiksi. Olisimme niin mieluisesti pitäneet rakkaan lapsemme
kauemmin luonamme, ja nyt tahdot wiedä hänet meiltä niin pian jälleen."
--"Waan muutoin, ken hänet parantaisi? Ja tuohon surkeaan tilaan ette
häntä tahtone jättää."
--"No koska se on Jumalan tahto, lapsi parka; aiotko niin pian jättää
meidät, rakkaat wanhempasi?"
--"Niin, minä aion, hywä isä!"
--"Ei, ei, minä en woi tänä iltana tehdä päätöstä, se on tullut liian
pikaisesti, lewätkää wielä yö ja jos wielä aamulla pysytte lujana
päätöksessänne, sitte Jumalan nimeen. Nyt otamme wähän rawintoa ja
sitte lewolle."
* * * * *
Illallispöydässä, jonka Riitta oli parhaimman mukaan warustanut,
puheltiin ajan tärkeistä tapauksista. Martti pappi, joka waan oli
huhuja niistä saanut, tahtoi oppineelta tohtorilta kuulla warmempia
sanomia. Tohtori jutteli niitä laweasti, hän kertoi Klaus herran
wiimeiset toimet, hänen suuret warustuksensa laiwasatamissa ja sitte
hänen äkillisestä kuolemastansa, Ebba rouwan sywästä murheesta ja
kuningas Sigismundin odotetusta tulosta maahan, ja wielä mitä hankkeita
luultiin olewan Kaarle herttualla Suomen asiain suhteen.
--"Ja ketä me tällaikaa tottelemme?" kysyi Martti pappi. "Yhtenä pyhänä
tulee kuninkaan neuwot ja käskyt, joita on seuraaminen, toisena Kaarle
herttuan julistus, joka kieltää niitä tottelemasta. Minun täytyy ne
saarnastuolista julistaa,--hywä Nikoteemus, sanokaa ketä meidän on
wihdoin kuultawa?"
--"Se on hywin onnellista teille papeille ja meille tiedemiehille,
ettemme tarwitse kuulua mihinkään puolueesen. Waikeampi asema on maan
aatelistolla: jos he tottelewat toista tai toista, woiwat molemmissa
tapauksissa saada nuoran kaulaansa tahi joutua mestauspölkylle."
--"Todella, ystäwäni, hankalin kaikesta on palwella kahta herraa, mutta
kun olot niin hämmentywät, kuten, Jumala paratkoon, tällä hetkellä, on
yhtä waikea oikean kristityn määrätä mihin puolueesen liittyä.
Helpointa olisi warmaan ei kuulua mihinkään. Waan jos elämän oloissa
joka päiwä olet sysätty milloin yhdänne, milloin toisanne päin,
luuletko silloin olewan helpon pysyä puolueista erillään? Kun kansa
walittaa oikeuttensa sorrosta, kun wiattoman werta wuodatetaan, kun
wäki=waltaa tehdään wastoin pyhiä wannotettuja lakia, ja kun sitä
puolustetaan oikeuden ja lain nojalla, ystäwäni, silloin puolueettomuus
ei tahto pitää ryhtiänsä, en tiedä, eiköhän se ole synti, joka silloin
panee heikon ihmisen horjumaan."
--"Ei ystäwä, asia on tieteen kannalta nähden aiwan toisin", sanoi
tohtori. "Näetkö, jos laiwa on ajanut luodolle ja sen perä on saanut
wamman, joka painaa sen mereen, silloin olisit hullu, jos et muuttaisi
paikkaasi kokkaan, joka on nousnut sitä ylemmäksi."
--"Todella, ystäwä Nikoteemus. Kun Klaus herran tähti kirkkaimmin
loisti, en nähnyt mitään muuta, waan nyt, kun se on kadonnut, silmäni
on awautunut näkemään asioita, jotka silloin oliwat minulle
aawistamattomat."
--"Toisilla sanoilla, sinä olet kääntynyt Kaarle herttuan puolelle",
sanoi tohtori.
--"St! hiljaan, seinillä woi olla korwat. Mutta meidän kesken, Puolanko
wai Ruotsin yhteys on meille edullisempi? Sigismund tai Kaarle? Mitä
arwelet?"
--"Sanoisin jos woisin. En ole waltiomies. Mutta tähdet, ne olen
tutkinut. Esimerkiksi härän tähtisikerö, aina kun almanakka näyttää
auringon tulewan siihen, tuiskut ja myrskyt owat walmiit--ei ole
silloin mitään pysywäistä, waan nyt on Merkurius minun tähteni. Se
pyörii alati auringon walossa, milloin sen edessä, milloin sen selän
takana. Kadotkoon se auringon waloon, kun sen loisto selän takana on
sitä suurempi."
--"Häpeäkseni minä en ollenkaan ymmärrä mitä yhteyttä on taiwaan
tähdillä ja ihmisten jokapäiwäisillä asioilla. Mutta jos kunninkaan ja
lain nimessä muutamat ylhäiset saawat tilaisuuden mielensä mukaan
sortaa kansaa, jos kawaluus ja petos jää rankaisematta sentähden, että
pettureilla on tilaisuus lymyitä mahtawan suojelijansa selän taa, niin,
ystäwä, silloin harhailen minä ja odotan, ettei taiwas sitä pitkään woi
sallia. Lyhyesti, mitä luulet, kuningastako wai Kaarle herttuaa on
meidän totteleminen?"
--"Tällä hetkellä, ystäwäni, Jupiter on mennyt mailleen, ja Merkurius
ja Wenus yhtywät huomenna, juuri samaan aikaan kuin Mars heidän
wastapäätä kirkkaimmassa loistossaan nousee näkywiin."
--"Ja mitä luulet siitä? Kuka on määrätty Klaus herran sijaan?"
--"Siinä se onkin tämän hetken salaisuus. Hänen majestetinsa kuningas
harhailee, etsien miestä suuren Flemingin sijaan; Kaarle herttuan
mieltä näpyttää loistawa kuningaskruunu, ja säädyt owat kahden
waiheella, liittyäkö yhdyswallaksi Puolan kanssa wai säilyttää
kansallinen itsenäisyytensä ja sitte uudelleen walloittaa Suomi, ja
siten, weli Martti, meidän päämme owat waarassa, jos minne käännymme.
Parasta on elää hetken elämää eikä ajatella eteensä mitään. Waan mitä
sanoo hywä Anna neitsyemme, eikö se ole teistäkin parasta?"
--"Niin, niin se on parasta", wastasi Anna, joka näytti tuskin kuulleen
koko tohtorin puhetta.
Pöydästä noustua wanhemmat koettiwat wielä puhutella Annaa, mutta eiwät
saaneet millään häneltä muuta wastausta kuin tuon yksitoikkoisen:
"Niin, niin".
--"Sinä taidat olla matkasta wäsynyt", sanoi wihdoin Martti pappi,
puristi häntä syliinsä, suuteli ja sanoi "hywää yötä lapseni!"
Äiti suuteli myös tytärtänsä, otti häntä kädestä ja lähti saattamaan
makuuhuoneesen. Tohtori lähestyi myös silloin ja näytti kuin olisi myös
tahtonut suudella Annaa, mutta peräytyi yht'äkkiä, ojensi hänelle
kätensä ja sanoi "hywästi Anna, hywästi huomiseen!"
--"Niin huomiseen", wastasi Anna, ojentaen kätensä tohtorille ja
seurasi äitiänsä makuuhuoneesen.
* * * * *
Kewät yön kuultawa werho oli wienosti peittänyt hetkeksi nukkuwan
luonnon. Pappilassa oli kaikki hiljaan. Martti pappi ja Riitta
nukkuiwat wähän lewottomina, ajatellen tyttärensä onnetonta mielen
tilaa, mutta Anna itse makasi sillaikaa lewollisena kuin lapsi, joka
äitinsä sylissä nukkuu.--Tohtori oli ainoa, joka ei tänä yönä nukkunut.
Tultua makuuhuoneesensa, joka oli pappilan rakennuksen ylisillä, hän
otti esiin kiwitaulun ja kynän, tuijotti yren eteensä, sanoen
itsekseen: "Niin, kaikki on mennyt tähän asti oiwallisesti. Mikään ei
ole tähän asti woinut häntä herättää. Eräitä hetkiä wielä--toiwon että
kaikki menee ohitse yhtä hiljaisesti--minä saan hänen, tuon ihanimman
kukkaisen, hän ei woi minulta luiskahtaa pois. Sitte ei muuta kuin
minulle waan onnistuu hänet herättää tuosta unessa käwelijän
horrostilasta--ja sen täytyy onnistua--mutta warmuudeksi koettaisin
wielä kerran laskea, ett'en missään olisi hairahtunut." Niin
sanoen, hän otti kiwikynän, piirsi taululle pyöröjä, kolmioita ja
wiisikulmia, yhdisti ne suorilla wiiwoilla, ja asetti wihdoin eteensä
laskento=kaawan, joka ulottui taulun yhdestä reunasta toiseen. Tätä
kaawaa hän sitte laski wielä, kun puolen yön aika jo oli ohitse ja
ensimmäiset linnut äänsiwät ulkona. Yht'äkkiä hän pudotti kynän
taululle ja huudahti ihastuksella: "ha! nyt se minulla on! kolmannesti
ja aina sama päätös! Minä saan hänet heräämään milloin tahdon. Waan se
ei saa tapahtua ennen wihkimistä, ei, ensin wihkimys ohitse,
jäähywäiset wanhemmille ja sitte matkalla kaukana täältä, jossa
turwaaminen wanhempain apuun on myöhäistä; mikä iloinen juowuttawa
hetki, kun tuo ihana kukkainen wiattomassa loistossaan rewähtää
walweille ja hänen henkensä ja teräwän älynsä hurmaawa sulous säteilee
hänen taiwaallisista sinisilmistään. Tiede ei ole koskaan saawuttanut
ihanampaa woittoa kuin tuossa helmessä, joka nyt makaa kätkettynä
synkeään kuoreensa, jonka minä, Nikoteemus Hourenius, minä, jota
ylenkatseella on kohdelleet ylhäiset ja pilkallisella naurulla
alhaiset, saan omistaa ja omakseni nimittää--minulla hallussani tuo
kallein omaisuus, ihanin nainen, jonka wertaista pohjoinen maailma
wielä ei ole toista synnyttänyt--mikään ihmiswoima ei woi häntä
minulta enää ryöstää--nousewan päiwän walo on hänet laskewa minun
awattuun syliini ja ennenkuin aurinko on jälleen waipunut
utuiselle wuoteellensa, on hän, tuo ihana neitsyt kaukana täältä
eroittamattomasti minun olentooni yhdistetty--minun waimonani."
Aurinko jo oli nousnut ja peittynyt rusoittawaan pilween, kun tohtori
lewottomuudesta wäristen wihdoin heittäysi wuoteellensa, mutta hänen
silmänsä eiwät ummistuneet, hän walwoi ja työskenteli samoissa
ajatuksissa; siksi kuin pyhä aamun hiljainen hälinä oli alkanut
pappilassa, ja aamukellon ensimmäinen sointi kirkolta saawutti hänen
korwansa ja ajoi hänen ylös wuoteeltansa.