Ebba rouwan murhe Klaus herran kuolemasta oli sywä ja hänen
arwoisensa. Hän oli täydelleen arwannut miehensä suuruuden ja osannut
kunnioittaa hänen töitänsä, silloinkin kuin hänen naisellinen
sydämmensä olisi tahtonut niissä nähdä enemmän sääliwäisyyttä ja
lempeyttä wihamiehiäkin kohtaan. Monessa asiassa, missä rangaistus eli
kosto hänessä näytti woiwan waaratta saada liewemmän muodon, hän koetti
waimollisen hempeyden aseilla masentaa miehensä liikaa rajuutta. Wielä
hänen kuoltuakin hän tahtoi pyhittää suuren miehensä muistoa eikä tehdä
mitään, jota hän ei olisi saattanut tehdä hänen elinaikanaan. Kun
saattajat Pentti Söyringinpoika ja Hannu Eerikinpoika toiwat wainajan
ruumista Turkuun, hän kyllä hämmästyi ja surkutteli tuota perheen
wanhaa tuttawaa Nikoteemus Houreniusta, nähtyään hänen olewan
wangittuna; mutta hänelle ei tullut hetkeksikään mieleen wapauttaa
häntä ennen kuin epäluulo, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli
kokonaan poistettu. Kun hänen ensimmäinen raskas murheensa oli wähän
liewennyt, hän kutsutti tohtori paran eteensä ja antoi hänen puhella ja
selittää puoltansa. Nikoteemus ei toiwonut mitään parempaa. Hän tahtoi
sekä oli ainoa, joka tiesi selittää Klaus herran kuoleman, mutta hän
teki kohta sen wälttämättömän ehdon, että hänen selityksensä jäisi
ikuiseksi salaisuudeksi, waikka sen kautta hänen oma kaulansa tulisi
leikatuksi. "Se on totta", sanoi hän, "minä se kyllä ripustin Anna
neitsyen kaulalle merkurium helmen, mutta en minä ollenkaan ollut
syynä, että se oli pudonnut oluthaarikkaan, josta hänen herruutensa sen
joi. Se oli, jos niin tahdotte, Jumalan sallimus. Ja kun se oli kerran
niin, minun kaikki tieteeni woima ei siinä woinut enää auttaa, sillä
merkurium on woimallisin aine, kaiken näkywäisen aineen, koko maailman
ydintä, joka weressä hajosi näkymättömäksi uduksi, niin hienoksi, että
yksi ainoa weren rahtuinen sisältää sitä kymmenen miljonaa näkymätöntä
rahtuista, joita me nimitämme elementa priman nimellä. Sentähden me
säilytämme tämän niin waarallisen ja woimakkaan aineen hywin kätkettynä
helmenä kowassa kuoressa, joka on tehty aineesta, mikä ilman waaratta
saattaa koskea meidän ihoomme, mutta joka nesteessä sulaa ja hajoo
jälleen maailman awaruuteen.--Niin, armollinen rouwa, sellainen on
minun rikokseni--ei suurempi eikä pienempi; hirttäkää minut tuonne
linnan portin kamanaan, jos sen olen ansainnut."
--"Ja mitä sanotte nyt tuon neitsyt Annan terweydestä?"
--"Hänessä on kaikki hywin. Merkurium on tehnyt ihmeellisen
waikutuksen. Näettekö miten liikunto wapaassa ilmassa on nostanut weren
hänen poskillensa, jotka hohtawat kuin kypset mansikat aholla. Häntä
waiwaa nyt ainoasti wähäinen corruptio wirginalis--"
--"Ja mitä luulette siitä?"
--"Se on ihan yksinkertainen asia; tuhannes osa luotia merkuriumia
sekoitettuna tuhannes osaan terra adamicaa ja se sinisellä nauhalla
sidottuna hänen hiuspalmikkonsa latwaan--"
--"Ja kauanko on tarwis sitä käyttää?"
--"Täällä ahtaassa piirissä wähintäin wuoden, waan jos hän saisi
wapaasti liikkua ulkoilmassa, woisi kolme kuukautta riittää."
--"No, kuulkaa, hywä Nikoteemus. Minä uskon teidät wiattomaksi
syytökseen, josta olette wangittu, mutta kuitenkin minun täytyy se
jättää oikeuden tutkintoon. Waan woisitteko kunnianne kautta wannoa,
että palajatte jälleen tänne, jos antaisin teille wapauden erääksi
wiikoksi?"
--"Kunniani, tieteeni, taitoni kautta minä sen wannon."
--"Sen luulinkin teistä. Näettekö kuinka ajattelen. Minä en woi
kauemmin pitää tuota onnetonta neitsyttä täällä. Te Nikoteemus saatte
minulta hewoset ja satulat ja seuraatte Annaa Salojärwelle hänen
wanhempainsa luo. Kun siellä olette ehtineet hänen parantamisensa
järjestää, palajatte heti wastaamaan täällä mitä oikeus teiltä waatii.
Eikö niin, hywä Nikoteemus?"
--"Sitä arwelin juuri teidän armollenne esittää, sillä omat etuni eiwät
koskaan häiritse minua tieteeni palweluksesta. Näettekö, matkallani
olin tutkinut tähtiä ja huomannut, että jonkun wiikkauden perästä Wenus
ja Merkurius sattuwat auringon selän takana yhteen, samalla hetkellä
kuin Mars aiwan heidän wastapäätänsä tuijottaa heihin werisellä
katseellansa ja yht'aikaa kuin Jupiterin walo on auringon säteihin
sammumaisillaan. Se hetki on Anna neitsyen elämälle niin tärkeä, että
silloin, jos koskaan, on tarwis hänen olla rakkaiden wanhempainsa
huostassa."
--"Ja uskotteko todella, että kaukaisten tähtien asema waikuttaa mitään
ihmisten onneen täällä alhaalla maassa?"
--"Warmasti. Näettekö, Wenus on Anna neitsyen tähti, joka kohta
auringon takana wiskaikse tuon päiwätähden ympärillä aina lymyilewän
Merkurion syleilyyn; Mars kaukana ja Jupiterin silmät soaistut--"
--"No, no, se on kylläksi, hywä Nikoteemus. Saatamme neitosen waan
kotiinsa ja jätämme tähdet oman onnensa nojaan. Iiwar herra warustaa
teille hewoset, ja sitte joudutte matkaan. Anna on heti walmiina. Minä
arwelen, että ehditte Salojärwelle ennen kuin tuo waarallinen Merkurius
on ehtinyt Wenustanne wahingoittaa."
* * * * *
Oli Toukokuun keskipaikoilla. Lumi jo oli tarkoin sulanut, waan tiet
oliwat wielä wesiset ja pehmeät. Puut oliwat jo alkaneet nypliä ja
tuhannet linnut wisersiwät synkissä metsissä. Annan, ja tohtorin matka
kului hitaasti, se oli jo kestänyt monta päiwää, ja tohtori tuli yhä
enemmän lewottomaksi, kun, hänen lukunsa mukaan, Wenus ja Merkurius jo
lähestyiwät toinen toistansa. "Miksi heidän pitää sattua yhteen juuri
auringon takana, jossa wallitsee Egyptin pimeys", sitä hän aina mietti,
eikä woinut saada selwille. Aurinko oli nousemaisillaan, ja Wenus
tuijotti himmeästi taiwaalla ja katosi heti nousewan auringon säteihin.
Käki kukkui tien reunassa ja syöksi yht'äkkiä äänettömän towerinsa luo.
Peipponen wisersi oksalla iloista lauluansa ja sen toweri wastasi
siihen pii, pii. "Ihmeellinen salaisuus, joka on tuossa luonnossa, niin
taiwaalla kuin maassa", huokasi tohtori. "Meidän elämämme juoksu on
wiitottu taiwaan tähdillä, ja sisällisimmät tunteemme seuraawat
älyttömän luonnon wiittauksia. Miksi tällä hetkellä juuri tuo
kummallinen ajatus wiwahti päähäni? Olen pitänyt tuota härän
tähtisikeröä eläinradassa aina omanani, waikka se on häilywäisen
huhtikuun merkki. Eikö tuo auringon walossa kiertelewä Merkurius ole
paremmin minun elämälleni sopiwa? Niin se on, minä olen ollut pöllö,
kun en ole sitä ennen huomannut. Tästä hetkestä minä hylkään tuon
tuiskujen ja mietojen ilmojen härkätähden ja annan elämäni johdon
Merkuriolle, joka saa liikkua wuoroin auringon tulisissa säteissä ja
wuoroin sen takana ihastella Wenuksen hehkuwaa silmää."
Tultuaan tähän päätökseen, ja kun tie eräässä kohdassa sattui olemaan
leweämpi, tohtori kannusti hewostansa ja ratsasti Annan wiereen. Anna
ei näyttänyt sitä huomaawan, ja tohtori jäi hetkeksi ääneti. Sitte hän
rykäsi ja kääntyi Annaan päin ja alkoi:
--"Näettekö, neitsyt, mikä ihana aamu, kuinka lehdet nypliwät ja
täyttäwät ilman suloisella tuoksullansa?"
--"Niin", wastasi Anna kääntämättä päätänsä.
--"Ja miten metsän lukemattomat siiwekkäät asukkaat elähyttäwät
ympärillämme koko luonnon iloisella laulullansa."
--"Niin", wastasi taas Anna.
--"Ne laulawat kaikki waan rakkautta, niillä on jokaisella wierellään
ystäwä, jolle ne kukin ominaisella äänellänsä puhelewat sydämmensä
hempeimpiä tunteita ja sitte kuuntelewat wienoa kuwausta, joka lehwäin
wälistä soi heidän korwiinsa."
--"Niin, niin", wastasi Anna hiljaan, tuskin kuuluwasti.
Tohtori huokasi sywästi ja jäi hetkisen ääneti. "Minä olen aawistanut
oikein", sanoi hän wihdoin itselleen. "Täydellinen corruptio wirginalis
somnabularis, jossa hänen kanssansa saattaa menetellä aiwan mielensä
mukaan. Mutta warowaisuutta, ainakin äkkinäinen kowa mielenliikutus,
säikäys tahi joku odottamaton kohtaus woisi silmänräpäyksessä hänen
herättää, ja silloin hän pujahtaisi minulta tiehensä. Ei, se ei saa
tapahtua, minä leikkaan sitä ennen hänen siipensä--siis rohkeutta waan!
Nikoteemus, sinä et saa olla turhaan walwonut öitäsi, tutkiessasi
luonnon salaisuuksia, kerran sinun wuorosi on tulewa saada palkinto,
jota maailman suurimmat tiedemiehet saawat kadehtia--nyt wiimeinen
koete:"
--"Niin, Anna, teilläkin on nyt wieressänne ystäwä, joka teitä
rakastaa."
--"Niin", wastasi Anna.
--"Ja jota te rakastatte?"
--"Niin, jota minä rakastan."
--"Ja joka tahtoo langeta jalkoihinne ja pusertaa teitä syliinsä,
suojella teitä ja tehdä onnelliseksi teidän elämänne."
--"Niin, niin, tehdä onnelliseksi minun elämäni."
--"Ja jos ajamme wähän kowemmin, woimme ehtiä yöksi Salojärwelle
wanhempienne luo."
--"Niin, ajamme wanhempieni luo."
--"Ja sitte huomispäiwänä wihitämme itsemme yhteen."
--"Niin, wihitämme itsemme yhteen."
Tohtori pian wapisi ilosta. "Hän on minun", sanoi hän itselleen. "Hänen
isänsä Martti pappi, minä tunnen hänet jo Upsalan ajoilta, häntä woi
wetää nenästä mihin hywänsä, ja äiti sitte, jos muistan oikein, joku
kanapää hönttö, joka ei ymmärrä mitään. Minun oma ajatukseni ja tähtien
kummallinen asema, Merkurius ja Wenus, ne eiwät woi olla muut kuin
Nikoteemus ja Anna, ja huomispäiwänä, kun aurinko on korkeimmillaan,
nuo taiwaankappaleet yhtywät, yksikään ihmissilmä ei niitä silloin näe,
mutta kun ne jälleen tulewat näkywiin toiselta puolelta auringon,
silloin hohtawat niiden kaswot uudessa kirkkaudessa, jota mikään pilwi
ei pimitä. Mikä ihana kuwa minun omasta kohtalostani! Hän on nyt jo
minun wallassani, woisin asettaa matkamme johonkin sydänmaan kylään,
seisattua sinne ja kätkettynä maailman silmiltä omistaa sen onnen
kohtalon, minkä sallimus on taiwaan tähtien iankaikkisilla
järkähtämättömillä radoilla minulle osoittanut--waan ei, minä en tee
niin, minä en tahdo ennen aikaa ryöstää sitä, joka on minulle
sallimuksen kädestä tulewa, minä tahdon täydellä oikeudella sekä ottaa
että pitää sen kalliin helmen, jonka olen löytänyt. Minä tahdon
omistusoikeuteni nojassa tieteen woimalla eteeni loitsia hänen
neitseellisen henkensä loistawan suloutensa, joka wielä on kätkettynä
tuohon synkkään kuoreensa. Minä tahdon hänet ottaa wanhempainsa
kädestä, niin että joka tilassa saatan omistustani puollustaa, waikka
koko maailmaa wastaan,--ja tuo mielen wika--minä sen tunnen, se on
ehtinyt juuri siihen paikkaan, missä kukaan tieteen salaisuuksia
tuntematon ei woi sanoa muuta kuin että hän on täydessä järjessään, ja
se se on, joka on minut auttawa häntä omistamaan."
Tällaisissa ajatuksissa tohtori kumppaninensa lähestyi Salojärweä.
Molemmat ajoiwat wiimeisen matkan hiljaista juoksua, kunnes pieni
puinen kirkko ja sen wieressä punaiseksi siwelty wähäinen asuinrakennus
tuliwat näkywiin. Silloin kääntyi tohtori matkakumppaliinsa päin ja
lausui:
--"Katsokaa, Anna, tunnettehan tuon paikan?"
--"Niin, minä tunnen", wastasi Anna.
--"Siellä owat isänne ja äitinne; muistattekohan heitä?"
--"Muistan", wastasi Anna, osoittamatta mitään liikutusta.
--"Hywä", sanoi tohtori itselleen, "minä woin olla hänestä huoletta.
Kohtaus menestyy oiwallisesti. Siinä ei uhkaa minua mikään waara."