XIX.

Oli tyyni kewät=aamu, yöllä oli wähän satanut ja musta pilwi oli

werhona auringon kaswoilla. Metsän siiwekkäät asukkaat kilpailiwat

sadoilla äänillään puissa pappilan ympärillä, aamukellon juhlalliset

säwelet kaikuiwat loitos kirkolta ja erinäisiä parwia, miehiä harmaissa

wiitoissa ja naisia walkoisissa kesäpuwuissa riensi joka haaralta

kappelin pienelle kirkolle. Joka paikassa wallitsi pyhäaamun hiljainen

juhlallisuus. Martti pappi istui kirjoituspöytänsä ääressä, pari

ohkaista kirjaa edessä. Hän oli hywin wakaisen näköinen, juuri kuin

ainakin wirkansa toiwossa. Hän katsahti wäliin ikkunasta ulkona

kirkolle rientäwää kansaa, wälin oween juuri kuin jotakin odottaen.

Hänen silmänsä oliwat taas kääntyneet ikkunaan päin, kun Nikoteemus,

musta tohtorin pitkä wiitta yllään, astui hiljaisin askelin huoneesen.

Martti pappi kääntyi silloin kuin häpsähtäen tulijaa kohti.

--"No, ystäwäni, luuletko tänään siitä tulewan mitä?" kysyi hän miltei

wapisewalla äänellä.

--"En yhtään sitä epäile", wastasi tohtori. "Eilinen matka ja yön lepo

ynnä ilo päästyä rakkaiden wanhempainsa luo owat jännittäneet hänen

taudista wähän herwahtaneet woimansa. Minulla on täysi syy toiwoa hänen

pysywän entisissä sanoissaan."

--"Waan oletko warma, ettei joku mielen welttous, joku, niin

sanoakseni, sekawuus tahi ajatuswoiman häiriö ole ikään kuin lumonnut

hänen sieluansa."----

--"Oi, hywä ystäwä, ei mitään sellaista, siitä olen aiwan warma, minä

näin sen eilen matkallamme, kun puhelin hänelle ja selittelin luonnon

salaisuuksia. Hän kuunteli minua hartaasti ja oli huwitettu kaikesta--

mutta oikein sanoen, puheen woima se on waan, ne jänteet, joilla suu ja

kieli synnyttää erinäisiä ääniä, ne jänteet, sanon minä, owat taudin

waikutuksesta wenyneet liian löyhiksi--corruptio wirginalis on näet

yhtäläinen sielun tilaisuus kuin kanteleen, jonka kielet owat

löyhtyneet ja kadottaneet oikean wirityksensä. Se tarwitsee waan

tottuneen käden, oikean taiteilijan, joka sen jälleen wirittää--ja

muuten, Anna ei ole ensimmäinen, jolla on tämä waikea tauti, tunnettu

nimellä corruptio wirginalis, ilmestynyt sellaisessa muodossa. Minun

toimessani niihin saa kyllin tutustua."

--"Ja oletko häntä tänään jo puhutellut?"

--"Juuri äsken, ja tässä hän itsekin jo tulee."

Äiti talutti Annaa ja seisatti hänet tohtori Nikoteemuksen wiereen

Martti papin kirjoituspöydän luo. Kaikki oliwat juhlallisen näköisiä ja

jäiwät hetkisen ääneti. Martti pappi ojensi wihdoin kätensä Annalle,

joka pian waistomaisesti otti sen ja antoi wetää itsensä lähemmäksi

isäänsä.

--"No, Anna, pysytkö wielä eilisessä lupauksessasi, ja oletko tarkoin

miettinyt otettawan askeleen tärkeyttä?"

--"Niin olen."

--"Ja muistanut, että se mitä nyt teet ja päätät, on kaikeksi

elinajaksesi."

--"Niin, elinajakseni."

--"Ja ettei kukaan ole sinua siihen wietellyt?"

--"Niin."

--"Ja sinä, Nikoteemus Hourenius, mitä wastaat siihen?"

--"Lupaan iäti häntä rakastaa, ja parantaa hänen raskaan waiwansa."

Martti papin silmistä wierähti kyyneliä hänen kaswoillensa. Hän oli

hetkisen äänetti ja tuijotti eteensä. Sitte kääntyi hän Annaan, ja

katsottuaan häntä surullisesti silmiin, kääntyi wiimeksi waimoonsa päin

ja sanoi: "No, ja äiti sitte, mitä on sinulla Riitta, annammeko pois

tämän ainoan rakkaan lapsemme?"

--"Minullako?" sanoi Riitta huoaten ja pyyhkien wesisiä silmiään.

"Woinko minä sitä estää? Anna, Anna, jätätkö meidät nyt, lapsi kulta?"

--"Niin, jätän."

--"No, sitte Jumalan nimeen", huokasi Martti pappi, ja otettua tohtorin

käden, hän laski Annan käden siihen, otti sitte kynän ja kirjoitti

heidät kuulutuksiin.

--"Waan onko se niin wälttämätöntä, ettei wihkiäiset saisi tapahtua

edes huomenna?" kysyi Martti pappi, kääntyen tohtoriin.

--"Aiwan wälttämätön, ja onhan Anna jo siihen suostunut, wain miten?"

--"Niin, olen suostunut."

--"No, tapahtukoon niin, minä kutsun kirkolta eräitä naapuria waan

iltapuoleksi olemaan todistajina; ja Riitta walmistaa meille

päiwällisen siksi kuin toimitus on ohitse; ja nyt Jumalan haltuun siksi

kun palajan kirkosta."

Sillaikaa kun Martti pappi oli kirkossa, Riitta hääri päiwällisruokaa

ja wälistä puuhasi koristuksia saliin. Lattia tuli nuorilla lehdillä

peitetyksi, kukkaisseppeleitä hankittiin seinille ja jakut, mihin

morsiusparin oli wihittäissä langettawa polwilleen, koristettiin

nuorilla kukkasilla. Siniwuokkoja oli tuotu morsiamen pään koristusta

warten, ja puolen päiwän ajaksi oli kaikki wihdoin walmistettu, paitsi

morsiamen pukeminen, jonka äiti oli jättänyt wiimeiseksi työksensä.

Anna oli koko aamupuolen käwellyt kuin unessa, hän oli ääneti katsellut

wuoroin ruo'an laitosta, wuoroin koristustyötä huoneissa, ja kun äiti

toisinaan kysyi: "onko tuo sinusta kaunista?" hän aina wastasi "niin,

niin, se on kaunista." Tohtori taas, hän oli pistäinnyt kirkkoon,

eräässä nurkassa kuulemaan saarnastuolista läheisen onnensa

julistamista ja wiipyi siellä koko aamupuolen. Wihdoin alkoi hetki

lähestyä, jolloin wihkiäiswarustukset piti olla walmisna. Ei ollut enää

jäljellä kuin morsiamen pukeminen. Äiti otti nyt wihdoin senkin

työksensä. Wietyä Annan kamariinsa, hän weti hänet polwillensa kuin

pienen lapsen, harjasi ja laittoi somille kiehkuroille hänen kullan

wälkkywät hiuksensa, joiden päälle morsiuskruunuksi oli warustettu

seppele tuoreita siniwuokkoja, ainoita kukkaisia mitä tällä wuoden

ajalla jo oli saatawina.

--"Waan tuon mustan hameenko tahdot?" kysyi äiti, "minusta olisit

somempi sinisessä."

--"Niin, sinisessä", wastasi Anna.

--"Ja tuon saman höytywän, joka oli minun morsiushuntunani, olen

säilyttänyt sen sinullekin morsiushunnuksi."

--"Niin"; wastasi Anna, samoin kuin lapsi, jolle äiti laittaa

ensimmäistä nukkea.

Kun Anna wihdoin oli walmiiksi puettu, asetti äiti hänet seisomaan

eteensä ja katseli häntä joka puolelta, korjaillen wielä mikä ei ollut

hänen mielestään oikein. Wiimeksi hän asetti siniwuokko=seppeleen hänen

päähänsä. ja äitin sydän hypähti silloin ihastuksesta. Anna oli

todellakin hurmaawan ihana, waikka wielä puuttui hänessä kauneuden

ihanin koristus, tuo jalon wiattoman nuoruuden säihkywä tuli noissa

Annan ihmeellisen suloisissa silmissä. Hän oli kuin ihanin maalauskuwa,

jolta ei puuttunut muuta kuin eläwän sielun silmistä loistawa

läpitunkewa hehku. Äitin ilo katsellessa tyttärensä ihanuutta ei ollut

sentähden puhdas ja täydellinen, hänen kyyneleensä oliwat yhden werran

surun kuin ilon kyyneliä, ja hänelle wiwahti pian yhtäläinen tunto kuin

jos olisi rakkaan lapsensa ruumis=arkkua ummistanut, sitä koristaessaan

morsiuspukuun tuon synkeän wielä pian tuntemattoman miehen wiereen.

Kirkonkellon surullinen ääni samalla hetkellä kaikui hänelle kuin

hautauskellon soitto. Mutta kauan ei saanut tämä tunto häntä wallita,

ennenkun wälttämätön todellisuus weti hänet puoleensa. Tuolla astui jo

Martti pappi tohtorin ja eräiden talonpoikain ja niiden emäntäin ja

tyttärien kanssa pappilaa kohti. Martti näytti wakaisemmalta kuin

koskaan Riitta oli häntä ennen nähnyt, waan tuon synkeän tohtorin muoto

oli kirkastunut, hän astui suorana ja ylpeänä ja katsahti rohkeudella

ympärinsä. Nyt he tuliwat jo portaalle, salin owi aukesi ja

wihkiäis=joukko astui sisään. Martti pappi meni kuitenkin suoraan

kamariinsa, awasi käsikirjansa, waan jäi hetkisen istumaan äänetti.

Hänen silmissään wärisi kyyneliä, joita hän näytti pidättäwän, mutta ne

ryöstäysiwät kuitenkin irti, ja wieriwät hänen ryppyisille poskillensa.

Sulhanen, joka hääwieraiden kanssa oli mennyt suorastaan saliin, seisoi

jo koristettuin morsius=jakkujen edessä. Juhlallinen hiljaisuus

wallitsi kaikkialla, kuin hautaispidoissa. Martti pappi weti

wiitastansa ristikirjaisen pyyhkeen, niistäysi, pyyhkäsi silmiänsä ja

otti wihdoin awatun käsikirjansa ja astui wakaisilla askelilla saliin,

seisattuen sulhaisen wastapäätä. Silloin awautui naristen pieni owi, ja

äiti weti siitä perästänsä Annan ja antoi sen wastaan tulewan sulhasen

käteen. Morsius=neidot, pari talonpojan tyttöjä, asettui morsiusparin

taa. Wielä sitte hetkisen äänettömyys.

Turhaan näytti Martti pappi etsiwän jotakin mielen liikutusta Annan

pian jähmettyneissä kaswon piirteissä. Häntä kauhistutti tuo lumouksen

tapainen tywen, johon mikään tunteen wiwaus ei näyttänyt luowan

wienointakaan wärähdystä. Hän katsahti wielä kerran waimoonsa, jonka

silmissä hän näki sywimmän liikutuksen. Wihdoin täytyi hänen alkaa

toimituksensa.

"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän hengen", lausui hän wapisewalla äänellä.

"Rakkaat ystäwät, Nikoteemus Hourenius ja myös Anna Martintytär"----

jatkoi hän ja luki kirjasta wihkimys=menon esipuheen loppuun. Sitte hän

laski kirjan painumaan wähän alas, katsoi jyrkästi tohtoria silmiin ja

lausui woimallisella nyt juhlallisessa toimessaan wakaantuneella

äänellä: "Minä kysyn sinulta Nikoteemus Hourenius, pyhän kolminaisuuden

nimeen ja Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko ottaa tämän

ihmisen Anna Martintyttären awiowaimokses ja rakastaa häntä myötä= ja

wastoinkäymisessä?"

--"Tahdon", wastasi tohtori jyrkästi, ja hänen silmänsä säihkyiwät

silloin niin kummallisesti.

--"Ja sinulta Anna Martintytär", jatkoi Martti, mutta hänen äänensä

taas wapisi ja hänen täytyi wetää sywästi henkeänsä, jatkaakseen

aljettua lausettansa. Silloin kajahti eteisestä kummallisen laulun

säweleet. Martin alettu kysymys keskeytyi. Kaikki hämmästyiwät ja

kääntyiwät oween päin. Tohtori oli waalennut ja tullut lewottomaksi.

Annan kaswoissa wiwahti ensimmäisen tunteen wärähdys. Hän nosti

päätänsä, katsahti peljästyksellä ympärilleen. "Aih!", parkasi hän

sitte kimakalla äänellä ja oli waipua maahan, waan äiti Riitta oli jo

ehtinyt häntä tukemaan, juuri kuin hän jo herwahti woimatonna äitinsä

syliin. Mutta tämä kesti waan eräitä silmän räpäyksiä, kun hän jo

jälleen tointui, kawahti ylös ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt sitä

estää, hän syöksi owesta eteiseen ja kiljasten sanomattomalla ilolla

lankesi Yrjö Eeronpojan kaulaan ja puristettuna hänen wahwaan syliinsä.

Ääneti ja ilokyyneleet silmissä, makasi hän siinä, kun Martti ja Riitta

oliwat ehtineet perästä ja tulleet eteiseen. Nähtyä heidät, Anna

ryöstäytyi taas irti Yrjö Eeronpojan syleilystä, syöksi uudella innolla

wanhempiansa wastaan, syleili heitä palawasti ja huudahtaen wuoroon

"äiti, isä, kulta äiti, hywä isä! Minä olen maannut niin kauan, oi

niitä hirmuisia unia--ja sinä Yrjö, jonka luulin kuolleeksi--oi, anna

minun wielä tuntea, että todellakin elät ja, ettei se ole paljas

haamusi, jonka näen." Ja taas puristui hän Yrjön kaulaan, ja Yrjö

suuteli häntä nyt hohtawille poskille, otsaan ja wihdoin hänen

palawille huulillensa. Mutta Martin silmistä tippui ilokyyneleet. Woi

kuinka ihanana hän silloin oli, tuo äsken unessa käwellyt Anna! Jos

tohtori olisi hänet tällä hetkellä nähnyt, olisi hänen täytynyt wasten

tahtoansa sanoa, että Anna oli werrattomasti ihanampi ja suloisempi

kuin se wiehättäwä kuwa, jonka hänen haaweksiwa aatteensa oli hänestä

luonut--mutta tohtori parka, hän oli yleisen hälinän aikana pujahtanut

ulos ja häwinnyt tietämättömiin. Joku oli nähnyt hänen täyttä nelistä

ratsastaneen kirkon ohitse Turkuun päin menewää tietä.

Hän, waikka muuten täynnä sen ajan taikauskoa ja houreita, oli

kokemuksesta niin paljon oppinut tuntemaan erinäisiä tauteja, että oli

aiwan oikein käsittänyt Annan mielen wian wiimeisinä aikoina. Hänen

tilansa oli nimittäin muuttunut pian sellaiseksi kuin unessa käwelijän,

joka saattaa wakawilla askelilla käwellä korkeimman katon harjalla tahi

pohjattoman sywyyden reunalla, mutta siinä herätettynä säikähtää ja

putoo alas. Tohtori aawisti myös oikein, että suurempi mielen liikutus,

äkillinen wawahdus woi silmän räpäyksessä herättää tointumaan Annan,

waan tämän herättämisen hän arweli tehdä wasta silloin kuin Anna olisi

ollut laillisesti wihitty hänen waimoksensa ja kaukana suojelewista

wanhemmista. Yrjö Eeronpojan laulu herätti yhtäkkiä Annan nukkuneet

tunteet ja pelasti hänet petollisen tohtorinsa kawalista pauloista.

Onnelliset wanhemmat eiwät woineet kyllin kiittää Yrjöä tästä heidän

lapsensa pelastuksesta, joka, eräs hetki myöhemmin, olisi jo ollut

auttamatta sysätty onnettomuuteen kawalimman petoksen uhriksi.

--"Hywät ystäwät," sanoi Martti pappi wihdoin kääntyen wieraihinsa,

jotka ihmetellen oliwat seisattuneet katsomaan morsiamen äkillistä

muuttumista. "Kuten näette, tänä aikana tapahtuu ihmeitä joka haaralla.

Jumala on jälleen lahjoittanut meille rakkaan tyttäremme, hetkellä,

jolla olimme jo hänen kadottaa. Warustettu hääpöytä on muuttunut kahden

rakastawan kihlajais=pöydäksi, tulkaa nyt kaikki ottamaan osaa meidän

iloomme. Sitte minä puhelen teille miten tämä ihme on tapahtunut."

Eräitä wiikkoja sen perästä Martti pappi seisoi onnellisen morsiusparin

edessä lukien wihkimys=sanoja, ja kun hän nyt ilosta wapisewalla

äänellä kysyi tyttäreltänsä, tahdotko ottaa tämän Yrjö Eeronpojan

j.n.e., silloin Anna wastasi taas niin, mutta se ei ollut enää tuo

unessa käwelijän tunteeton niin, sillä hänen kaswoissaan loisti nyt se

autuus, jonka tuntee se, joka myrskyn keskeltä on yht'äkkiä päässyt

toiwotun sataman tyweneen.

Wuoden ihanimpana aikana sai nuori pariskunta wiettää lempiwiikkoja.

Syys toi uuden sodan kuningas Sigismundin ja Kaarle herttuan wälille.

Suomen lopullinen kohtalo oli määrättäwänä. Nuijasodan wiimeinen näytös

oli alkanut. Yrjö Eeronpojan lewoton henki ei woinut silloin jäädä

joutilaaksi. Hän syleili Annaa ja sanoi:

--"Tahdotko minun istua täällä wai mennä?"

--"Ei, ei, Yrjö, minä rakastan sinua liian paljon woidakseni isänmaalta

ryöstää sinun woimallista neroasi. Mene, mene."

Ja Yrjö meni. Hän katosi pian moni=waiheisen sodan melskeesen. Suomen

woimakas aatelisto koetti wiimeiseen asti puolustaa Sigismundin wallan

nimellä omaa asemaansa Suomessa. Mutta kansa ja kansan ystäwät oliwat

jo kyllästyneet tähän aateliston puoli=itsenäiseen asemaan ja he

yhdistyiwät kaikki Ruotsin wallan=hoitajan Kaarle herttuan lipun alle.

Nuijasodan historia kertoo minkä surullisen lopun sai tämä maassamme

ensimmäinen koe muukalais=malliin tehdyn ylimys=wallan istuttamiseen.

Lähes kaksi wuotta oli Yrjö ollut poissa eikä Anna ollut hänestä saanut

mitään tietoa, kun siihen aikaan ei ollut enemmän postia kuin

sanomalehtiä. Martti pappi oli sill'aikaa tullut kiwuloiseksi ja

pyytänyt apulaista. Sitä hän odotti joka päiwä. Talwi oli taas tulossa

ja sitä waikeammaksi käwi Martin toimittaa wirkaansa. Oli eräs lauantai

ilta, ulkona tuuli ja satoi lumiräntää. Jo oli tullut wallan pimeä, ja

Martti pappi istui nojatuolissaan, miettien huomista kirkonmenoa, joka

nyt häntä peloitti. Riitta istui salissa kehruupuunsa ääressä

pyörittäen wärttinäänsä, Anna oli istunut keskelle lattiaa, leikitellen

pienen Martin kanssa, joka käweli ensimmäisiä askeliaan ja juoksi

hajasäärin ja horjuen äitinsä syliin. Silloin kuului askelia eteisessä,

kaikki hypähtiwät ylös, samassa myös salin owi awautui ja sisään astui

nuori pappi.

--"Yrjö," kiljasi Anna ja juoksi, taluttaen pientä Marttia kädestä

tulijalle wastaan, sillä Yrjö se todellakin oli, joka sodan tauottua

oli wihittänyt itsensä papiksi ja tuli nyt apellensa wiran

toimittajaksi.

Parin wuoden perästä Martti papin kuoltua, Yrjö Eeronpoika sai hänen

wirkansa. Ei koskaan ollut uutterampaa pappia kappelissa ollut. Hän

opetti kansaa sekä kirkossa että kodissa. Eräissä wuosissa hän sai

lukutaidon lewitetyksi kaukaisimpiin kyliin ja kappelin asukkaat

waurastuiwat suurella wauhdilla. Elinaikanaan sai Yrjö nähdä tämän

ennen wähäisen kappelin emäpitäjänä, joka nykyaikana on Keski=Suomen

isoimpia seurakuntia, Yrjö ja Anna saiwat elää yhdessä korkeaan ikään.

He oliwat hywin onnellisia. Heidän monista perillisistään oli wielä

monta miespolwea kirkkoherroina Salojärwellä, ja heidän kaukaisimmat

jälkeläisensä tiesiwät wielä puhella esiäitistä Annasta, jota aikanaan

oli nimitetty Salojärwen kukkaiseksi.