Sanoma Klaus herran kuolemasta lewisi, ajan waillinaisten kulkuneuwojen
suhteen, erinomaisen pikaisesti ympäri Suomen. Se herätti myös mitä
erillaisimpia tunteita eri kansaluokkain piirissä. Aatelisto, jonka
hallussa oli kaikki tärkeimmät siwiliwirat sekä wallattoman sotawäen
päällikkyys, oli woimallisen Klaus herran turwissa tottunut mitä
itsewaltaisimpaan menettelemiseen kansan asioissa, luottaen, ettei
kukaan alhaisempi, maassa olewan hallituslaitoksen siwuitse, rohkenisi
mennä päähallitsijaa etsimään niin kaukaa kuin Warsowan teitse. Klaus
herran äkillinen kuolema, hetkellä, jolloin yleinen mieli ei ollut
wielä ehtinyt walita ketään otollista hänen sijaansa täyttämään,
jolloin kansallinen puolue Ruotsissa wallanhoitajan Kaarle herttuan
personassa oli juuri hajalleen repäisemässä heikon Sigismund kuninkaan
liian suurta waltakuntaa, se kaikki waikutti, että Suomen aatelisto
hämmästyi ja tunsi entisen lujan asemansa rupeewan horjumaan. Sen
röyhkeä käytös kansaa kohtaan maseni pian samalla hetkellä kuin tuo
tärkeä kuolonsanoma oli ehtinyt maassa wakautua. Kansa taas, jolla oli
monen sadan wuotinen kokemus ja tottumus kaikissa hädissään kääntyä
hallitsijaansa Ruotsissa, ei ollenkaan ollut ymmärtänyt sellaista
kansallisen puoli=itsenäisyyden asemaa, jossa päähallitsijan kaukuus ja
ehkä heikkouskin antoi tilaisuuden muutamille ylimysperheille
harjoittaa mitä hirmuisinta wäkiwaltaa. Flemingin kuolema tuntui
sentähden kansalle kuin pelastus hirmuisen painon alta. Sillä oli ikään
kuin joku waistomainen aawistus siitä, ettei maan ylimysten seassa
ollut yhtään kylläksi woimallista miestä jatkamaan Klaus herran
alkamaa, Puolan heikon kuningas Sigismundin nimessä maahan tuomaa
ylimysten hirmuwaltaa. Waikka siis ne syyt, jotka oliwat Nuijasodan
synnyttäneet, wielä oliwat olemassa ja eräitä sen entisiä johdattajia
liikkui maassa, pysyi kansa kuitenkin lewollisena, odottaen niitä uusia
tapauksia, jotka tuntuiwat kuin ilmassa jo olisiwat tulemaisillaan
olleet. Kansan aawistus ei sitä pettänytkään. Klaus herran houre
suuresta Europan wallasta, jonka piti, huolimatta kansallisista
rajoista, luoda wahwa sulku idän ja länsimaiden siwistysten wäliin,
Jäämerestä Mustanmeren rantaan, oli mennyt hänen itsensä kanssa
hautaan. Jos kuningas Sigismund sen tunsi, hän oli liian heikko
panemaan sitä toimeen, niin pian kuin pää, johon wiwahti sellainen
aate, oli kaatunut. Arwid Eerikinpoika, joka wihdoin oli tullut Suomen
asioiden ylimmäiseksi johtajaksi Klaus herran sijaan, kaipasi sitä
johtawaa suurta waltiollista aatetta, jonka toteuttamiseen hänen
edeltäjänsä oli wuodattanut tuhansien kansalaistensa werta. Tämä uusi
käskyn haltija, joka Kalmarin yhdistyksen onnettomasta historiasta
tunsi, mitä selkkauksia synnyttää hallitus, luodessaan waltakunnallista
yhteyttä riitaisista kansallisista aineista, harhaili kahden waiheilla:
toisella puolella kuningas, johon häntä sitoi uskollisuuden wala, ja
toisella kansa, jonka puolta edusti säätyjen päätös ja wallanhoitaja
Kaarle herttua. Tämä ylimmäisen käskynhaltijan harhailus waikutti pian
yhtäläisen harhailemisen kaikkiin yhteiskunnallisiin oloihin, mutta
enimmän järkytti se maan aatelistoa ja wirkakuntain entistä asemaa. Se
kowuus, millä kansan oikeutettuja waatimuksia oli kohdeltu, lauhtui
yhtäkkiä, tunnetut Nuijasodan johtajat saiwat ruweta liikkumaan
wapaasti, wangitut nuijamiehet laskettiin linnoista palaamaan
koteihinsa, linnaleiri, tuo rasittawa sotawäen sijoitus talonpoikain
taloihin, joka oli ollut lähimpänä Nuijasodan syynä, lakkautettiin
wihdoin kokonaan. Nuijasodan werisestä kasteesta näytti uusi
onnellisempi päiwä rupeawan kansallisen elämän taiwaalle walkenemaan.
Yrjö Eeronpoika oli, päästyään wankeudestaan Turun linnasta ja
kuultuaan Nuijasodan onnettoman lopun, paennut Suomen pohjoisimpiin
seutuihin ja ottanut siellä asuntonsa wähäisessä talossa Oulujärwen
rannalla. Tämä innokas, haaweksiwa nuorukainen ei kuitenkaan jäänyt
jouten odottamaan parempia aikoja, joista hänellä wielä yhä oli warma
toiwo, mutta hän ryhtyi uuteen työhön itse puolestaankin näitä aikoja
jouduttamaan, ehkä toisella tiellä kuin sitä ennen. Uskonpuhdistus
maassa oli wasta eräitä wuosikymmeniä wanha, eikä ollut wielä ehtinyt
paljon waikuttaa kansan henkiseen edistykseen. Tässä löysi Yrjö
itselleen uuden lawean waikutusalan. Hän oli hankkinut Agrikolan
toimittamat ensimmäiset ja silloin ainoat suomeksi painetut kirjat,
keräsi joukon lapsia ympärilleen, opetti niitä lukemaan ja pyhäpäiwinä
piti kansantajuisia esityksiä, joissa aika ihmisille selitteli
maantieteellisiä aineita ja erinäisiä luonnon ilmauksia sen aikuisen
tieteen kannalta. Toisen kerran taas hän puheli heille wieraista maista
ja kansoista taikka jutteli wanhojen aikojen tapauksista, Israelin
kansasta ja Jerusalemista, Egyptistä, Faraon tyttärestä ja Moseksesta,
ristiretkistä ja Suomenmaan walloituksesta, joita kansa halukkaasti
kuunteli. Ja ihmetteli häntä kuin Jumalan enkeliä, joka noin tuli
antamaan heille tietoja ennen aawistamattomista asioista. Lapset
rakastiwat häntä parhaimpana opettajanansa, wanhemmat ihmiset tuliwat
kaukaisista kylistä katsomaan häntä ja kuulemaan hänen opettawaisia
esityksiänsä, he pitiwät häntä Jumalan apostolina, joka oli lähetetty
walaisemaan heidän kaukaisessa sydänmaassa syntynyttä mieltänsä.
Tässä hänen apostolitoimessaan saawutti häntä yht'äkkiä tieto Flemingin
kuolemasta. Oli eräs sunnuntai ilta Toukokuussa. Hän oli parhaallaan
jutellut kokoontuneelle kansalle, miten Mooses wei Israelin kansan
Egyptin orjuudesta Punaisen meren poikki ja miten Farao, joka
sotawäkineen ajoi heitä perästä, hukkui meren aaltoihin. Silloin eräs
Oulusta palannut kyläläinen tuli seuraan ja huusi:
--"Kuulkaa, mitä ihmettä on tapahtunut! Klaus herra on kuollut!"
--"Klaus herrako kuollut? Herrainen aika!" kuului monesta suusta
yhtaikaa.
--"Niin", sanoi tulija, "hän on luullut syöneensä werimakkaroita ja
nielleensä watsaansa kyykäärmeitä, ja siitä on hän kuollut."
--"Ja ken on tullut hänen sijaansa?" kysyi Yrjö?
--"Sitä ei kukaan tiedä, waan se warma on, että Klaus herran perhe on
wangittu, hänen puolalaisen herransa on wienyt paholainen tulisissa
waunuissa, wangitut nuijamiehet owat lasketut irti, kuningas on pantu
wiralta ja Kaarle herttua on käskenyt hirttää Klaus herran käskyläiset
ja ajaa hänen sotawäkensä repimään hampaillaan maahan Turun linnan
muurit ja tehdä sen kanonista riehtilöitä ja rokkakattiloita. Niin owat
kertoneet Oulussa woudin kirjoittajat."
Waikka Yrjö ei puolestaan uskonut miehen kertomusta, hänen esityksensä
kuitenkin seisattui. Ajatukset hänen nuoressa päässänsä oliwat saaneet
toisen suunnan. Ne lensiwät Salojärwelle, jossa hän warmaan luuli Annan
häntä odottawan. Hänen haaweksiwaan päähänsä kuwausi jo ne uudet olot,
joille Flemingin kuolema ja siitä seuraawa ylimyswallan kumoaminen oli
walmistawa awonaisen sijan. Käkisalmi lääninensä, Newajoelta Jäämereen
saakka on meidän, siis toinen mokoma entisen awaruuden lisäksi ja, tämä
maa on laweampi kuin Ruotsin waltakunta, pian yhtä suuri kuin Sigismund
kuninkaan waltakunta, Kaarle herttua on suljettu pois Ruotsin
perintöoikeudesta, hänelle on tässä tarjona kuningaskunta,--waan
aaweksiiko hän sitä?--Hän on uhannut hyljätä wallanhoitajan witan--
olisiko tuo uusi aate jo sen waikuttanut? Wain odottaako hän wiittausta
siihen täältä? Onko täällä ketään niin uskaliasta, joka ryhtyy sitä
tekemään? Tai woisiko siinä olla waaraa nyt, kun äsköinen Nuijasota on
mielet ja olot sekoittanut? Wai eikö tämä sota liene jo ollut juuri se
werinen kaste, jolla tämä maa ja sen kansa on uuteen asemaansa
pyhitetty? Wai tarwitaanko wielä uutta kokemusta, uusia werisaunoja
ennenkuin aika on täytetty? Lähin tulewaisuus sen on näyttäwä. En
rohkenisi kuitenkaan nostaa werhoa, joka sen wielä peittää, waan mitä
ja milloin wiwahti päähäni tämä salainen aate--niin sinä se olit,
sydämmeni rakkaus, Anna, sinun ihanain silmäisi säihky walaisi eteeni
uuden tien sillä hetkellä, jolloin wiskasit hennon olentosi minun ja
murhaawaan pistoon ojennetun teräwän raudan wäliin--silloin, Anna,
wiwahti sieluni läpi tämä salainen aate, jolle elämäni pyhitän.
Wankeuden pimeys on sen wahwistanut, ja pakolaisuudessa on se
kehkeytynyt minun elämäni ohjeeksi. Sinulle, armaani, kuuluu tämä aate,
kallis hedelmä, joka on kaswanut maanmiestemme werestä ja kasteltu
sinun wiattomilla kyyneleilläsi; sinulle, ystäwäni, tuon minä tämän nyt
täydellisesti walmistuneen hedelmän, se olkoon ensimmäinen morsiolahja,
joka on iäti sielumme yhdistäwä toinen toiseensa.