Oli huhtikuun 12 päiwä. Fleming oli seuroineen palannut Pikkalasta.
Suuria aikeita oli siellä pantu alkuun. Jonkunmoinen laiwasto oli
saatawa wesille ensi awowedeksi. Puolenpäiwän aikana seisattui matkue
taloon erään pitkän lahden kainalossa. Lounas pöytä oli pikaisesti
saatu warustetuksi. Klaus herra oli mitä parhaimmalla tuulella. Anna
oli myös matkalla selwinnyt houreistaan. Hän puheli eräissä asioissa
aiwan toimessa. Tohtori johdatteli hänen huomioansa luonnon esineihin,
joiden ohitse ajettiin, ja se oli haihduttanut houreet, jotka muuten
häntä waiwasiwat. Lounaspöydässä hän jo kuunteli yleistä puhelemista ja
otti wälin osaakin siihen. Kun wihdoin oluttuoppi oli pantu kulkemaan
kädestä käteen, ja kun tohtori oli wuorostaan siitä juonut, hän ojensi
sen wieressään istuwalle Annalle sanoen: "minua ilahuttaa nähdä pikku
neitsyeni noin kilttinä ja sentähden annan teille nyt luwan maistaa
tuota kuohuwaa olutta."
Anna kääntyi tohtoriin päin, huulet wetäytyen tuntuwaan hymyyn. "Niin",
sanoi hän hiljaan.
--"Niin, todellakin, tiede käyttää tällaisia juomia wirwoitus= ja
wahwistus=aineina heikoimmille potilaille", sanoi tohtori, puhuen
pöytäseuralle.
Anna otti tuopin, nosti sen huulilleen, jotka tuskin kastuiwat, kun
hänen kätensä astioineen herwahti alas hänen eteensä.
--"Kas se oli iloista", sanoi Klaus herra, jonka wieressä toisella
puolella Anna istui. "Minä olen muuten hywin wähän luottanut tieteihin
ja pitänyt niitä yhtäläisinä kuin noitien ja käden katsojain
taikatemput. Mutta kun näen mitä Nikoteemuksen tiede on waikuttanut
tälle hywälle neitsyelle, olen saanut toisen ajatuksen. Soisin, neitsyt
Anna, että tarkoin seuraisit hywän tohtorimme neuwoja ja joisit
pohjaan, että saisimme jälleen täyttää maljan."
Anna tarttui astiaan, tarjotakseen sitä Klaus herralle, mutta hänen
kätensä wapisi, ja astia jäi hänen eteensä. Nostaessa kättänsä, hänen
kaulawaatteensa liewe häilähti tuopin reunalle, josta kuului joku
helähtäwä ääni, juuri kuin tohtori kiiruhti potilaansa awuksi
ojentamaan tuoppia Klaus herralle.
--"Mitä se oli?" kysyi Klaus herra, joka myös oli heläyksen kuullut.
--"Nuppineulan kilaus tinatuopin reunaan", sanoi tohtori.
--"Kummallista", sanoi Pentti Söyringin poika, "minusta se kuului kuin
tuomiokirkon kellon sointi hautajaisissa."
--"Ja minusta", sanoi Hannu Eerikinpoika, "kuului kuin joku muuri olisi
wierinyt alas."
--"Mitä epäuskoja?" sanoi Klaus herra. "Te säikytte nuppineulan
napsausta kuin suurimman kanonan laukausta. Waan niin se todellakin on
tässä maailmassa, että kaikilla ihmisillä on joku epäusko, enkä
minäkään ole siitä wapaa. Se on totta, minä en usko enteitä enkä
taikoja, niille minä nauran. Kun ilma eilen oli selkiä ja lämmin, te
sanoitte nyt tulee kesä--sitä minä en uskonut, waan kiiruhdin matkalle,
sillä minä en usko huhtikuun ilmoja, ja näettekö, nyt meillä on myrsky
ja tuisku. Me istumme tässä Itämeren rannalla, tiedämme olewamme
keskellä suurta waltakuntaa, joka nyt yhtenä juowana kulkee Lapin
tuntureilta Mustanmeren rantaan, jossa tänään kaikki on rauhallista;
mutta minä en luota tähän rauhaan enemmän kuin huhtikuun säähän. Minä
en ole wielä warma, josko tämä waltakunta woi kehitä siksi kuin se on
aiottu, lujaksi muuriksi yhä hirweästi woimistuwan idän ja wankan
siwistyneen lännen wälillä. Joka hetki saattaa itsessään muurissa
ilmestyä awonaisia loukkoja. Minua soimataan siitä, että pidän yhä
armeijamme sotajalalla. Minua panetellaan siitä, että wastustan Ruotsin
eriämis=aikeita. Sanokaa olenko minä wäärässä, kun uskon jalon
kuninkaamme Sigismundin wallan tarwitsewan nyt yhtaikaa tulla
musertamattomaksi suluksi raa'an itäisen woiman ja länsimaisen
siwistyksen wälille, Jäämerestä aina Mustanmeren aaltoihin saakka--ja
jos tämän suuren tarkoituksen myönnätte oikeaksi, niin ymmärrätte sen
ankaruuden, jolla minun oli kukistettawa tuo älytön kapina
isänmaassamme, yhtä hywin kuin käsitätte mitä on wielä tehtäwä
kapinoiwalle Ruotsille; ja koska tässä taistelussa on koko Europan
tulewa kohtalo, koko siwistyneen maailman tulewaisuus kysymyksessä,
niin minä uskon, että te jokainen toiwotte nyt jatkettawalle suurelle
työllemme onnea ja menestystä ja sille minä myös tyhjennän tämän maljan
ja huudan eläköön Sigismund ja hänen tulewa suuri maailman waltansa!"
--"Eläköön? Eläköön!" huusiwat Klaus herran ratsukumppanit, waan
tohtori pysyi äänetönnä ja synkeän muotoisena.
Klaus herra tunsi rintansa kohoawana uudella ennen tuntemattomalla
woimalla ja hänen molemmat sotakumppaninsa katsoiwat häneen kuin
johonkin yliluontoiseen olentoon. Anna oli taas waipunut entiseen
alakuloisuuteensa, eikä näyttänyt enää tietäwän mistään. Niin päättyi
tämä lounat=atria.