XIII.

Ihmiset, joille kaikki on menestynyt, joiden aikeita odottamaton

kohtaus ei ole koskaan seisattanut, tulewat päiwä päiwältä

rohkeammiksi. Ensimmäinen onnettomuus saattaa heitä säikäyttää ja

hetkeksi panna epäilemään, mutta waan hetkeksi. Sellaisessa tilassa oli

Klaus herra ensimmäiset päiwät tultuansa Nuijasodan wiimeisestä

tappelusta linnaan, jossa odottamattomat tapaukset häntä kohtasiwat.

Ne suuret aikeet, jotka Santawuoren tappelun perästä ja hänen

matkallansa jo oliwat kehittyneet hänen päässänsä, ne oliwat yhtäkkiä

hetkeksi hajonneet.--Kola, Yrjö Eeronpoika ja neitsyt Anna, nämä

wähäpätöiset, tuskin huomattawat jäsenet woimallisen miehen suuressa

waltionäytelmässä, nämä sekoittiwat hetkeksi tuon rohkeudella ja

ylewällä nerolla pian jo walmiiksi kehitetyn uuden suunnelman. Kolan

petos ja äkillinen kuolema, Yrjö Eeronpojan luikahtaminen hänen

käsistänsä ja tuo neitsyt Annan surkuteltawa mielen wika, oliwat

monellaisilla tunteilla yhtaikaa järkyttäneet Klaus herran sisällisintä

olentoa. Sywä alakuloisuus, jota Ebba rouwa turhaan koetti haihduttaa,

walloitti hänen eräiksi päiwiksi. Mutta yhtäkkiä oli entinen woima

palannut, uusi entistä muhkeampi rakennus näytti walmistuneen suuren

miehen päässä. Koko pohjois-Europan piti wawista hänen edessään. Yksi

ihmishenki wähemmän, yksi heikko mielinen naisolento, mitä ne painoiwat

maailman menossa, jossa tuhannet saawat sortua wallan pitäjäin tieltä!

Pian sellaiset oliwat ne tunteet, joiden alaisina Klaus herra oli

eräsnä aamuna herätessään. Jokainen wapisi kuullessa taas hänen

woimallisen äänensä kaikuwan linnan wanhoissa kiwiseinissä.

Sotapäälliköt oliwat saaneet käskyjä ja määräyksiä. Kirjoittaja oli

saanut walmistaa tärkeitä, salaisia kirjeitä. Wiimeksi sai wiisas

tohtori, herra Nikoteemus astua esiin.

--"Sinä saat seurata minua maalle", sanoi hän tohtorille jyrkästi.

--"Waan Anna neitsyt? Jätänkö minä hänen?" kysyi tohtori kumartaen.

--"No, kuin hänen laitansa on?"

--"Keino on waikuttanut ihmeellisesti, ja tiede ei ole tullut suinkaan

häpiään. Mutta tämä ahdas linna, missä kaikki muistuttaa hänelle niitä

ikäwiä seikkoja, joista tauti on tullut, waikuttaa päin wastoin tieteen

woimaa. Enemmän waihtelewaisuutta, enemmän wapaampaa liikuntoa--sitä

hän tarwitsee."

"No, sitä hän saakoon. Sinä otat hänet kerallasi. Kuitian howissa

hänellä on tilawa liikkua."

Tohtori kumarsi ja meni. Erään hetken perästä oli matkue walmis. Iiwar

herra oli saanut linnan päällikön wiran. Kaksi Klaus herran uskottua,

Pentti ja Hannu herrat, saiwat seurata häntä matkalle ynnä tohtori

Nikoteemus nuoren potilaan kanssa. Kukaan seurasta ei tiennyt lähemmin

matkan tarkoitusta. Seuraawana päiwänä tultiin Kuitian howiin. Täällä

Klaus herra kohta hautausi taloudellisiin asioihinsa. Tilan hoitaja,

palwelijat ja aluswäki saiwat tulla esiin, tehdä tiliä ja tuoda

walituksiansa. Tässä toimessa Klaus herra näytti parhaimman puolensa.

Hän kuunteli lempeydellä jokaista, ohjasi jokaista ken kysyi neuwoa,

myönsi apua köyhille, pyyhitti rästikirjoista pois köyhäin

maksamattomia weroja, antoi tohtorinsa hoitaa sairaita, joille

kysyttiin neuwoa. Hän kohteli jokaista kuin hellä isä lapsiansa.

Näin oli koko päiwä kulunut, wiimeinen henki oli mennyt ulos. Kynttelit

walasiwat heikosti suurta huonetta, jonka keskellä ison pöydän wieressä

istui Klaus herra ja hänen kaksi seuralaistansa.

--"No, nyt woimme ehkä päättää tämän päiwän työn," sanoi Klaus herra

huoahtain. "Minä arwelen että tuoppi minun wanhaa oluttani nyt on

maistuwa, wain kuinka arwelette?"

--"Meillä ei ole muuta kuin totella teidän herruutenne käskyjä," sanoi

Pentti Söyringin poika.

--"Niin, huomenna se on, jolloin meidän suuri toimemme alkaa, jolloin

Ruotsin suuri waltakunta on lankeewa niskoillemme."

--"Ja se ei paina teidän herruutenne niskaa enemmän kuin pohjolaiset

nuijat," sanoi Hannu Eerikin poika.

--"Elkää sanoko niin, hywä Hannu, se woisi minun kuolettaa, jos näkisin

woiwani peräytyä. Mutta ken woi kohtaloansa kiertää. Minun täytyy

siihen alistua."

--"Ja woittaa", sanoi Pentti Söyringin poika.

--"Wähintäin toiwon niin," sanoi Klaus herra waipuen ajatuksiinsa.

"Kaarle herttuan walta täällä on kumminkin woitettu," jatkoi hän,

ojentaen itsensä suoraksi ja katsahtaen ympärinsä.

Silloin awautui owi ja hiljaisilla askelilla astui esiin naisolento,

mustassa hameessa ja musta höytywäinen werho silmillä, waalean tuuheat

hiukset epäjärjestyksessä riippuen harteilla. Jokaisen silmät

kääntyiwät hämmästyksellä tätä hiljaan lähestywää olentoa kohti.

--"Ken sinä olet ja mitä sinä tahdot?" kysyi wihdoin Klaus herra

jyrkällä, mutta miltei wapisewalla äänellä.

--"Minä olen kuoleman enkeli Mikkelin kankaalta--olen nuijasodan

werinen haltiatar--katsokaa kuin käteni werta tippuu."

--"Ja mitä sinä etsit täällä?" kysyi Klaus herra pian wapisten.

--"Hahaha! Mitä minä etsin?--olen etsinyt sydäntä--ja löytänyt onsia

rintoja--maailmassa on waan yksi sydän--antakaa se minulle--se sydän,

jonka olette minulta ryöstäneet ja kätkeneet."

--"Mitä tämä on?" huusi Fleming nyt wihastuneena. "Minusta on kuin

tuntisin hänen äänensä--hän on joku hullu, joka on karannut

hoitajaltaan." Näin sanoen hän nousi pöydästä, meni naisen eteen ja

nosti mustaa werhoa sen silmiltä.

--"Ha! mitä kaikkea! Tohtori on laskenut irti tuon onnettoman

potilaansa. Anna, hywä Anna," sanoi hän houkutellen.

--"Olenko minä Anna?--enpä olekaan--hahaha!--taittunut kukkainen

Salojärwen aalloissa--se oli Anna--minä olen sen haihtunut tuoksu, jota

tuulen henki ilmassa tuudittelee. Ai, warokaa--warokaa--tuoksu on

myrkkyinen--pettäjän hyytynyt weri on sen myrkyttänyt.--"

Fleming wetäysi kuin pelästyneenä wähän takaisin, juuri kuin tohtori

tuli owesta ja syöksi neittä kohti säikähtyneenä, otti häntä kädestä ja

yritti saattaa häntä pois salista.

--"Anteeksi," sanoi hän kääntyen Flemingiin, "olin waan tuokioksi

jättänyt hänen yksin, jolloin hänen houreensa saiwat wallan--matkalla

hän jo oli pian tointunut."--Näin sanoen tohtori talutti hänen pois.

--"Kummallinen mielen wika", sanoi Klaus herra, istuen jälleen pöytään.

"Hän on aika ajoin parempi ja puhelee pian toimessaan, waan jäätyään

hetkeksi yksin, hän lankee heti entisiin houreihinsa. Minä annoin

tohtorin ottaa warta wasten hänet matkalle, senkin tähden, ettei saisi

nähdä ja kuulla kuinka hänen roisto sulhasensa Yrjö Eeronpoika tulee

hirtetyksi--hywä että jo olen hänen jälillään--ja juuri näinä päiwinä

se on tehty--wiimeinen nuijamies--jonka waan Kolan hölmöys päästi

käsistäni.--Niin meillä on nyt waan yksi wihollinen, ja sen periin

puutumme huomenna--toinen näytös pohjoismaiden historiassa--werinen

näytös, uskokaa se. Kädet owat poikki, jotka kantoiwat weristä nuijaa;

--nyt täytyy langeta pään."

Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen · 第 16 / 22 题