Nuijasodan wiimeinen tappelu oli taisteltu Ilmajoella. Pohjanmaan
raiwoisimmat ja urhoollisimmat miehet oliwat kaatuneet Santawuoren
kentälle. Klaus herra ratsasti sotawäkensä kanssa Turkuun päin. Hänen
rinnallaan ratsasti Iiwar herra, joka koko nuijasodan ajan oli häntä
seurannut. Molemmat ratsastiwat hetkisen ääneti; Flemingin muoto oli
wakainen, pian synkeä. Wälin hänen huuliltaan pääsi kuuluwa hm!, mutta
mitään sanoja ei häneltä tappelun perästä ollut kuultu. Wihdoin hän
kääntyi wähän Iiwariin päin.
--"Se oli kuitenkin wälttämätön, wai kuinka sinä, Iiwar, arwelet?"
sanoi hän juuri kuin omaatuntoansa rauhottaen.
--"Tietysti se oli wälttämätön", wastasi Iiwar.
--"Ja minä luulen he wihdoin pysywät tolallaan."
--"Ainakin siksi..." wastasi Iiwar, waan keskeytti puheensa.
--"Kuin? Luuletko, ettemme nyt woi heistä olla aiwan huoletta?"
--"Warmaan", wastasi Iiwar. "Mutta kaksi wihollista yhtaikaa on pian
kuin kaksi warasta yksillä markkinoilla."
--"Niin, sinä tarkoitat herttua Kaarlea?"
--"Joka wihdoin saattaa työssä ja toimessa yhdistyä talonpoikain
asiaan."
--"Niin, waan sinä unohdat kuninkaan sotawäen, aateliston ja tämän
talwen kolme jäännös=kuukautta. Minä arwelen ne woiwan aluksi antaa
hänelle wähän miettimistä."
--"Se on totta, ennen kesää ei woi tapahtua mitään. Waan sitte?"
--"Laitamme hänen herttuaalliselle korkeudelleen wähän tekemistä
ottaessa wastaan hänen majestetiansa ynnä sen kahta alimmaista
palwelijaa--niin, Iiwar, seuraathan minua kun lähdetään wieraiksi hänen
herttualliselle korkeudelleen."
--"Ja Suomi", wastasi Iiwar, "tohditko niin pian sen jättää
sotawoimatta?"
--"Luonnollisesti en. Waan enkö ole wielä sinulle maininnut aikeistani?
Mitä sanoisit, jos Kola Ludowski?----"
--"Kuin, tohtisitko jättää Suomen sotawäen tälle muukalaiselle?"
--"Oh, tyhjää pelkoa sinulta. Mustan meren ja Pohjoisen Jäämeren
wälillä ei ole meille mitään muukalaista. Ja muutoinkin sinä et wielä
tunne kaikkea. Mitä sanot siihen, jos sama muukalaisesi parastaikaa jo
olisi oma lähin sukulaisesi?"
--"Ei, ei koskaan. Anna on liian jalo nainen siksi", wastasi Iiwar.
--"Joutawia!" jatkoi Fleming. "Minä tunnen hänet paremmin ja muutoin,
sama Ludowski--tuskin löytäisin koko Sigismundin awarassa waltakunnassa
miestä, jota woisi niin monenlaisiin toimiin uskoa."
--"Siinä on minulla ihan toinen ajatus", wastasi Iiwar pian
huolettomasti ja paremmin kuin itselleen.
--"Ajatus on aina ajatus, sanot sinä. Juuri kuin mikään ajatus
hallitsisi maailmaa."
--"Ja mikä muu se olisi? Jalo ystäwäni, minulla on se usko, että
jokaisella aikakaudella on oma henkensä, oma ajatuksensa, joka johtaa
sen tapauksia. Me olemme waan arpapalikoita, joita tuntematon käsi
wiskelee. Kun tarkoitus kerran näillä on saawutettu, silloin me
heitetään syrjään.--Se, joka tänään woitti, woi huomenna jo olla
tungettu syrjään ja unhotettu. Uusi ajatus on jo saattanut wiwahtaa
maailman halki ja sen walloittaa. Pikainen onnen waihe, odottamaton
tapaus, tahi yhden ihmisen kuolema on silloin kuin kutsuttu
walmisna----."
Flemingin muoto synkistyi. Tunkeusiko hänen mieleensä kuitenkin tuo
noita=akan ennustus Hämeenkankaalla. Hän ratsasti sen perästä
äänetönnä, tuskin katsahtaen enää ystäwänsä silmiin.
Matka Ilmajoelta Turkuun kesti monta päiwää, waan Fleming pysyi yhä
äänettä, puhuen ystäwälleen tuskin muuta kuin mihin itse matka waan
aihetta tarjosi. Mutta kuin Turun wanha linna wihdoin pilkistyi metsän
takaa näkywiin ja torwensoittajat alkoiwat puhaltaa torwiinsa, silloin
paisui Klaus herran rinta uudesta tunteesta, uusi waloisampi näköala
awautui hänen henkensä silmiin, kaikki synkeät warjot haihtuiwat. Hän
tunsi nyt takanansa awaran ruhtinaskunnan, jonka kapinalliset asiakkaat
hänen urhoutensa, hänen järkähtämätön woimansa oli jälleen woittanut
kuninkaalliselle kruunulle. Hän tunsi tämän woimansa riittäwän
taisteluun, jolla kokonainen waltakunta ynnä sen kuninkaallisen perheen
kapinalliset jäsenet oliwat kukistettawat ja saatawat hänen herransa ja
kuninkaansa alamaisuuteen. Sellaisilla tunteilla hän läheni Turun
linnaa ja ajoi ratsujoukkonsa edessä sen portille, samalla
aamuhetkellä, kun edellisen yön tapaukset oliwat juuri saattaneet koko
linnan wäestön lewottomaan hälinään.
Ebba rouwa istui lewottomana odottaen Kerttua tuomaan sanaa tahi
wähintäkin Kola Ludowskia kertomaan linnan asioista, mutta kumpaakaan
ei kuulunut. Wihdoin kuuli hän askelia etuhuoneessa ja juoksi owelle
ottamaan wastaan, kuten luuli Puolalaista herraa, jonka tawallisuuden
mukaan oli joka aamu tultawa kertomaan linnan tilasta. Hän ei malttanut
enää odottaa, waan awasi itse owen. Hän oli waan ehtinyt saada owen
puoleksi awatuksi, kun Klaus herra syöksi iloisella huudahduksella
hänelle wastaan, puristaen hänet rintaansa. Ebba herwahti hänen
syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa wasten palawat kyynelet
silmissä.
--"Oih! Klaus!" huudahti hän, "hywä että juuri nyt tulit. Olin niin
onneton."
--"Mitä täällä on tapahtunut? Pihassa tawaton hälinä ja Kola ei ollut
wastassani."
--"Niin, Kola, minä olen häntä odottanut koko aamun. Se on niin
kummallista--ja Anna."
--"Mitä, Kola ja Anna, mitä se on? Eihän mitään onnettomuutta?"
--"Ei suinkaan, olin waan niin lewoton, kun sinä olet poissa, minua
säikyttää jokainen pieninkin tapaus. Oli waan hywin wähäpätöinen
kohtaus. Anna oli mennyt ulos aiemmalla kuin tawallisesti ja Kola ei
tullut silloin kuin häntä odotin."
--"Sinä olet wähäinen höpsy. Aamu=käwellys wähän aikaisemmin, ja se woi
sinun säikyttää enemmän kuin neljä tuhatta Pohjolaista."
--"Ja missä ne owat--woi woi Klaus kuinka olen peljännyt--minusta on
kuin koko maailma kääntyisi nurin ja hautaisi meidät allensa silloin
kuin olet poissa luotani. Waan tässä, tässä, kun saan puristua rintaasi
wastaan--minä tunnen kuin maailman ohjat olisiwat sinun wahwoissa
käsissäsi.--Löithän Pohjalaiset?"
--"Nuijasodan wiimeinen tappelu on woitettu, jos se sinun woi
lewoittaa."
--"En yhtään sitä epäillyt. Ja nyt woin nauraa äsköiselle
säikäykselleni. Kola ja Anna owat warmaan linnan ulkopuolella
käwelemässä, ja jos en erhety--Anna juuri on tulemassa."
Owi aukeni, ja Kerttu weti perässänsä huoneesen Annaa.
Ensimmäinen wilaus häneen näytti puolisoille Annan surkean tilan.
Hiukset riipuksissa ja epäjärjestyksessä, silmissä hajallinen, pian
raiwoisa katse, waatteus rewitty ja tahrattu werellä.
--"Herrainen aika, mikä hänelle on tullut", huudahti Ebba rouwa
säikähtäen. "Anna, Anna!" huusi hän juosten hänelle wastaan.
--"Katsokaa kuin se wuotaa tuo weri", puheli hän hourauksissa. "Se on
yhtä mustaa kuin hänen kawala sielunsa--haha! minä tawoitan hänen
sydäntänsä, waan sitä ei ole kellään puolalaisella."
--"Anna, Anna, minun Annani", huudahti Ebba rouwa, mennen hänelle
wastaan.
--"Ha ha haa!" nauroi Anna hurjasti. "Salojärwen pieni kukkainen on
muuttunut kuninkaalliseksi kruunuksi--niin minä olen kuningatar--
kuningatar Anna, haa, petturit--minä tapan teidät kaikki yhdellä
waltikkani iskulla, minä ammun läpi kylmät rintanne ja koetan onko
teillä niissä sydäntä--hahaha! Puolalaisilla olisi sydäntä--ei, ei--
niillä on harmaa paasikiwi sydämmen sijassa ja sellaisen minä musersin
--hi hi hi--minä musersin sen ja jauhoin hienoksi kuin hiekka, ei, ei,
welliksi kuin weri Mikkelin kankaalla, kuin ilmassa häilywät aaweet,
jotka huutawat kostoa ja kuolemaa tuolla--tuolla--missä se olikaan,--se
oli tuolla, Hämeenkankaan rinteellä--hahaha!"
Puolisot kauhistuiwat. Täydellinen heikkomielisyys loisti Annan
silmistä ja kuului hänen puheestaan. Hänen sekainen puheensa Kolasta
antoi syyn peljätä pahinta. Iiwarin tulo huoneesen selitti kohta mitä
wielä oli epäiltäwää. Hän oli pikaisesti kuulustellut ja tutkinut
kaikki seikat, joista linnan wartijat woiwat tietoa antaa. Hän oli
aiwan oikein arwannut Kolan petoksen ja hänen kuolemansa syyn.
--"Olinhan teitä waroittanut sen miehen suhteen", sanoi hän. "Hän oli
wiekkain silmänpalwelija, täynnä petosta ja riettautta. Nyt hän on
saanut siitä ansaitun palkintonsa."
--"Hywä Iiwar, tämän asian pidämme salassa linnalaisilta. Parasta on
että he uskowat Yrjö Eeronpojan murhaajaksi. Hän on paennut, waan minun
on tarwis saada hänet käsiini. Nuo kansan häiritsijät täytyy
sukupuuttoon lopettaa. Sinä, Iiwar ymmärrät sen yhtä hywin kuin
minäkin. Tiesithän, että Yrjö Eeronpoika oli jossakin keskuudessa tuon
onnettoman Annan kanssa, me pidämme sentähden neitsyen täällä, arwelen,
että meidän wiisas tohtorimme tietää neuwon hänen parantamiseensa, ja
sitte meidän ei ole waikea saada tuo wiimeinen petturi ansaan. Waan
Iiwar, tietäwätkö nuo Salojärwen sukulaisesi Annan olewan täällä?"
--"He sen tietäwät ja luottawat täydellisesti sinun ystäwyyteesi ja
jalouteesi."
--"Siinä he eiwät tule pettymään, hywä Iiwar. Minä tiedän miten ihmiset
sanowat minua julmaksi, sydämettömäksi metsän pedoksi, sillaikaa kun
jokainen wuodatettu kansan weripisara pusertaa kyyneleet silmiini ja
katkeroittaa elämäni. Kun welwollisuuden täyttäminen loukkaa sydämmen
hellimpiä tunteita, Iiwar, silloin se on raskas, se on katkerampi kuin
kokemattomat ihmiset sitä woiwat aawistaa. Kansa on aina typerä; se on
kuin raaka luonnon woima, jonka alttiiksi ei saa antautua. Sääliwäisyys
sitä kohtaan olisi heikkoutta. Se ei käsitä niitä woimia, joita
tarwitaan ohjatessa waltakuntain kohtaloita. Jos ratsu allasi
hurjistuu, ja rupeaa potkimaan ja sinä heität silloin ohjat käsistäsi
ja wiskaudut alas, warmaan silloin taitat niskasi ja annat ratsusi
potkia itsesi kuoliaksi--ei, hywä Iiwar, pelkurit ja hölmöt waan
tekewät niin. Me sen sijaan olemme pitäneet ohjat kädessämme, pysyneet
satulassa ja saaneet kapinallisen ratsumme asemilleen, niin, nyt se on
jälleen kesytetty--ja sietää uutta kannustamista."
--"Niin se on", sanoi Iiwar huoaten ja puserrettu kyynel wälkkyi hänen
silmissään.