Kun Ebba rouwa aamulla oli noussut wuoteeltaan, oli hänen ensimmäinen
kysymyksensä, kuinka Annan oli laita. Palwelusta tekewä piika sanoi
hänen wielä makaawan.
--"Minä tahdon tietää onko hänelle mitä tapahtunut", sanoi Ebba rouwa,
"sillä minä näin hänestä niin kummallisen unen. Waan Kerttu, eikö Kola
wielä ole käynyt salissa?"
--"Ei ketään ole siellä käynyt. Minä en ole häntä nähnyt kuin eilen
illalla."
--"Se on hywä, mutta mene nyt heti katsomaan Annaa."
Kerttu meni, ja Ebba rouwa odotti häntä uteliaasti ja lewotonna.
Yhtäkkiä syöksi piika takaisin, säikäyksissä ja tahtoi sanoa jotakin,
mutta kieli tuskin liikkui hänen suussansa.
--"Mitä se on, jumalan nimessä, sano pikaisesti!--Ei, odota, anna minun
ensin wähän hengähtää, sinä säikytät minut hengettömäksi."
--"Anna on----hän on poissa--hänen wuoteensa on tyhjä--hänen waatteensa
owat pois--Pirjo on häwinnyt--kaikki on tyhjä."
Ebba huudahti surkealla äänellä ja lankesi tuolille hermottomaksi.
--"Se on kauhistawaa", sanoi hän wihdoin, "minä jo sitä pelkäsin--sillä
minun uneni oli niin kummallinen. Kerttu! juokse nyt etsimään joukkoa,
mene Kolan huoneesen ja kutsu hän pikaisesti tänne."
Pian oli koko linnan wäki liikkeellä. Mutta ensimmäiset sotamiehet,
jotka tuliwat linnan huoneihin päin, seisattuiwat portille katsomaan
hämmästyneinä. Ihmeellisiä asioita oli tapahtunut. Kuollut mies makasi
portilla. Ensin kukaan ei sitä tuntenut, waan pian tunnettiin se
erääksi wanginwartijaksi. Yht'aikaa lewisi sanoma, että kapteni Kola
oli häwinnyt, ja nuorta Anna neitiä ei löytynyt mistään.
Yleinen etsiminen alkoi. Kaikki wankihuoneet etsittiin läpi, waan
niissä oli jokainen wanki paikoillaan. Wiimeiksi muistettiin se
yksinäinen huone eli kellari, mihin Yrjö Eeronpoika oli suljettuna.
Tultiin senkin owelle, waan owi oli lukossa ja kaikki oli kuin
tawallisesti paikoillaan. Yhtäkkiä kuultiin surullinen laulu kaikuwan
sywästä kellarista. Kaikki hämmästyiwät.
--"Se on kummittelemista, se on linnan haltijan tahi haltijatttaren
laulu", sanoi eräs wanginwartija, "minä olen kuullut sitä usein
sydänyön aikana, ja silloin on aina jotakin onnettomuutta ollut
tulossa."
Muutamat tahtoiwat särkeä owen, waan toiset sen kielsiwät. Wiimeinkin
päätettiin owi awata. Mutta miten se tehdä, kun awainta ei ollut
kellään, sillä awaimet tällaisiin wankihuonehin säilytti Klaus herran
pois=ollessa Kola, ja häntä ei löydetty mistään. Usea mies rupesi nyt
työhön, ja wihdoin onnistui suurten rauta=aseiden awulla saada raskas
owi murretuksi ja awautumaan.
Miten hämmästyiwät kaikki, kun owi oli saatu auki! Anna, tuo eilen
wielä kukoistawa neitsyt, juoksi tulijoille owessa wastaan, waaleana ja
muuttuneella muodolla, jossa kuwausi hiljainen heikkomielisyys. Hänen
silmäinsä walo oli tummennut, ja niiden katsanto oli hajallinen
niinkuin sillä, joka on kadottanut ymmärryksensä. Hän tuli ulos eikä
näyttänyt huomaawansa ketään; hän piti käsiänsä niinkuin niillä olisi
kantanut awattua kirjaa, josta hän alkoi laulaa surullista lauluansa.
Kukaan ei tohtinut häneen ryhtyä. Päätettiin seurata hänen perästänsä.
Hänen askeleensa meniwät porttia kohti, missä kuollut miehen ruumis oli
äsken löydetty ja joka wielä makasi siinä. Tultua sen luo, hän
seisattui, lankesi polwilleen sen wiereen, heittäysi sen rintaa wasten
ja syleili sitä sanoen: "tässähän sinä oletkin, Yrjö, sinä elät wielä,
minä luulin sinun kuolleeksi."
Pian löydettiin kellarista Kolan ruumis. Wähitellen luuliwat tulleensa
tapauksen perille, arweltiin, siitä mitä oli nähty, että Anna olisi
koettanut pelastaa sulhaistansa Yrjöä wankeudesta; että Kola oli sen
huomannut, tunkeinnut wankihuoneesen, ampunut wankia, waan ei siinä
onnistunut ja sitte--sitte kukaan ei ymmärtänyt miten Kola itse oli
saanut kuolettawan luodin rintaansa.
Paraillaan kun tätä mietittiin, kuului sotasarwen soitto linnan
portilla ja kaikki kääntyiwät sinne päin.