Anna oli Kolan mentyä koko päiwän hywin lewoton. Illan tultua hänen
lewottomuutensa kiihtyi tuskaksi. Hän käski aiemmin kuin tawallista
warustaa makuutilansa, ja niinpian kuin Ebba rouwa oli antanut hänelle
luwan mennä maata, hän wiskautui waatteet päällä tilallensa.
Seinäkellon yksitoikkoinen napsutus kuului salista. Se löi kymmenen.
Anna luki pian joka napsauksen, odottaessaan sen lyöwän yksitoista.
Mutta aika tuntui hirmuisen pitkältä. Hän oli jo lukenut kaksituhatta
napsausta, mutta hänellä oli sentään wielä pitkä aika jäljellä
ennenkuin saisi kuulla sen lyöwän yksitoista ja sitten wielä
kolmetuhatta kuusisataa, ennenkuin määrähetki oli käsissä. Näin hänen
lukiessa kellon napsutuksia hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän
oli tuskin ennättänyt nukahtaa kun kowa paukaus tärähti hänen korwiinsa
ja saattoi hänet nousemaan istuilleen wuoteelle. Hän kuunteli wielä,
waan kaikki oli hiljaan.--"Paljasta untahan se lieneekin ollut;
luultawasti minun lewoton wereni kummittelee minulle." Uudelleen hän
heittäytyi wuoteelleen, mutta samallainen paukaus nostatti hänet taas
ylös sijaltaan. Anna pelästyi. Hän sytytti kynttelin ja meni etsimään
sisäpiikaa, jonka tila oli toisessa huoneessa. Mitenpä hän kummastui,
nähtyään sen wuoteen tyhjänä! Tämä hawainto pelästytti häntä niin, että
rupesi wapisemaan. Hän tiesi olewansa yksinänsä koko sillä puolella
asuntohuoneita. Hän luuli itsensä petetyksi ja pelkäsi joka
silmänräpäys inhotun Kolan astuwan yksinäisiin huoneihin, joista mikään
huuto ei woinut kuulua toiselle puolelle, missä Ebba rouwa makasi muun
perheensä kanssa.
Tässä tuskassaan hän pian juoksussa palasi makuuhuoneesensa ja alkoi
kiertää awainta, saadaksensa sen lukituksi. Mutta silloin kuului
askeleet ulkopuolella owen. Anna parkasi säikäyksestä; hänen kätensä
herwahti irti awaimesta, ja hän waipui woimatonna alas.
Silloin aukesi owi, ja huoneesen pujahti Pirjo lyhty kädessä.
--"Neitsyt Anna, Jumalan tähden, mikä teillä on? Joutukaa nyt, minä
saatan teitä sinne, sen luo, joka teitä rakastaa ja nyt odottaa--elkää
pelätkö."
Pirjon ääni oli herättänyt Annan, joka nyt häpesi omia houreitaan,
mitkä oliwat häntä niin säikäyttäneet.--"Enhän ole koskaan uskonut
kummituksia", sanoi hän itselleen, "se oli waan paljasta hourausta."
Pirjo ojensi hänelle kätensä, ja Anna tarttui siihen, nousten
seisalleen. Hänen polwensa wapisiwat niin, ett'ei wielä tahtonut pysyä
jaloillaan.
--"Hywä Pirjo, anna minun wähän istua", sanoi hän, wiskautuen penkille
istuilleen.
--"Kello on heti kaksitoista, hän odottaa teitä, rohkaiskaa itsenne.
Meitä ei näe kukaan, yö on pimeä ja lumi nuoska, ett'ei astuminenkaan
kuulu", sopotti Pirjo.
--"Tietääkö hän minun tulewan, Pirjo; onko se hänelle sanottu?"
--"Luulen warmaan, että hän sen tietää. Mutta olkaa waruilla, ei yhtään
ääntä, neitsyt, warmaanhan äänettikin ymmärrätte toisenne. Se on waan
hiljainen kohtaus, sallittu kahdelle rakastawalle sydämmelle, se on
waan pikainen hetki, jonka saatte olla yksinänne hänen kanssansa, mutta
se on tärkeä hetki, sillä eihän ole tietty milloin sen perästä häntä
kohtaatte. Kas niin, nyt olette wirkistyneet, wiskatkaa päällenne
jotakin lämmintä ja sitte seuratkaa minua, aiwan minussa kiinni, parin
minutin perästä minä jätän teidät hänen syliinsä."
Annan epäily ja pelko oliwat haihtuneet. Hän tunsi puheliaan tytön
houkutukset itsensä rohkaisneen, tempasi keweän turkkinsa, kääräsi sen
olkapäillensä ja laittausi lähtemään. Mutta wielä kerran hän seisattui,
lankesi polwilleen, puristi kätensä ristiin ja rukoili. Sitte hän
hyppäsi ylös ja sopotti: "No nyt, Pirjo, minä olen walmis."
Pirjo puhalsi kynttelin lyhdystänsä, ja molemmat pujahtiwat ulos,
hiiwien pimeitä käytäwiä alas.
Wäristen wilusta ja pelosta Anna lähestyi pimeää wankeutta, jossa hän
luuli nyt olewan suljettuna koko elämänsä onnen. Tämä oli ehkä
wiimeinen kerta kun hän toiwoi saawansa nähdä sitä miestä, jonka
kohtalon kanssa hänen elämänsä oli niin kummallisesti yhdistetty. Hän
ei woinut sellaista ajatusta elättää, waikka se painoi kuin raskas kiwi
hänen ahdistettua sydäntänsä. Nyt hän jo oli siinä pimeässä, kylmässä
solassa, mikä wei Yrjön wankeuteen. Hänen polwensa wapisiwat. Hänen
täytyi nojautua Pirjoa wasten, sillä hän tunsi selittämättömän pelon
raukaisewan jäseniänsä. Wihdoin awautui ruostunut owi. Pirjo sysäsi
silloin Annaa, ja tämä oli heti sisäpuolella pimeässä wankihuoneessa.
Pari käsiä otti hänet siellä wastaan ja puristiwat häntä niin kowasti,
että Anna säikähti ja huudahti milt'ei surkealla äänellä. "Yrjö, oletko
se sinä, wastaa minulle", sanoi hän hätäisesti.
Wieno sopotus wastasi: "minä se olen, sinun Yrjösi." Anna parkasi
surkeasti, sysäten kädet, jotka oliwat häneen koskeneet, erilleen
itsestään. "Minä olen petetty", huudahti hän itkusuin. Se oli pian
kuoleman hätä=huuto, jolla hän koetti herättää ihmiset tulemaan hänelle
awuksi. Hän koetti peräytyä oween, waan se oli turha, raskas owi oli jo
painettu kiinni, ja se ei totellut mitään hänen repimistään. Säikäys ja
tuska weiwät hänen kaikki woimansa, ja hän lankesi wihdoin pian
näännyksiin nurkkaan wankeuden kiwiselle lattialle. Hän itki tyrskyen
kuin pieni lapsi, joka wanhemmistaan on eksynyt tuntemattomaan korpeen.
Yht'äkkiä wälähti keltawan tumma walo hänen silmiinsä, se tuli
lyhdystä, joka oli sytytetty keskelle wankihuoneen lattiaa. Anna
wilkasi ympärilleen, mutta kyyristyi heti wielä enemmän nurkkaan, johon
oli waipunut. Hän luuli nähneensä kummituksen eikä tahtonut uskoa omia
silmiänsä. Hänen wieressään seisoi Kola, tuo inhoittawa ja peljätty
Puolalainen. Annalle selweni heti kohta koko tämän miehen hirmuinen
kawaluus.
--"Neiti Anna", sanoi Kola, ottaen askeleen sitä paikkaa kohti, johon
Anna oli kyyristynyt.
Anna parkasi huutamaan tuskallisella äänellä.
--"Anna", jatkoi Kola, niin wienolla äänellä kuin hänelle oli
mahdollista. "Te woitte peljästyä löytäessänne minut täällä. Te ette
toiwoneet nähdä täällä minua, mutta uskokaa, minä en ole aikonut teille
mitään pahaa. Antakaa waan minulle kätenne nostaa teitä pois tuosta
sopimattomasta tilasta, ja sitte minä olen walmis selittämään teille
kaikki. Sallikaa minun."
Anna parkui ja itki. Hän wetäysi yhä enemmän sykkyrään.
--"Kuulkaa minua, minä olen ihan wiaton kaikkeen. Hirmuinen erheys
wanginwartijalta waan--minä sanon hirmuinen erheys--jota oli tehnyt--
että neitsyt Anna--teidän ystäwänne, wangittu Yrjö Eeronpoika"----
--"Te olitte luwannut saattaa minut hänen luoksensa--te olette minut
pettäneet ottakaa nyt henkeni--tässä se on", huusi Anna parkuen.
--"Mutta te ette ollenkaan tahdo minua kuulla", sanoi Kola, "minä
tahdoin teille sanoa että ystäwänne, häntä ei enää ole--hän makaa
kuoliana--hänen herruutensa kuulkaa se--Klaus herra itse on sen
käskenyt ja sentähden häntä te ette löydä enää missään--turha on sitä
enempää etsiä ja muuten, te olette nyt kokonaan minun wallassani;
ajatelkaa, että tämä kellari on niin sywässä ja niin loittona kaikista
muista ihmisistä ja että tämä on puolen yön aika, jolloin kaikki
ihmiset nukkuwat--teitä siis ei pelasta minun wallastani enemmän
ihmiset kuin Jumala, waikka teillä olisi kymmenen miehen woima ja
pasunain ääni huutaa apua. Kukaan ihminen ei teitä nyt kaipaa
makuuhuoneessanne, ja tästä on wielä seitsemän tuntia päiwään."
Anna oli istunut liikahtamatta rytyssä wankihuoneen nurkassa. Kola oli
puhuessaan hirmuista aikomustansa lähestynyt Annaan kiinni. Hän ojensi
jo kätensä tarttumaan Annan wyötäiseen. Silloin yhtäkkiä Anna hyppäsi
seisalleen, ja silmänräpäyksessä hän oli temmaissut Kolan wyössä
riippuwan pistolin ennen kuin hämmästynyt Puolalainen ehti sitä estää.
Anna wetäysi kellarin oween selin ja ojensi pistolin wihollisensa
rintaa kohti. Hän oli äkkiä saanut aawistamattoman woiman. Jyrkällä
äänellä hän huusi nyt hämmästyneelle miehelle:
--"Ensimmäinen askel minuun päin,--ja minä laukaisen--no--nyt, haa,
kurjallinen olento--tule nyt minua syleilemään--kas, mitä wiiwyttelet?
Olenhan minä sinun wallassasi, Kola, ja tässä on seitsemän tuntia
päiwään--tulkaa waan tännemmäksi--en näe tarkkaan päätänne, en tiedä
missä kohden on sydämmenne--tahtoisin satuttaa sen keskelle, no,
tulkaa, tulkaa--miksi wiiwytte!"
--"Onneton, te rohkenisitte laukaista?"
--"Tahdon koetella, onko teillä ollenkaan sydäntä, ja jos se on tosi,
kuten sanotaan, ettei sitä teillä ole, silloin luoti ei teille tee
mitään wahinkoa, jos se menee ontelon rintanne läpi--kas tuossa
kohdassa se on muilla ihmisillä--tulkaapa wähän lähemmäksi, no, yksi,
kaksi----"
"Onneton, odottakaa silmänräpäys, antakaa minun awata teille tuo owi--
muuten jos minun ammutte--te jäätte iankaikkisesti tähän kellariin,
missä ei käy ketään, kukaan ei tiedä etsiä teitä täältä--sillä Pirjoa
ei enää ole--tuota owea ei saa auki koko linnassa muut kuin minä, teitä
uhkaa surkea nälän kuolema, rotat ja hiiret syöwät teidän mädänneen
ruumiinne----."
Tämän sanottua Kola teki pikaisen liekkeen syrjään ja aikoi nähtäwästi
äkkiä syöstä Annaan käsin, kun hänen toinen kätensä tawoitti pistolia.
Anna jo oli kääntänyt pistolin suun hänen rintaansa kohti--samassa kowa
jyräys--ja Kola waipui silmänräpäyksessä maahan.
Silmien edessä olewa waara oli antanut Annalle kummallisen rohkeuden ja
woiman. Mutta, kun hänen inhottu wihollisensa, jonka kawaluus oli
wietellyt hänet ansaan ja sitte raaimman ihmisen julmuudella uhannut
hänen wiatonta olentoansa, makasi nyt weressänsä; silloin Annan woimat
raukesiwat, ja hirweä tuska walloitti koko hänen olentonsa. Yksinään
sydänyön aikana, suljettuna tähän kylmään luolaan, kuoleman tuskissa
kuorsaawan wihollisensa kanssa, jonka kamakkaa näköä hän ei saanut
silmistänsä haihtumaan, se oli enemmän kuin hänen heikko ja niin
oudoilla tapauksilla järkytetty sydämmensä jaksoi kantaa. Nähtyään
wihollisensa wyöllä ruutisarwen ja luotikukkaron, hänen päähänsä
wiwahti ajatus ladata uudelleen ja sillä lopettaa oma onneton elämänsä
ja pelastautua tuskastansa. Mutta silloin hänen ajatuksensa lensiwät
Salojärwelle, jossa surewat wanhemmat odottiwat--ehkä Yrjökin wielä oli
elossa--ehkä kaikki tuon edessään makaawan wiettelijän puheet oliwat
petosta--toiset pimeät seinät saattoiwat sulkea hänen rakastettunsa,
joka odotti pelastusta. Ja miten koskea tuohon inhoittawaan haamuun,
joka kalpeana ja petos sekä kauhistawa aikomuksensa wielä kuwattuna
waalenneilla huulilla, makasi jo pian hengetönnä hänen edessään!
Tätä hänen ajatellessaan raskas huokaus säikäytti hänen ja weti hänen
silmänsä jälleen kuolewaan. Pudistelewa wäristys kulki makaawan
jäsenten läpi, ja sen perästä tuli kuoleman hiljaisuus. Se oli ollut
wiimeinen hengen weto, wiimeinen hengen puhallus. Kummallinen tunto
wihlasi Annan sydämmessä. Hän tunsi werensä jäätywän ja waipui
näännyksiin. Hänen tuntonsa oli hänet jättänyt, ja raskaat huokaukset
oliwat hänessä ainoat elämän tunnus=merkit.
Anna oli wihdoin nukkunut. Mutta rauhattomat unet säikyttiwät häntä
wähän wäliä walweille. Kun hän wihdoin heräsi, kiilui päiwän walo
pienestä nyrkin mentäwästä wankihuoneen ikkunasta. Kyntteli lyhdyssä
oli sammunut. Alussa hän ei muistanut missä olikaan. Mutta kowa tila,
missä hän lepäsi, ja musta haamu hänen edessään laattialla johduttiwat
wähitellen hänelle mieleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Nyt hän muisti,
mitä wainaja oli ennen kuolemaansa sanonut. Hiukset nousiwat pystyyn
Annan päässä, hänen ajatellessaan, että hän oli tuomittu kuolemaan
tässä kellarissa, jossa hänen murhatyönsä makasi nyt hänen silmiensä
edessä. Hän tunsi yhtaikaa hirweän janon kuiwaawan kieltänsä; tulinen
kuume poltti hänen jäseniänsä; hän koetti nousta seisalleen, mutta
hänen polwensa eiwät kannattaneet. Kauhea tuska ajoi kylmän hien hänen
ihoonsa ja se wäsytti häntä wielä enemmän. Hän wiskautui jälleen
kowalle kylmälle wuoteellensa, mutta peloittawat aaweet kuwailiwat
hänelle silmiin niinpian kun hän niitä ummisti.
Yhtäkkiä hän tunsi weren nousewan päähänsä, kaikki meni ympäri hänen
silmissään. Ajatus seisattui hänen pyörtyneessä päässänsä. Waan sitte
taas muuttui kaikki. Pimeä wankihuone näytti walaistuneen. Oli kuin
huikaisewa walo olisi tahtonut walaista hänen silmiänsä. Hän luuli
olewansa kirkossa; nyt kannettiin sinne jotakin, se oli nuoren miehen
ruumis, joka wenyi seljällään lawalla. Anna hyppäsi sitä katsomaan,
mikä kauhistus! siinä lepäsi Yrjön, hänen kihlattunsa, hengetön ruumis.
Suuresta reiästä sen rinnassa juoksi weri torwenaan. Kantajat
seisattuiwat, ja Anna juoksi lawalle syleilemään ruumista ja itki--hän
itki ja parkui kauhistawasti. Mutta nyt luuli Anna kuuluwan
murheellisen ruumiswirren säweleet, hän rupesi laulamaan keralla.
Kirkon penkissä istui hautauswäkeä, joitten Anna myös luuli laulawan.
Kaikki oliwat sywässä huolessa.
Anna ei luullut koskaan olewan itsellään sellaista ääntä kuin nyt. Hän
tunsi äänensä kuuluwan yli kaikista muista ja sen hän ei tuntenut
wäsyttäwän rintaansa.