Saman päiwän iltana, kuin wiimeksi kerrottu tapahtui, Yrjö Eeronpoika
istui pimeässä wankihuoneessaan. Ne pari wiikkoa, jotka hän oli ollut
tässä kellarissa, oliwat tuntuneet hänestä wuoden pituisilta. Koko
aikana hän ei tiennyt muusta maailmasta mitään. Se heikko walo, mikä
pilkoitti tyrmään katon rajaisesta nyrkin mentäwästä reiästä, oli töin
tuskin antanut hänelle tilaisuuden lukea päiwät. Wanha kowin
raakaluontoinen sotamies, joka wanginwartijana käwi kolmesti päiwässä
hänelle wiskaamassa hänen kuiwan ruokansa, oli ainoa ihminen, jonka
hahmoa hän tällä wankeutensa ajalla sai nähdä. Sata kertaa hän jo oli
yksinäisyydessä uudelleen muistutellut kaikki ne eri kohtaukset, mihin
hän isänmaan rakkautensa kautta oli joutunut, eikä niissä huomannut
mitään, jota hänen olisi tarwinnut katua. Mutta alituinen miettiminen
wihdoin wäsytti häntä, ja hänen ajatuksensa rupesiwat hakemaan lepoa
ihan toisaalta: ne oliwat wihdoin kääntyneet Annaan, niin että tämä
hänen muistiinsa painunut Annan kuwa oli hänen henkensä ainoana
kumppalina pimeässä wankityrmässä, ja se oli hänen mielessänsä sekä
hänen päiwällä puolihämärässä walwoessaan että hänen yöllä kylmällä
tilallaan uneksiessaan. Warma kuolema oli kyllä jo hänen silmäinsä
edessä, mutta kummallisesti oli Annan suloinen kuwa sen peittänyt hänen
henkensä silmistä. Anna oli jo kahdesti hänet pelastanut muuten
warmasta kuolemasta; hän tiesi, että sama pelastawa henki oli wielä
hänen lähellänsä, ja, waikka hän ei rohjennut toiwoa sen häntä enään
silloin woiwan pelastaa, niin hän kuitenkin tunsi sydämmessään
lohduttawan aawistuksen, jolle hän ei woinut ajatuksissaan antaa mitään
määrättyä muotoa.
Sellaisessa tilassa ollen, hän yht'äkkiä hawahti houreistaan, kuultuaan
wankihuoneensa owen rupeawan awautumaan. Ihan outo tunto nosti silloin
weren hänen kaswoihinsa, ja joku suloinen wihlaus lensi hänen
jäsentensä läpi. Samassa awautui raskas, ruostunut owi winkuwin
saranoin, ja kynttelin walo pilkistyi jylhän wankihuoneen seinille.
Toiwo ja pelko saattoiwat wangin jäsenet wärisemään, odottaessa sitä
silmänräpäystä, joka meni raskasta owea awatessa.
Owi aukeni wihdoin kokonaan, ja lyhdyn punainen walo wiilasi niin Yrjön
silmiin, ett'ei hän ensi silmänräpäyksessä nähnyt mitään. Saatuaan
wihdoin silmänsä auki, hän hämmästyi, ja joku hirmuinen aawistus
kuwastui hänen kaswoilleen; sillä hän näki edessään saman miehen, joka
jo kahdesti oli ottanut hänet kiinni, joka oli tunnettu suurimmaksi
ilkiöksi Flemingin käskyläisistä. Puolalainen Kola seisoi hänen
edessään, lyhty kädessä ja katsoi häntä wiekkaasti silmiin, sama mies,
joka oli polttanut ja teurastuttanut kuin peto joka paikassa, mihin
hänet oli lähetetty.
Molemmat katseliwat towin toisiaan silmiin. Kolan silmissä ja huulilla
näkyi hirwittäwä iwa, jota hän tuskin koetteli peittää. Mutta yht'äkkiä
koko hänen muotonsa näytti muuttuwan. Siinä kuwautui jonkunmoinen
teeskennelty ystäwällisyys, ja hän awasi suunsa sanoen:
--"Elkää pelästykö, Yrjö Eeronpoika. Minä surkuttelen teitä
sydämmestäni, ja minun on ollut hywin katkera täyttää esimieheni käskyä
teitä kohtaan. Nyt iloitsen kuitenkin saada teille osoittaa jotakin
ystäwyyttä, jolla woin teitä lohduttaa kurjassa tilassanne----"
--"Teidän apuanne en arwele tarwitsewani", wastasi Yrjö, luoden
halweksiwaisen silmäyksen häntä kohti.
--"Ettekö sittenkään, jos olisin erään Anna neitsyen asialla?"
--"Se on wale, minä en usko yhtään teidän sanaanne."
--"Mutta se on kuitenkin totinen tosi."
--"Missä olisitte häntä tawanneet?"
--"Niin tosiaankin, te ette wielä tunnekaan, että Anna on hänen
herruutensa palweluksessa?"
--"Hänen herruutensa palweluksessa?"
--"Aiwan niin, ja wieläpä kamarineitsyenä hänen armollansa Ebba
rouwalla."
--"Nyt te walehtelette."
--"Minulla ei ole aikaa pitempään teidän kanssanne loruella. Tuossa on
kirje, lukekaa." Kola ojensi pienen paperilipun wangille, joka tempasi
sen ja silmäili pikaisesti sen muutamat riwit. Niiden sisältö oli
seuraawainen:
"Ikuisesti rakastettu Yrjö! Woin ilmoittaa sinulle sen sanomattoman
onnen yhteisessä onnettomuudessamme, että toiwon saawani tänä yönä
sinut tawata. Sinun tulee kokonaan luottaa siihen, joka tuo sinulle
tämän lipun. Sinun hellin morsiamesi Anna."
--"Sitä minun on aiwan mahdoton ymmärtää, tahi tämä on hirmuista
petosta", sanoi Yrjö itsekseen, waipuen istualleen wankityrmän
kiwilattialle.
--"Te epäilette wielä nytkin", sanoi Kola, irwistäen hänelle wasten
silmiä.
--"Minä epäilen sentähden, että se tulee semmoisen miehen kädestä. Minä
epäilen wihollisteni, murhamiesten, isänmaani sortajien jokaista
hywyyttä. Mutta te ette woi tehdä minulle pahempaa kuin surmata minut.
Minä olen siis walmis tekemään, mitä tahdotte."
--"Se on parasta minunkin luullakseni. Siis, jos tahdotte nähdä
morsiantanne, niin seuratkaa tänä yönä sitä, joka tulee teitä
noutamaan. Linnan portin ulkopuolella odottaa teitä se, jota halaatte
nähdä."
--"Waan sanokaa minulle wielä, onko Klaus Fleming linnassa?"
--"St! hiljaa! minulla ei ole lupa teille ilmoittaa mitään. Te olette
jo saaneet minulta nauttia sanomatonta hywyyttä, jota ette ole
ansainneet, tyytykää siis siihen. Ja jääkää nyt hywästi--mutta
muistakaa, ett'ette wirka tästä sanaa, ja kawahtakaa, ett'eiwät
wartijat teitä näe."
Kola poistui, ja raskas owi painui kamakasti wiuhuen kiinni. Yrjö jäi
taas itsekseen. Uudelleen oli toiwoja herännyt hänen sydämmessänsä,
uudelleen rupesi hän ajattelemaan isänmaan pelastusta ja Annaa, jota
hän taas toiwoi saawansa puristaa rintaansa. Rakkaus elämään oli
hänessä jälleen herännyt, ja uudet raiwoiset ajatukset kiirehtiwät
hänen päässänsä. Wawisten hän odotti sitä hetkeä, jona owen
ruostuneet saranat uudelleen winkuisiwat. Odotus tuntui hänestä
ijankaikkisuudelta, ja hän alkoi jo uskoa, että koko tapaus oli
wiettelewä uni, joka ehkä hänen kuolemansa edellä oli saattanut hänen
mieleensä Annan suloisen kuwan.
Yrjö hypähti yht'äkkiä ylös houreistansa. Hän luuli owen rupeawan
awautumaan, sillä kuului kuin lukko olisi pamahtanut ja ruosteiset
saranat olisiwat pyrkineet wääntymään. Mutta seuraawana
silmänräpäyksenä kaikki oli hiljaan. Nyt alkoi rotta törmän nurkassa
ratisuttaa jotain luupalasta.
Yrjö rupesi jälleen kuuntelemaan. Yksitoikkoinen rapina komeron
nurkassa oli kuitenkin kylläksi hämmentämään wangin ajatuksia, niin
että hänen silmänsä painuiwat umpeen ja hän nukahti. Mutta sitä kesti
waan muutamia minuuttia. Hän hyppäsi jälleen ylös, luullen taas
kuulleensa erinäisen paukauksen, joka hänet herätti. Mutta walweilla
ollessaan hän ei kuullut muuta kuin rottien yksitoikkoista ratinaa.
Wielä kerran hän heittäysi pitkälleen kowalle wuoteelleen, ja wielä
kerran hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän ei löytänyt mitään
lepoa. Rauhattomat unet waiwasiwat häntä, ja hän heräsi uudestaan,
juuri kuin joku olisi häntä nostattanut. Kas! siinäpä olikin Anna,
hänen oma morsiamensa. Wankeus oli muuttunut waloisaksi huoneeksi; Anna
ei koskaan ollut ihanampi; hän oli kuin taiwaan enkeli. Nyt wasta hän
hänet kihlasi ja painoi suutelon hänen huulillensa. Wähän ajan perästä
waloisan huoneen owi awautui ja pappi, kirja kädessä, astui heidän
eteensä. Yrjö sanomattomalla ihastuksella otti Annan käden omaansa, hän
weti Annan wiereensä papin eteen, joka heti yhdisti heidät ikuiseen
liittoon. Morsiuswuode oli jo laitettu. Pappi häwisi, ja Yrjö puristi
nuoren waimonsa syliinsä, mutta morsiuswuode oli yht'äkkiä muuttunut
mustaksi, ja, kun Yrjö kääntyi sitä katsomaan, hän pikaisesti wetäisi
pois Annan, sillä siinä oli paljas multainen hauta. Hirmuinen tuska
ahdisti häntä, hän luuli hengen salpautuwan rintaansa, hän tahtoi
huutaa, mutta ei saanut ääntä suustansa. Silloin kaikki haihtui ja
hälweni tyhjään, ja Yrjö huomasi makaawansa wankihuoneensa kylmällä
lattialla. Unihan waan olikin hänelle kaikki kuwaillut.
Herättyänsä hän kuuli taas owessa jotain ramisewan. Sen saranat
wingahtiwat, ja se alkoi awautua.
--"Ken siellä?" huusi hän äkkiä, hypähtäen ylös wuoteeltaan.
--"Minä olen, Ebba rouwan sisäpiika ja Anna neitsyen yökumppali; minä
olen tunnettu Pirjon nimellä. Mutta ensiksi minun pitää waroittaa teitä
olemaan hywin hiljaan. Te saatte ensin minut nähdä."
Niin sanoen Pirjo iski tulta, sytytti lyhtynsä ja näytti kaswonsa sen
walossa. Hän oli jotenkin siewä nuori nainen, mutta hänen kaswoissaan
oli jotain, joka ei Yrjöä miellyttänyt. Niissä oli jotain irstasta,
jota hän kuitenkin näytti hiukan peittäwän.
--"Mitä tahdot sanoa, ja ken sinut on tänne lähettänyt?" kysyi Yrjö.
--"Hiljaan, hiljaan! Meillä ei ole niin kiirettä. Anna neitsyt ei ole
wielä joutunut, mutta puolen tunnin perästä hän teitä odottaa."
--"Missä, ja hänkö se on sinut lähettänyt?"
--"Hiljemmin, hiljemmin! Ettehän toki enää epäille? Luuletteko
minun ilman asiaa puolen yön aikana lähteneeni tänne pimeisin
wankikomeroihin, joissa linnan haltijat kummittelewat niin että ihmisen
sydämmen täytyy jäätyä. kuinka minä wärisen wilusta; täällä ei ole
mitään, joka woisi ihmisen sydäntä lämmittää."
--"Eikö sinulla ole mitään minulle Annalta?"
--"Minun kieleni on yhtä kylmettynyt, kuin sydämmeni, muuten olisin jo
ammoin teille sanonut, että Anna neitsyt on käskenyt minun teitä
terwehtimään ja pyytämään teitä tulemaan sinne, minne arwelen teidät
saattaa, hänelle wastaan, jos nimittäin uskallatte henkenne minun
haltuuni."
--"Minä olen walmis teitä seuraamaan, mutta sitä ennen te näette, että
minä olen raudoissa--."
--"Se ei yhtään estä kuin meno kerran on niin mieluinen kuin luulen
tämän teille olewan. Mutta nyt kuulen sydän=yön kellon tornissa jo
lyöwän. Aika on lähteä. Seuratkaa minua, mutta parikymmentä, muistakaa
se, parikymmentä askelta lähempänä."
Näin sanottuaan hän puhalsi kynttelin sammuksiin ja kääntyi oween päin.
Yrjö seurasi häntä, wawisten pelosta ja toiwosta.
Yö oli jotenkin pimeä, sillä waikka oli kuuwalon aika, niin paksut
pilwet, jotka peittiwät taiwaan ylt'ympäri, estiwät pian kokonaan kuun
walon, niin että linnan ahdas piha oli hywin pimeä. Pirjo meni puoleksi
juosten edellä, ja tultuaan linnan sisäportista ulos, katsasti
pikaisesti ympärilleen, mutta lähti sitten juoksemaan yli toisen pihan,
joka wei linnan asuttuihin huoneisin.
Yrjö oli seurannut tyttöä jäljempänä, mutta, kun hän oli kadonnut
porttiin, hänkin läksi astumaan kiireemmin. Portti oli longallaan, ja
hän pistäysi pikaisesti sen läpi, mutta kun hänen tien=oppaani jo oli
häwinnyt, hän ei tiennytkään enää mihin päin kääntäidä. Hän seisattui
siihen ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt muuta kuin mustat
kiwiseinät ja se portti, jonka hän luuli wiewän linnasta ulos. Hän
lähestyi nyt sitä ja tunsi sen olewan wähän awattuna. Hänen rintansa
kohoili keweämmin. "Mitähän", ajatteli hän, "jos Anna todellakin olisi
woinut minut pelastaa. Mutta miten hän olisi sen toimen uskonut tuolle
kunnottomalle Puolalaiselle? Mutta jos hänen kuitenkin olisi onnistunut
pettää hänenkin kawaluutensa, ja minä woisin paeta heidän kynsistään."
Näin ajatellen Yrjö wähän lonkautti edessään olewaa porttia ja pisti
päänsä sen läpi. Hän oli pian sen toisella puolella. Flemingin huoneet
oliwat nyt wastapäätä häntä. Kaikki ikkunat oliwat pimeät. Missään ei
kuulunut hiiskausta. Hän seisattui taas, tietämättä mitä tehdä. Mutta
ajatellen, että Anna ehkä odotti häntä jossain sopessa, hän kohta
kiiruhti etsimään jotain pääsypaikkaa, joka pelastaisi hänet linnan
ahtaasta pihasta. Hän lähestyi erästä paikkaa, mustaa ja pimeätä, joka
näytti awonaiselta owelta. Tultua sen luo, hänestä kuului kuin jotain
olisi liikahtanut. Hän seisattui ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä:
"Anna, Anna!" Tulen säwäys walaisi silloin pimeän paikan ja hirmuinen
jyräys tärähti kiwimuurin sisällä. Yrjö tunsi kipeän wihlauksen
ruumiissaan, hän koetteli rintaansa ja tunsi kylmälle kädelleen
pudonneen jotakin polttawaa märkyyttä. Hän syöksi sitä paikkaa kohti
mistä laukaus oli kuulunut. Silloin läwähti taas walo ja kuului uusi
täräys, mutta samassa Yrjö huomasi olewansa linnan portin ulkopuolella
ja wapaudessa. Hetkisen hän jäi siihen miettimään. Mutta yht'äkkiä
hänelle walkeni tämän yöllisen seikan tarkoitus. "Minä olen ollut
petetty", sanoi hän itselleen, "minua on tahdottu murhata. Annan
nimellä olen wietelty surmattawaksi, siis jokainen silmänräpäys woi
tuottaa uuden waaran, siis pois, pois täältä." Tuokio wielä--ja Yrjö
oli kadonnut yön pimeyteen.