--"Mitä sanot, Anna, tuosta Puolalaisesta?" kysyi eräänä päiwänä Klaus
Flemingin puoliso, Ebba, uudelta kamarineitsyeeltään, joka nyt, ehkä
puoli wankina, istui emäntänsä huoneessa ja ompeli.
--"Miksi niin kysytte?" wastasi Anna, pyyhkäisten kyyneleen
silmästänsä.
--"Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että hän on hywin nöyrä ja reima
mies, joskin ei ole kaunismuotoinen, mutta sinulle hän on näinä päiwinä
osoittanut erinäistä ystäwyyttä."
--"Jos sallitte minun tunnustaa, niin sanon suoraan, että kuta enemmän
hän näyttää minulle ystäwyyttä, sitä enemmän minä häntä pelkään."
--"Sinä olet hywin lapsellinen, Anna. Klaus pitää häntä suuressa
arwossa, hän on kaiken rumuutensa ohessa hywin säwyisä mies ja totinen
sekä palweluksessaan uskollinen pian ylellisesti. Luullakseni Klaus on
aikonut kuninkaan luona esittää hänelle jotain suurta palkintoa, joka
on walmiina, niin pian kuin hän luopuu katolisesta uskostaan, ja tämä
hirmuinen weren wuodatus kerran on päätetty."
--"Minä suon sen hänelle mielelläni, mutta kuitenkin----"
--"Kuitenkin?"
--"Minä en woi muuta kuin häntä inhota", wastasi Anna.
--"Olethan jo woinut rakastaakin. Minä tunnen, Anna, miten rakastit nyt
wangittua kawaltajaa, ennen kuin sait tietää hänen petoksensa."
Anna katsoi Ebba rouwan silmiin, ja hänen kaswonsa oliwat punaiset.
--"Niin, niin, ihan totta, minä sen tunnen. Mutta olethan niin wiisas,
ett'et anna sydäntäsi semmoiselle, joka on syypää niin monen
kansalaisen wereen. Jos maallinen laki ja kuninkaan armoitus hänet
pelastaakin häpeällisestä kuolemasta, niin woithan arwata hänen
tulewaisuutensa. Kaikkien unhotettuna hänen täytyisi wiettää kurjaa
elämäänsä jossain sopessa, hän ei woisi koskaan tulla rehellisten
ihmisten seuraan,--häpeä, köyhyys ja kurjuus olisiwat hänen
jokapäiwäiset kiusansa. Anna, tahtoisitko yhdistää elämäsi sellaiseen?"
Anna nousi seisaalleen, läheni itkusilmin Ebba rouwaa, lankesi hänen
eteensä polwilleen ja syleili hänen polwiansa.
--"Surkutelkaa minua, mutta elkää uudelleen repikö sydämmeni haawoja.
Minä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minulla ei ole mitään toiwoa
elämästä."
Ebba rouwa nosti itkewän tytön, syleili häntä ja näytti hänkin heltywän
niin yksinkertaisesta murheen osoituksesta.
--"Minä teen kaikki, mitä woin, pelastaakseni häntä kuolemasta", sanoi
hän, "mutta enempää en woi luwata. Ainoa keino on, että koet olla wähän
ystäwällisempi Kolalle, että luotat häneen, sillä hän--sen sanon
häpeäkseni--woi paljoa enemmän waikuttaa mieheeni kuin minä, hänen oma
waimonsa. Minäkin olen rakastanut ja rakastan wieläkin miestäni ylitse
kaiken. Mutta minun rakkauteni on woimaton muuttamaan mieheni tahtoa
silloin, kun hänen welwollisuutensa, kun isänmaan etu on kysymyksessä."
--"Woisitte kuitenkin tehdä hänen sydämmensä armeliaammaksi ja saattaa
häntä antamaan armon tulla siihen, missä oikeus on liian kowa", wastasi
Anna itkusilmin.
--"En, Anna, sitä minä en woi enkä tahdo. Jos kerran siinä
onnistuisinkin, niin tiedätkö mitä silloin pelkäisin: ett'ei hän enää
olisikaan se Klaus Fleming, jota minä olen rakastanut, ja joka minua on
rakastanut. Mutta sinulla, Anna, on tarjolla toinen, jonka sydäntä woit
paremmin liikuttaa. Anna, Kola odottaa nähdä sinun silmiäsi. Katso, hän
on tuossa!"
Puolalainen seisoi Annan seljän takana, Anna säikähti ja hypähti ylös
aikoen paeta, mutta se oli jo kowin myöhään; Puolalainen oli jo
tawannut hänen kätensä ja wetänyt sen huulillensa, nöyrästi kumartaen
nuorelle tytölle. Anna waipui wieressään olewalle penkille.
Ebba rouwa oli sill'aikaa jättänyt kamarin, ja Anna näki olewansa
kahden kesken peljätyn Puolalaisen kanssa.
He oliwat molemmat wähän aikaa ääneti. Anna ei näkynyt saawan puhetta
huuliltansa. Wihdoin istahti Puolalainen hänen wiereensä ja sanoi:
--"Minä en wielä tunne, woitteko minulta wastaan ottaa sanoman, joka
minun nyt täytyy teille ilmoittaa."
--"Onko isäni tullut tai lähettänyt minua noutamaan?"
--"Se ei ollut minulla ilmoitettawana."
--"Sanokaa sitte pian."
--"Minä lupasin teille pelastaa Yrjö Eeronpojan."
--"Te sen lupasitte, ja minä kiitän teitä ikuisesti, jos sen woitte
täyttää."
--"Sitäpä nyt juuri epäilenkin. Minä sain wast'ikään kirjeen hänen
herruudeltaan, jossa hän käskee minun--antakaa minun olla se teille
sanomatta!"
--"Sanokaa, sanokaa, minä tahoon kuulla kaikki."
--"Mutta minä olen siihen wiaton", sanoi Kola, "minulla ei ole muuta
waltaa kuin täyttää hänen herruutensa käskyt, olkoot ne minusta jos
kuinka katkeria."
--"Sanokaa toki; te säikäytätte minut hulluksi."
--"Sotatuomio on langetettu--ja kaikki minun rukoukseni eiwät ole
waikuttaneet mitään, hän on tuomittu----"
--"Mestattawaksi! Oi Jumalani!"
--"Lewottukaa, neitsyt, lewottukaa", sanoi Puolalainen,----"he owat
tuominneet hänet hirtettäwäksi."
Surkea parkaiseminen oli Annan wastaus. Hän waipui penkille kädet
silmillä. Hänen ruumiinsa wapisi kuin kowissa horkan kynsissä.
--"Lewottukaa, lewottukaa", sanoi Kola, koetellen nostaa häntä ylös.
"Se on wälttämätön tapaus, sitä ei woi auttaa. Se on kuninkaan, se on
hänen herruutensa tahto. Mutta sillä ei ole niin kiirettä, kuulkaa
minua neitsyt, huomiseen on wielä paljo aikaa."
Anna, kokonaan masennettuna, oli wihdoin woinut nousta seisaalleen,
warowasti nojautuen Puolalaisen käteen.
--"Huomenna, sanoitte te, se tapahtuu siis huomenna----."
--"Hänen herruutensa on niin käskenyt.--Mutta hän on nyt Ilmajoella,
tästä kolmenkymmenen peninkulman päässä."
--"Kuulkaa", sanoi Anna äkkiä, "minä olen yhtä rikoksellinen kuin hän,
tuomituttakaa minutkin, minä tahdon kuolla yht'aikaa hänen kanssansa,
minä en woi elää sen jälkeen kuin hän on puhaltanut ulos henkensä. Sen
te warmaan woitte tehdä."
--"Neitsyt--aika on hywä parantaja, te olette nuori, te woitte elää ja
unhottaa----"
--"Wielä yksi rukous: woitteko sallia minun sitä ennen häntä nähdä?"
--"Se särkisi teidän sydäntänne wielä enemmän, ja muuten hänen
wankeuteensa ei ole lupa laskea muita kuin pappia. Warmaan, neitsyt,
ette tahdo mennä hänen pimeään wankeuteensa; se myrkyttäisi wielä
enemmän teidän elämänne."
--"Te ette woi minua kieltää jättämästä hänelle hywästi. Laki ei woi
olla niin kowa, että se minulta sen kieltää."
--"Te ette tunne, että hänen wankeutensa on pilkkosen pimeä, että
wartijat owat huoneessa sen wieressä, että he kuulewat wienoimman
kuiskutuksen ja, että pienin ääni saattaisi ne silmänräpäyksessä
syöksemään wankihuoneesen ja ennen aikaansa lopettamaan hänen elämänsä;
ja sitä ette kuitenkaan tahdo."
--"Laskekaa minut hänen luoksensa", huudahti Anna, langeten polwillensa
Puolalaisen eteen.
--"Wannokaa täyttäwänne, mitä minä teiltä waadin: äänettömyyttä ja
hiljaisuutta--ja ensi sydänyön aikana minä lähetän teidän luoksenne
ihmisen, joka saattaa teidät hänen wankihuoneesensa."
--"Minä wannon."