Luettuaan Yrjön kirjeen Anna luuli lewollisesti woiwansa odottaa
päiwää, jona Yrjö oli tulewa. Mutta, kuta enemmän määräpäiwä läheni,
sitä suuremman ahdistuksen hän tunsi rinnassaan. Hänen oli wihdoin
mahdoton eroittaa ajatuksistaan niitä kuwia, mitkä joka päiwä
eläwämmästi liikuttiwat hänen olentoansa. Turhaan hän koetteli
mieleensä teroittaa sitä tuntoa, ettei mitään siitä, jota hän tässä
miehessä rakasti, muuten olisi woinut löytyä, että Yrjön päätös oli
wälttämätön, ettei hän muuten olisi woinut oppia häntä rakastamaan ja
että kaikki siis oli Jumalan sallima kohtaus. Kaikki se ei rauhoittanut
häntä enää, sekoittawana kummituksena hän waan näki edessään
wälttämättömän kuoleman, joka odotti Yrjöä, joka oli waan muutaman
päiwänmatkan päässä, muutamia peninkulmia Annan rauhallisesta kodosta.
Peloittawat unet eiwät antaneet hänelle rauhaa ensinkään. Kyyneleet
oliwat hänen ainoana lohdutuksenaan. Ne oliwat hänen ajan wiettonsa
pitkinä talwisina öinä.
Annan huoli oli sitä katkerampi, kun hän kotonaan oli pakoitettu
peittämään sitä molemmilta wanhemmiltansa. Hänen isänsä olisi hänet
musertanut, jos hän wähänkään olisi woinut arwata sitä keskuutta, missä
hän oli Yrjön kanssa. Äiti taas olisi heti ilmoittanut hänen
salaisuutensa, ei juuri ilkeydestä, waan ajattelemattomuudesta, joka ei
tunnustanut maailmassa olewan mitään salaista, mitään tärkeää, waan
piti kaikki yhtä jokapäiwäisenä kuin nekin asiat, joita hän toimitti
joka päiwä taloudessaan.
Päiwää ennen kuin Yrjön piti olla Mikkelissä, Annan tuska oli tullut
kauheaksi. Koko hänen olentonsa oli yhdessä ainoassa ajatuksessa. Hän
oli sulkeutunut kammariinsa ja antanut wanhempainsa luulla, että hän
oli wähäwoimainen. Hänen ainoa ikkunansa oli sinnepäin, mistä talwella
pellon yli ajettiin pappilaan. Kyynäswarsin pöydällä ja pää käsiwarren
nojassa, hän käänsi kyyneliset silmänsä ikkunaan päin. Ilta alkoi
pimetä, ja kaikki wähäinen liike, mikä päiwällä oli näkynyt tiellä, oli
jo tauonnut. Silloin äkkiä ilmestyi musta pilkku nietosten halki
kulkewalla tiellä. Annan silmät oliwat sen tarkanneet, mutta hän oli
wielä niin hämmentynyt ajatuksissaan, ettei hänen henkensä huomannut
siinä ilmiössä mitään erinäistä. Mutta tuo musta pilkku rupesi
lähenemään ja selittäytyi hewoseksi ja reeksi, joka suurella
pikaisuudella tuli pappilaa kohti. Uusi tunto tunkeusi Annaan, ja
silmänräpäyksessä hän hyppäsi seisalleen ja jätti kammarinsa. Waan
kohta hän juoksi jälleen sisään ja istuisi yhtä lewotonna kuin
ennenkin.
--"Hän se ei woi olla," sanoi hän itsekseen kuuluwalla äänellä; "hänen
on mahdoton tulla isäni taloon tai edes sen näkywiin. Hän on kuolemaan
tuomittu, ja joka paikassa häntä wainotaan. Hän ei woi tulla. Se on
ehkä joku, joka noutaa isääni sairaan luo."
Anna oli tuskin ehtinyt tulla tähän päätökseen, kun owi awautui--ja
talon piika astui kammariin. Anna wawahti, waan koetti näyttäytyä
lewolliselta. Piian silmissä näkyi jotakin, josta Anna woi arwata
jotakin erinomaista tapahtuneen.
--"Elli," sanoi hän, "ken ajoi äsken pihaan?"
--"Sitähän minä juuri tulin kysymään. Hän oli waatteistaan nähden kuin
talonpoika, mutta hirmuisen ruma, että kun awasi kyökin owen, olin
säikähtää hengettömäksi. Minä luulin hänet roswoksi, ja minua
wapisutti, kun waan katsoin häntä silmiin. Minä tahdoin mennä sanomaan
kirkkoherralle, mutta nähtyään minun aikomukseni, se hylky tempasi
minut kiinni rautakourillaan ja weti pääni suunsa eteen. Minä olin niin
pelästynyt, että tahdoin huutaa, mutta hän painoi kämmenensä minun
suuni eteen, ja minä luulin hänen sopottaneen korwaani----tohdinko minä
sen teille kertoa?"
--"Hywä Elli, sano pikaisesti, mitä hän sinulle sopotti!"
--"Hän sanoi tahtowansa puhutella teitä, eikä ketään muita kuin teitä,
neitsyt."
--"Minuako, Elli? Sinä olet erehtynyt, sinä olet kuullut wäärin."
--"Mutta minä en erehtynyt, neitsyt. Hän tiesi teidän nimenne, hän
sanoi sen minulle selwästi, ja että hän tahtoi teitä nähdä."
--"Ja sinä sanoit häntä rumaksi."
--"Hän on tuskin ihmisen näköinen, musta, hirmuisen musta, hänen
silmänsä ja kulmakarwansa, jotka nenän wälitse juoksewat kaarena yhteen
ja pimittäwät hänen näkönsä. niin synkiäksi, että minä wapisen wielä
nytkin."
--"Ja hän tahtoi minua puhutella kahden kesken?"
--"Mutta teidän on mahdoton jäädä sellaisen kanssa kahden kesken; hän
peloittaisi teidät kuolijaksi."
--"Tiedätkö, Elli, missä äitini on?"
--"Se se onkin pahin asia, hän meni lukkariin ja wiipyy kaiketi siellä
koko illan."
--"Entäs isäni?"
--"Hän istui wielä äsken kammarissaan kirjoittamassa."
--"Kuuletko, Elli! Minä arwelen, ettei tuo tuntematon kuitenkaan woi
tehdä minulle mitään pahaa."
--"Hän woipi teidät kuristaa, hän woi musertaa teidät rautakourillaan;
luullakseni hänellä oli kotkan teräwät kynnet."
--"Sinä olet hywin lapsellinen, Elli! Kun hän kerran puhui suomea, niin
hän ei woi olla muu kuin meidän kansalaisiamme, yhtä hywin kuin
jokainen Salojärwen asukas, jos hän olisikin Pohjanmaalta tai Sawosta
tai muualta. Sanoithan, että hän tiesi minun nimeni!"
--"Hän woi olla noita; tietäjä--huh! minä en tohdi enää palata hänen
luoksensa."
--"Sinä olet pieni hullu, Elli parka, ja synti on niin peljätä
wiattomia ihmisiä. Saata wieras tänne saliin. Minä tahdon nähdä hänet."
Tätä Annan puhetta seurasi wakainen katsaus. Elli jäi äänettömäksi ja
odotti wielä, mutta wihdoin hän kääntyi oween ja meni.
Wähän ajan perästä Anna kuuli salin owen hiljaa awautuwan, ja hän
laittausi myös jättämään kammarinsa.
Astuessaan saliin, Anna tunsi joka jäsenensä wärisewän. Ensimmäinen,
mikä häntä siellä kohtasi, oli läpitunkewa silmäys, joka wälähti
hänelle siellä odottawan wieraan pimeästä muodosta, jonka hämärä oli
tehnyt wielä pimeämmäksi. Annan pelko häwisi kuitenkin pian, sillä
seuraawana silmänräpäyksenä oli wieraan muodon yht'äkkiä walaissut
hymy, joka oli lewinnyt hänen huulillensa ja kaswoillensa juuri kun hän
astui pari askelta pelästynyttä neittä kohti.
--"Pyydän teiltä anteeksi, neitsyt," sanoi hän ystäwällisesti ja
sulawalla äänellä, jossa ei woinut hawaita mitään teeskentelemistä,
"minä pyydän teiltä anteeksi, että näin myöhään tulen häiritsemään
teidän hiljaista kotoanne. Mutta te tunnette yhtä hywin kuin minä,
mitkä rauhattomat ajat meillä nyt on, Jumala paratkoon. Asia, joka on
pakoittanut minut tähän rohkeuteen, koskee ehkä yhden werran teitä kuin
minua."
--"Minua?" sanoi Anna hämmästyen ja katsoen puhujan silmiin.
--"Minä luulen niin--elkää pahastuko, neitsyt, minä tunnen teitä jo
enemmän kuin woitte arwata."
--"Minä en woi teitä ymmärtää," sanoi Anna, salaten huokauksen, joka
tunki ylös hänen rinnastansa.
--"Yrjö Eeronpoika on----"
Annan kaswot punastuiwat. Mutta punastus katosi ja hän tuli äkkiä
waaleaksi.
--"Minä tahdoin sanoa, että Yrjö Eeronpoika on--minun ystäwäni", sanoi
wieras. "Me olemme kauan yhdessä johdattaneet sitä--tunnettehan mitä
kuninkaan sotawäki on näihin aikoihin tehnyt? Miten se on ryöstänyt
rauhallisia kotiamme----. Me olimme yhtenä Ilmajoella, minä olen se
kuuluisa----"
--"Jumalan nimessä, ken te olette?" huusi Anna, lewotonna katsoen
puhujan silmiin.
--"Te olette warmaankin kuulleet puhuttawan Ilkasta", jatkoi wieras,
"siitä raiwoisasta talonpojasta, joka on tohtinut ruweta taisteluun
kuninkaan sotawäkeä wastaan, joka ei ole peljännyt henkensä waaraa,
asettuessaan Flemingiä wastaan, miestä, jonka edessä kuninkaat ja
ruhtinaat wapisewat--sen petturin--maansa wihollisen, sen
ihmiswainoojan olen minä, teidän nöyrin palwelijanne, luwannut
masentaa, minä, kirottu ja jo kymmenen kertaa hirtetty, toiset kymmenen
kertaa mestattu ja kolmannet kymmenen kertaa kuolijaksi ammuttu Ilkka."
--"Ilkka?" huusi Anna, waipuen istualleen tuolille ja hengittäen
raskaasti.
--"Jumalan tähden, elkää puhuko niin kowasti, neitsyt. Minä olen joka
paikassa kuin tulisilla hiilillä, minun päälläni riippuu jouhen nenässä
teräwä miekka, jonka yksi ainoa waromattomasti puhuttu sana woi
pudottaa ja saattaa halkaisemaan pääni."
--"Ja teidän asianne minulle?" kysyi Anna hiljemmin.
--"Oli se, etten tiennyt missä Yrjö Eeronpoika nyt oleksii. Minun on
tarwis tawata häntä, minun tulee yhdessä hänen kanssaan musertaa
Fleming petturin woima Sawossa. Minä tarwitsen nyt ja hän tarwitsee
minua, muutoin olemme molemmat hukassa. Klaus on kawala kuin kettu,
julma ja wäkewä kuin karhu; tietäkää, neitsyt, jokainen hetki on
kallis. Minun täytyy wielä tänä yönä puhutella Yrjöä. Warmaan te,
neitsyt Anna, te, josta Yrjö on puhunut minulle niin paljo hywää, myös
tiedätte, missä hän on tänä yönä, missä minä woin hänet tawata
huomen=aamuna?"
Annan sydän wapisi. Epäilys ja pelko oliwat kuwautuneet hänen
kaswoillensa. Mies näytti sen hawainneen. Hän katseli pelolla
ympärilleen ja sywä huokaus tuntui nousewan hänen sydämmensä pohjasta.
--"Te ette wastaa mitään, neitsyt? Tämä siis saa olla wiimeinen yö
minulle ja Yrjölle.--Te ette tunne, että Fleming on suuren, neljän
tuhannen miehisen sotajoukon kanssa matkalla Sawoon. Hänen kerallaan on
julma Puolalainen, Kola Ludowski, joka ei anna armoa kellekään, ei
miehille eikä naisille, ei lapsille eikä woimattomille wanhoille.
Arwelkaa, että heidän joukkonsa tapaa Yrjö Eeronpojan ja Sawolaiset
warustamattomina, heidän päänsä owat huomenna listityt kuin nauriit, ja
minulla ei ole turwaa koko Suomessa. Koko maa on silloin wallattoman
sotawäen wallassa. Tämä teidän rauhallinen kotinne ei enää suojele
teitä eikä wanhempianne, kun teidän isänne jo on epäluulon=alainen."
Anna ei woinut kokonaan tukahduttaa epäluuloansa ja pelkoansa, jotka
hänessä oli synnyttänyt miehen muukalainen muoto ja hänen murrettu
puheensa. Äsken tullut sanoma Ilkan surkeasta kuolemasta oli hänellä
wielä tuoreessa muistissa, ja asia tuntui hänestä mahdottomalta. Mutta
toiselta puolen katsoen, hän ei woinut selittää, mistä mies woi tietää
hänen ja Yrjön keskuudesta ja muutenkaan niinkin paljon Yrjöstä kuin
hän tiesi. Ja kaikki Flemingin panetteleminen, ja se, että mies näytti
niin innokkaasti ottawan osaa maan tilaan, ja wiimeksi se peloittawa
waara, jonka hän luuli uhkaawan Yrjöä, ja joka ei sallinut mitään
wiiwytystä, kaikki se wihdoin woitti. Yht'äkkiä näytti hänen muotonsa
walistuwan. Hänen silmänsä loistiwat kirkkaasti. Suuri ajatus näytti
työskentelewän hänen aiwoissansa. Hänen rintansa rupesi nousemaan
woimallisesti. Koko hänen muotonsa sai uuden eloisuuden.
--"Kuulkaa", sanoi hän hiljaan, "jos saatte tietää Yrjö Eeronpojan
olopaikan, niin mitä aiotte tehdä?"
--"Minulla ei ole kuin yksi työ, jota woin, joka minun täytyy tehdä, se
on: tawata hänet pian, saada hänen kerallansa kokoon suuri aseilla
warustettu joukko ja wiedä se huomen aamuna wiiwyttelemättä Flemingiä
wastaan ja lyödä hänen matkalla olewa joukkonsa, ennenkuin se ehtii
keräytyä tappeluun. Se on nyt ainoa keino pelastaa isänmaa joutumasta
sotawäen orjuuteen."
--"Yrjö on tänä yönä----."
Anna keskeytti puheensa, näytti kuin hän olisi tuntenut tällä
ilmoituksellaan pettäwänsä sen, joka hänelle oli rakkain maailmassa,
näytti kuin koko hänen elämänsä onni olisi pyörinyt hänen kielellänsä.
Hän tahtoi wielä pidättää sanansa, mutta tunsi itsensä siihen
woimattomaksi.
--"Yrjö on tänä iltana", kertoi hän jälleen, "Salojärwen kylässä lähellä
Mikkeliä, noin wiisi peninkulmaa tästä. Hänellä on kerallaan
tuhatmiehinen joukko, joka huomenna kohtaa sotawäen Mikkelissä."
--"Sitte minä woin pelastaa hänet ja koko Suomenmaan. Te, neitsyt,
olette suurimpana syynä tähän pelastukseen; isänmaanne on kohta
kiittäwä teitä siitä. Fleming joukkoineen tulee ansaan, minä otan hänet
wangiksi ja wien hänet Kaarle herttualle Ruotsiin. Tuuli on kohta
heiluttawa hänen luitansa Tukholman portilla, ja taiwaan linnut saawat
nokkia silmät hänen päästänsä ja raadella hänen ruumiinsa, niinkuin hän
on raadellut tätä Suomenmaata."
--"Waan luuletteko sen kohtauksen, joka nyt on tapahtuwa teidän ja
sotajoukon wälillä, tulewan waaralliseksi teille ja Yrjölle?"
--"Ihan warmaan se niin tulee. Me ehkä jokainen huomenna riipumme
kaulastamme hongan oksissa Mikkelin kankaalla."
--"Mitä kummaa puhutte? He olisiwat muka niin jumalattomia?"
--"Se on sotajoukolle paljasta leikkiä. Ja muutenkin, toisen tai
toisenhan on wuoro kadottaa. Mutta minua he eiwät kumminkaan wielä
ripusta."
--"Entä Yrjöä?"
--"Minä lupaan pelastaa hänet. Mutta minä tahdon samassa antaa hänet
teidän säilyttää. Te olette sen jo ennenkin tehneet."
--"Kuinka sitten arwelette?"
--"Minä arwelen, että te käytte pimeän tultua minun rekeeni. Me olemme
wiidessä tunnissa Yrjön luona ja woimme sopia, miten menettelemme
huomenna."
Anna näytti peljästywän tästä puheesta. Hän peitti silmänsä
kämmeniinsä, ollen wähän ajan äänettä, wihdoin hän paljasti jälleen
näkönsä ja katsoi kyynelistä loistawilla silmillään miehen silmiin;
sitten lausui hän innokkaasti:
--"Mutta woinko minä luottaa rehellisyyteenne? Ettekö wäärin käyttäisi
minun kewyt=uskoisuuttani?"
--"Minä uskon kuulleenne minusta sen werran, että tunnette minulla
olewan kodin, missä nuori rakastettu waimoni minua odottaa, sill'aikaa
kuin isänmaani tarwitsee minun woimiani kaukana hänestä."
--"Minä tulen. Minä uskallan antaa hywän nimeni teidän haltuunne. Minä
olen walmis teitä seuraamaan Mikkeliin, waan lupaattehan saattaa minut
Yrjö Eeronpojan luo?"
--"Minä sen wannon ja olen iloinen saada teille osoittaa palwelustani.
Koko maailmaa wastaan minä suojelen teitä kuin omaa lastani."