Sunnuntai aamuna 23 päiwänä Tammikuuta oli suuri joukko talonpoikia
useasta Sawon pitäjästä kokoontunut Suursawon eli Mikkelin pappilaan.
Pelko ja wapistus oli kuwautunut jokaisen kaswoille, sillä heitä oli
kowasti säikäyttänyt Remojärwen tapaus, jossa joukko yöksi
kokoontuneita talonpoikia oli yht'äkkiä tullut piiritetyksi suurella
sotajoukolla, kenenkään tietämättä mistä se oli ilmestynyt ja miten se
oli saanut tietää talonpoikajoukon yösijan yksinäisessä kylässä. Heidän
johtajansa ja neuwonantajansa, Yrjö Eeronpoika, oli otettu kiinni, eikä
kukaan tietänyt, mihin hän sitten oli joutunut. Muut tupaan
kokoontuneet oliwat palaneet siihen ulkoa päin sytytettyyn tuleen.
Piirittäwän sotawäen joukossa oli nähty eräs mustawerinen ruma mies,
sotaherran puwussa. Sama herra oli myös tänä aamuna nähty pienen joukon
keskellä ratsastawan kirkolta pohjoiseen päin. Talonpojat pelkäsiwät
Remojärwen tapauksen uudistumista pappilassa, johon he oliwat
kokoontuneet, ja sentähden ei kukaan tohtinut pysyä huoneissa.
Tässä säikäyksessä ei tiedetty muuta neuwoa kuin lähettää eräitä miehiä
sotapäällikköjen luo Sairilaan, ilmoittamaan, että joukko oli walmis
heittämään aseensa ja toiwoi puhutella sotawäen esimiehiä. Nyt
odotettiin paraillaan näiden lähettiläiden palaamista.
Noin puolen päiwän aikaan tuliwat lähettiläät takaisin. He toiwat sen
sanoman, että sotawäki tahtoo nähdä heidän antautuwan wapaaehtoisesti
ja odotti waan, että heittäisiwät kaikki aseensa pois.
Tämä sanoma rauhoitti joukon. Aamulla hankitut keihäät, nuijat ja
pyssyt heitettiin pois ja odotettiin waan sotawäen tuloa, että
saataisiin sen esimiehelle wiedä ne walitukset, joita warten he oliwat
lähteneet liikkeelle.
Pian nähtiin suuri sotajoukko lähestywän pappilaa, jonka kiersi
ahtaasen kehään. Muutamia wankia oli sotawäen keralla ja ne syöstiin
myös piirin sisäpuolelle talonpoikien joukkoon.
--"Me olemme pelastetut", sanoi yksi wangituita joukolle. "Sowinto on
jo päätetty. Sotawäki lähtee majoituksestaan Sawosta. Jokainen
antautukoon waan sotawäen waltaan. Meidän aikomuksemme on woitettu ja
me saamme palata rauhassa kotiimme."
Eräs päällikkö lähestyi silloin joukkoa ja lausui:
--"Sawon miehet, turha on taistella kuningasta wastaan. Teidän kaikki
anomuksenne owat jo edelläpäin myönnetyt. Antakaa siis pois aseenne ja
palatkaa sitten kotiinne."
Muutamat wielä epäiliwät, katsellen ympärillään aseissa olewaa
sotawäkeä. Silloin astui eräs mies joukosta esiin ja antoi pyssynsä
ensimmäiselle upserille, joka seisoi pappilan portilla. Koko joukko
teki kohta samaten.
Kun wiimeinen ase oli annettu pois, kajahti ilmassa karkea komentoääni.
Piirittäwä sotajoukko syöksyi paljastetuin miekoin joukon päälle ja
alkoi kauhistawalla tawalla hakata sen sekaan. Aseettomat Sawolaiset
kaatuiwat kuin heinä wiikatteen edessä. Röykköjä werisiä ruumiita
makasi pihalla ja yhä wielä kalisiwat miekat. Weri juoksi jo wirtanaan
ja hyytyi suuriin ylänteisin.
Ei ollut enää monisatahenkisestä joukosta kuin eräs kymmenkunta miestä
jäljellä, jotka juoksenteliwat kuin suden ajamat lampaat pyöweleinsä
edessä. Yksi heistä oli yrittänyt murtaimaan piiritysjoukon läpi,
komentawan herran ja sotamiehen wälitse. Usea miekka yht'aikaa oli
samassa osoitettu karkulaan päätä kohti; mutta ennen kuin yksikään ehti
iskeä, peljäten satuttawansa päällikköä, oli toinenkin este tullut
onnettoman karkulaisen ja hänen wihollistensa wäliin. Muori naisihminen
wallaswäen waatteuksessa oli sotajoukon takaa kenenkään huomaamatta
syössyt juuri piiristä ulos päässeen pakolaisen wastaan ja pusertanut
molemmat käsiwartensa hänen ympärilleen.
Eräs sotamies nosti miekkansa ja heristi sillä leikatakseen yhdellä
woimallisella iskulla karkulaismiehen ja naisen yhteen puristuneet
päät, kun wieressä seisowa hämmästynyt sotaherra pikaisesti tarttui
sotamiehen miekkaan ja seisautti uhkaawan siwalluksen.
Nuoren naisen silmät oliwat käännetyt sotaherraa kohti.
--"Ilkka!" huusi hän niin, että kaikki ympärillä olijat sen kuuliwat.
Kamala nauru kuului silloin joukosta.
--"Hän huutaa awuksensa Ilkkaa", sanoiwat kaikki, jotka oliwat kuulleet
neidon huudon.
Upseri tarttui neidon käteen, weti sen irti miehestä, jota se piteli ja
kuiskasi:
--"Anna, te suotte warmaan minulle anteeksi wähäisen petoksen, jota
wirkani on pakoittanut minua käyttämään. Minä olen kuninkaan kapteni
Kola Ludowski, ja tämä Yrjö Eeronpoika, jonka olette saattaneet minun
käsiini, on nyt minun wankini. Kuningas ja hänen korkea maaherransa
Klaus Fleming palkitsewat teidän intonne."
Anna hämmästyi. Hän weti kätensä pois Kolan kädestä ja tahtoi jälleen
puristua kiinni Yrjöön. Mutta pari sotamiestä oliwat tarttuneet häneen
ja riuhdaisseet hänet pois Annan käsistä. Ja, kun Anna kääntyi
katsomaan, sotamiehet oliwat jo sitoneet Yrjön kädet selän taa
wahwoilla köysillä. Annan silmistä näkyi suurin inho petollista upseria
kohtaan. Mutta nähtyään Yrjön katoawan sotamiesten joukkoon, oli
epätoiwo ja murhe kohta tullut tämän ensimmäisen tunteen sijaan. Hän
näytti kokonaan murretulta.
Tässä epätoiwossa ja tuskassa hän waipui Kolan jalkoihin, ja
kyynelwirta herahti hänen silmistään. Halweksuminen ja inho oliwat
kadonneet hänen kaswoiltaan, ja koko naisellinen hempeys oli wallannut
hänen olentonsa.
--"Minä annan teille anteeksi, minä unhoitan sen petoksen, jolla olette
kohdellut minun lapsellista mieltäni, mutta luwatkaa minulle säästää
hänen henkensä. Minä kuolen tähän teidän eteenne, jos ette sitä tee;
tahi ottakaa minun heikko henkeni ja antakaa hänen elää."
--"Anna", sanoi Kola, nostaen itkewän neidon ylös, "teidän rukouksenne
minä jo olen myöntänyt ennen kuin sen olen kuullut. Yrjö seuraa
wangittuna minua Turkuun. Mutta waan yhdellä ehdolla: että te Anna,
hywä Anna, myös seuraatte mukana sinne. Muutoin minä en woi ta'ata mitä
tapahtuu. Minulla on käsky hänet hirttää; teidän läsnä=olonne, teidän
suloiset silmänne waan woiwat wietellä minut tekemään wastoin kuninkaan
käskyä. Lupaattehan tehdä niin?"
--"Minä lupaan sen. Minä en woi enää hänestä erota. Mutta woinko
Turussa tawata Flemingin?"
--"Minä saatan teidät hänen eteensä. Turwautukaa kokonaan minuun."
* * * * *
Sill'aikaa kuin tämä tapahtui sotamiespiirin ulkopuolella, oli
wiimeinen sisäpuolella olewan nuijamiehen pää katkennut. Eräs upseri
tuli papin kanssa ulos portaalle, ja ympärillä olewa sotajoukko
paljasti päänsä. Pappi awasi kirjan ja luki rukoukset. Wiimeksi hän
luki kiitokset Jumalalle siitä suuresta woitosta, jonka kuninkaan
sotawäki oli tässä woittanut. Mutta papin silmissä oli silloin
kyyneleitä, ja hänen äänensä wapisi.
Muutamia minuuttia sen perästä oli sotawäki häwinnyt, paitsi niitä,
jotka saiwat toimekseen haudata pihalla makaawaa joukkoa. Hyytynyt weri
ajettiin wiimeksi lapioilla haudattujen päälle ja kaikki peitettiin
mullalla. Kuoleman hiljaisuus oli tullut äsköisen hälinän sijaan. Lähes
kolmesataa miestä, jotka äsken wielä oliwat olleet täydessä miehuuden
iän ripeydessä, makasi jäätyneiden turpeiden alla. Heidän leskensä ja
turwattomat lapsensa, isät ja äidit eiwät wielä tienneet mitään tästä
onnettomasta kattauksesta, waan puheliwat heistä, ikään kuin eläwistä,
joiden palaamista waan odotettiin.
Flemingin joukko oli tiellä saanut sanoman Mikkelin werisestä
tapauksesta ja heti kääntynyt takaisin. Se oli muutamia päiwiä sen
perästä uudelleen Turussa. Kola Ludowski oli pienemmän joukon kanssa
lähtenyt matkaan wasta seuraawana päiwänä. Häntä seurasi wanki kowasti
raudoitettuna. Kola oli tahtonut Annan istumaan wiereensä rekeen, mutta
hän ei saanut häntä siihen millään houkutuksilla enemmän kuin
peloituksillakaan.
Hän uhkasi hirttää wangin, mutta sekään ei enää auttanut, sillä Anna
oli huomannut Kolalla olewan käskyn wiedä heidät molemmat wangittuina
Turkuun. Sillä tawoin Anna sai erään sotamiehen ajamaan kerallaan.
Hirmuisesti hän sai kuitenkin kärsiä tällä matkalla. Joka
seisauspaikassa hänen täytyi kuunnella kawalan Puolalaisen
wiettelyksiä, sotamiesten irstasta puhetta ja niiden raakaa käytöstä.
Kun hän silloin muisti kotoansa tai ajatteli, mikä häntä ja Yrjöä
odotti Turussa, hän puhkesi katkeraan itkuun. Mutta kyyneleet eiwät
huojentaneet sitä painoa, joka nyt kuin raskas kiwi painoi hänen
rintaansa. Terweyden puna katosi aina enemmän hänen kaswoiltansa, ja
kuta enemmän matkan pää läheni, sitä kalweammiksi hänen kaswonsa oliwat
muuttuneet. Kokonaan wäsyneenä hän wihdoin perille saawuttuaan näki
edessään Turun linnan harmaat synkeät kiwiseinät.