Talwi oli kowimmillaan. Oli tammikuun keskipaikat wuona 1597. Hirmuinen
tuisku raiwosi ulkona. Paksu lumi peitti jo kaikki aidat, ja
pienemmistä hnoneista ei näkynyt enää kuin wähäinen osa seinää katon
rajassa. Tuiskuawa lumi täytti ilman.
Yksinään ja huolellisen näköisenä Anna istui silloin kammarissaan
Salojärwen pappilassa. Hänellä oli polwillaan ompelus, mutta nyt hän ei
ommellut. Wihko paperia oli hänen edessään pöydällä. Ne oliwat
kirjeitä, tulleet jo aikoja sitten, mutta hän luki niitä toisen
toisensa perästä; sitä hän jo oli tehnyt monesti ennenkin. Kun
wiimeinen waipui hänen kädestänsä pöydälle, kirkas kyynel näkyi
wärisewän hänen silmässänsä ja putoawan wihdoin hänen kädellensä. Ikään
kuin säikähtyneenä tästä hän äkkiä nosti silmänsä ja katsahti ulos,
mutta wielä surullisemman näköisenä kuin ennen hän käänsi silmänsä
jälleen ompelukseensa ja otti sen taas käteensä.
Owi awautui silloin hiljaisesti ja lumesta walkeana pistäytyi siitä
mies sisään.
Anna säikähti ja hypähti ylös. Hänen poskensa oliwat punastuneet.
Wapisewalla kädellä hän otti mieheltä kirjeen, jonka se tarjosi,
katsahti pikaisesti päällekirjoitukseen ja sinettiin ja jäi sitten
katsomaan äänetönnä ja ikäänkuin pelolla tulleen silmiin. Hän näytti
koettawan jo edeltä päin lukea miehen silmistä, mitä sanomia hän ehkä
toi, mutta hän tunsi huulensa wapisewan eikä tohtinut kysyä mitään.
Wihdoin hän kiitti muutamalla sanalla ja wiittasi tuskin tuntuwasti,
jota kuitenkin mies näytti ymmärtäwän, sillä seuraawana
silmänräpäyksenä hän jo oli yksinänsä.
Sinetti oli pian murrettu, ja Anna istui ompeluspöytänsä ääreen.
Pikaisella silmäyksellä hän luki kaiwatut riwit.
Tultuaan kirjeen loppuun, hän käänsi sen jälleen ja luki sen uudelleen.
Nyt wasta hän seurasi tarkkuudella jokaista riwiä ja näytti ikäänkuin
painawan mieleensä jokaista lausetta, jokaista sanaa erikseen. Kauan
hän luki näin ja wiimeksi hän wielä silmäili uudelleen erinäisiä
paikkoja. Mutta kun kaikki oli luettu, oliwat hänen silmänsä taas
kyynelissä, waan niiden wälitse toisti toiwo ja lohdutus.
Yrjö oli wiime kesänä Salojärweltä paettuansa, ollut alituisessa
liikkeessä. Hän oli matkannut paikasta paikkaan ja joka paikassa
koettanut ohjata talonpoikien liikuntoja siinä lewottomuudessa, joka
Pohjanmaalta oli lewinnyt ympäri Sawonmaan. Hän oli monessa paikassa
ollut hengen waarassa alinomaa wäijywien wihollisten keskellä, mutta
onni oli häntä tähän asti seurannut joka paikassa. Tällä wälillä hänen
rakkautensa Annaan oli yhä kiihtynyt, hän ei woinut ajatella mitään,
tehdä eikä toimittaa mitään, muistamatta Annaa, jonka warowaisuus
kerran oli pelastanut hänen henkensä. Anna oli silloin tällöin saanut
tilaisuuden wastata hänen kirjeihinsä ja he molemmat oliwat, waikka
erillään toisistaan, wähitellen tulleet toisillensa wälttämättömiksi.
Anna tiesi Yrjön jokaisen ajatuksen, jokaisen aikeen, ja hänkin tunsi
elämänsä olewan sidotun Yrjöön.
Se, mitä Yrjö nyt aikoi tehdä, oli waarallisin kaikista, mitä hän wielä
oli tehnyt. Antakaamme hänen itsensä puhua, niinkuin hän siitä
kirjoitti Annalle:
"Kansan tila", kirjoitti hän, "on nyt täällä Sawonmaassa muuttunut
hirweäksi. Se on sellainen, ettei kukaan enää tiedä, mikä on oikea ja
mikä wäärä. Ainoa oikeus, mikä wielä löytyy, on ehkä se, joka elää
kansan terweessä sydämmessä. Mitä luulet, Anna? Kun ulkonaiset
tapaukset sotkewat oikeuden ja wääryyden kansan keskessä sekaisin, onko
silloin parempi jättäytyä tämän sekasotkun waltaan ja menettää kaikki
wapautensa ja kunniansa ja waipua tapausten orjaksi? Minä uskon ett'et
sinä woi ajatella sitä enemmän kuin minäkään. Meidän wapahtajamme meni
ristin puuhun sentähden, että hänellä oli jumalallinen woima kärsiä ja
kuolla sen asian puolesta, minkä hän tunsi oikeaksi. Me emme olisi nyt
kristityitä, me olisimme raatelewien himojemme orjia, pakanoita, jos
hän ei olisi pyhän oppinsa tähden mennyt kuolemaan. Katso, Anna, mikä
ihana oppi se on! Luuletko, ett'emme wielä woisi tulla orjiksi sille
maalliselle wiholliselle, joka meidän kansaamme nyt joka haaralta
uhkaa, jos emme woisi pelkäämättä mennä kuolemaan sen asian tähden,
jota me pidämme oikeana? Sinä et woi niin luulla. Sinä ajattelet
samalla tawoin kuin minä. Sinun ajatuksesi owat minun ajatukseni,
ensimäinen wilaus sinun silmääsi näytti minulle koko sinun sielusi.
"Nokian tappelun perästä ja sen kuultuaan Flemingin sotawäki on tullut
ihan raiwoiseksi. Sotaherrat owat jättäneet raa'an joukkonsa nojaan
kansan pyhimmät oikeudet. Omaisuus on kadottanut arwonsa, laki on
unhotettu ja sorrettu, ihmishenki ja yksityisen omaisuus owat tulleet
sotajoukon leikkikaluksi; pereellinen elämä on sen pilkkana ja
ylenkatseena; rehellisyys ja kunnia owat tulleet nauruksi: miekka, tuli
ja wesi ja häwyttömyys turmelewat ja raatelewat kaikki. Sinä et woisi
rakastaa minua, Anna, jos minä woisin nähdä tämän kaiken ja olla
jouten. Minä en enää olisi se Yrjö, jolle olet uskonut sydämmesi. En
suinkaan, minä en rohkenisi sinulle lähettää tätä kirjettä, jos minun
olisi mahdollista huoletonna katsella maanmiesteni onnetonta tilaa.
Mutta elä sentään usko, että minä toiwon onnistuwani siinä, mitä
aikomukseni on tehdä. Minua saattaa odottaa warma kuolema, mutta minua
lohduttaa tieto, että jokainen henki, jokainen oikean asian puolesta
wuodatettu weripisara ennen tai myöhemmin auttaa kansan oikeutta, ja
kuolema on suloinen minulle, kun tiedän, että sinä rakastat minua ja
wuodatat kyyneleen minun haudalleni.
"Se, mitä nyt aion tehdä, on lyhyesti kerrottu. Sinä tunnet, että
Sawon sotawäen päälliköt owat Suursawon pappilassa. Kukaan yksinäinen
wähempi joukko ei tohdi lähestyä heitä walituksilla, sillä he
pelkääwät jokaisessa tapaawansa nuijalaisia, ottawat kiinni jokaisen ja
kuolettawat sen hirweimmällä tawalla. Nyt owat Sawon miehet
kokoontuneet, ja huomenna heillä on aikomus tuhatmiehisenä joukkona
lähteä täältä matkaan. Minä olen, niinkuin woit odottaa, pukeutunut
talonpojan waatteisin ja seuraan heitä salaisena pääjohtajana, mutta
julkisena on eräs toinen, hywin tunnettu talonpoika. Näin suuri joukko
kuin olemme, pian ilman aseitta, ilman nähtäwää sotaisuuden merkkiä,
meillä on toiwo rauhassa päästä sotapäällikköjen puheille.
Kokouspaikaksi on määrätty Suursawon pappila. Minä olen siitä jo
edeltäpäin kirjoittanut kirkkoherralle, ja hän on luwannut koettaa
parastansa, että puheleminen sotaherrojen kanssa woisi tapahtua
rauhallisesti. Minä olen suostunut siinä olemaan tulkkina.
"Mutta kaiken tämän ohessa, me tunnemme jokainen hywin, että meidän
päämme owat suuressa waarassa. Minä en tiedä, mikä wastustamaton halu
minussa on syntynyt tawata sinua, Anna, sitä ennen. Wai lieneekö se
sentähden, että meidän aikomuksemme on mennä Turkuun asti, jos emme saa
mitään sowintoa toimeen Suursawossa, ja se uusi waara joka meitä woi
kohdata siellä, on ehkä joku salainen syy minun haluuni tawata sinua.
Salojärweltä on waan muutamia peninkulmia Suursawon eli Mikkelin
pappilaan. Minä toiwon yöt päiwät nähdä sinua sillä tiellä ja saada
puristaa sinut rintaani. Mutta se kaikki on Jumalan kädessä."