Oli syyspäiwän aamu wuonna 1596. Klaus herra oli wielä makuuhuoneessaan
Turussa. Kaksi hänen käskyläisiään istui suuressa linnan salissa;
molemmat oliwat täydessä sotapuwussa, ja pitkät sotarukkaset riippuiwat
nauhassa kummallakin wasemmassa kalwosimessa. He istuiwat melkein
wastakkain penkillä ja oliwat kiiwaassa puheessa.
--"Onpa toki kumma, että hänen herruutensa tänään makaa niin kauan",
sanoi wanhempi sotilas, jolla oli harwa keltawa parta.
--"Taas hänen herruutensa", wastasi toinen, irwistäen niin, että
walkeat hampaat wälkkyiwät hänen tuuhean mustan partansa wälistä, ja
hänen tummat silmänsä näyttiwät iskewän tulta mustien, nenän päällitse
yhteen juoksewien kulmakarmojen alta.--"Meillä sinulle nauraisiwat
wanhat ämmätkin, kun kuulisiwat sinun noin meidän kesken puhellessamme
sanowan 'hänen herruutensa', sill'aikaa, kun isäntäsi makaa yhdellä
tawalla kuin minä ja sinä. Ihmiset owat toki maatessaan yhden
wertaiset, samoin kuin kuoltuansa."
"Synti on sanoa niin, Kola. Minä kantelin hänen herruuttansa lapsena
sylissäni; minä olisin silloin woinut häntä sinutella, mutta minä en
sitä tehnyt, minä sanoin hänelle aina teidän herruutenne."
--"Hahaha", nauroi Kola.
--"Mutta minä en koskaan kumarrellut otsaani hänen jalkoihinsa,
niinkuin sinä, Kola, teet joka aamu", wastasi Iiwar.
--"Se on sentähden, että olet yhtä tuhma kuin muutkin kansalaisesi.
Iiwar, parempi on silmäin edessä olla nöyrä ja matelewa kuin käärme ja
saada selän takana seisoa suorana kuin ihminen, kuten itse 'hänen
herruutensa'. Waan te Suomalaiset olette kerran sellaiset. Odottakaa,
odottakaa wielä wähän. Klaus herra antaa minulle suuren omaisuuden,
minä neuwon sitten teille ihmisen tapoja. Minä koetan, tokko teidän
selkänne notkistuwat. Minun woimani ulottuu Turusta Tornioon saakka,
niin pian kuin Sigismund, suuri kuningas, sen tahtoo."
--"Tiedätkö Kola mitä Sigismund tekee ensi työksensä, kun hän tulee
tänne?"
--"Hän taittaa sinun niskasi, Iiwar, ja opettaa sen notkistumaan",
sanoi Kola.
--"Ei, hän hirtättää sinut ensi puuhun, niin pian kuin hän on tullut
tänne", sanoi Iiwar nauraen.
--"Sigismund, suuri kuningas, tänne?" wastasi Kola. "Hänellä on
parempia toimia, kuin tulla näiden talonpoikien joukkoon! Koko teidän
maassanne ei ole yhtään ihmistä, joka woisi kohdella häntä niinkuin
alamainen kuningastaan. Sigismund on suuren Puolan kuningas, ja tämä
maa on kuin yksi jalan ala erämaata, joka saastuttaa hänen pyhät
jalkansa. Tämän hän lahjoittaa halwimmalle palwelijallensa, saappaansa
puhdistajalle. Ja missä teillä on ne ruhtinaat, jotka woisiwat kumartua
hänen pyhiin jalkoihinsa? Wai sinunko herruutesi, joka kiusaa kuninkaan
sotawäkeä nälällä talonpoikien tuwissa, wai nuo uppiniskaiset
talonpojat, lammaslauma, joka juoksee metsissä paimenetta?"
Kolan puhuessa awautui owi, ja eräs sotilas astui sisään. Molemmat
käskyläiset hypähtiwät ylös. Tulija weti poweltansa suuren kirjeen, ja
Kola ojensi kätensä sitä ottamaan.
--"Elä", sanoi sotilas. "Minä en woi antaa tätä muille kuin hänen
herruudellensa. Missä hän on? Ilmoittakaa minun tuloni!"
Iiwarin wietyä sana Flemingille, tämä tuli ja awasi kirjeen ja käski
saapuwille tulleen sihterinsä lukea sen. Sen sisällys oli seuraawa:
"Koko Sawonmaa on uudelleen raiwossa; yhdeksän tuhatta miestä kuuluu
olewan lähdössä nuijilla ja keihäillä warustettuina astumaan Turkua
kohti, jonka kapinamiehet uhkaawat ampua raunioiksi. Eräs Yrjö
Eeronpoika niminen wiettelijä Pohjanmaalta on yllyttänyt talonpoikia
huutamaan Kaarle herttuata kuninkaaksi tai pyytämään Wenäläisiä
awukseen ja ajamaan kuninkaan sotawäki maasta pois. Koko isänmaa on
waarassa."
Flemingin muoto synkistyi. Hän silmäili pikaisesti läsnäolewia. Iiwar
oli alakuloisen ja lewottoman näköinen waan Kolan kaswoille kuwausi
milt'ei pilkallinen ilo.
--"Sinä jäät tänne, Kola!" sanoi Fleming wähän mietittyään; "ja sinä
Iiwar käsket neljännen rakunajoukon olemaan walmiina, sekä warustat
hewoseni."
Iiwar meni.
--"Mitä sinä sanot tästä, Kola?"
--"Minä sanon, että jos tämä olisi tapahtunut Puolassa, kuningas
olisi hirtättänyt jok'ainoan talonpojan ja antanut heidän tilansa
uskollisille sotamiehillensä."
--"Mutta sanopas minulle, miten se on mahdollista, että tuo Yrjö
Eeronpoika weijari aina pääsee sotamiesteni käsistä", kysyi Fleming
"Minä pelkään, että siinä on jotakin petosta."
--"Se on hywin yksinkertainen asia", wastasi Kola, kumartaen sywästi.
"Minä olen jo sen perillä. Teidän herruutenne on liian paljon luottanut
Iiwariin. Hänellä on Salojärwellä lanko, jolla on ihana tytär. Yrjö on
muutamia kuukausia sitten hänet nähnyt, ja he owat tulleet hywiksi
ystäwiksi. Iiwar on siitä saanut sukulaiseltansa tiedon ja ilmoittaa
nyt teidän herruutenne jokaisen ajatuksen tytölle, joka taas ne
ilmoittaa sulhaiselleen: Yrjölle."
--"Ja sinä tunnet sen etkä ole ennen ilmoittanut minulle sellaista
petosta; minä hirtätän sinut linnan portin kamanaan."
--"Minä pääsin sen jäljille wasta tänä yönä, teidän herruutenne.
Lukekaa nyt itse, jos ette usko. Minä tapasin Salojärweltä tulleet
kirjeet Iiwarin huoneesta."
Ja Kola weti tukun paperia poweltansa ja ojensi ne Flemingille. Tämä
katsahti niihin pikaisesti ja pisti ne powellensa.
--"Se on kauhistus", sanoi hän. "Minä en woi ymmärtää miten se on
mahdollista. Iiwar on palwellut minua lapsuudestani asti. Minä olen
pitänyt häntä uskollisimpana miehenäni. Nyt yht'äkkiä tämmöinen petos!
Se on hirweää! Minä luulen, että maailma menee nurin. Mutta, Kola, sinä
haet nyt tuon tytön. Sinun pitää häneltä saada tieto Yrjö weijarin
olinpaikasta. Mutta kawahhda, ett'et anna hänen arwata sinun olewasi
minun lähettiläitäni. Aikanansa tuot tytön minulle terweenä tänne
linnaan. Minä tahdon nähdä, mitä hänellä woisi tehdä.--Nyt tulee meidän
paikalla lähteä matkaan."
Muuan tunti sen jälkeen läksi neljäs rakunajoukko Turusta ajamaan ulos
Hämeesen päin. Fleming itse ratsasti wähän jälessä ja hänen wieressään
ajoi puolalainen adjutantti Kola Ludowski.