I.

Oli eräs pyhäpäiwä kesällä wuonna 1596. Kirkonmeno oli äsken päättynyt

Salojärwen kappelissa ja wanha Martti pappi astui wäsyksissä kirkolta

pappilaa kohti myöhemmin kuin tawallisina pyhinä. Hänen astuessaan

pappilan portaita ylös, hänen waimonsa Riitta, noin keski=ikäinen

nainen, tuli hänelle kiiruin askelin wastaan ja milt'ei lyönyt teräwää

nenäänsä miehensä otsaan, huudahtaen: "no, wiimeinkin sinä tulet."

--"Niin, sinun on hywä sanoa wiimeinkin, Riitta, mutta jos tietäisit

miten wäsyksissä minä olen! Hänen herruutensa kuulutukset weiwät

enemmän aikaa kuin koko muu kirkonmeno. Arwaatko mitä hänen herruutensa

nyt kuuluttaa ympäri Suomenmaan?"

--"Jos hän olisi kuuluttanut sinulle, että minun päiwälliseni on

kymmenesti saanut jäähtyä. Nyt se on taas jo ammoin ollut pöydällä."

--"Se on hywä, Riitta kulta, minä tulen heti mutta hänen herruutensa

kirjoittaa minulle--waikka, Jumala paratkoon, en ole wielä joutanut

sitä lukemaan loppuun ja ehkä lie synti käydä lounaalle ja pitää hänen

herruutensa tärkeä kirjoitus lukematta."

--"On se sitte yhtä suuri synti jäähdyttää ruokakin pöydällä, ja kas se

kuin hänen herruutensa!"

--"Hiljaan, hiljaan, waimo, seinillä saattaa olla korwat."

--"Olkoon sata korwaa, minä wähät hänen herruudestaan."

--"Jumalan tähden, me olemme hukassa, jos se tulee tietyksi--ja arwaa

se, hänen herruutensa, et woi aawistaa miten tarkoin hän tietää

kaikki."

--"Niin, tietäköön myös minun porsaspaistini par'aikaa jäähtywän

pöydällä, ja minusta se on yhtä hywä kuin hänen herruutensa."

--"Ainakin minä tällä kertaa olen siihen wiaton", sanoi Martti pappi,

huoaten sywästi ja kääntyi panemaan lakkiansa ja sauwaansa nurkkaan.

Silloin tuli huoneesen kolmas henki, juosten Martti papille wastaan. Se

oli nuori, noin 20 wuoden ikäinen neiti, pyöreä, kukoistawa muoto, jota

ympäröi pörheät kiiltäwät hiussuortuwat, mitkä kiharoina aaltoiliwat

hänen täyteläisille, hienoille lumiwalkoisille olkapäillensä, antaen

hänen werewälle muodollensa erinomaisen ihanuuden. Mutta kaikkein

enimmän kaunisti hänen muotoansa sininen silmäpari, josta, hänen

katsahdellessaan wuoroin isäänsä ja äitiinsä, säihkyi niin ihmeellinen

lumoawa walo, että se kohta woi poistaa kaiken eripuraisuuden, joka

joskus sattui ilmestymään näiden muutoin jotenkin hywäsopuisten

wanhempain wälillä.

--"Terwe tulemastanne, isä," sanoi hän; suudellen isäänsä.

--"Ja hywää huomenta äiti", sanoi hän, palawasti suudellen äitiänsä.

--"Ja missä sinä Anna olet wiipynyt koko aamu päiwän?" kysyi äiti,

wähän nuhdellen tytärtänsä.

--"Aamu oli niin ihana, ja se wietteli minut käwelemään; minä harhailin

pitkin metsää tuon Salojärwen ympäri", kertoi Anna.

Kaikki kolme istuisiwat kohta lounaspöytään, ja Martti pappi näytti

pian, miten hänelle maistui päiwällinen niin pitkän toimituksen perästä

kuin tämän päiwäinen oli,

--"Uskotteko, ystäwäni", lausui hän tyydytettyään ensimmäisen

ruokahalunsa, "minä en ole koskaan ennen lukenut sellaista kuulutusta

tämän Salojärwen kirkossa. Te ette wielä woi aawistaa mitä hänen

herruutensa nyt julistaa."

--"Aina Flemingistä ja yhä Flemingistä, jota joka päiwä saa kuulla",

sanoi Riitta, leikaten eteensä paistia.

--"Sst! hiljaan, Riitta! Se on hywin waarallista, tänä aikana puhella

niin--sillä hänen herruutensa--"

--"Siinäpäs se nyt on, ihan kylmää, se ei maistu enää millenkään",

huudahti Riitta rouwa, peittäen paisti=palaisen takaisin lautaselle.

"Hänen herruutensa on pilannut kaikki, hän on waan kaikkialla

häiritsemässä."

--"Riitta, se on synti, se on suuri synti sanoa niin. Sinä et ehkä

wielä tiedä, että koko maa on täynnä meteliä, ja tämä muutoin

rauhallinen Salojärwikin,--se on meidän synteimme tähden--tännekin

uhkaa kapinan henki. Saatte sen kuulla, minä luen teille hänen

herruutensa kirjoituksen." Näin sanoen, Martti pappi weti poweltaan

suuren kirjeen, awasi sen ja luki puolin saarnaawalla äänellä:

"Mester Martti! Te tunnette, että Pohjanmaa on täynnä pahanilkisiä

konnia, jotka owat rikkoneet walansa ja pettäneet laillisen

kuninkaansa. Sitä pahempi, moniaat Herran palwelijatkin, owat ryhtyneet

näiden roistojen asiaan, ja wietelleet sanankuulijansa. Minun

uskolliset sotilaani Kyröstä tapasiwat yhden, joka nimittää itseään

Yrjö Eeronpojaksi, ja joka petollisuudessa meni siihen asti, että hän,

minun luwattani ja tietämättäni kirjoitti talonpojille walituskirjan,

jonka he owat wieneet eräälle kapinalliselle herttualle Ruotsiin. Mutta

tämä maansa pettäjä pääsi sotilaitteni käsistä pakenemaan ennen kuin

hän ehdittiin hirtättää. Nyt on teidän lankonne, joka palwelee minun

joukoissani, ilmoittanut minulle luulonsa, että tämä Yrjö, tunnettu

konna, roswo, maailman ja kansan wiettelijä, on woinut paeta Sawoon,

jossa hänellä kuuluu olewan wanhemmat ja sukulaisia. Siis, hywä Martti

herra, jos karkulas tulee niille seuduille, elkää toiwoko nähdä taiwaan

autuutta, jos hänet laskette käsistänne muuanne kuin minun sotilaitteni

kynsiin. Sellainen on minun ja kuninkaan tahto, ja tietäkää nyt sitä

wilpittömästi noudattaa. Klaus Fleming, wapaaherra ja Suomenmaan

ylimmäinen käskynhaltija."

--"Mutta isä, mistä tunnette karkulaan? Hänen herruutensa ei wirka

mitään hänen iästänsä ja näöstänsä."

--"Todella; lapseni, ei sanaakaan hän niistä wirka. Mutta, Anna, hän

luottaa minun kiiwauteeni, minun uskollisuuteeni ja minun tarkkuuteeni

--sillä, näet sinä, Anna, hänen herruutensa tuntee minut, hän antoi

minulle kättä silloin kuin olin Turussa ja pääsin hänen puheilleen--ja

mitä turhaa--ken ei woisi tuntea roswoa, maansa pettäjää, kansan

wiettelijää? Minä tunnen hänet heti, Anna, minä sidotan hänet köysiin,

minä kuristan hänet ja lähetän hänen suuruutensa----Mutta mitäs kummaa

tämä on?"

Martin puheen keskeytti ulkoa portaalta kuuluwa laulu. Samassa tuli

salin toiselta puolelta piika ja ilmoitti, että köyhä teini tahtoi

nähdä waltoja ja odotti siihen asti portaalla.

Annan posket punastuiwat, mutta läwähtiwät jälleen waaleiksi. Emännän

huulille kuwausi taas niiden tawallinen ylenkatseinen iwa. Martti pappi

itse meni kiirusilla askelilla owea kohti, awasi sen ja seisattui

kuuntelemaan laulua. Anna otti wihdoin muutamia askelia owea kohti ja

näytti aikowan pilkistää ulos, mutta hän seisattui yht'äkkiä isänsä

taa, kääntäen silmänsä pois äidistänsä, joka tähtäsi Annaa.

--"Kuulinhan minä järkiään, ettei se ollut hän", sanoi Anna, huoaten

sywästi.

Laulu loppui pian ja Martti pappi wiittasi teinille sanoen:

--"Astukaa sisälle, nuori ystäwä. Te tarwitsette wissisti lepoa ja

wirwoitusta pitkällä matkallanne."

Puhuteltu oli rohkeasti nöyrällä kumarruksella tullut saliin ja

kätellyt Martti pappia. Hän oli nuori noin 28 w. ikäinen mies, pitkä ja

hywin awokatseinen. Hänen silmissään oli jotakin, joka teki hänet

jokaiselle, ken häntä näki, järkiään tuttawaksi. Jokainen muisteli

häntä ennen nähneensä.

Waihdettuaan eräitä sanoja, tulija pyydettiin ruoalle, ja keskeytynyttä

päiwällistä jatkettiin.

Wasta istuttua pöytään, teinin ja Annan silmät oliwat kohdanneet

toisensa. Tämä ensimmäinen kohtaus olikin sywä. Se nostatti weren Annan

poskille ja se näytti ensin kuin peljästyttäwän nuorta neittä. Mutta se

oli waan silmänräpäyksen tunto. Seuraawana hänen silmänsä koko loisto

lankesi teinin silmään, ja molemmat nuoret näyttiwät jo tuntewan

toisensa. Silloin Martti pappi keskeytti alkaneen silmäpuheen, alkaen

jutella nuoruudestansa, jolloin hänkin oli käwellyt teininä, Upsalasta

Tornion kautta ja halki Suomen. Nuori teini, joka nimitti itseään,

Juosepiksi, näytti tarkasti kuunteleman Martin puhetta. Pian oltiin

tultu ajan tapauksiin. Nuoren miehen muoto oli yht'äkkiä muuttunut.--

hänen silmäinsä isku oli tullut tuleksi, ja lauseet hänen suustansa

tuliwat teräwiksi nuoliksi, mitkä pystyiwät sydämmeen. Martti pappi

kääntyi katsomaan hänen silmiinsä. Silloin yht'äkkiä Juoseppi taukosi,

rupesi nauramaan ja sanoi:

--"Te näette, että Upsalan teinit owat wähän entisestään muuttuneet. Me

olemme hywin raiwoisia ja tahdomme yht'aikaa muuttaa nurin koko

maailman. Minä luotan, ett'ette pahastu rohkeudestani."

--"En ensinkään", sanoi Martti ystäwällisesti, "se oli waan eräs

ajatus, joka wierähti päähäni, mutta minä sen jo unhotin, teidän puhe

minua huwittaa, ja minä toiwon, että lepäisitte moniaan päiwän minun

luonani."

--"Minä suostun siihen mielelläni, waikka suurella halulla tahtoisin

joutua wanhempieni luo Karjalaan, sillä tämä aika on lewoton, ja minua

huolettaa, miten heidän on laita siellä."

--"Herra Juoseppi! minä rakastan teitä sen tähden, että näen teissä

miehen, joka pitää pyhänä maassa seisowaa järjestystä. Tänä aikana,

Jumala paratkoon, on pahanilkisiä ihmisiä, jotka owat unhottaneet mitä

heidän rauhaansa sopii. Uskotteko, että näöstä woipi tuntea sen, joka

on asettainut kuningasta ja esiwaltaa wastaan? Minä olen warma siitä,

että muodosta tunnen jokaisen, ken on kapinallisen Kaarle herttuan

puolelta."

--"Todellako?" sanoi Juoseppi, ja hänen silmänsä lankesiwat Annaa

kohti, joka punastui.

Annan ja nuoren teinin onneksi emäntä peruutti tuolinsa, joka oli

merkkinä päiwällisen olewan lopussa. Martti koetti wielä jatkaa

puhettansa, mutta se ei tahtonut enää sujua. Teini oli tullut

äänettömäksi, Anna sen oli huomannut ja antoi hänelle wiittauksen

seurata itseänsä ulos. Molemmat nuoret jättiwät heti salin ja

wetäysiwät wähäiseen puistoon, joka oli pappilan ikkunain alla.

--"Sallitteko minun puhella teille huoleni?" sanoi Anna, heidän

istuttua erään puun juurelle. "Minä pelkään, ettette ole se, miksi

olette ilmoittaineet."

--"Olisitteko nähneet salaisuuteni?" sanoi tämä hämmästyen.

--"Ensi wilaukselta jo teidän muodossanne oli jotakin, mikä muistutti

minulle----."

--"Siitä, mikä oli kymmenen wuotta sitte. Anna, muistatteko wielä sen

ajan? Muistatteko wielä nuorta huliwiliä, jota eräinä hetkinä näitte

Tukholmassa? Te olitte silloin kaswawa tyttö."

--"Niin, te olette se, joksi teidät luulin tunteneeni jo ensi

wilaukselta?"

--"Yrjö Eeronpoika", kuiskasi teini Annan korwaan. Annan poket

waaleniwat.

--"Ja te ette wielä tunne isääni?" sanoi hän, katsahtaen säikkyneenä

teinin silmiin.

--"Minä tunnen, että hänellä on lanko Turussa, sotawäessä, Klaus herran

palweluksessa."

--"Se ei ole mitään," wastasi Anna huolellisesti. "Waan isäni on niitä

miehiä, joiden ajatukset eiwät koskaan woi erota piiristä, mihin wirka

ja olewat olot ne owat supistaneet. Hän ei ole pahasydämminen, waan hän

on tuiki armoton jokaista kohtaan, jota Klaus herra wihaa. Hän on

tunnollisesti ilmoittanut Turkuun jokaisen, ken tässä kappelissa on

wähänkään tunnettu mielipiteittensä suhteen--tiedätte warmaan, että

talonpojat owat täälläkin raiwossa. Minua peloittaa, että teidän

henkenne on täällä waarassa--paetkaa, paetkaa hywin pikaisesti."

--"Anna!" sanoi Yrjö--sillä tällä nimellä tahdomme edelleen häntä

mainita--"Anna," sanoi hän katsoen neidon silmiin.

Annan posket läwähtiwät punaisiksi, ja hän painoi silmänsä alas.

--"Anna", kertoi hän edelleen. "Tunnenko teidät oikein? Olenko kuullut

oikein, mitä täällä on minulle kerrottu? Olettehan yksi meidän

puoluetta?"

Anna säpsähti.

--"Tunnettehan, mitä wiime aikoina on tapahtunut? Talonpojat owat

kapinassa Torniosta Turkuun asti; Sigismundin walta on katkaistawa;

Klaus Flemingin aika on lopussa, ja meidän täytyy wäkiwallalla saada se

loppuun----"

--"Paetkaa, paetkaa", sanoi Anna wawisten, ja hänen poskensa oliwat

taas rusettuneet. "Jokainen hetki tuo suuremman waaran teidän

hengellenne. Te ette warmaankaan tiedä, että----"

--"Että?"

--"Koko kappeli myös on raiwossa, ja Klaun sotawäki woi olla täällä

huomenna."

--"Ja teidän isänne ei siitä tiedä mitään?"

--"Ei mitään, ei hiiskausta hän ole siitä kuullut--ja tuo sotilain

majatalo ei siitä tiedä mitään--puolisataa nuijamiestä rynnistää sen

tulewana yönä, minä tunnen sen enkä ole wirkkanut siitä isälleni. Minä

tunnen ne uskalikkaat, joilla on aikomus se tehdä."

--"Te tunnette sen, te, Anna?"

--"Minä en woisi sitä muuten teille ilmoittaa."

--"Waan mikä minut on tuonut tänne? Anna, sanokaa, oliko se sattuma wai

onni, joka minut toi tänne? Minä pakenin Ilmajoelta ja eksyin metsään,

tulin tietämättäni tähän kappeliin ja löydän täällä sen, jota olen

etsinyt. Anna! enhän erhety--olethan jo kauan ollut minun!"

Annan muoto oli Yrjön puhuessa rusettunut ja jälleen waalennut. Mutta

ennenkuin Yrjö päätti, hän oli wienosti nojautunut Yrjön käsiwarrelle.

Yrjö käänsi päänsä aikomuksessa painaa tulinen suutelo hänen

huulillensa, mutta Anna hyppäsi silloin yht'äkkiä seisaalleen ja sanoi

pikaisesti:

--"Teidän pitää tällä hetkellä paeta. Te ette woi täällä tehdä mitään

muuta kuin antaa henkenne turhaan waaraan. Totelkaa nyt minun

neuwoani."

--"Minä en woi paeta, minä en woi jättää tätä paikkaa."

--"Kuulkaa, minusta tuntuu maa tärisewän jalkojeni alla. Flemingin

ratsujoukko on tulossa, se tuntee teidät heti--se raatelee kuin tuli,

se on saanut tietää meidän aikomuksemme--minun täytyy se ilmoittaa--

joutukaa, joutukaa!"

Anna oli tuskin ehtinyt sanoa tämän, kun kaksi ratsulaista kirkon takaa

lennätti täyttä nelistä pappilaa kohti. Niiden tie meni pienen

puutarhan ohitse, ja sen harwa puistikko ei woinut kuin puoleksi

suojella noita kohta nuorta näkymästä siwuitse ajajoille.

--"Kaikki on myöhäistä, me olemme hukassa", lausui Anna. "Waan

odottakaa, minulla on teille pelastus. Tässä on onsi raita, jonka

sisään mahtuu ihminen. Tulkaa, minä peitän teidät siihen."

Näin lausuttuaan Anna weti nuoren miehen perästänsä puistikkoon ja

molemmat katosiwat sinne. Anna oli tuskin ehtinyt työntää Yrjön onteen

puuhun ja wiskata oksalle kuiwamaan asetetun waatekappaleen puun

halkeaman eteen, kun kymmenkunta ratsulaista oli syössyt kahden

edellätulijan perästä ja piirittänyt pienen pappilan huoneet joka

haaralta, niinkuin Anna jo edestäpäin oli peljännyt. Nuori tyttö

kuiskasi sen jo edeltäpäin Yrjölle, waroittaen häntä liikahtamasta,

kunnes saisi häneltä siihen luwan, ja juoksi sitten pikaisesti

huoneihin.

Kaksi ensimmäistä sotilasta oli siellä jo nostanut hirweän metelin.

Martti oli kokonaan säikäyksissä.

--"Minä", sanoi hän, "olisin peitellyt sellaista ihmistä? Mitä

ajattelette?"

--"Meillä on käsky wangita teidät ja wiedä Turun linnaan, missä teille

on warustettu pimein tyrmä, saarnataksenne petosta sen kiwiseinille."

--"Minä wannon, että olen ihan wiaton. Minun talossani ei ole ketään

nuijamiestä."

--"Ja pakolainen teini? Haa, teidän kaswonne waalenewat."

--"Pakolainen teini?" kertoi Martti wapisewalla äänellä ja harhaili

silmillänsä ympäri salin. Hän oli kohdannut tyttärensä silmät, hän

katsoi niihin ja luki niissä, mikä oli tapahtunut. Annan silmissä näkyi

pelko ja epäilys; mutta niissä näkyi yht'aikaa rukous hänen isällensä.

Wanha Martti ymmärsi tämän rukouksen ja tuli kauheaan riitaan omassa

tunnossansa. "Hän on hänet kätkenyt tai hän on hänet auttanut pakoon",

arweli hän.

Siinä epäilyksessä, johon Martti herra oli joutunut, näytti wihdoin

waloisa ajatus yht'äkkiä kirkastawan hänen otsaansa.

--"Pahuus", sanoi hän, "ei woi koskaan peittyä niin, ettei se wiimein

tule ilmi. Yrjö Eeronpoika on piillyt minun talooni tai muualle, teidän

kiiwautenne ja hänen omat syntinsä tuowat hänet wiimein esiin. Sitä

wasten ottakaa kaikki, mitä minulla on, se on teidän wallassanne.

Käskekää awaamaan kellarini, tyhjentäkää se ja etsikää. Minä en woi

tehdä sitä parempaa."

Sotilaat kiiruhtiwat seuraamaan annettua wiittausta. Kellari oli pian

awattu ja sen sisällys etsitty. Mutta mahdotonta oli katsella siellä

olewia suuria astioita, maistamatta niiden sisusta.

Wanha moniwuotinen olut teki pian waikutuksensa. Sotilaat oliwat

tulleet hywin iloisiksi, ja etsiminen alkoi mennä päällisin puolin.

Annan muoto oli jälleen tullut iloiseksi. Martti herra waan näytti

synkistyneen. Hän näytti tunnossansa taas olewan riitainen. "Minulla

woi olla suurin seurakunta tarjona, jos woin sen karkulaan saada heidän

käsiinsä; mutta minusta tuntuu kuin säälisin tuota iloista nuorta

miestä, jonka muut ehkä owat wietelleet", ajatteli hän.

Anna katseli isänsä silmiin ja peljästyi. Mutta heti johtui hänelle

mieleen, ettei hänen isänsäkään woinut arwata Yrjön olopaikkaa; ja

silloin hänen kaswoillensa taas lewisi huolettomuuden tywen. Waan tämä

oli hywin lyhyt, sillä hän rupesi taas walkemaan, nähtyään sotilaiden

menewän puutarhaan. Hän ei tohtinut kuitenkaan liikahtaa, peljäten

woiwansa jollakin tawalla herättää sotilaiden epäluuloa. Mutta

kauhistus kuwausi hänen kaswoillensa, kun hän huomasi, että sotilaat

oliwat tehneet mustan pilkun raidan oksalla riippuwaan waatteesen.

--"Jokohan he oliwat mitä keksineet?" arweli hän. Hän ei wielä

ymmärtänyt sotilaiden aikomusta. Mutta pian hän sen ymmärsi, kun

sotilaat astuiwat muutamia askeleita raidasta ja wetiwät pistolit

wyöltänsä. Heidän oli aikomus ampua pilkkaan, jonka oliwat tehneet

waatteesen. Warma kuolema odotti Yrjöä, jos ei silmänräpäyksessä

saataisi apua. Anna tunsi sydämmensä jäätywän. Surkealla parkahduksella

hän syöksi ulos sotilaita kohti. Silmän räpäyksessä hän oli iskenyt

kätensä jo ojennettuun pistoliin. Se laukesi, ja Anna lankesi

sotamiehen jalkoihin.

Hämmästyneenä sotilas jäi seisomaan paikalleen, sill'aikaa kun toinen

jo oli ojentanut pistolinsa. Anna hyppäsi jälleen ylös ja kiljasi:

--"Jumalan tähden, te olette hukassa. Kuulkaa! Nuijamiehet, koko

kappelin talonpojat keräytywät, te olette heti piiritetyt ... katsokaa

ne owat tuolla."

Näin sanoen Anna wiittasi kädellänsä joukkoa kohti, joka kirkon luota

tuli pappilaan päin. Se oli eräs hautajaisjoukko, joka oli kauemmin

wiipynyt kirkolla ja nyt palasi sieltä.

Mutta Annan wiekkaus auttoi kuitenkin. Sotilaat jättiwät heti puiston.

Yrjö oli pelastettu warmasta kuolemasta.

Mutta Annan teko toi onnettoman seurauksen. Sotilaat ryntäsiwät

onnettoman hautajaisjoukon päälle ja alkoiwat hakata sen keskeen.

Muutamat miehistä otettiin heti kiinni ja wietiin pappilaan

tutkittawiksi. Nämä waromattomasti saiwat ilmoittaneeksi kappelilaisten

aikomuksen, rynnätä sinne majoitettujen sotilaiden päälle, ja että

ryntäyshetki jo oli määrätty.

Tämä sanoma muutti sotamiesten aikomuksen. Yrjö Eeronpojan etsiminen

oli jo seisattunut, ja sotilaat kääntyiwät lähimmäisiin taloihin,

joissa he raiwosiwat hirmuisesti, kunnes yö heidät saawutti. Mutta

talonpojat oliwat sill'aikaa myös keräytyneet ja astuiwat hajallisena

joukkona kirkon kylää kohti. Seuraawana aamuna oli tappelu Salojärwen

kirkolla, jossa useat sotamiehet urhollisesti tapellen kaatuiwat ja

tähteet pakeniwat.

Mutta Yrjö Eeronpoika oli myös sillä aikaa päässyt pakenemaan ja katosi

ajaksi Sawonmaan perille.

Martti herran aikomuksiin tämä tapaus oli tehnyt suuren loukkauksen.

Hänen toiwonsa Flemingin ystäwyydestä oli kadonnut, ja hän syytti siitä

nuorta Yrjöä, jonka tulo kappeliin oli tuottanut sellaiset tapaukset.

Hän uhkasi kostaa, hän uhkasi tehdä kaikki, saadakseen Yrjö

Eeronpojalle kostetuksi hänen petoksensa. Mutta kun hän puheli siitä

perheellensä, silloin Annan silmät wesistyiwät. Hän kiersi hienot

kätensä isänsä kaulan ympäri ja sopotti: "isä, eikö se ole synti etsiä

kostaa? Hän saattaa olla wiaton, waikka Klaus herra häntä niin wainoo.

Onko se mikä rikos kirjoittaa walituskirjaa kansalle, jota kiusataan?"

Martti pappi jäi silloin ääneti, waan hänen koston uhkauksensa oliwat

myös unhotetut.