Raskaitten verojen ja peloittavan sotamiehenoton tähden jätti moni
talonpoika Suomessa tähän aikaan talonsa autioksi. Hyljätyt talot
tarjottiin sitten kenelle hyvänsä, kuka vain tahtoi ruveta niitä
viljelemään ja niistä kruunulle tulevia veroja suorittamaan. Sangen
usein kuitenkin uudet isännät asuivat talossa ainoastaan muutamia
vuosia, niin kauan kuin he olivat vapaat veroista, ja jättivät sen
sitten jälleen kylmille. Tästä syystä oli autiotilain luku hirvittävän
suuri, Suomessa vielä paljoa suurempi kuin Ruotsissa, vaikkei niitä
sielläkään suinkaan ollut vähän.
Näistä poismuuttajista siirtyi melkoinen osa Pohjanlahden taakse
Ruotsin vuori- ja metsäseutuihin, Vermlannista alkaen kauas pohjoiseen,
joka seutu nyt oikein vilisee suomalaisista kaskenpolttajista. Paljon
väkeä myös virtaili Viroon ja Liivinmaalle, jopa Puolaan, Preussiin ja
Pohjois-Saksaankin asti. Tämän muuttolaistulvan estämiseksi katsoi
Kustaa Aadolf tarpeelliseksi v. 1620 säätää erinäisen lain. Aatelille
annettiin lupa käydä ulkomailla opintoja harjoittamassa tai
sotapalveluksessa -- ei kuitenkaan jesuiittain kollegioissa eikä Puolan
armeijassa. Pappien, porvarien sekä talollisten sallittiin niinikään
mennä ulkomaille opistoihin tai käsityönoppiin, mutta piti antaa
kirjallinen vakuutus matkan tarkoituksesta. Alhaisemmalta työväeltä
sitä vastoin meno ulkomaille kokonaan kiellettiin, kaiken
perintöoikeuden menettämisen uhalla. Laivuri, joka luvattomasti otti
viedäkseen siirtolaisia Suomesta muille maille, menetti aluksensa
lastineen. Tämän kiellon uudistaminen useampaan kertaan todistaa
kuitenkin, ettei siitä ollut suurta apua.
Rupesipa pari vuosikymmentä myöhemmin hallitus itsekin suosimaan ja
edistämään poismuuttoa vieläkin kaukaisemmille maille. Useimmilla
Euroopan merenrantaisilla suuremmilla valtakunnilla oli silloin
uutismaansa Amerikassa. Ruotsikin tahtoi itselleen osaa samoista
eduista ja lähetti pienen retkikunnan, joka v. 1636 tai 1637
onnellisesti saapui Delaware-joen suulle. Tässä ensimäisessä
muuttolaisjoukossa oli ainoastaan ruotsalaisia; mutta myöhemmin
jäljessä lähetettyjen parissa oli myös sangen suuri määrä Suomen
kansaa. V. 1649 esim. oli meikäläisiä koko 300 henkeä, jotka sinne
pyrkivät. Enimmäksi osaksi he eivät kuitenkaan olleet itse Suomesta
kotoisin, vaan lähteneet Vermlannista sekä muista Ruotsin
vuorikunnista, missä heitä heidän kaskenhakkaamisensa, muka
metsänhaaskauksensa tähden oli ruvettu pahasti vainoamaan.
Delaware-joen rannoilla, likellä nykyistä Philadelphian
maailmankaupunkia, useimmat suomalaiset asettausivat yhteen ryhmään
Kamassung-nimiseen paikkaan, jota ruotsalaiset naapurit rupesivatkin
Finlandiksi nimittämään. Siirtolaiset tulivat uudessa kodissansa vallan
hyvin toimeen, sillä maa oli viljavaa ja ilmanlaatu hyvä. Hyvässä
sovussa elettiin enimmiten myös maan alkuasukasten, intiaanien kanssa,
jotka pitivät näistä tulokkaista enemmän kuin muista röyhkeämmistä,
rauhattomammista "valko-ihoisista".
Rauhassa ei saanut kuitenkaan tämä pieni uutisvaltio kauan vaurastua.
Hollantilaisilla oli Delaware-joen toinen ranta hallussaan ja he
rupesivat alusta alkain naapureilleen tekemään kiusaa. V. 1655 he
viimein äkkiä tulivat suurella voimalla ja valloittivat koko Ruotsin
alueen Amerikassa. Vaan eipä ollut heidänkään valtansa täällä kovin
pitkällinen. Heillä oli vielä mahtavammat naapurit, englantilaiset,
jotka taas vuorostaan v. 1664 anastivat koko hollantilaisten alueen.
Pappeja ja uskonnollisia kirjoja lähetettiin vielä kauan aikaa näiden
valloitusten perästäkin entisestä emämaasta. Mutta vähitellen alkoi
siirtolaisten mieli vaihtua. Lopulla 17:ttä vuosisataa he jo
ilmoittivat, etteivät he tarvinneet erinäistä suomalaista pappia, koska
kaikki ymmärsivät ruotsia ja 18:nnen vuosisadan lopulla taas tuli se
tieto, että ruotsalainenkin pappi oli tarpeeton, koska ainoastaan
muutamat vanhat ihmiset enää ruotsinkieltä osasivat.