Nyt vuorossaan on puhuttava siitä säädystä, joka tosin oli alhaisin,
arvoltaan halvin, vaan kuitenkin vielä enemmän kuin tätä nykyä Suomen
koko valtiorakennuksen laajana ja lujana perustuksena. Meidänkin
aikoinamme sopii sanoa Suomen kansaa talonpoikaiseksi kansaksi, koska
maanviljelijöihin verraten muut kansanluokat yleensä muodostavat vain
vähäisen osan koko väestön luvusta. Mutta seitsemännentoista vuosisadan
keskipaikoilla oli tämä suhde vielä paljon mitättömämpi. Suomen
suuriruhtinaskunnassa ynnä Käkisalmen läänissä oli silloin noin 450,000
asukasta, ja niistä 25,000:n paikoilla, siis ainoastaan joka
kahdeksastoista, kuului muihin säätyihin yhteensä.
Maanviljelys oli meillä näet silloinkin se elatuskeino, joka voitti
kerrassaan kaikki muut toimeentulolähteet. Tärkeätä on siis tietää,
millä kannalla se oli. Me olemme jo nähneet, miten kaikki, jotka siihen
aikaan Suomesta kirjoittivat -- Buraeus, kreivi Brahe, Wexionius --
kehuivat maamme erinomaista viljavuutta. Me tiedämme, että 17:nnellä
vuosisadalla vietiin ulkomaille paljon enemmän viljaa kuin meidän
aikanamme. Samaa yltäkylläisyyttä näyttävät myös viljan silloiset
hinnat todistavan, jotka olivat erittäin huokeat, Suomessa vielä paljoa
huokeammat kuin Ruotsissa. Viimemainitussa maassa oli viljatynnyrin
keskimääräinen hinta Kristiinan hallitusaikana puolineljättä talaria,
s.o. nykyisessä rahassamme 12 mk. 60 p. Mutta Suomessa otettiin vähän
aikaisemmin, v. 1619, veronmaksussa ruistynnyri 6 markasta 30 pennistä,
ja v. 1636 sekä 1638 oli sen hinta 8 mk. 10 p. V. 1649 se tosin maksoi
Turussa kahdeksan talaria vaskirahaa, s.o. 10 mk. 80 p. ja Porissa 13
nykyistä markkaa, vaan silloin kreivi Brahe, joka sen kertoo,
valittaakin katovuotta ja tavattoman kallista aikaa. -- Yhtä huokeat
olivat myös muut ruokatavaroiden hinnat Suomessa siihen aikaan. V. 1619
otettiin leiviskä voita veronmaksussa 5:stä markasta 40 pennistä; v.
1636 se oli kohonnut puolta markkaa kalliimmaksi. Jälkimäisenä vuonna
saatiin härkä 36:lla markalla; lammas (samoin v. 1638) maksoi 2 mk. 70
p., hanhi 1 mk. 35 p., kana 34 penniä, 20 munaa myös saman verran (v.
1638 ainoastaan 22,50 p.), leiviskä sianlihaa 4 mk. 50 p., raavaanlihaa
2 mk. 70 p., kupo olkia noin 6 penniä; silakkatynnyri v. 1619 maksoi 10
mk. 80 p., v. 1636 14 mk. 40 p.
Sittenkään viljelys maassamme ei ollut 17:nnen vuosisadan
keskipaikoilla vielä levinnyt sinnepäinkään niin laajoille aloille kuin
meidän aikanamme. Silloinen vuotuinen kylvö Suomessa, kaikki viljalajit
yhteenlaskettuina, arvioidaan 140,000:ksi tynnyriksi, se ei siis ollut
enempää kuin noin 1/15 nykyisestä. Vielä suurempi on eroitus silloisen
ja nykyisen maanviljelyksen välillä sisämaakunnissa eli ylimaassa.
Sillä yllämainitusta siemenmäärästä kylvi silloin Turun lääni yksin
enemmän kuin kolmannen osan, yhtä paljon kuin kaikki seudut, jotka nyt
kuuluvat Viipurin, Mikkelin, Kuopion sekä Hämeenlinnan lääneihin, ja
jotka meidän aikanamme tuottavat puolet kaikesta Suomessa kasvavasta
viljasta, 2,5, jollei kolmekin, sen vertaa kuin Turun lääni. Vaasan
lääni, jonka viljantulo nyt on yhtä suuri kuin Turun läänin, antoi
silloin vain kolmannen osan siitä, mitä jälkimäinen. Uusimaa puolestaan
antaa nytkin yhtä suuren suhteellisen osan Suomen koko viljamäärästä
kuin silloinkin. Sama seikka pistää myös meidän silmäämme, jos
keskenään vertamme joitakuita rantamaan sekä ylimaan pitäjiä. V. 1656
esim. kylvettiin Raision pitäjässä Turun tienoolla 505 tynnyriä,
Maskussa 525, Nousiaisissa 544, Mynämäellä 959, mutta Rautalammilla
(myös Hankasalmi ja Vesanto) 153 t., Viitasaaressa (myös Kivijärvi ja
Pihtipudas) 142, Laukaalla (myös Jyväskylä) 107, ja silloisessa
Jämsässä 271. Pohjanmaalla olivat Kyrönjoen rannikot, seudun nykyinen
vilja-aitta, vielä autioina nevoina; niiden viljelemiseen ryhdyttiin
vasta 17:nnen vuosisadan lopulla. Viipurinkin läänissä, vaikka se
osaksi on meren rannikkoa, oli maanviljelys peräti huonoa, koska
maakunta aina oli sodan jaloissa; samasta syystä oli se myös varsin
köyhä hevosista sekä lehmistä! Kaskenviljelys, ihme kyllä, ei näytä
kuitenkaan silloinkaan Länsi-Suomessa olleen yleisempi kuin tätä nykyä;
Wexionius mainitsee siitä ainoastaan Hämeessä, Savossa sekä Karjalassa.
Me olemme siis nähneet, että maamme, vaikka sitä niin viljavaksi
kehuttiin, vuosittain antoi paljon vähemmän viljaa kuin meidän
aikanamme. Mutta vielä ihmeellisempää on, että tämä viljantulo myös
suhteellisesti, silloiseen asukaslukuun nähden, oli paljoa vähempi.
Nykyään se on, niinkuin mainittu, viisitoista kertaa silloista
suurempi; mutta Suomen kansa on samalla ajalla karttunut vain vähän
enemmän kuin seitsemän sen vertaa. Jokaista henkeä kohtaan tuli siis
keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa puolta vähemmän viljaa kuin tätä
nykyä. Sen lisäksi sattui silloin, taitamattoman maanviljelyksen
tähden, katovuosia vielä paljoa tiheämmin kuin meidän aikanamme.
Mitenkä on siis tuo hämmästyttävä ristiriitaisuus selitettävissä, että
vilja siihen aikaan Suomessa, vaikka sitä saatiin suhteellisesti niin
paljon vähemmän, kuitenkin oli paljoa huokeampaa, vieläpä riitti
ulkomaillekin vietäväksi?
Suurena syynä oli ensinkin se, ettei viinaan vielä tuhlattu niin suuria
viljamääriä, kuin nykyään; ne säästyivät siis kaikki hyödylliseksi
ravinnoksi. Toiseksi oli elanto silloin paljoa vähemmän yksistään
maa- ja karjantuotteitten varassa; metsä ja vesi antoivat runsaasti
antimiansa lisäsärpimeksi. Muistakaamme, kuinka senaikuiset kirjailijat
kehuvat kaikkien Suomen maakuntien ylenpalttista rikkautta siinä
suhteessa. Ja kolmanneksi Suomen talonpojalla silloin oli tuiki vähän,
tuskin ollenkaan tarpeita, joita olisi tarvinnut ulkoa hankkia ja
joiden lunastamiseen kotituotteita olisi ollut pakko panna. Katovuosina
varsin vähän ostettiin ja saatiin jauhoja muualta avuksi, vaan
jatkettiin vähäiset kotivarat petäjän kuorella, vehkan juurella.
Tavallisinakaan vuosina ylimaalainen, jos paljoa myöhempien aikojen
tavasta saa päättää, ei syönyt selvää leipää siitä pelosta, että voisi
tottua liian herkulliseen elämään. Kahvista ja sokerista, näistä
nykyisistä suurista rahansurmista, ei vielä tietty mitään; ulkomaan
silkit ja verat, napit ja helyt eivät myöskään hoikentaneet kukkaroa.
Vaatteet kudottiin kaikki kotona -- Suomen emäntiä mainitaan uutteriksi
kankureiksi; parhaat pyhäpuvut tosin tulivat kalliiksi, mutta
kestiväthän myöskin, niin että ne menivät perintönä lapsille sekä
lastenlapsille. Posliineihin ja lasiastioihin ei myöskään kulunut
rahaa. Tarpeelliset astiat tehtiin kotona, mitkä puusta, mitkä
tuohesta. Ainoa jo silloin suureen valtaan päässyt ulkomaan
ylellisyystavara oli tupakka. Paitsi sitä tuotiin kaupungista
pääasiallisesti vain rautaa sekä suoloja, niitä kumpiakin myös verraten
paljoa vähemmän kuin meidän aikanamme. Rekien jalakset, astioiden
vanteet, naulat ynnä monet muut nykyiset rautakalut olivat silloin
pelkkää puuta. Viipurin läänin maaherra ilmoitti vielä v. 1664, että
käskettyyn maantientekoon tarvitsisi tuottaa Ruotsista rautalapioita,
koska hänen läänissään talonpojilla ei ollut semmoisia. Suolan
säästämiseksi kalat tavallisesti vaan kuivatettiin. Koettivatpa
merenrantalaiset omienkin vähäsuolaisten lahtiensa vettä kiehuttamalla
hankkia itselleen tuota haluttua, vaan liian kallista maustetta.
Kauppapuodissa ei täten tarvittu kovin usein käydä, eikä se olisikaan
ylimaalaisille ollut mahdollista, koska kaupungit olivat kaukana,
vuosisadan keskipaikoille saakka kaikki tyyni merenrannalla. Varmaankin
oli miesten parissa monta, vaimoväestä epäilemättä enin osa, jotka
eivät olleet ikänään nähneetkään kaupunkia. Ensimäinen kaupunkiretki
oli siis juhlallinen asia. Pitäjän rajalla tai muuten tavaksi tulleessa
merkillisessä paikassa piti nuorten _härkämiesten_ (ensikertalaisten)
tehdä kaikellaisia temppuja ja laittaa pienet kestit vanhemmille
matkakumppaneille. Tavallisesti läksivät ylimaalaiset tämmöiselle
retkelle talvella, kun lumi oli tasoittanut teitä mantereella,
rakentanut siltoja vesille. Jos kesällä matka oli välttämätön,
kuljettiin niin paljon kuin mahdollista vesiä myöten ja karvastettiin
(vedettiin) veneet kannaksien yli. Lyhyemmillä maamatkoilla, kun ei
joku harvoista maanteistä ollut lähellä, käytettiin _purilaita_, s.o.
hevosen taakse valjastettuja, takapäästään yhteensidottuja aisoja,
joiden haarukkaan pieni kuorma sopi. Tervatynnyrit saivat köysiin
sidottuina ilman muuta pyöriä hevosen jäljessä.[44] -- Kirkossa käynti
ei laajoissa ylimaan pitäjissä myöskään ollut erittäin tavallinen.
Lapset syrjäisemmillä kulmilla eivät saaneet Herran huonetta nähdäkään,
ennenkuin omin jaloin jo kykenivät hiihtämään sinne "nimeä saamaan",
s.o. ristittäviksi.
Asiain näin ollen ei ollut kumma, jos Suomen talonpoika, erittäinkin
ylimaassa, vielä oli hyvin alkuperäisellä kannalla. Sisämaakunnissa
asuttiin paljoa myöhempinäkin aikoina pirteissä, joissa hevoset, siat
ja kanat jakoivat ihmisten kanssa savuisen lämpimän. Eivätkä ne näytä
silloin olleen rantamaillakaan kovin outoja, koska tiedetään varmasti,
että myös moni kirkkoherra Viipurin läänissä asui semmoisessa. Seinillä
harvoin nähtiin pyssyn riippuvan, niinkuin meidän aikanamme. Niitä
kyllä osattiin valmistaa Suomessa, mutta sota ne mahtoi vaatia melkein
kaikki kruunun palvelukseen. Sen sijaan ei puuttunut missään
teräsjousia eikä nuoliviinejä. Tavallisesti taisi myös niiden rinnalla
välkkyä tukeva keihäs ja kirkas miekka, edellinen välttämättömän
tarpeellinen alinomaisissa otteluissa salon kuninkaan kanssa,
jälkimäinen tiheitten vihollisten päällekarkausten torjumiseksi. Vielä
tuntemattoman viulun sijalla epäilemättä riippui silloin yli koko
Suomen tuvan seinällä kansamme vanha kantele. Nykyään kadonnut, silloin
yleinen tarvekalu olivat käsikivet, joilla viljaa jauhettiin. Kun
myllyistä vero oli tullut säädetyksi, valitti kenraalikuvernööri
Bjelke, ettei se varsinkaan Viipurin läänissä ja Hämeessä tuottanut
paljon mitään; sillä siellä ei ollut kuin harvassa paikassa myllyjä, ja
veronottajien tullessa vietiin käsikivet johonkuhun piilopirttiin
metsään, joista niitä ei ollut mahdollista löytää. Kustaa Aadolf
vastasi siihen, että Bjelke vain antaisi asian olla; olihan muka siinä
jo rasitusta enemmän kuin verosta, että sellaista raskasta työtä täytyi
tehdä. Lavitsat ja pöydät olivat tukevaa, vankkaa laatua; luultavasti
oli silloin monessa paikassa pöytiä, niinkuin nyt vielä joskus vanhoja
nähdään, joiden lauta oli yhdestä jättiläislaahkosta eli lankusta
tehty, onteloksi koverrettu, summattoman avara kanto jalkana sen alla.
Luultavasti olivat myös tupien seinät monessa talossa tuommoisista iäti
kestävistä ikihongista, joita nyt vain jossakin vanhassa puukirkossa
tai muussa muinaisessa rakennuksessa tavataan. Talon huoneet olivat
muuten helpomman puolustuksen vuoksi kaikki rakennetut umpiympyrään,
niin että pihassa oltiin niinkuin linnassa.
Elämä ja tavat olivat myös tietysti vanhanaikuisia. "Tämän kansan
tavat", kirjoitti Brahe, "ovat semmoisia kuin ne ovat kauan aikaa
olleet." Pitkät puhteet talvisaikana kulutettiin kaikellaisilla
vanhoilla huvituksilla ja menoilla. Runolaulu oli vielä vuosisadan
keskipaikoilla yleistä yli koko maan. Uusia runoja sepitettiin yhä
vanhaan tapaan. Muinaiset pakanuuden-aikuiset näyttävät kuitenkin jo
alkaneen väistyä syrjäisemmille paikoille. Piispa Bång, 17:nnen
vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla, joka niitä ensiksi mainitsee,
sanoo niitä laulettavan Savon ja Ruoveden saloilla. Yleisemmin sitä
vastoin moittii Rothovius vielä v. 1640, että Suomen talonpojat
"pimeissä pirteissänsä" pitävät karhunpeijaisia, juoden karhun
maljaa sen omasta kallosta ja matkien karhun mörinää, jotta he
pyyntiretkillään vastakin saisivat hyvän onnen. Näissä tilaisuuksissa,
niinkuin muissakin juhlissa, ei mahtanut olla puutetta kotitekoisesta
oluesta, joka vielä oli niin kuuluisaa, että Kustaa Aadolf kruunaustaan
varten tuotti sitä 200 tynnyriä. Että runolaulun rinnalla vanhat
loitsut ja karhunpeijaiset sekä monet muutkin muinaiset pakanalliset
taikamenot vielä olivat täydessä voimassa, siitä on jo luvussa
Rothovius piispasta lavealta kerrottu.
Uutterasta saunankäynnistä ja istumisesta lumessa tai kylpemisestä
jäisessä vedessä sen jälkeen, niinkuin myös pienten lasten
varomattomasta kohtelusta, on jo myös ennen ollut puhetta.
Suomen talonpoikaisen kansan luonteesta siihen aikaan on meille
useampiakin valaisevia lauseita säilynyt. Suomalaisten itsepäisyydestä
kaikki ihmiset silloin puhuivat. Brahe, niinkuin muistamme, katsoi
erinomaiseksi onneksi, kun hän oli saanut "jäykät" savolaiset
suostumaan ruotutuumaansa. Sävyisää Hämeen maaherraa, Arvi Hornia, hän
moitti kelvottomaksi siinä läänissä, "missä on itsepäisin kansa". Ja
etteivät karjalaiset suinkaan olleet pehmeämpiä luonteeltansa, sen
todistaa Wexioniuksen lause, että "karjalainen pää" ja visapää ovat
aivan yhtä. Tätä itsepäisyyden avua ei luettu muuten suinkaan vain
Suomen talonpojille ominaiseksi, vaan ylimalkaan kaikille
suomalaisille. Olipa se maine levinnyt kauas muillekin maille. Ranskan
suuri valtiomies Richelieu kerran sanoi Aksel Oxenstjernassakin olevan
paljon suomalaista itsepäisyyttä.
Myös moitittiin yleisesti suomalaisten nahjustelevaa toimettomuutta.
"He eivät", sanoi suomalaisten ystävä Brahekin, "huoli koskaan hankkia
itselleen enempää, kuin mitä heti saattavat syödä. Laiskuus ja juoppous
enenevät päivä päivältä. -- Ja onpa ihme, että kun tämä sama kansa
joutuu Ruotsiin tai muihin maihin, niin yksi mies tekee työtä kolmen
puolesta ja he ovat käteviä niin toisessa kuin toisessakin työssä.
Mutta täällä kotona on heillä ihan toisellainen luonne. Talvella
harvoin, oli suojainen ilma tai pakkanen, nähdään avantojen vieressä
verkkoja, vielä vähemmän nuotanvetäjiä, vaikka kuitenkin joka paikassa
on niin hyviä kalavesiä, joista jo yksin kokonaiset perhekunnat
voisivat saada elatuksensa. Suomalaiset vain kuhnustelevat pirteissään,
joista myös harvoin viitsivät mennä metsälle. Ainoastaan silloin he
lähtevät liikkeelle, kun heitä väkisin vaaditaan kyytiin tai
päivätöihin. Ja he syövät kaikki heti suuhunsa, mitä taloutensa
parantamiseen voisivat käyttää. Eivät he myöskään huoli oppia mitään
käsitöitä, joihin heillä kuitenkin olisi enemmän taipumuksia kuin
monella muulla kansalla. Meren rannoilla sittenkin on väestö uutterampi
ja toimeliaampi kuin ylämaassa."
Tämä toimeliaisuuden ja uutteruuden puute oli luonnollisena seurauksena
liian kolkosta ilmanlaadusta sekä lakkaamattomista sodista. Mitä apua
oli ahkeruudesta, kun sen hedelmät kuitenkin niin usein joutuivat
hallan omiksi tai vihollisen tallattaviksi! Saman kovan koulun
kasvattama oli myös itsepäisyys ja liika jäykkyys. Mutta tällä
jälkimäisellä kuitenkin oli myös se puoli, että se antoi Suomen
kansalle voimaa kestämään sekä silloiset että vielä pian tulevat, monta
vertaa kovemmat kohtalot ja säilyttämään itsensä parempien päivien
varalle.