Elämänlaadusta ja tavoista on ollut jo monessa edellisessä luvussa
sivumennen puhetta; mutta kuvauksen täydellisyys vaatii vielä
kaikellaista lisään.
Seitsemännentoista vuosisadan ihmiset olivat meihin verraten
erinomaisen aamuvirkut. Me jo tiedämme, että koulutunnit alkoivat kello
5 tai 6 aamulla, yliopiston luennot kello 7. Yhtä aikaisia oltiin myös
virastoissa. Maaherrojen esim. oli määrä istua kansliassaan kello 8-10
ja taas kello 2:sta alkaen iltapuolella. Kello 12 syötiin päivällinen,
paitsi suurissa juhlatiloissa, ja iltasella siivet ihmiset jo hyvin
varhain menivät levolle; ainoastaan juomarit ja roistot valvoivat
kauemmin.
Huonekalusto keskisäädyssäkin oli sangen koristelematon ja osaksi
toisellainen kuin nyt. Ei tiedetty sohvista eikä paljon tuoleista;
tavallisesti seinään kiinnitetyt lavitsat, samoinkuin talonpoikienkin
tuvissa, olivat istuimina. Ei tiedetty myöskään kaapeista eikä
piirongeista;[45] vaatteita ynnä muita tavaroita, jolleivät ne
irrallaan riippuneet tai seisoneen aitoissa, tallennettiin suurissa
arkuissa. Ikkunoissa ei ollut saranoita, uuneissa ei peltejä.
Posliinista ei tiedetty vielä paljon mitään; lautaset, vadit, kupit
olivat tinasta tai puusta (siitä suomalainen nimitys "lautanen"),
rikkaimmilla hopeasta.
Vaatteissa ja ruuassa paisui kuitenkin ylellisyys paisumistaan, ja
turhaan koetti papisto saarnoillaan, esivalta asetuksillaan sitä estää.
Valtiopäivien loputtua v. 1611 pitivät edusmiehinä olleet papit vielä
keskenään ylimääräisen kokouksen, missä valitettiin sitä "loukkaavata
vaatepartta, joka -- Jumala paratkoon! -- kaikissa säädyissä on päässyt
valtaan ja josta syntyy irstaisuutta sekä kaikellaista pahuutta
pakanallisella tavalla". Päätettiin siis kehoittaa seurakuntalaisia
luopumaan siitä prameudesta, ettei Jumala muuten "vihassaan muuttaisi
heidän hyvää hajuaan pahaksi löyhkäksi, heidän kähärätukkaansa
kaljupääksi ja heidän leveitä vaatteitaan ahtaaksi säkiksi". Pappien
piti itsekin sanankuulijoilleen olla hyvänä esikuvana ja välttää tuota
"muutamissa ilmenevää kevytmielisyyttä, he kun käyvät korkeissa
huovinhatuissa, suurissa, inhottavissa kauluksissa" y.m.s. Heidän piti
myös estää vaimojensa kohtuutonta koreilemista. -- Toisessa
senaikuisessa kirjoituksessa valitetaan myös pappien korkeita hattuja
sekä sametilla päärmätyitä kauhtanoita ja sanotaan että papinemännät
tahtovat koreilla aatelisrouvien tavalla, kilpikangashuiveissa ja
leveissä hihoissa. -- V. 1657 Turun piispa käski pappiensa keritä
pitkän tukkansa -- parrasta, jota he, niinkuin kaikki sen ajan miehet,
kasvattivat, ei ollut kieltoa. V. 1661 taas yliopiston rehtori, Enevald
Svenonius, juhlapuheessaan rauhan saannista, varoitti Turun
ylioppilaita, "etteivät Jumalan tähden noilla liian ylellisillä ja
sanomattomasti leveillä housuillansa pahoittaisi Jesuksen Kristuksen
mieltä, josta muuten koko maalle voi tulla rangaistusta uutten,
hirveitten sotien kautta".
Senaikuisista asetuksista olkoon esimerkkinä Kaarle XI:nnen aikana v.
1664 vallitsevaa ylellisyyttä vastaan myös suomenkielellä ilmestynyt
asetus. Kuningas sanoi siinä erinomaisella mielikarvaudella
havainneensa, miten koreus ja prameus sekä aatelissa että muissa
säädyissä on yltynyt varsinkin pukuihin nähden -- jonka johdosta on
syytä pelätä Jumalan ankaraa vihaa sekä vahingon koitumista isänmaalle,
koska kalliit ja parhaat tavarat lähetetään vieraille maille ja sieltä
sijaan tuotetaan vain turhaa rihkama- ja korukalua. Sen vuoksi
kiellettiin nyt käyttämästä vaatteiksi tai vaatteitten koristukseksi
kulta- ja hopeakangasta, helmillä tai kalliilla kivillä ommeltuja
kulta- ja hopeapäärmeitä, lasipäärmeitä, niin myös kaikkinaisia
silkkinyörejä ja pitsejä "kaickein muitten ommelduin, sisälpanduin,
knyplättyin ja kalliist burderattuin töitten kanssa". Liikanaiset
liinavaatteet olivat myös hyljättävät. Aatelisten palvelijoiden
univormuissa kuitenkin piti saada olla yksi kerros eli "laskos"
silkistä tahi hienosta langasta tehtyjä nyörejä. Nappeja sai olla
"halvemmasta" kullasta tai hopeasta määrätty tusinaluku, niin etteivät
nämä lisäkoristeet saaneet tulla pukukangasta kalliimmiksi, eikä
tikkauksiin saanut käyttää enempää kuin 120 kyynärää lankaa yhtä pukua
varten. Nimenomainen poikkeus oli kuitenkin tehty mitä erittäinkin
aatelin huonekaluihin, satuloihin tai muihin hevosvärkkeihin tuli.
Naisilta kiellettiin pitkät hameet, jotka "maata keväisevät", samoin
lasiset napit, lasiset korvarenkaat, lasiset kaulukset y.m.s.
Vaateparressa ylimalkaan piti vältettämän "outoja muotoja ja
mynstereitä", sekä noita alinomaisia muodin muutoksia, jotka viime
aikoina, paha kyllä, olivat päässeet valtaan. Kunkin piti ottaa vaarin,
ettei pukeutuisi yli säätynsä. Palkollisilta oli kaikki silkki kokonaan
kielletty. Muut saivat käyttää silkkiäkin, kunhan "muoto eli mynsteri
oli säädyn jälkeen". Sakko tämän asetuksen rikkomisesta oli ensi
kerralta 70 hopeatalaria, sitten kaksinkertainen. Kuitenkin suotiin
vielä armonaikaa juhannukseen v. 1665, jotta jo teetetyt luvattomat
vaatteet saisi kuluttaa loppuun.
Samallaisilla säädöksillä koetettiin myös estää ylellisyyttä syömisessä
sekä juomisessa, vaan yhtä turhaan, sillä se kuului aikakauden
omituisiin synteihin. V. 1648 esim. julisti Turun maistraatti kreivi
Brahen kehoituksesta asetuksen häistä sekä muista "olutkesteistä". He
valittivat näet suuren epäjärjestyksen ja väärinkäytöksen päässeen
kaupungissa voimaan, kun alhaiset ja varattomat eivät muka huolineet
olla huonompia kuin rikkaat ja parempisukuiset, vaan valmistivat
pitoihinsa liian monta ruokalajia sekä ylellisesti kalliita juomia.
Säädettiin siis, ettei saisi viettää kihlajaisia millään pidoilla eikä
syömingeillä. Myös oli "sisälle-ajamus" eli yljän tulo taloon häitten
edellisenä päivänä kielletty; samoin julkinen saunankäynti sinä
päivänä. Itse häitten ei pitänyt kestää kuin yhden päivän; seuraavana
päivänä oli ainoastaan lähimpien sukulaisten sekä juhlan "virkamiesten"
(edeskäypien ja kaasojen) lupa tulla pienille rääpiäisille. Hääpidoissa
piti olla vain yhdet syömingit. Pormestarin häissä sai olla 50 paria
kutsuvieraita, "virkamiehet" ja soittokuntakin siihen luettuna; ruokaa
sallittiin yhdeksän lajia, jotka kuitenkin piti kaikki yhdellä kertaa
tuoda sisään; juomia mitä lajia mieli teki ja varat kannattivat.
"kuitenkin kohtuullisesti". Rikkaimmilla kauppiailla sai myös olla
yhdeksän ruokalajia, vaan ainoastaan 40 paria vieraita, eikä muuta
ulkomaan viiniä kuin Ranskan ja Espanjan; varattomilla käsityöläisillä
sekä muilla halvemmilla kaupunkilaisilla ainoastaan 20 paria vieraita,
viisi ruokalajia ja yksistään Suomen olutta juomana. Isännän ja
edeskäypien käskettiin kiirehdyttää syöminkejä niin, että kello 9
illalla pöytä jälleen olisi korjattu ja Jumalaa kiitetty hänen hyvistä
lahjoistansa. Alhaisemmat porvarit ja heidän kaltaisensa eivät saaneet
syödä sokerimakeisia, vaan piti heidän tyytyä muunlaisiin leivoksiin.
Kaason tuli katsoa, että morsian pukimissaan sekä koristeissaan seurasi
säätynsä tapoja; porvarin tytärtä ei ollut lupa koristaa helmivöillä
tai muilla senkaltaisilla, jotka kuuluvat korkeammalle säädylle.
Kaupungin maistraatin piti käydä häissä vierasten lukua tarkastamassa,
ja jokaisen eri säännöksen rikkomisesta tuomittiin 36 nykyistä Suomen
markkaa sakkoa.
Myöhempi kuninkaallinen asetus vuodelta 1664 pani ilon rajat vieläkin
ahtaammalle. Koko kansa jaettiin neljään luokkaan, josta kustakin oli
tarkkaan määrätty, mitä se saisi syödä, mitä juoda, miten itsensä
vaatettaa. Ylimmän luokankaan häissä ei saanut nyt enää olla enemmän
kuin 24 paria vieraita, alimmassa ainoastaan kahdeksan.
Ylimmän luokan hääateriassa sallittiin kaksi "ruoan laitosta", "jos
pöytä on niin pitkä, että yksi vati kummassakin laitoksessa haavallansa
mahtuu pöytään". Kolmannessa luokassa ei saanut olla enempää kuin yksi
"laitos", eikä muita makeisia paitsi leivoksia. Molemmissa ylemmissä
luokissa sallittiin juoda ulkomaan viiniä, etenkin Ranskan ja Espanjan,
mutta renskaa ainoastaan "visusti"; kolmannessa luokassa ainoastaan
olutta, kuitenkin myös ulkomaista, jos mieli teki; alimmassa luokassa
ei muuta kuin kotimaan olutta ja paloviinaa. Ylimmäinen luokka sai
koristaa hääsalia tapeteilla sekä kulta- ja silkkikankailla, niinkuin
myös hopeisella kynttiläkruunulla, jos talossa oli oma, vaan ei ollut
lupa lainata. Toisessa luokassa olivat maalatut kuvat ainoat luvalliset
seinäkoristeet; alemmissa luokissa ei yhtään mitään. Pormestarien ja
raatimiesten häissä sai morsian pukeutua muutamilla timanteilla ja
helminauhoilla koristettuihin silkkivaatteisiin, "kuitenkin siivosti ja
kunniallisesti tehtyihin"; kruunussa olivat muutamat timantit ja helmet
luvalliset. Muilla paremmilla porvareilla piti olla sama puku,
ainoastaan hiukkaa halvempi, "erotukseksi esivallasta". Alhaisemmalla
porvarintyttärellä oli puku verasta, hiukan kultakoristeita, vaan ei
mitään timantteja eikä helmiä. Palkollisten ja heidän vertaistensa
vaatteet piti olla halvemmasta aineesta, eikä suinkaan "jollakulla
uudella tavalla leikatut".
Häävieton aika määrättiin kello 7-12 illalla pyhäpäivinä, kello 12-5
arkina. Morsiamen käynti kerjuulla kiellettiin; köyhissä taloissa oli
kuitenkin lupa hääpäivänä pitää pöydällä pieni malja lahjoja varten.
Ei saatu ruveta "hyppimään" ennenkuin ruoka oli pöydältä korjattu ja
kiitos luettu. Pelimanneille, joita ylimmässä luokassa oli 6, alimmassa
1-2, ei ollut lupaa viskata rahaa, "pyytäen esidantzia".
Samassa asetuksessa oli myös sääntöjä muista kodin juhlallisuuksista.
Ristiäisiä ei saanut viettää pidoilla; ainoastaan kummien piti
olla läsnä. Kaikki lahjat siinä tilaisuudessa kiellettiin,
niin myös nisuleipäin sekä makeisten lähettäminen ympäri kaupunkia
kaikille tuttaville. Lasta ei saanut yli säätynsä koristaa. --
Kirkkoonotettavalla vaimolla ei saanut olla muita seurana kuin kaksi
likimmäistä sukulaista; sen jälkeen ei ollut myöskään lupa lähettää
nisuja ja makeisia ympäri. -- Lapsivuoteessaan makaavan vaimon piti
välttää koreilemista vaatteilla, sängyn uutimilla sekä pöytäliinoilla,
kun naapurit kävivät hänen luonaan varpaisilla. -- Hautajaisissa
kiellettiin se ylellinen tapa, että ruumis kaksi eri kertaa kannettiin
juhlallisella saatolla, ensin kirkkoon, sitten vasta hautaan.
Sanomakelloja ei saanut soittaa muualla kuin kotiseurakunnan kirkossa,
porvarille ei yli puoli tuntia. Ei ollut lupa ylellisesti koristaa
arkkua, eikä myöskään ruumista "knyytingeillä" (pitseillä), kullalla,
hopealla, silkillä, helmillä tai vitjoilla. Ainoastaan maalla, jos oli
kaukaisia hautajaisvieraita, saatiin niille antaa kerran ruokaa sekä
yhdeksi yöksi kortteeria. Ei saanut kutsua vieraita ihmisiä
ruumiinvalvojaisiin, vaan ainoastaan oman talon väkeä; tässäkin
tilaisuudessa oli makeisten ympärilähettäminen kielletty.
Erinäinen konsistorin tekemä sääntö vuodelta 1642 niinikään järjesti
yliopiston rehtorien pidot. Niissä piti tarjottaman kuusi ruokalajia,
paitsi voita, leipää ja siankinkkua; jälkiruokana ei saanut olla mitään
makeisia, ainoastaan juustoa. Juomana piti olla hyvää Suomen olutta ja
lisäksi vähäisen Ranskan viiniä; mutta jos rehtori tahtoi tarjota
Rostockin olutta, niin ei saanut olla viiniä muuten kuin ylhäisempien
tervehdysmaljoja varten. Tarkoin oli myös määrätty, keitä saatiin
kutsua näihin pitoihin, keitä ei; naisille ei ollut se kunnia suotu,
eipä edes professorien rouville.
Paloviina ja tupakka olivat kaksi ylellisyystavaraa, jotka tähän aikaan
alkoivat levitä. Kumpaiseenkin tottuivat ensiksi Suomen soturit
ulkomaan sodissa. Viina kyllä oli jo sata vuotta ennen ollut tuttu
meidän maassamme; mutta sitä käytettiin kauan aikaa ainoastaan harvoin
lääkkeenä tai karaistuksena vaivalloisilla retkillä. Yleisemmäksi se
tuli vasta 17:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, ja sen lopulla
poltettiin sitä jo joka mökissä. Vielä monta vertaa suuremmalla
vauhdilla levisi, niinkuin olemme nähneet, tupakka. Edellisenä vuonna
valitti jo Brahe suuresti tupakan ajattomasta ja ylellisestä
käyttämisestä Suomessa, niin että, pian sanoen, tuskin oli sitä miestä
tai vaimoa, vanhaa tai nuorta, joka ei tupakkaa nuuskisi tai "joisi"
(s.o. polttaisi) sekä varhain että myöhään. "Olisi hyvä", lisää kreivi,
"jos sen maahantuonti kiellettäisiin, niin että se olisi ainoastaan
kaupungeissa, apteekeista, saatavana lääkkeeksi sairaille." Mutta
turhaan koetti esivalta estää tämän tavaran leviämistä, turhaan myös
papit pyysivät rajoittaa sen käytäntöä arkipäiviin. V. 1659 esim. eräs
renki, joka pyhäaamuna, ennen pyhälle ehtoolliselle menoa, oli
"piipullisen juonut", tuomittiin seisomaan koko päivän kirkon ovella.
Vielä v. 1673 talonpojat Tiilikainen ja Huussa Kuopiossa pantiin koko
sunnuntaiksi jalkapuuhun sen vuoksi, että he saarnan aikana olivat
ottaneet hyppysellisen nuuskaa.
Ylellisyydelle ja prameudelle likeistä sukua oli toinen sen aikakauden
heikko puoli, nimittäin ääretön ylpeys. Se ilmeni muun muassa siinä,
etteivät vanhat, esi-isiltä perityt nimet enää kelvanneet, vaan piti
ottaa uudet, koreammat. Aatelin hopeisista ja kultaisista sukunimistä
on jo ollut puhe. Samoinpa tähän aikaan, Suomessa kumminkin, rupesivat
papit häpeämään sulo nimiään ja ottamaan latinaisia tai kreikkalaisia,
jotka muka todistivat miehen suurta oppia. Tähän aikaan syntyi enin osa
meidän herrassäädyssä nykyään niin tavallisista us-päätteisistä nimistä
-- Chydenius (Kytöniemestä) ja Frosterus (Pakkalasta), Lilius (Rainio)
ja Alopaeus (ennen Kettunius, Kettusesta) j.n.e.
Vielä narrimaisemmalta näyttää nyt meidän silmissämme senaikuisten
ihmisten ääretön oman arvon arkuus. Vähä väliä syntyi katkeria riitoja
siitä, kuka juhlasaatoissa tai ovista sisäänmentäessä saisi ensiksi
astua, kuka pöydässä tai kirkossa saada ylimmän sijan. Turun
konsistorin edessä riitelivät kerran etusijasta maisteri Mathesius ja
kappalainen Tavast Pietarsaaresta. He saivat sen päätöksen, että
maisteri tosin on arvokkaampi, mutta koska molemmat ovat kappalaisia,
niin astukoon edeltä ken ensiksi kerkiää. -- V. 1644 tuli kanne
kahdesta porvarinvaimosta, että he Turun kirkossa olivat ylimmäisestä
sijasta riidellessään tyrkkineet ja tukistaneet toisiansa
jumalanpalveluksen aikana; senvuoksi suljettiin kirkko kolmeksi
päiväksi. Eivätpä nuo emännät kuitenkaan olleet käytöksessään vähemmän
siveät kuin paljoa korkeampisukuiset ihmiset. V. 1659 Enesköldin rouva
valitti konsistoriin Liljeholmin rouvasta, että tämä kirkossa kesken
rukousta oli tyrkännyt hänet pois penkistä. Toinen vastasi mielellään
antavansa rouvan siellä istua, vaan sitä hän ei voinut kärsiä, että
rouvan nuori tytärkin pyrki häntä ylemmäksi. -- V. 1675 taas oli
konsistorissa ratkaistavana riita ylemmästä sijasta Siuntion pitäjän
kirkossa valtaneuvos Eerikki Flemingin sekä Turun hovioikeuden
presidentin vapaaherra Ernst Creutzin välillä. Toisinaan herrat
kuitenkin mieluummin ratkaisivat riitansa omalla kädellänsä. Niin
tekivät kerran, niinkuin jo tiedämme, kaksi aatelismiestä, Sass ja
Sabelfana, kesken jumalanpalvelusta Perniön kirkossa; he paljastivat
miekkansa ja rupesivat kaksintaisteluun. Viimein täytyi piispan oikein
julkisella asetuksella säätää "kristillinen penkkijärjestys", joka
tarkoin määräsi kullekin paikkansa.
25. Tyytymättömyys Kristiinan aikana ja kuningattaren luopumus
kruunusta.
Valtionhoitajain aikana alkoi yhä suurempaa tyytymättömyyttä ilmetä
aatelittomien säätyjen parissa. Talonpojat nurisivat katkerasti
karttuvia verojansa ja vielä enemmän vero- ja kruununtalojen myömistä
tai lahjoittamista rälssiksi, jonka kautta niin moni talonpoika joutui
herrojen kovan vallan alle ja josta oli sitä paitsi seurauksena se,
että verokuorma vielä jäljellä oleville talollisille tuli yhä
raskaammaksi. Tähän tyytymättömyyteen sekä vihaan aatelia vastaan
ottivat toisetkin aatelittomat säädyt osaa. Kaikkein rohkeimpana ilmeni
se papistossa, jonka usein kuultiin saarnoissansa moittivan aatelin
menettelyä, jopa hallituksenkin toimia. Osaksi tekivät papit tätä
säälistä paimennettavaansa laumaa kohtaan, jonka luonnollisia
puolustajia he olivat tottuneet olemaan; osaksi oli heillä myös
omakohtaiset vaikuttimet. Heidänkin veronsa, samoinkuin myös porvarien,
olivat enentyneet sen johdosta, että veromaa väheni. Paitsi sitä oli
aatelin vaatimus saada yksin määrätä kirkkoherroja heille kovasti
vastahakoinen. Ja viimein, vaikkei suinkaan vähimmin, olivat he
suutuksissaan aatelin äärettömästä röyhkeydestä. Uusissa, paremmissa
kouluissa olivat papit harjoitelleet opintoja, jotka vetivät vertoja
useimpien aatelisherrojen opille, ja näiden halveksiva kohtelu tuntui
heistä siis sitä kiusallisemmalta.
Kaikki toivoivat kuitenkin asioiden parantuvan, niinpian kuin aatelinen
valtionhoitajahallitus loppuisi ja Kristiina ottaisi valtion ohjat
omiin käsiinsä. Tämä toivottu hetki tuli v. 1644; mutta valtiopäiville
saapuneilta säädyiltä vaadittiin vain enennettyjä veroja. Silloin
talonpojat tuskissaan ottivat tuon kipeän asian julkisesti puheeksi.
Uskaltamatta puuttua lahjoitusmaihin, joita he varmaan arvelivat
mahdottomiksi peruuttaa, pyysivät he, että ainakin ostomaat
lunastettaisiin takaisin. Kuuluupa osa heistä olleen niinkin kiivaita,
että tahtoivat ottaa itse suorittaaksensa lunastuksen, kun se vain
saataisiin aikaan. Tämän ohella he myös vaativat, että tästä lähtien
aatelin talonpojat tasamäärin heidän kanssansa ottaisivat osaa
sotamiehentekoon sekä sotaveroihin. Jälkimäisen vaatimuksen toi
papistokin puolestansa esiin. Mutta aateli, vimmoissaan tästä muka
rohkeudesta, nousi heti vastarintaan. Valtaneuvoskunta riensi
kuningattaren luokse ja anoi säätynsä puolesta, että heidän entiset
etuoikeutensa vahvistettaisiin, vieläpä uusiakin luotaisiin lisäksi.
Toinen lähetyskunta meni sillä aikaa papiston sekä talonpoikien
kokoushuoneisiin ja antoi heille ankaria nuhteita; jälkimäisten
yritystä varsinkin soimattiin ilmikapinaksi. Siihen koko asia
raukenikin; papisto ja talonpoikaissääty olivat ajaneet sitä kumpikin
erikseen, yhteisiin neuvoihin ryhtymättä, ja paitsi sitä oli nyt koko
valtakunta yhtaikaisten Tanskan ja Saksan sotien tähden niin
vaarallisessa tilassa, ettei hetki ollut sopiva keskinäisiin riitoihin.
Kuningatar oli kyllä laupiaasti kuunnellut talonpoikien valituksia,
vaan sanonut rälssimaihin koskemisen mahdottomaksi.
Valtaan päästyänsä Kristiina itse, niinkuin tiedämme, jatkoi rälssiksi
myömistä ja lahjoittamista vielä monin verroin suuremmassa määrässä, ja
hänen mieletön tuhlaavaisuutensa kulutti kruunun varat melkein
tyhjiksi. Suomessa esim. olivat Brahen ensi kertaa ollessa
kenraalikuvernöörinä kruununtulot (tullia lukuunottamattakaan)
riittäneet kaikkiin meidän maamme yhteisiin menoihin (virkamiesten
palkkoihin, sotaväen elatukseen y.m.), vieläpä oli vuotuisesti jäänyt
noin 75,000 talaria yli. Mutta v. 1649 Brahe valitti suurta puutetta,
niin ettei hän tiennyt, mistä ottaa tarpeellisia varoja, ja sanoi tämän
puutteen päivä päivältä tulevan yhä pahemmaksi uusien lahjoitusten,
uusien myöntien vuoksi.
Tämmöinen oli tila, kun säädyt v. 1650 kokoontuivat nuoren
kuningattaren kruunaukseen. Nyt oli viimeinkin pitkän ajan jälkeen
lopullinen rauha saatu; Ruotsin valtakunta seisoi mahtavuutensa
kukkulalla; lujasti toivottiin siis, että nuo hädän ja vaaran aikana
päätetyt raskaat lisäverot saataisiin poistetuiksi. Mutta yleiseksi
hämmästykseksi hallitus kaikellaisilla tekosyillä taas vaati niiden
jatkamista; todellinen syy oli se, että kruunun varat olivat enimmäksi
osaksi tuhlatut. Mutta tästä viimein loppui veronkantajien,
aatelittomien, pitkämielinen kärsivällisyys. "Nyt on äskeisten
rauhanpäätösten kautta", niin nurisivat he, "saatu monta viljavaa,
rikasta maakuntaa lisää ja paitsi sitä useampia miljoonia rahassa, ja
kuitenkin pitäisi muka edelleen maksaa paljon raskaampia veroja kuin
ennen näiden suurten sotien alkua! Mitä voittoa sitten olisi Ruotsin
asukkailla noista niin kunniarikkaiksi kehutuista rauhanpäätöksistä?"
Ihme kyllä, suuttumus ei kääntynyt kuitenkaan itse pääsyyllistä,
kuningatarta, vaan ainoastaan lahjojenottajia, aatelia vastaan.
"Aatelisherrat", niin huudettiin, "ovat syynä maan häviöön; he ovat
anastaneet itselleen melkein kaiken maaomaisuuden, melkein kaikki
kruunun tulot. Ainoa apukeino on se, että myödyt ja lahjoitetut tilat
taas otetaan takaisin kruunun omaksi." -- Papisto lähetti aatelille sen
pilkallisen kysymyksen: "Onko kuningatar kruunattava yksistään tullien,
vai ylimalkaan kruunun tulojen ja maitten omistajaksi?" Aateli vastasi
siihen vain toisella kysymyksellä: "Onko tämä kysymys syntynyt itse
pappien päässä, vai tullut heille talonpoikaissäädystä?" Kaikki kolme
aatelitonta säätyä nyt yksissä neuvoin lähettivät lähetyskunnan
kuningattaren puheille, vaatien verojen vähennystä sekä rälssimaitten
peruuttamista. Vielä lisäksi he tahtoivat, ettei aatelisto yksistään
saisi kruunun virkoja; ettei kukaan saisi laamannin eikä tuomarin
saatavia, ellei hän todella virkaa toimittanut; että kaikki yksityiset
kidutukset sekä vankinapitämiset herrojen kartanoissa kiellettäisiin
y.m. Kristiina vastasi laupiaasti ja sanoi esiintuotujen valitusten
olevan kohtuullisia; ainoastaan rälssitiloista ei pitäisi puhua, sillä
niiden peruutus oli mahdoton.
Keskinäinen viha aatelin sekä aatelittomain säätyin välillä nyt kiihtyi
kiihkeimmilleen. Aatelisherrat uhkasivat kotiin tultuaan kaikella
tavoin kiusata noita uppiniskaisia pappeja ja talonpoikia. Papit
puolestaan kaikissa Tukholman kirkoissa saarnatessansa soimasivat
aatelia, joka silloisena kovana aikana huoleti lihotteli vain
metsäkoiriansa, vaikka heidän kynnystensä edessä ihmisiä kuoli nälkään.
Kaduilla tapahtui yhä kahakoita ja miestappoja riitelevien puolueitten
välillä. Maaseuduilla niinikään syntyi rauhattomuuksia. Suomessa
rälssitalonpojat useissa paikoissa heittivät hovin päivätyöt tekemättä;
Ruotsissakin uhattiin monin seuduin tehdä samaten. Yleinen
keskinäissota näkyi olevan syttymäisillään. Tästä kuitenkin pelästyivät
molempien puolueitten tasaisemmat miehet ja taipuivat sovintoon.
Aatelittomille säädyille suotiin muutamia pieniä myönnytyksiä.
Kuninkaallinen julistus selitti tuon pahennusta nostaneen lauseen:
"ettei kukaan _halpasukuinen_ pääsisi virkoihin"; se muka ei
tarkoittanut ketään rehellisistä vanhemmista laillisessa aviossa
syntynyttä, oli hän aatelia tai ei. Papistolle annettiin etuuskirja,
joka turvasi heidän virkatalonsa sekä saatavansa aatelin ahneudelta;
porvareille suotiin helpoitusta suolatullissa; ja talonpojat
vapautettiin karjaverosta ensi valtiopäiviin saakka. Paitsi sitä lupasi
aateli kohtuudella kohdella alamaisiansa, ja jos joku tämän lupauksen
rikkoi, piti toisten herrojen olla avullisina, jotta hän saatettaisiin
rangaistuksen alaiseksi.
Siten raukeni lahjoitusmaitten peruutus taaskin täksi kertaa. Ihme ei
siis ollut, että tyytymättömyys maaseudulla pysyi entisellään. Kreivi
Brahe kirjoitti seuraavana vuonna Suomesta koettavansa mahdollisuutta
myöten sovitella lahjoitusmaitten herrojen sekä talonpoikien väliä,
mutta sanoi sen olevan varsin vaikeaa. "Talonpoika", sanoi hän, "joka
jo ennenkin oli laiska, on nyt vielä lisäksi tullut vastahakoiseksi ja
uppiniskaiseksi. Sangen usein kuuluu kapinallisia sanoja. Ja muutamat
lainlukijat, voudit sekä pahankuriset papit heitä vain yhä enemmän
kiihdyttävät." Muistakin lähteistä on meillä todistuksia aatelittomien
herrasmiesten katkerasta vihollisuudesta aatelia vastaan tänä aikana.
Lukijat muistanevat, kuinka Cröell kanteissaan Itä-Suomen
hallitusmiehiä vastaan ei suinkaan säästänyt voimakkaita sanoja. Samoin
kirkkoherra Paltheniuksen Sääksmäeltä oli tapana haukkua aatelia
"puolenmarkan junkkareiksi", sekä "sienenpuristajiksi". Ja Janakkalan
kirkkoherraa vastaan nostettiin muun muassa kanne sen johdosta, että
hän oli aatelisia ylimalkaan soimannut "nälkäisiksi täiksi" sekä oman
pitäjänsä herroja erittäin "saatanan joukoksi".
Tästä vihamielisyydestä arveli kuitenkin kaikessa jaloudessaan liian
ylimyshenkinen kreivi Brahe, "ettei siitä ollut pidettävä mitään
lukua". Eikä siitä pidettykään vähintäkään lukua. Kristiina tosin oli
1650 vuoden valtiopäivillä hiukan ollut kallistavinaan korvaansa
aatelittomien säätyjen valituksille, koska hän silloin tarvitsi heiltä
tukea korkeaa aatelia vastaan, jolla oli aikomus vähentää
kuninkaallista valtaa. Mutta kun vaara oli mennyt ohitse, antoi hän nyt
juuri kreiveille vielä lisäetuoikeuksia ja jatkoi tuhlaustaan sekä
talojen lahjoittamista tai myömistä rälssiksi hullummin kuin koskaan
ennen. Nyt viimein vasta aatelittomien säätyjen silmät aukenivat ja
heidän tyytymättömyytensä kääntyi myös itse pääsyyllistä vastaan.
Kristiina puolestaan yhä enemmän kyllästyi oloonsa Ruotsissa. Hän
huomasi, etteivät asiat kauemmin voineet mennä menoansa eikä hän
kyennyt, eikä viitsinytkään käydä muutoksiin käsiksi. Sitä paitsi häntä
halutti päästä eteläisemmille maille, ihanampaan ilmanalaan, opin ja
taiteen pesäpaikkoihin. V. 1654 hän senvuoksi luopui kruunustansa ja
läksi ulkomaille. Voidakseen vapaammin elää katolisissa etelämaissa,
luopui hän siitä uskonnosta, jonka puolustamiseksi hänen jalo isänsä
oli uhrannut henkensä. Hän eli vielä kauan, vaan onnettomana, sillä
hänen levoton mielenlaatunsa ei sallinut hänen missään kauan viihtyä ja
saattoi ihmiset joka paikassa viimein nurjamielisiksi häntä vastaan.
Roomassa hän kuoli 1689.
Viiteselitykset:
[1] Muutamissa luvuissa ulottuu yhtenäisyyden vuoksi tämä kuvaus pari
vuosikymmentä edemmäksikin.
[2] Tähän luettuna kuitenkin myös kustannukset kuninkaan veljen Kaarle
Filipin matkasta, joka juuri siihen aikaan palasi Ruotsiin samaa tietä.
[3] Tätä kurjuutta katsellessamme tulee kuitenkin muistaa, että Suomen
talonpoikien tila, vaikka paljoa pahempi kuin ruotsalaisten, oli
kuitenkin verrattomasti parempi, kuin mitä samaan aikaan oli heidän
säätynsä kohtalona Keski- ja Etelä-Euroopan rikkaissa viljelysmaissa,
missä orjuus oli laillinen eikä hallitus tehnyt mitään rahvaan
suojaksi.
[4] Kuningas tähän aikaan oli joskus niin rahatonna, että hänen kerta,
kun hän eräästä maakartanosta lähetti sanansaattajan Tukholmaan, täytyi
kirjeen loppuun liittää se pyyntö, että linnanisäntä hyväntahtoisesti
maksaisi kirjeentuojan kyydin edestakaisin.
[5] Sillä nimellä mainittiin silloin valtiopäiviä.
[6] Näiden lisäksi on vielä, ihme kyllä, lueteltu talonpoikia
Ruokolahdelta, Säkkijärveltä ja Vehkalahdelta, vaikkeivät ne olleetkaan
eri kihlakuntia, sen sijaan Kymin ja Ahvenanmaan kihlakunnat olivat
jätetyt pois.
[7] Joka arvosana tarkoitti eri kansanluokkaa: kreivejä ja
vapaaherroja, aatelia, sotaväkeä, papistoa, porvareita ja talonpoikia.
[8] Edelliset pidettiin aina kolmen vuoden perästä, jälkimäiset aivan
epämääräisesti.
[9] Sitä vakuutti professori Lagus, joka vielä oli saanut lukea
mainitut pöytäkirjat, ennenkuin ne Turun paloon hukkuivat.
[10] Vertaa Turun ja Hämeenlinnan maaherrojen virkakertomuksia vuodelta
1662, Suomi 1855.
[11] Hollolan kihlakunnan lainlukijan poika, syntynyt Sääksmäellä.
[12] Näyttää tästä melkein -- vaikka valitettavasti asia vielä on
hämärä puuttuvien asiakirjojen tähden -- kuin olisi tässä ilmaantuvaa
suomalaista kansallistuntoa pidetty liiallisena. Se on kuitenkin ainoa
esimerkki tältä vuosisadalta sellaisesta suomalaisuuden pelosta.
[13] Kirkkoherran pojanpoika Karkusta, oli ollut ylioppilaana ensin
Upsalassa, sitten Turussa, tuli maisteriksi ensimäisissä vihkiäisissä,
vaikka ainoastaan armoilla, ei saanut yliopiston notariuksen virkaa
puuttuvan ruotsinkielen taidon tähden, oli sitten alalaamannina
Karjalan lakikunnassa ja kuoli v. 1667.
[14] Pohjanmaan papiston kanssa kuitenkin pidettiin joskus kokouksia
heidän omassa kaukaisessa maakunnassaan.
[15] Konsistorion kartanossa Turussa oli vankihuone, jaettu useampiin
kerroksiin, joista "alinta kuoppaa" pidettiin suurimpana
rangaistuksena.
[16] Tätä Stodiusta olivat Turun suomalaiset porvarit, peläten sitä,
että ruotsalainen Petraeus siihen virkaan tulisi, pyytäneet
kirkkoherraksensa.
[17] Piispa, kun ei osannut suomea, ei voinut suomalaisessa
seurakunnassa saarnata.
[18] Verrattakoon Tammelinuksen riimikronikassa yllämainittu lause
Rothoviuksesta seuraaviin värssyihin hänen jälkeisestään Petraeuksesta:
Ah mun armast' isänmaatan',
sangen suloist' Suomen saarta!
Annoi Jumal' armost' juuri
Doctor Eskel Petraeuxen,
Ruotsis' syndyneen, Suomeen suostuneen.
[19] Suomessa, niinkuin edellisestä luvusta tiedämme, oli kuitenkin
jumalisuus monin paikoin sangen huonolla kannalla.
[20] Messenius oli saanut kasvatuksensa ulkomaalla jesuittakoulussa,
[21] Ståthållaren Erik Hara
red mig värre än en mara.
[22] Nimittäin Viipurin ja Käkisalmen Karjalan. Pohjanmaa sitä vastoin
oli silloin ruotsinpuoleisen Pohjanmaan kanssa yhdistettynä yhteisen
maaherran alle ja erillään Suomesta.
[23] Nimittäin taipaleitten poikki veneitä vetämällä.
[24] Toisessakin kirjeessä valittaa Brahe virkamiesten kelvottomuutta,
jonka hän sanoo olevan semmoisen, ettei sillä vertaa missään muussa
maassa. Myös moittii hän heidän epärehellisyyttänsä. Tässä suhteessa
näkyy kuitenkin jommoinenkin edistys jo ylimalkaan tapahtuneen. Sillä
valtaneuvostossa v. 1640 mainittiin, etteivät virkamiehet ole niin
paljon varkaita kuin juomareita ja vetelyksiä. Ja Brahe itsekin
toisessa kirjeessä sanoo pikemmin suovansa, että he vähäisen
varastaisivat, kun vain samassa olisivat toimeliaat.
[25] Mitä Brahe tässä sanoo Suomen kansan luonteesta, sen säästämme
toiseen lukuun.
[26] Kun Kaarle kuninkaan hallitessa venäläiset käyttivät Ruotsin
ahdinkoa hyväkseen ja ryntäsivät maahan, tarjoutui Brahe heti johtamaan
Suomenmaan puolustusta. Siitä ei tullut mitään, sillä kuningas oli jo
määrännyt toisen päällikön, mutta se oli kuitenkin uusi osoitus hänen
rakkaudestaan Suomea kohtaan.
[27] Meidän aikoinamme olisivat ne, enemmän kuin kolme kertaa
nousseihin eläintarpeitten hintoihin nähden, noin 300,000 markkaa.
[28] Sama laitos kuin Kajaanin läänissä oli myös varmaankin Pielisessä;
mutta epätietoista on, oliko se savonpuolisessakin osassa voimassa.
Muuten asutti Brahe Pieliseen mustalaisiakin (n. 130 henkeä)
autiotiloille, sillä ehdolla että he lakkaisivat kiertelemästä ja että
miehet rupeaisivat hänen nostoväkeensä.
[29] Se rakennettiin sitten jälleen, mutta eli kituvaista elämää. siksi
kunnes se läänitysten peruutuksen aikana aivan hävisi.
[30] Tästä kahakasta, johon ylioppilaatkin sekaantuivat, tulee toisessa
luvussa vielä enemmän puhetta.
[31] Ettei Gezeliuskaan ylimalkaan yksipuolisesti suosinut omia
kansalaisiansa, ruotsalaisia, näkyy toisesta kirjeestä, jossa hän
arvelee haitalliseksi, jos parempiin pappisvirkoihin Suomessa
asetettaisiin ruotsalaisia, sillä sen kautta laimentuisi maan omien
lasten halu tieteellisiin harjoituksiin. Vuosisadan lopulla olivatkin
jo useimmat virat yliopistossa suomalaisten käsissä.
[32] Salve, Fennorum gens, o fortissima, salve,
Eccipe qui Gothicis venit huc novus hospes ab oris --
Non hospes tamen usque vagus -- patriota futurus,
-- -- Gothus licet ortu, sim modo Fennus.
[33] Siis kuitenkin sitä sukua, josta ei nyt Suomessa tiedetä mitään.
[34] Saimaan nimeä ei siihen aikaan näy käytetyn.
[35] Ennen häntä oli kuitenkin, paitsi jo ennen mainitussa Olaus
Magnuksen teoksessa 1500-luvulla, ollut myös muutamia lyhyempiä
lausuntoja meidän maastamme ruotsalaisen A. Buraeuksen kirjassa Orbis
arctoi descriptio (Kertomus Pohjoismaailmasta) v. 1631. Buraeus sanoo
Suomen olevan rikkaan viljasta, karjasta, hevosista sekä kaloista.
Erittäin mainitsee hän kapahau'it, joita suurin määrin vietiin ulos
maasta. Asukkaita on myös kylliksi, jotka puhuvat Skandinavian kaikista
kielistä eroavaa kieltä. Suomen maakuntia luetellessaan puhuu hän
sitten Rautalammin rautamudasta sekä Laatokan ja Lapveden hylkeistä.
Karjala, jatkaa hän, ulottui ennen muinoin Nevajoesta, Sermaksin
joesta, Äänisjärvestä sekä Valkeaanmereen laskevasta Pimsijoesta idässä
Kymijokeen ja Päijänteeseen. Nimestä näkyy, että asukkaat vanhastaan
olivat karjanhoitajia. Käkisalmen läänissä Laatokan rannikot ovat hyvin
viljeltyjä, mutta pohjois-osa on niin täynnä soita, että ainoastaan
vaarain kukkuloita saattaa viljellä, josta syystä asukkaat enimmiten
elättävätkin itseään metsästyksellä sekä kalanpyynnillä. Kitelän
rubiineja Buraeuskin jo tunsi. -- Sama mies oli myös v. 1626 sepittänyt
ensimäiset johonkin määrin luotettavat kartat koko Skandinaviasta ja
Suomesta. Niitä ei kuitenkaan siihen aikaan saatu yleisesti ostaa, kun
pelättiin vihollisille sen kautta voivan tulla apua
päällekarkauksissaan.
[36] Ensimäiseksi depositoriksi tahtoi konsistori ensin määrätä erään
ruotsalaisen ylioppilaan, mutta Brahe käski ottaa Elias Jämseniuksen
(Jämsäläisen), koska hän oli oman maan poika.
[37] Nämät sanat ovat pöytäkirjassa suomeksi, todistaen että
suomalaisista paikkakunnista tulleet ylioppilaat viljelivät omaa
äidinkieltänsä.
[38] Mainituista vapaaherrakunnista eivät kuitenkaan kaikki olleet
varustetut kaikilla vapaaherralle kuuluvilla etuoikeuksilla, vaan
olivat ainoastaan n.s. nimellisiä vapaaherrakuntia.
[39] Luvussa Helsingin herrainpäivistä.
[40] Kovin suuria eivät silloin kuitenkaan suuretkaan laivat olleet. Ne
olivat ylimalkaan ainoastaan nykyisten korvettien kokoiset; suurimmalla
oli 60-70 tykkiä.
[41] Sitten kun Nevanlinna oli syntynyt eivät käkisalmelaiset
kuitenkaan enää käyneet sitä kauempana kaupalla.
[42] Turkuun ainoastaan suomenpuoliset pohjalaiset, Tukholmaan kaikki.
[43] Markan arvo aleni alenemistaan, se oli Kustaa Aadolfin ja
Kristiinan aikoina noin 90 penniä nykyistä Suomen rahaa.
[44] Tämä kuvaus, milloin siihen ei ole todisteita senaikuisista
lähteistä saatavana, on tehty monin paikoin ylimaassa vielä paljoa
myöhemmin tiettävästi olleitten olojen mukaan.
[45] Vuosisadan loppupuolella tuli kaappeja käytäntöön.