Kauppa, laivaliike ja teollisuus Ruotsissa sekä Suomessa olivat Kustaa
Aadolfin hallituksen alkaessa aivan rappiolla; Kustaa Vaasan toimesta
alkanut vaurastus oli seuraavien kuninkaitten aikana jälleen kokonaan
rauennut. Itse pääkaupunkikaan ei voinut vetää vertoja edes Viron- ja
Liivinmaan kauppakeskuksille. V. 1624 maksoi Tukholma suostuntaveroa
6,000 talaria, mutta Rääveli 10,000, Riika 25,000! Vielä pienemmät,
huonommat olivat tietysti meidän maamme kaupungit. Kaikkein parhaimmat
niistä, Turku ja Viipuri, maksoivat yllämainittuna vuonna kruunulle
edellinen 2,090 talaria, jälkimäinen 1,425. V. 1626 tuotti meritulli
Turun, Viipurin sekä Helsingin kaupungeissa, ainoat meidän maassa,
joille ulkomaan kauppa oli sallittu, yhteensä ainoastaan 6,000 talaria,
mikä oli vain 18:s osa Ruotsin vallan yleisistä tullituloista ja puolet
niistä, mitkä tulivat yksin Räävelistä. Omia laivoja ei ollut edes
Tukholmallakaan. Maan tavarat tavallisesti vietiin ulos, ulkomaan
tavarat tuotiin maahan ulkomaalaisissa aluksissa, enimmiten
hollantilaisissa. Hyvin monella Ruotsin ja Suomen porvarilla ei ollut
edes omia varoja liikkeeseensä panna; he pitivät kauppaa ulkomailta
saaduilla lainarahoilla, ja olivat siis oikeastaan vain ulkomaalaisten
puotirenkejä.
Syyt tähän kaupunkien huonoon tilaan olivat useampaa laatua.
Pääsyyksi väitti Aksel Oxenstjerna sitä, että porvarit tahtoivat
heti ruveta elämään komeasti ja prameasti, ennenkuin heidän liikkeensä
olisi kannattanut semmoista elämää. Myös valitettiin, etteivät
porvarit kasvattaneet poikiaan ammattiinsa, vaan antoivat heidän
joutilaisuudessa rentustella taikka myös pyrkiä kruunun virkoihin.
Hallitus niinikään monasti veti pois rikkaita, toimellisia kauppiaita
sekä tehtailijoita luonnollisesta piiristänsä siten, että se koroitti
heidät aatelissäätyyn; silloin he näet hylkäsivät liikkeensä ja ostivat
itselleen maakartanoita, joilla elivät herroiksi. Työ oli ylimalkaan
liian halvassa arvossa. Ruotsin mahtavuus 17:nnellä vuosisadalla ei sen
halpaa arvoa suinkaan koroittanut; päinvastoin aleni se, silloisten
voitollisten sotien kautta vielä halvemmaksi. Sotamaine tuli ainoaksi
halutuksi maineeksi; paitsi sitä oli soturin tie rikkauteen, ryöstön
kautta, paljoa joutuisampi ja hupaisempi, kuin rahojen kokoaminen
äyrittäin otsan hiessä. Se teki, että moni porvarinpoika vaihtoi isänsä
kyynärpuun tahi neulan miekkaan.
Muutenkin olivat nuo alinomaiset sodat monella tavalla haitallisia
kaupunkien liikkeelle. Välistä, kun laivat juuri paraikaa olivat
valmiina lähtemään satamasta, tuli kruunulta käsky, että niillä piti
kuljettaa sotaväkeä sinne tai tänne: ruumaan jo ladottu lasti täytyi
silloin jälleen purkaa rannalle, suureksi vahingoksi kauppiaalle. Sen
ohessa myös sota suuresti enensi verokuormaa. Erittäin rasittavaksi ja
liikkeelle haitalliseksi tuli v. 1622 keksitty "_pikkutulli_", joka oli
suoritettava maalta kaupunkiin tuoduista tavaroista. Otettiinpa tullia
niistäkin viljoista sekä muista tavaroista, jotka rahvas toi
kaupungissa asuvalle voudille kruununverojensa maksuksi! Tullittoman
tavaran tuonnin estämiseksi rakennettiin joka kaupungin ympäri
kahdeksan kyynärää korkea hakuli-aitaus, jonka portit pidettiin lukossa
aamulla kello 4:ään kesällä, kello 6:teen talvella. Päivällä oli siellä
tullimiehiä vahtimassa. Tämä tulli, ennenkuin siihen totuttiin, nosti
suurta tyytymättömyyttä, koska se esti niin pahasti kaikkea liikettä ja
hankaluutti ruokatavarain saantia. Ruotsissa liehahti useammissa
paikoissa pieniä kapinoita; tullimiehiä haukuttiin ja piestiin;
aituukset revittiin maahan. Suomessa ei ollut kuitenkaan tämmöisestä
vastarinnasta tietoa.
Kustaa Aadolf koetti ahkerasti ja innokkaasti kohottaa kauppaa ja
teollisuutta sen kurjasta tilasta. Valitettavasti olivat useimmat hänen
käyttämänsä apukeinot pikemmin haitaksi ja vahingoksi. Hän luuli näet
asetuksilla kaikin puolin määrätyn järjestyksen kaupan perusehdoksi.
Kauppaa ei pitänyt saada harjoittaa missään muualla, kuin kaupungeissa.
Kaikkia maakauppiaita vainottiin niin paljon kuin mahdollista.
Ainoastaan Käkisalmen läänin talonpoikien suhteen tehtiin poikkeus,
koska muka maanviljelys siellä oli vähän antava. Eivät porvarit
itsekään saaneet käydä maakylissä talonpoikien tavaroita ostamassa;
rahvaan piti ne tuoda kaupunkiin määrättynä toripäivänä, lauvantaina.
Ainoa poikkeus oli se, kun muutamin paikoin kaupungeista kaukaisemmissa
seuduissa joku kerta vuodessa pidettiin markkinoita kirkonkylässä.
Muutamissa tämmöisissä kaukaisemmissa paikoissa oli sitä paitsi
jonkunlaisia pieniä kauppaloita, joissa lähimmän kaupungin porvarit
saivat ostaa niinikään lauvantaina tuodut maatavarat. Jokaisella
kaupungilla muuten oli määrätyt pitäjänsä, joiden kanssa se piti
kauppaa, eikä ylimalkaan sallittu toisen kaupungin porvarien siihen
sekaantua. Rantalaistalonpoikien kauppa oli kuitenkin vähemmän ahtaissa
siteissä. Etelärannan asukkaat saivat omilla aluksillaan viedä
ruokatavaraa sekä polttopuita Rääveliin ja tuoda sieltä viljaa sekä
suoloja. Ahvenanmaalaisilla sekä muilla Varsinais-Suomen rantalaisilla
oli lupa samaten viedä ruoka-aineita Tukholmaan.
Kaikilla kaupungeillakaan ei ollut yhtä laajaa kauppaoikeutta.
Useimmilta kiellettiin purjehtiminen ulkomaille sekä ylimalkaan kaikki
kauppa ulkomaalaisten kanssa. Tämä oikeus, n.s. _tapulioikeus_, suotiin
ainoastaan muutamille harvoille, jotka hallituksen mielestä olivat
siihen erittäin soveliailla paikoilla ja joita tahdottiin tällä keinoin
saada kasvamaan yli muiden. Erittäin suosittiin näin Tukholmaa.
Suomessa oli täysi ulkomaankaupan oikeus ainoastaan Turulla, Viipurilla
sekä Helsingillä (alussa Porvoolla). Käkisalmi sai ainoastaan omilla
laivoillaan harjoittaa kauppaa Saksan kanssa.[41] Porilla, Raumalla
sekä Uudellakaupungilla niinikään oli lupa omilla laivoillaan purjehtia
ulkomaille; mutta ne eivät saaneet viedä ulos muuta kuin puuastioita,
joita molempien jälkimäisten ympäristössä kosolta valmistettiin.
Kaikkien muitten tavaroiden, erittäin ruoka-aineitten vienti maasta oli
niiltä ankarasti kielletty; samoin he eivät paluumatkallaan saaneet
tuoda muuta kuin suoloja. Tätä rajoitettua oikeutta käytti erittäin
Uusikaupunki suurella voitolla hyväkseen. Kun ruuma oli jo täynnä
puuastioita, kertoo Wexionius, ladottiin kannellekin vielä pyttyjä,
korvoja sekä sankoja aina puoliväliin maston korkeutta myöten ja
kiinnitettiin siihen konstikkaasti köysillä. Vastaantulijan silmissä
näytti siis kauempaa nähden tuommoinen Uudenkaupungin laiva ikäänkuin
uivalta vuorelta. Eikä tarvinnut näissä aluksissa uppoamista pelätä,
koska lastissa oli niin paljon onteloita. Tullimiehet kuitenkin
valittivat, että nuo ontelot pohjanpuolisissa astioissa vallan usein
sisälsivät muutakin paitsi ilmaa, nimittäin voita tai muita hyviä
ruoka-aineita. Tämän johdosta olikin koko ulkomaalle purjehtimislupa
yhteen aikaan peruutettu. Kaikilla Etelä-Suomen porvareilla oli muuten
oikeus käydä kauppaa Inkerissä, Virossa sekä Liivinmaalla, vaan ei
Ruotsissa muualla kuin yksistään Tukholmassa. Ruotsin kaikkien
eteläisten rantakaupunkien porvarit saivat puolestaan estämättä käydä
Suomessakin. Vielä enemmän rajoitettu kauppaoikeus oli pohjalaisilla;
he eivät saaneet viedä tavaroitansa mihinkään muualle kuin Tukholmaan
taikka Turkuun.[42] Nämät monet ahtaat säännöt nostivat yhtä suurta
vastahakoisuutta kuin pikkutullikin; valtiopäivillä toivat porvarit
kauan aikaa joka kerta esiin valituksiansa. Mutta Kustaa Aadolf heille
vain vastasi kauppasäännön kyllä olevan hyvän ja terveellisen; vika
vain oli muka porvareissa, jotka eivät sen hyötyä ymmärtäneet.
Tukholmalle se olikin epäilemättä eduksi, sillä se imi melkein koko
maan mehun itseensä; se kasvoi ja paisui oikein silminnähtävästi. Mutta
ne kaupungit, joilta ulkomaan kauppa oli kielletty, menettivät senkin
vähän liikkeen, mikä heillä ennen oli ollut. V. 1659 esim. Pori, joka
ei voinut käyttää sille suotua rajoitettua oikeutta siitä
luonnollisesta syystä, ettei sen ympäristöllä tehty mitään puuastioita,
valitti nyt peräti köyhtyneensä, vaikka se ennen oli ollut varakas. V.
1662 niinikään mainitsi Uudenmaan maaherra Porvoon joutuneen kiellon
kautta semmoiseen köyhyyteen, että harvalla porvarilla edes oli leipää.
Muutamien vuosikymmenien perästä kuitenkin valitukset valtiopäivillä
lakkasivat; porvariparat olivat nähneet, ettei niistä ollut apua ja
tottuivat ahtaaseen tilaansa, niinkuin vankikin viimein kahleisiinsa.
-- Aivan vapaa ei ollut kauppa edes noissa etuoikeutetuissa
merikaupungeissakaan, vaan oli määrätty, että ulkomaan laivat saisivat
viipyä niissä enintänsä 6-8 viikkoa. Niiden kuluttua täytyi lähteä
pois, vaikkei olisikaan vielä saatu koko lastia myödyksi taikka toista
sijaan. -- Suureksi haitaksi oli myös se, että tullitaksaa pidettiin
salassa ja mielivaltaisesti muuteltiin; jopa välistä yhtäkkiä jonkun
tavaran, useimmiten viljan, vienti maasta kokonaan kiellettiin. Vaikea
olisi sen, joka jonkun maan kaupan olisi tahtonut väkisin kuristaa,
ollut keksiä enemmän ahdistavia säädöksiä ja kuitenkin olivat ne kaikki
tehdyt sulasta hyvänsuonnista, paraimmalla tarkoituksella!
Melkein yhtä vahingollinen oli toinenkin keino, jolla Kustaa Aadolf
pyysi "auttaa" valtakuntansa huonoa kauppaliikettä. Tämä keino oli
suurten kauppayhtiöiden perustaminen, joille annettiin yksinomainen
etuoikeus kaupitella jotain määrättyä tavaraa, esim. tupakkaa, taikka
myös välittää kaikkea kauppaa jonkun määrätyn maan kanssa, esim. Intian
kauppayhtiö. Nämä yhtiöt, joiden pesäpaikaksi myös Tukholma tehtiin,
estivät vielä enemmän muiden kaupunkien liikettä. Paitsi sitä ne,
niinkuin kaikki luonnottomat hankkeet, eivät edes tuottaneet suurta
etua itse osakkaillensa: Vaikka ne saivatkin suuria raha-avustuksia
kruunulta, kituivat ne kitumistaan ja osaksi hävisivät.
Aksel Oxenstjerna oikeastaan oli vapaamielinen kauppa- ja
teollisuus-asioissa, niinkuin muissakin suhteissa. Päästyänsä valtaan
helpoitti hän hiukan siis sekä kauppasääntöä että myös ammattipakkoa.
Mutta suurta muutosta ei hän kuitenkaan voinut saada aikaan. Olihan
kauppasääntökin rakkaan kuningasvainajan tekemä, jonka kaikkia
säädöksiä, niin paljon kuin mahdollista, pidettiin pyhinä. Paitsi sitä
seisoi Oxenstjerna vapaamielisyydessään jokseenkin yksin; se oli vasten
aikakauden yleistä henkeä. Suomen pienten kaupunkien edusmiehetkin
valtiopäivillä esim. hyvin usein, samaan hengenvetoon kuin he
rukoilivat itselleen enemmän vapautta, kuitenkin myös pyysivät, että
heidän lähimmät naapurikaupunkinsa pantaisiin vielä ahtaammalle taikka
kokonaan hävitettäisiin, koska ne muka heille olivat haitaksi!
Ylimalkaan pysyi siis kauppa-asetus voimassansa: niin myös annettiin
yhä edelleen yksinoikeuksia yksityisille kauppayhtiöille. Syntyipä
juuri tällä ajalla v. 1648 se yksinoikeutettu yhtiö, joka meidän maalle
teki suurimman vahingon. Kaikki tervakauppa näet tuli nyt Tukholmaan
perustetun _tervayhtiön_ käsiin. Se sai yksinomaisen oikeuden
viedä ulkomaille kaiken tervan sekä pien koko Suomesta sekä
ruotsinpuoliseltakin rannikolta Tukholman pohjoispuolelta. Suomen
kauppiaat, jotka välittivät yhtiölle tervakaupan, sekä Suomen
talonpojat, jotka möivät tervat rantakaupunkeihinsa, olivat siis
kokonaan tämän yhtiön armoilla. Etuuskirjassa oli tosin määrätty, miten
paljon sen tulisi tynnyriltä maksaa; mutta sitä määräystä tietysti oli
mahdoton panna toimeen. Suurta apua ei myös ollut siitä, että muutamien
vuosien perästä, Suomen kauppiaitten surkeitten valitusvirsien tähden,
annettiin Viipurille, Turulle sekä Helsingille lupa määrätyllä summalla
ruveta yhtiön osakkaiksi. Suomen porvareilta ei näet niin suuria summia
kerrallaan liiennyt panna yhteen asiaan.
Muutamat hyvät säädökset kaupan suhteen tulivat kuitenkin tehdyiksi
holhoojahallituksen aikana. Aatelin tullinvapaus, niinkuin jo tiedämme,
poistettiin. Väkinäiset laivojen anastukset sotaväen kuljetusta varten
lakkasivat; niin myös mielivaltaiset, ennen arvaamattomat ulosviennin
kiellot. Julkinen, vakinainen tullitaksa määrättiin vientitavaroiden
suhteen. Yleiset vakinaiset mitat ja painot säädettiin koko
valtakunnalle entisten eri paikkakunnissa vaihtelevien sijaan.
Rahalaitos saatiin myös vakinaisemmalle kannalle. Kaupunkien
kruununverot huojennettiin ja niille suotiin kaikenlaisia uusia etuja,
niinkuin maatiluksia sekä osa pikkutullista. Omien laivojen
rakentamisen edistämiseksi myönnettiin suuri tullinhuojennus
semmoisissa aluksissa tuoduille tavaroille, niin että, jos tavaratkin
olivat oman maan miehen, ainoastaan neljäs osa otettiin siitä, mikä
ulkomaalaiselta. Tämän asetuksen nojalla karttui sitten laivojen luku
melkoisesti sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta varsin vähän ahtaitten
kauppasääntöjen tähden Suomi sittenkään hyötyi valtakunnan
vaurastuvasta kauppaliikkeestä. V. 1673 oli tosin meritulli Suomessa
noin viidenkymmenen vuoden kuluessa karttunut kolmenkertaiseksi (v.
1626 6,000 talaria, v. 1673 n. 16,400). Mutta mitäs se oli Ruotsin
edistymisen rinnalla, kun Ruotsin ja Suomen tulli yhteensä jo v. 1662
oli tehnyt toista miljonaa.
Maamme parhaana vientitavarana eivät olleet vielä silloin, niinkuin
tätä nykyä, lankut ja laudat. Ei ollut vielä maassamme vesisahoja,
puhumattakaan tietysti höyrysahoista; se vähä, mitä lankkuja ja lautoja
valmistettiin, halkaistiin ja tasoitettiin kirveellä. V. 1637 esim.
vietiin maasta 258 tolttia, v. 1640 ainoastaan 87 t. (tätä nykyä 2-3
miljoonaan t.). Sitä vastoin olivat terva ja piki hyvin tärkeitä
kauppa-aineita. Vielä tärkeämpi oli vilja, jota kauppiaat suurin määrin
saivat aateliskartanoiden isänniltä ja möivät välistä sangen kaukaisiin
maihin. V. 1631 esim. kulki Juutinrauman kautta koko 38,289 tynn.
Suomen viljaa, enimmäksi osaksi rukiita. V. 1637 vietiin kuitenkin
vähemmän, nimittäin ei täyttä 28,000 tynn., monta kertaa vielä
vähemmän, niin että keskimäärä vv. 1627-32 oli ainoastaan 18,500.
Tervaa meni ulkomaille v. 1637 melkein 40,000 tynn., kolme vuotta
myöhemmin melkein 46,000, pikeä samoina vuosina n. 5,000 ja 1,000
tynnyriä. -- Tärkeitä vientitavaroita olivat silloin nahat ja tali;
voitakin meni silloin jonkun verran muille maille, varsinkin Ruotsiin.
Metsästä saadut turkikset olivat haluttua tavaraa; v. 1637 vietiin
maasta noin 90,000 oravannahkaa sekä muun muassa myös muutamia
majavankin nahkoja. Suurin määrin ostivat ulkomaalaiset myös suola- ja
kapakaloja, erittäinkin haukia, joita tavaroita sekä voita Suomen
kolmella merikaupungilla oli enemmän myödä kuin Tukholmallakaan, vaikka
tämä viimeksimainittu imi kaikki Pohjanlahden rannikkojen tuotteet.
Merellistäkin on mainittu meidän maamme silloisten tärkeiden
vientitavaroiden joukossa. Yllämainitut luvut eivät kuitenkaan vielä
osoita Suomen vientikaupan todellista määrää; sillä koska suuren osan
meidän maamme tavaroista täytyi mennä Tukholman kautta, ja hyvin paljon
myös myötiin Riikaan tai Rääveliin, niin olivat luultavasti todelliset
summat toista vertaa suuremmat.
Ulkomaalta tuodut tavarat sekä määräänsä että laatuunsa nähden erosivat
niinikään suuresti nykyisistä oloista. Viljaa, joka nyt hyvinäkin
vuosina tavallisesti vie eninten rahaa maasta, meni siihen aikaan,
niinkuin näimme, päinvastoin Suomesta ulkomaille. Sitä lähinnä ovat nyt
meille kalleimmat kahvi ja sokeri; niistä oli siihen aikaan edellinen
vielä tuiki tuntematon, jälkimäistä tuotiin silloin sangen vähän, ei
likimain tuhannetta osaakaan nykyisestä määrästä. Tärkein tuontitavara
oli suola; siihen meni noin 1/3 kaikista ulkomaan tavaroista
maksetuista rahoista. Sittenkin oli suolan tuonti vielä sangen
vähäinen, noin 15,000 tynnyriä vuodessa suoraan ulkomaalta; ja jos
paneekin toisen verran lisäksi Tukholman sekä Riian ja Räävelin kautta
tulleiden suolojen osaksi, niin ei se nouse kuitenkaan vielä
viidenteentoista osaan nykyisestä. Sitä vastoin tuotiin paljon enemmän
ryytejä ruoan höysteeksi, samoin myös kaikellaista hilloa ynnä muita
pöydän ylellisyyteen kuuluvia aineita,esim. v. 1637 inkiväärihilloa 297
tynnyriä, pähkinähilloa 24 tynn. -- Rommista ja konjakista, joita me
nyt niin suurin määrin ostamme ulkoa, ei silloin vielä tiedetty mitään.
Mutta viiniä tuotiin melko paljon. Enimmät viinit tulivat Ranskasta,
sitä lähinnä Espanjasta. Saksasta ostettiin niitä varsin vähän, mutta
sitä runsaammin olutta, varsinkin Rostockista ja Lybeckistä. Myöskin
paloviinaa tuotiin silloin ulkomaalta pieni määrä, luultavasti enin osa
siitä, mitä juotiin. Tupakan tuonti oli vasta alulla, mutta karttui
vuosi vuodelta erinomaisella nopeudella. V. 1637 oli sitä vasta tullut
Suomeen 2,000 naulaa sekä 414 tusinaa piippuja; mutta v. 1640 olivat
luvut jo 5,500 ja 1,300! Kankaihin meni silloinkin, niinkuin vielä
nytkin, suuria summia ulkomaille. Varsinkin tuotiin verkaa, mutta myös
silkkikankaita, vähemmässä määrässä kultaisia ja hopeisia nappeja,
nyörejä ja päärmeitä. Kirjojen tuonnista ennen yliopiston perustamista
saattoi tuskin puhuakaan, eikä se perästäpäinkään ollut kovin suuri.
Tuontikaupankin suhteen pitää muuten muistaa, että ainakin toinen verta
kaikkia tavaroita, kuin mitä tullisummat näyttävät, mahtoi tulla
Tukholman kautta.
Ylimalkaan täytyy meidän, paha kyllä, myöntää, että Suomen vientikauppa
verrattuna tuontikauppaan ei ole enää niin edullinen kuin kaksisataa
vuotta takaperin. Ulkomaan tavaroiden tarve on äärettömästi enentynyt,
mutta sen sijaan, että muutamia uusia vientitavaroita on tullut lisään,
muutamien vanhojen määrä karttunut, kuitenkin useimmat vallan tärkeät
ovat menneet suuresti alaspäin, jopa kokonaan lakanneet. Sitä vastoin
on nyt laivakulku edullisemmalla kannalla. Silloin oli Suomella
ainoastaan vähän omia laivoja; kaupanvälittäjinä olivat melkein
yksistään ulkomaan laivat. Enimmin kävi täällä hollantilaisia, sitä
lähinnä saksalaisia; englantilaisia laivoja nähtiin vielä kovin vähän.
Teollisuutta ja käsityötä koetettiin myös johtaa yhtä ankarilla,
monasti pahoin ahdistavilla asetuksilla. Käsityöläiset olivat jaettuina
toisistaan jyrkästi erotettuihin _ammattikuntiin_ (ruotsiksi "skrån").
Maalla ei saanut kukaan käsityöläinen asua lähempänä kuin useamman
peninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Etäämpänäkin asuville, jos
suinkin mahdollista, määrättiin joku kauppala asunnoksi. Jolleivät he
totelleet, kuljetettiin heidät sinne väkisin, tai myös kirjoitettiin
sotamiehiksi. Kaupungeissa oli kovasti kielletty, ettei käsityöläinen
saisi kauppaa harjoittaa eikä kauppias käsitöitä; ei myöskään kukaan
useampia käsitöitä, samoinkuin suuremmissa kaupungeissa eri
kauppalajitkin olivat tarkasti eroitetut toisistansa.
Tehdasteollisuus muuten oli silloin vielä aivan alullansa Suomessa.
Ojamon vuoresta oli pitkän väliajan jälkeen taas v. 1615 ruvettu rautaa
särkemään. Malmi vietiin v. 1616 perustettuun Mustion ruukkiin.
Molempia käytti ensialussa kruunu itse; mutta kun se ei kannattanut,
annettiin ne vuokralle rikkaalle Turun porvarille Jaakko Wollelle.
Lähiseudun talonpojille nämät laitokset olivat vain uutena rasituksena;
sillä heitä pakoitettiin maksuttomaan päivätyöhön, malmin sekä sysien
kuljettamiseen. Brahen aikana sitten, niinkuin hän sanoi, "rupesi
metallivuoria täällä vähän ilmaantumaan". Pinjaisten rautaruukki
perustettiin v. 1642, Fiskars v. 1649. Porkkalassa koetettiin kaivaa
esille vaskisuonta, mutta hylättiin se heti jälleen. Suomi sai nyt oman
vuorimestarinsa, ja vuorityötä koskevia asetuksia suomennettiin.
Ruotsin runsaaseen vuorityöhön verraten oli kuitenkin tämä kaikki
vallan mitätöntä. Rautalammin rautamudasta oli jo hiukan tietoa; mutta
ylimalkaan ei Suomen itäisen puoliskon järvimalmia vielä ollenkaan
käytetty tehtaissa. Laatokan puoliset vaskikaivannot olivat vielä
tuntemattomia. Kemiön pitäjässä, niinkuin tiedämme, murrettiin
marmoria. Sitä paitsi oli vielä ruutitehdas olemassa Viipurissa, ja
salpietaria, ruudin tekoa varten, valmistettiin myös yhteen aikaan
tehtaissa. Mutta sitten se jäi kokonaan talonpoikien kotityöksi.
Kotiteollisuutta olikin ylimalkaan melkein kokonaan se vähäinen
teollisuus, mitä maassamme harjoitettiin. Ei ollut vesisahoja, vaan
talonpojat halkaisivat kirveillään pölkyt ja hakkailivat sitten lankut
sileiksi. Ei ollut kangastehtaita, vaikka liinakangasten kutominen
yksityisten kankurien kodissa tähän aikaan rupesi leviämään hallituksen
erinäisestä kehoituksesta. Samoin pani hallitus nyt myös karduani- ja
säämiskänahan valmistuksen alkuun Ruotsissa sekä Suomessa. Ylimalkaan
oli kuitenkin käsitöittenkin taito meidän maassamme vielä kovin
kurjalla kannalla. Kattotiilet Turun tuomiokirkkoa varten täytyi esim.
v. 1635 tuottaa Hollannista; samoin mainitaan kerta kivenlaskijoita
tuoduksi Turun katuja varten Lybeckistä. Enimmiten vietiin raaka-aineet
ulos maasta ja ostettiin sitten, ulkomaalla tehtyinä valmisteina,
monenkertaisesta hinnasta takaisin. Viipurista on v. 1637 mainittu,
että sieltä lähetettiin Saksaan vanhoja hopea- ja tina-astioita
korjattaviksi, lankaa kankaiksi kudottavaksi sekä Venäjän sarkaa
värjättäväksi. Myös Brahekin valitti, etteivät suomalaiset huoli oppia
mitään käsitöitä, vaikka he niihin enemmän kuin moni muu kansa ovat
soveliaita.
Käytännössä olevat rahat Ruotsissa ja Suomessa olivat kultaisia,
hopeisia sekä vaskisia. Kultarahat olivat kaikki ulkomaalaisia, m.m.
unkarilaisiakin. Hopeaa oli _hopeariksi_ (5 markkaa 70 penniä nykyistä
rahaamme). Paitsi sitä luettiin myös tavaroiden hinnat
_markoittain_.[43] Markassa oli 8 äyriä, äyrissä 3 aurtuata, aurtuassa
8 penninkiä. Neljä markkaa oli yksi talari hopearahaa (eroitettava
hopeariksistä). Vaskiset rahat, joita ruvettiin Kustaa Aadolfin aikana
lyömään, olivat äärettömän suuria neliskulmaisia möhkäleitä (plootuja),
joita niiden raskauden tähden oli vallan vaikea kuljettaa ja jotka
siinäkin suhteessa olivat hankalat, etteivät ulkomaalaiset tahtoneet
niitä vastaanottaa.