Näissä kertomuksissa on jo ollut puhe useista etevistä Suomenmaan
aatelisherroista Kustaa Aadolfin sekä Kristiinan aikoina. Me olemme
likemmin tutustuneet Kustaa Horniin sekä useihin muihin sotureihin,
niin myös Juhana Kurckiin. Näiden lisäksi tulee vielä kahden miehen
elämäkerrat, joista toinen hyvinkin oli yllämainittujen vertainen,
toinen, jos kohta vähemmän ansiokas, kuitenkin antaa sangen valaisevan
kuvan sen ajan aateliston elosta ja olosta.
Mainion marski Klaus Flemingin suku, niinkuin me tiedämme, oli loppunut
hänen onnettomaan poikaansa, Juhanaan. Mutta toinen, nuorempi haara
rehoitti yhä edelleen. Kuuluisin näistä _Flemingeistä_ oli nyt taas
Klaus nimeltänsä. Hän oli syntynyt 1592 Louhisaaren kartanossa
Askaisten kappelissa likellä Turkua. Hänen isänsä, Lauri Fleming,
aikoinaan Savonlinnan maaherra, oli kuollut aikaiseen; mutta äiti, Anna
Horn, piti tarkan huolen pojan kasvatuksesta. Useita vuosia oltuaan
ulkomaan opistoissa, tuli Klaus Fleming takaisin v. 1612 ja meni heti
Venäjälle, Eevert Hornin johdolla taistelevaan armeijaan. V. 1614 hän
tuli siellä Uplannin ratsumieslippukunnan ratsumestariksi. Mutta v.
1619 hänet jo muutettiin toiselle alalle; hän määrättiin näet
ala-amiraaliksi, josta paikasta hän 10 vuotta myöhemmin kohosi
amiraaliksi. Hän rupesi siis siinä asiassa astumaan kuuluisan kaimansa
teitä. Tässä virassaan hän oli johtavana sieluna meriasiain virastossa,
vaikka sen nimellisenä ylipäällikkönä oli valta-amiraali Gyllenhjelm.
Ruotsin vallan sotalaivasto oli Kustaa Aadolfin hallituksen alussa
ollut aivan rappiolla; se piti luoda melkein uudestaan, ja siihen
toimeen ryhtyi Fleming suurella innolla. Suurempia laivoja rakennettiin
kruunun kustannuksella koko joukko;[40] vanhat korjattiin tai myötiin.
Täten oli Kustaa Aadolfin aikoessa Saksan sotaan neljättäkymmentä
alusta valmiina häntä sekä hänen sotureitansa varten. Muutamia vuosia
myöhemmin, v. 1636, tarkastettiin laivaston tilaa hallituksen käskystä,
ja siinä toimessa olleet valtaneuvokset ilmaisivat sitten
kertomuksessansa ihmetyksensä sen johdosta, miten täsmällensä ja
perinpohjin amiraali Fleming oli osannut johtaa laivojen rakennusta.
Enemmän vielä kuin suurten sotalaivojen rakentamista harrasti Fleming
pienempien saaristohaaksien hankkimista. Hän saatti taas voimaan vanhan
säädännön, jonka mukaan merenrantalaisten tulisi, paitsi merimiehiä,
hankkia lotjia kruunun palvelukseen. Näitä tämmöisiä oli v. 1643 jo
karttunut sataviisikymmentä; jokaisessa oli yksi kanuuna.
Tämä oli kuitenkin vaan yksi puoli Flemingin monihaaraista toimintaa.
Kustaa Aadolf oli Saksaan lähtiessään uskonut valtion raha-asioiden
hoidon langollensa, pfalzkreivi Juhana Kasimirille; mutta kun tämä
tunsi sangen vaillinaisesti sekä ruotsinkieltä että sen lakia,
annettiin hänelle Klaus Fleming apulaiseksi. Kuninkaan kuoltua
erotettiin pfalzkreivi siitä virasta, jota Fleming nyt vähän aikaa sai
yksin hoitaa holhoushallituksen jäsenenä. Kun sitten holhoushallitus v.
1634 asetettiin vakinaiselle kannalle, saivat Klaus Fleming sekä
Gabriel Oxenstjerna yhtä monta ääntä valtiorahastonhoitajan vaalissa.
Se tuli jälkimäiselle osaksi, jolle Aksel Oxenstjerna oli antanut
äänensä; mutta useat valtaneuvokset vakuuttivat perästäpäin julkisesti,
että hekin olisivat antaneet Flemingille äänensä, jollei hän meriasiain
virastossa olisi niin välttämättömän tarpeellinen. Myöhemminkin
kysyttiin kuitenkin aina Flemingin neuvoa tärkeämmissä raha-asioissa.
V. 1637 oli puhe kauppa- ja meriliikkeen asettamisesta erinäisen
kauppakollegion hoitoon; silloin aiottiin taas Klaus Flemingiä sen
ylijohtajaksi. Koko hankkeesta ei tullut vielä silloin mitään; mutta
Fleming ilmankin jo edisti hyvin hartaasti Ruotsinvallan kauppaa,
teollisuutta ja merenkulkua, erittäinkin viimeksimainittua, joka olikin
hänen varsinaista virkatointansa lähimpänä. Hänellä oli näissä asioissa
enimmäkseen samat mielipiteet kuin Aksel Oxenstjernalla; tavallisesti
mietiskelivät ja keskustelivat he ensin yhdessä, ennenkuin uusia,
siihen kuuluvia asetuksia otettiin puheeksi. Suorastaan omalla
toimellaankin otti Fleming osaa teollisuuteen sekä kauppaan.
Nähtyänsä, kuinka vaikea aina oli hankkia tarpeellisia aseita maasta
lähetettäville sotureille, perusti hän Ruotsiin asetehtaan. Myöskin hän
otti aina suurien summien edestä osakkeita kaikkiin yhtiöihin
valtamerentakaista kauppaa varten. Hän oli esim. Länsi-Intian
komppanian johtaja, joka perusti ruotsalaisen siirtomaan Amerikkaan,
Delaware-joen rannalle. Kenties oli hänen tointansa sekin, että niin
suuri joukko noita vainottuja Vermlannin suomalaisia sinne lähetettiin.
Hänen kuoltuansa laimeni into mainitun siirtomaan edistämiseen.
Paitsi jo mainituita virkoja oli Flemingillä myös Etelä-Suomen
laamannin paikka, josta ei kuitenkaan, aikakauden tavan mukaan, ollut
mitään vaivaa. Työläämpi oli jäsenyys valtaneuvoskunnassa, jossa
hänellä vuodesta 1625 oli ollut sijansa. Mutta vielä monin verroin
vaivalloisempi, vastuksellisempi oli eräs luottamustoimi, joka hänelle
v. 1634 uskottiin kaikkien yllämainittujen lisäksi; hän määrättiin näet
Tukholman kaupungin kuvernööriksi. Semmoisena hän edisti kaikin tavoin
pääkaupungin vaurastumista, järjestystä ja siisteyttä. Hän oli
hartaasti apuna, kun koko Pohjanlahden kauppa päätettiin laskea
Tukholman alaiseksi. Hän järjesti kadut suoriksi ja leveiksi sekä
valvoi ankarasti järjestystä, huolimatta siitä, että hän sen johdosta
joutui tuhansiin riitoihin aatelisherrojen kanssa.
Näin ihmeteltävä oli hänen toimeliaisuutensa. "Jos Pietari Brahe neron
puolesta oli Aksel Oxenstjernaa lähin mies", sanoo hänestä eräs
ruotsalainen historioitsija, "niin oli Klaus Fleming työvoimaan,
toimellisuuteen sekä ahkeruuteen nähden häntä yhtä lähellä." --
Valtiollisiin puolueriitoihin valtaneuvoskunnassa hän ei paljon
sekaantunut. Hänen paras harrastuksensa oli saada kokonaan antautua
hänelle uskottuihin tärkeihin hallintotoimiin. Joskus vain moitittiin,
että hän otti tehtäväkseen liian paljon työtä, jota kaikkea hän ei
sitten ajallaan saanut valmiiksi. Neuvoskunnassa hän aina uskollisesti
piti Aksel Oxenstjernan puolta, vaikka tämä äänellään oli ollut syynä
siihen, ettei Fleming päässyt holhoushallituksen jäseneksi. --
Nuoruudessaan hän oli, niinkuin muutkin Suomen aateliset, koettanut
vääryydellä enentää etuoikeuksiansa ja vähentää velvollisuuksiansa.
Hänestä valitettiin v. 1618, että hän laiminlöi ratsupalvelustansa ja
että hän erään Lemun pitäjässä läänitykseksi saadun talon lisäksi oli
ottanut vielä neljä omin luvin. Mutta valtaneuvoskunnassa hän sitten
aina lujasti vastusti aateliston liikoja vaatimuksia. Kuinka harras hän
siinä suhteessa oli, sen osoitti hänen ehdoituksensa väliaikaisessa
holhoushallituksessa, että kaikki Kustaa Aadolfin lahjoittamat tai
myömät talot lunastettaisiin jälleen takaisin kruunulle.
Koko miehuutensa parhaan iän Fleming asui ulkopuolella
synnyinmaatansa; mutta ei hän sitä kuitenkaan koskaan unhottanut,
vaan piti, missä taisi, kansalaistensa puolta. Niin esim. hän v. 1635
toi valtaneuvoskunnassa esiin suomalaisten talonpoikaisten
valtiopäivämiesten valituksen, etteivät he ymmärrä esittelyitä eikä
keskusteluita, ja hänen ehdoituksestaan päätettiin nyt hankkia heille
tulkki.
Ruotsin laivaston hyväksi oli hän kaikkein enimmin ponnistellut
voimiansa; sen palveluksessa hän myös viimein henkensäkin heitti.
Tanskan sodan alkaessa tulivat vasta oikein hänen ahkeruutensa hedelmät
esille; monen ajan perästä saattoi nyt Ruotsin laivasto ensi kertaa
kilpailla tanskalaisen kanssa. Fleming meni v. 1644 vesille 39:n
suuremman, 10:n pienemmän sotalaivan sekä 68:n saaristolotjan kanssa.
Jollei vain väki olisi suureksi osaksi ollut niin tottumatonta, olisi
hän sillä voimalla saanut suuria aikaan. Heinäk. 1 p. kohtasi Fleming
lähellä Femern-saarta Tanskan laivaston, jota itse kuningas Kristian IV
johti. Tässä syttyi nyt tulinen tappelu. Tanskalaisilla oli ensin
myötätuuli, mutta Flemingin onnistui rohkealla käännöksellä saada tuuli
puolelleen. Kuningas tuli haavoitetuksi, josta säikähtyneinä
tanskalaiset joutuivat häiriöön. Sen päätti Fleming heti käyttää
edukseen, hyökkäsi suoraan päälle ja käski muittenkin laivojensa
seuraamaan esimerkkiä, jotta saataisiin vihollisen sotarinta
läpimurretuksi. Mutta ainoastaan neljä laivaa seurasi häntä; muut
jäivät jäljelle. Täten joutui Fleming ankaraan ristituleen
tanskalaisten väliin, ja pääsi vain töin tuskin pahasti runneltuna
pois. Voitto ei kallistunut ratkaisevasti puolelle eikä toiselle; yö
lopetti taistelun. Aamulla olivat kuitenkin tanskalaiset vetäytyneet
pois, jonka johdosta ruotsalaiset väittivät voittaneensa.
Fleming vei nyt isomman osan laivastoansa Kielin lahteen korjattavaksi.
Mutta sen suulle tuli Kristian kuningas ja sulki heiltä poispääsön,
niin että heidän täytyi monta viikkoa maata siinä jouten. Pian alettiin
Ruotsin laivastoa myös maanpuolelta ahdistaa. Tanskalaiset laittoivat
rannalle patterin, josta heinäk. 26 p. rupesivat ampumaan. Ylimalkaan
oli matka siksi pitkä, etteivät heidän luotinsa voineet suurta vahinkoa
aikaan saada; yksi kuula kuitenkin kilpistyi veden pinnalta ylös ja
lensi amiraalilaivan peräkokan ikkunasta sisään. Kello oli 6; Fleming
parasta-aikaa pesi käsiänsä. Luoti löi mäsäksi hänen vasemman säärensä
ja tappoi siihen paikkaan palvelijan, joka piti pesumaljaa. Kohta
huomattiin, ettei amiraalilla itselläänkään ollut enää monta hetkeä
elettävänä. Hän määräsi siis sijaisensa ja otti alipäälliköiltään sen
lupauksen, että he tottelisivat häntä. Hänen poikansa Herman seisoi
vuoteen vieressä. Hänelle kuuluu kuoleva amiraali silloin sanoneen:
"Älä itke, poikaseni! Laita vaan, että sinäkin kuolet tanskalaisten
vihollisena, niinkuin minä!"
Ruumis vietiin Tukholmaan ja haudattiin Vermdön kirkkoon, missä komea
hautakivi osoittaa hänen lepopaikkaansa. Kaikki surivat hänen kovin
aikaista poismenoansa; kaikki kaipasivat tuota "uskollista miestä,
jota ilman ei voitu tulla toimeen". Kristiina sekä suuri osa
valtaneuvoksista olivat läsnä hautajaisissa. Kuningatar sitten,
osoittaakseen maan kiitollisuutta Klaus Flemingin ansioiden johdosta,
antoi hänen pojilleen Liperin vapaaherrakunnan.
Tähän mainioon, etevään mieheen ei voida hänen orpanaansa _Henrik
Flemingiä_ suinkaan verrata; sittenkin hänkin ansaitsee saada tässä
sijansa siitä syystä, että hän on kirjoittanut elämäkertansa, joka
valaisee senaikuisen aatelin oloja. Kirjallisen harrastuksensa, joka
siihen aikaan oli kovin harvinainen, oli hän perinyt isältänsä, Klaus
Hermaninpoika Flemingiltä. Tämä, niinkuin jo kerrottu, oli sepittänyt
latinaisen kertomuksensa tapauksista Suomessa kuudennentoista
vuosisadan lopulla. Näiden samojen tapausten tähden oli hänen täytynyt
paeta Saksanmaalle, johon myös poikakin sitten lähetettiin jäljessä.
Siellä oleskeli nyt Henrik Fleming useampia vuosia, luultavasti
harjoitellen opintoja oppineen isänsä johdolla. Ainakin oli hän
latinaiseen kirjallisuuteen hyvin perehtynyt. Mutta v. 1604 he
palasivat ulkomailta Tukholmaan, jossa kuitenkin isä heti vangittiin ja
poikakin oli jonkinlaisessa kotiarestissa. Eräänä päivänä v. 1605 hän
pääsi vähän kävelemään, jolloin hän kohtasi kuningas Kaarle IX:nnen.
Hän seurasi silloin hovijunkkarien kanssa ja käskettiin sitten
palatsissa pesuvettä pitämään, kun kuningas pesi itseänsä. Kuningas
kehoitti silloin häntä rupeamaan sotapalvelukseen. Nuori Fleming
esteli, sanoen aikovansa ensin taas mennä ulkomaille. "Kylläpä
täälläkin annetaan yhtä kovia läimäyksiä kuin Tanskassa tai
Hollannissa!" sanoi kuningas. Viimein hän myöntyi, kun näki kuninkaan
muuten pahastuvan. Kaarle lahjoitti silloin hänelle ratsun sekä
tarpeelliset aseet ja varustukset. Jonkun ajan perästä onnistui
Flemingin myös rukouksillaan saada isänsä vapaaksi. Liivinmaan sodasta
palattuaan, jossa hän kuninkaan kanssa oli käynyt, nai hän v. 1608
ruotsalaisen aatelisneidon, Erland Båtin tyttären. "Meillä oli", kertoo
hän itse, "sangen vähän omaisuutta: vaimollani vaatteet, minulla
hevonen satuloineen sekä pyssy ja muut aseet. Näihin luottaen, lähinnä
Jumalaa, toivoin kuitenkin voivani hankkia elatusta itselleni sekä
vaimolleni." Sitten hän kuitenkin möi hevosensa ja aseensa, sai lisäksi
100 talaria rahaa sekä liha- ja jauhovaroja apeltansa, ja läksi näin
varustettuna Suomeen, missä hänen isänsä antoi hänelle pienen tilan
viljeltäväksi. Vuoden ajan siellä köyhyydessä elää nyhjysteltyänsä,
muutti hän appensa kehoituksesta Ruotsiin ja otti erään appensa tilan
arennille. Siellä hän ahkerasti harjoitti maanviljelystä ja purjehti
myös joskus, aatelin tullivapautta käyttäen, omalla laivallaan Saksan
maalle kauppaa tekemään. Täten alkanut varallisuus karttui sitten
rikkaudeksi Tanskan ja Venäjän sodissa, joihin hän otti osaa. "Jumala",
kertoo hän, "minulle niissä niin runsaasti ja ihmeellisesti siunasi
kultia, hopeita sekä muuta ylellisyyttä, että pääsin kaikista
veloistani sekä ostin useampia maatiloja sekä Ruotsissa että Suomessa."
Myös hän peri v. 1616, isänsä kuoltua, Lehtisten kartanon. Sittenkin
hän katsoi luvalliseksi, niinkuin samana vuonna hänestä valitettiin,
eräältä hänelle läänitetyltä verotalon isännältä anastaa viljaa,
karjaa, jopa tuvankin, hän kun tahtoi talonpoikaparkaa pakoittaa
luopumaan omistusoikeudestaan.
V. 1617 määrättiin Henrik Fleming Viipurin ja Savonlinnan läänien
maaherraksi sekä kaiken Karjalan jalkaväen everstiksi. Tässä virassa
ollessaan vuokrasi hän kruunulta vuosiksi 1618-19 Savonlinnan läänistä
tulevat verot, josta hänelle, niinkuin hän itse sanoo, jäi voittoa
5,000 talaria. Samalla ajalla hän yhä myös jatkoi laivaliikettänsä,
vaikkei enää itse kapteenina. V. 1619 tuli hänen laivansa Hollannista,
tuoden täyden lastin suoloja sekä viinejä, sitä paitsi rahaa 3,000
talaria sekä 700 Unkarin kultakolikkoa voittona myödyistä tavaroista.
V. 1620 pääsi Fleming Narvan ja Länsi-Inkerin maaherraksi, jolloin hän
taas yhdessä erään kauppiaan kanssa vuokrasi kruununtulot siitä
maakunnasta ja eräänä vuonna voitti 10,000 talaria. Sillä lailla meidän
herrat siihen aikaan osasivat koota rikkauksia. Myöhemmin hänkin muutti
Tukholmaan asumaan, missä hän v. 1638 sai asessorin viran
sotakollegiossa. Tanskan sodassa hän v. 1644 valloitti Jämtlannin
maakunnan Norjalta. Hän kuoli v. 1650 ja haudattiin Mynämäen kirkkoon.
Hän oli eläissänsä antanut suuria lahjoja Turun sekä Viipurin
tuomiokirkkoihin sekä kokonaan omalla kustannuksellaan rakennuttanut
kirkon Mietoisten kappeliin, samoinkuin hän puolisonsa kanssa kustansi
Jaakon kirkon uhkean porttirakennuksen Tukholmassa.