Seitsemännentoista vuosisadan keskivaihe muodostui aatelin kulta-ajaksi
Ruotsinvallassa; sen rikkaus ja mahtavuus ei ollut koskaan ennen eikä
koskaan myöhemmin ollut niin suuri muiden säätyjen varoihin sekä arvoon
verraten. Eerikin ja Juhanan suomat suuret etuoikeudet oli Kustaa
Aadolfin täytynyt kuninkaaksi tullessaan vielä enentää; hän tarvitsi
aatelin suosiota hiukan epävakaisen perintöoikeutensa tueksi. Tosin
saivat Suomen herrat kieltävän vastauksen, kun he jälleen, niinkuin jo
Kaarle IX:nnen aikana, vaativat alustalaistensa suhteen samaa valtaa
kuin Virossakin oli. Mutta heille yhteisesti valtakunnan muiden
aatelisten kanssa suodut oikeudet olivat ilmankin kyllin laajat. Nuori
kuningas lupasi, että kaikkiin korkeampiin virkoihin asetettaisiin
ainoastaan Ruotsinvallan aatelisia miehiä eikä "kohotettaisi
halpasukuista heidän yläpuolelleen, kruunulle sekä valtakunnalle
häpeäksi". Aatelinen, joka hengellekäyvästä rikoksesta tuli syytetyksi,
sai vaatia, että ainoastaan hänen omat säätyläisensä tuomitsisivat
häntä. Jos joku aatelin alustalainen tai lääniläinen teki rikoksen, oli
se osa sakkoa, joka muuten lakikirjan mukaan olisi tullut kuninkaalle,
suoritettava herralle. Aatelisilla oli oikeus tullitta viedä tilustensa
tuotteita ulkomaille ja samoin taas ulkomailta tuottaa taloutensa
tarpeita. Aatelin alustalaiset, jotka asuivat peninkulman laajuisessa
piirissä herraskartanon ympärillä, olivat vapaat sotamiehen otosta sekä
kaikista veroista kruunulle paitsi varsinaisesta maaverosta
(säterivapaus); edempänä asuvat lampuodit suorittivat kruunulle
tulevista veroista, päivätöistä, kyydeistä sekä rekryyteistä puolta
vähemmän kuin kruunun- ja verotalot. Täten tietysti oli herrojen
mahdollista saada heiltä sitä suurempia maksuja. Kreiveillä ja
vapaaherroilla oli paitsi näitä etuoikeuksia vielä erinäisiä lisäksi.
Niinpä esim. heillä oli oikeus itse tuomita alustalaisiansa, jota
varten heidän kartanoissaan oli omat vankihuoneet.
Aateliston alkuaikuisena perusteena ollut ratsupalvelus oli sitä
vastoin tullut yhä helpoitetuksi. Olipa aatelisarvo oikeuksineen viime
aikoina kokonaan vapautunut siitä velvollisuudesta; aatelisherra, joka
joutui kartanottomaksi eikä siis enää voinut suorittaa ratsupalvelusta,
ei nyt enää senvuoksi tullut hylätyksi säädystänsä. Tälle uudelle
aatelin käsitykselle antoi Kustaa Aadolf laillisen vahvistuksen
_ritarihuoneen_ perustuksella, jonka kirjaan kaikki aateliset luvut
kirjoitettiin. Aatelisarvo, niin oli sen säännöissä määrätty, piti olla
jokaisella, jonka isä ja äiti, tahi ainakin edellinen, oli Ruotsin tai
Suomen aatelia. Sitä vastoin ei ulkomaalaisen aatelismiehen
perillisillä, vaikka hän olisikin täällä nainut, ollut aatelisoikeutta
Ruotsinvallassa.
Nämätkään etuoikeudet, vaikka ne olivatkin näin laajat, eivät
kuitenkaan tyydyttäneet aatelin ahneutta; he koettelivat vielä
laajennella niitä laittomilla keinoilla. He ostivat kruunun- ja
verotaloja lisäksi, vaatien niillekin rälssioikeutta; samoin niille
autiomaille, jotka he omin luvin ottivat viljelläkseen. He tahtoivat
myös vapauspeninkulman ulkopuolella asuvat alustalaisensa vapauttaa
tuosta raskaasta kyydistä sekä veronkuljetuksesta. He veivät
ostotavaraakin tullitta ulkomaille, samoin he tuottivat sieltä tavaraa
kaupiteltavaksi. Kaupungeissa he vaativat omistamillensa taloille
täyttä vapautta kaikista kunnallismaksuista, eivätkä totelleet
maistraatin järjestyssääntöjä. Maaseudulla tahtoi jokainen
aatelisherra, samoinkuin Saksanmaalla, saada yksin määrätä, kuka
pääsisi kirkkoherraksi siihen pitäjään, missä hänellä oli kartanonsa.
Niinkuin olemme nähneet, rupesi Kustaa Aadolf häätämään näitä
väärinkäytöksiä ja samoin myös talonpoikien sortamista, niinpian kuin
kruunu hänen päässänsä oli vakautunut. Aksel Oxenstjernakin sitten
ankarasti ja hyvällä menestyksellä vastusti kaikkia laittomia
vaatimuksia, vieläpä monasti koki laillisiakin etuoikeuksia rajoittaa,
jos valtakunnan etu sitä vaati. Esim. hän sai aatelin luopumaan tuosta
väärinkäytetystä, kruunulle sekä kaupungille haitallisesta
tullivapaudesta, jonka sijaan heidät vapautettiin henkiverosta. Ja
suostuipa aateli joskus siihen, että he hänen kehoituksestaan sallivat
sotamiehen- sekä veronottoa alustalaisiltaan saman määrän mukaan kuin
muilta talonpojilta. Mutta sekä Kustaa Aadolf että Aksel Oxenstjerna
kumpikin tekivät taas toiselta puolen aatelin vallan vielä paljoa
rasittavammaksi.
Senaikuisiin suuriin sotiin näet eivät kruununtulot tahtoneet millään
lailla riittää, vaikka uusia veroja oli milloin milläkin nimellä otettu
lisäksi. Riittämättömät olivat myös liittolaisilta saadut apurahat sekä
vihollismailta kiskotut polttoverot. Valtiolainoja ei silloin vielä
osattu ottaa nykyisellä vakinaisella tavalla, niin että niitä olisi
lyhennelty vähitellen pitkän ajan kuluessa. Hädissänsä ei siis Kustaa
Aadolf keksinyt muuta keinoa kuin ruveta myömään kruununtiloja sekä
kruununsaatavia verotaloista. Nämät joutuivat kaikki tyyni aatelin
käsiin, sillä aatelittomille ei ollut niiden ostaminen sallittu. Sen
lisäksi täytyi hänen myös antaa koko kyläkuntia lahjoitusmaiksi
ansiollisille sotasankareilleen, koska ei ollut varaa palkita heitä
muulla lailla. Samaa apukeinoa käyttivät sitten myös valtionholhoojat.
Sen vaarallisia seurauksia ei silloin vielä osattu arvata; päinvastoin
arveltiin siitä olevan maalle hyötyä, koska kruununtaloja, niin pian
kuin ne joutuivat yksityisten aatelisherrojen omiksi, huolellisemmin
viljeltiin. Senvuoksi suotiin tämmöisiä lahjoitus- ja ostomaita
erittäin Suomessa, jossa viljelys oli huonommassa kunnossa. Näkyypä
Oxenstjernan mielipide olleen semmoinen, että olisi parasta muuttaa
kaikki talonpojat aatelin lampuodeiksi, josta puhuessaan hän viittasi
Englannin esimerkkien.
Mutta tämä kaikki oli kuitenkin ainoastaan alkua. Kristiinan hallitessa
vasta paisui aatelisvalta tulvaksi, joka kuohahti kaikkien rajojen yli
ja uhkasi kokonaan hukuttaa muiden säätyjen itsenäisyyden. Kristiina
laajensi vielä Kustaa Aadolfin suomia aatelis-etuoikeuksia, vaikka
Oxenstjerna varoitti, sanoen niiden pikemmin sietävän vähennystä. Muun
muassa vapautettiin nyt vapauspeninkulman ulkopuolellakin olevat
alustalaiset kaikesta rasituksesta. Erittäin lisättiin kuningattaren
kruunauksessa suuresti etuoikeuksia. Kreiville annettiin nyt
yksinomainen valta panna toimeen hovioikeuden tuomiot sellaisissa
asioissa, jotka hänen kreivikuntansa tuomarin alta olivat tulleet
vedotuiksi; täten tietysti nämät tuomiot, jos ne olivat kreiville
vastenmieliset, jäivät toimeenpanematta. Myös suotiin kreivin
perustamille kaupungeille kymmenvuotinen veronvapaus, jonka ajan
kuluttua kreivin piti saada puolet porttitullista. Tullimiehiksi,
samoin kuin muutenkin voudeiksi, tuomareiksi y.m. piti kreivin saada
asettaa ketä tahtoi.
Vielä turmiollisempaa oli, että Kristiina aivan hillittömästi ja
järjettömästi jatkoi kruunun- sekä verotalojen myömistä ja
lahjoittamista. Kustaa Aadolf oli myönyt noin 1,000 manttaalia (joiden
vuotuinen vero oli 26,000 hopeatalaria), valtionholhoojat n. 2,000
manttaalia (vero 60,000 tal.) -- Kristiina möi enemmän kuin 4,000
manttaalia (vero 120,000 tal.). Vielä hurjemmin jakeli hän
lahjoitusmaita kelle hyvänsä, ansioita paljon kysymättä. Kustaa
Aadolfin lahjoittamien talojen veron summa oli ollut 190,000 tal.,
holhoushallituksen aikuisten lahjojen 69,000 -- Kristiina tuhlasi
560,000 talarin arvosta veroa. Täten karttui nyt rälssimaitten ala
lyhyessä ajassa entiseen verraten kolmenkertaiseksi.
Suuri osa Kristiinan lahjoituksista tuli osaksi niille monille, jotka
hän itse koroitti aatelis-, vapaaherran- ja kreivinarvoon. Ennen häntä
oli Ruotsissa ja Suomessa ollut 321 alhaisempaa aatelissukua -- hän loi
lisään 363 uutta. _Suomessa_ oli ollut vain yksi kreivikunta, kolme
vapaaherrakuntaa -- hän lisäsi kahdeksan kreivin, _kaksikymmentäyksi_
vapaaherran aluetta. Hänen hallituksensa lopulla oli koko Käkisalmen
lääni poislahjoitettu; samoin myös melkein koko Pohjanmaa, huolimatta
tuosta vanhasta sananparresta: ettei siellä aateli viihdy enempää kuin
ravutkaan. Turun läänistä oli vain 1/3, muista lääneistä tuskin puoli
enää välittömästi kruunun omana. Suomen maaverosta oli 1/3, siis kolmas
osa kaikista meidän maasta tulevista kruunun saatavista aatelin
käsissä.
Suurin kreivikunta oli _Vasaborg_-niminen, joka sisälsi 878 taloa
Uudenkaupungin ympäristöllä. Paitsi tätä oli Turun läänissä myös
_Porin_ kreivikunta (362 t.); Uudellamaalla _Raaseporin_ (722 t.);
Pohjanmaalla _Korsholman_ (413 t. Vaasan seudulla) ja _Karleborgin_
(285 t. Uudesta-Kaarlepyystä alkain itäänpäin); Käkisalmen läänissä
_Salmin_ (Laatokan rantamaan koko koilliskulma), _Sortavalan, Nyborgin_
(Parikkala sekä Uukuniemi) ja _Kronoborgin_ (Kurkijoki). Avarin
vapaaherrakunnista, niinkuin kaikista lahjoitusmaista Suomessa, oli
Brahen _Kajaani_. Muuten oli niitä Turun läänissä kuusi, joista
suurimmat _Kemiön_ (298 mantt.), _Korpon, Loimaan ja Lempäälän_;
Uudellamaalla _Elimäen_ (301 tal.); Viipurin läänissä _Koiviston_;
Pohjanmaalla kymmenen, joista mainittavat _Närpiön, Laihian, Kokkolan,
Ikalaborgin_ (Kalajoella), _Limingan ja Iin_; Käkisalmen läänissä
_Liperin, Tohmajärven, Kiteen, Pyhäjärven ja Örneholmin_
(Raudulla).[38] Lisäksi tuli vielä ääretön joukko tavallisille
aatelismiehille annettuja lahjoitusmaita, joista sangen moni
avaruutensa sekä verojensa suhteen veti vertoja kreivi- ja
vapaaherrakunnille.
Useitten herrojen tulot näistä tiluksistaan olivat oikein
ruhtinaalliset. Kuinka suuret kreivi Brahen vuositulot hänen
suomenpuolisista tiluksistaan olivat, on jo kerrottu. Kustaa Aadolfin
avioton poika sai Vasaborgin kreivikunnasta melkein 60,000 nykyistä
Suomen markkaa vuosittain, Aksel Oxenstjerna Kemiön vapaaherrakunnasta
n. 25,700, Leijonhufvudit Raaseporista n. 19,000, erään Rosenstjernan
perilliset lahjoitusmaistaan Muolassa, Uudellakirkolla sekä
Kivennavalla melkein 38,000 m. Useimmista muista kreivikunnista oli
vähintänsä 21,000 markkaa tuloa, vapaaherrakunnista viisi-, seitsemän-,
yhdeksäntuhatta. Muistettava on, että hyvin monella noista herroista
samalla oli koko joukko alusmaita Ruotsissa, Virossa sekä Liivinmaalla.
Paitsi sitä olivat todelliset tulot tavallisesti vähintänsä kahta
vertaa suuremmat kuin mitä kruunun verokirja osoitti, josta yllä
luetellut summat ovat otetut. Kajaanin läänin vero esim. on kruunun
kirjoissa arvattu ainoastaan n. 5,000:ksi markaksi, tulot Brahen
tiluksista Paraisten pitäjässä 3,200:ksi, mutta kreivin omissa
tilikirjoissa 12,250:ksi ja 5,100:ksi. Laskekaamme nyt vielä lisäksi ne
suuret kruununpalkat, joita useat heistä saivat mikä missäkin korkeassa
virassa. Valtionholhoojilla esim. oli 63,000 markkaa vuodessa, muilla
valtaneuvoksilla 21,000 sekä vielä sama verta ruokarahaa pitoja varten.
Suomen kenraalikuvernöörinä oli Brahella, paitsi valtaneuvospalkkaansa,
vielä 10,500 Suomen markkaa. Eversteillä Suomen rykmenteissä oli
enemmän kuin 5,000 mk. Monella oli varsinaisen virkansa ohella myös
saatavat jostain laamanni- tai kihlakunnasta, vaikkei hänellä itsellään
ollut tuomarinvirasta mitään vaivaa. Niin esim. oli Turun hovioikeuden
presidentillä Kurckilla Länsigötinmaan laamannina 3,000 tynnyriä
viljaa. V. 1638 tuotti Pohjois-Suomen laamannikunta valtaneuvos
Skyttelle 2,471 mk, etelä-suomalainen amiraali Klaus Flemingille n.
4,500 mk, karjalainen K. Bondelle melkein 8,000 mk. Suuria rikkauksia
olivat myös kaikki senaikuisissa voitollisissa sodissa käyneet
päälliköt koonneet itselleen ryöstösaaliilla sekä polttolunnailla.
Kertokaamme nyt lopulta kaikki tässä luetellut summat kolmella, koska
silloiset elintarpeitten hinnat olivat noin kolme vertaa huokeammat
kuin tätä nykyä -- silloin vasta voimme saada täyden käsityksen sen
ajan korkeitten herrojen summattomista tuloista.
Nämät äkisti saadut rikkaudet muuttivat keskipaikoilla vuosisataa
Ruotsin vallan aatelin elämän ja tavat perinjuurin. Entisen
yksinkertaisuuden, koristelemattomuuden sijaan tuli nyt mitä ylellisin
prameus. Korkeat herrat rakensivat itselleen uhkeita kivikartanoita
kaariportteineen, torneineen niin hyvin asuintiluksilleen kuin myös
suurempiin kaupunkeihin, varsinkin Tukholmaan. Sisältä ne koristettiin
kalleilla huonekaluilla sekä ulkomaan mestarien maalauksilla.
Maakartanoiden ympäristö laitettiin komeiksi puutarhoiksi ja
kukkasmaiksi ansareineen, suihkukaivoineen, marmoripatsaineen. Näissä
palatseissa vietettiin loistavaa elämää, tuhlattiin äärettömiä summia
kaikellaisiin juhlapitoihin. Samassa kuitenkin myös moni herra, se
tulee heidän kunniakseen tunnustaa, edisti yliopistoja ja kouluja,
koristeli kirkkoja sekä auttoi muita yleishyödyllisiä laitoksia
ruhtinaallisen anteliaasti. Alhaisemman aatelin varat tietysti eivät
tämmöiseen ylenmääräiseen komeuteen riittäneet. He asuivat enimmiten
puisissa turvekattoisissa kartanoissa, pieni puutarha ympärillään;
mutta puvussa, ruuassa sekä pöytäastiain kalleudessa koettelivat hekin,
niin paljon kuin mahdollista, noudattaa ylhäisempien esimerkkiä.
Yhdessä suhteessa kumminkaan ei sopinut heitä suinkaan arvostella heitä
halvemmiksi ja se oli -- kopeudessa.
Yhteistä koko aatelille oli silloin rajaton ylpeys; nekin, jotka juuri
ikään olivat koroitetut aatelissäätyyn, pöyhkeilivät kaikin voimin,
jotta heidän äskeinen alhaisempi säätynsä muka sitä pikemmin
unhottuisi. Samasta tunteesta johtui, etteivät he nyt tyytyneet vanhan
aatelin tapaisiin koruttomiin, yksinkertaisiin nimiin, vaan keksivät
itselleen mitä koreimmat, komeimmat, niinkuin Gyllengranat,
Silfversparre ja Rosenstjerna y.m. täynnä kultaa, hopeaa, tähtiä sekä
muita loistoaineita. Aatelittomia kohdellessaan olivat aateliset
röyhkeät siinä määrin, että meidän on vaikea sitä todeksi uskoa.
Aatelin etuoikeuskirjassa oli nimenomaan säätty, että aatelisneidon,
joka meni aatelittomalle miehelle vaimoksi, piti menettää
perintöoikeutensa sukunsa tiluksiin. Ei hän myöskään koskaan päässyt
aatelisten sukulaistensa häihin taikka ristiäisiin, ja jos hänen joskus
armosta sallittiinkin tulla tavallisiin pitoihin, istutettiin hän
ainakin alimmaiselle sijalle. Samoin myös, jos aatelisherra oli nainut
aatelittoman neidon, ei tullut lapsille aatelisarvoa eikä
perintöoikeutta muuten kuin erinäisen kuninkaallisen armokirjan kautta.
Tämmöisiä avioliittoja ei katsottu juuri paljon paremmiksi luvatonta
yhtymistä. Turussa esim. vuosisadan toisella puoliskolla mieltyi
hovioikeuden presidentin, vapaaherra Creutzin poika piispa Gezeliuksen
tyttäreen, ja huhu levisi ympäri kaupunkia, että hän aikoi naida tytön.
Tästäkö vasta nuoren junkkarin korkeassa kodissa hätä nousi! Sisaret,
tavatessaan kadulla piispan neitosia, käänsivät pois päänsä eivätkä
olleet heitä näkevinään; isä palkkasi erään papin piispan perhettä
häpäisemään. Ja eräänä pyhänä mainittiin kirkossa, kuudetta käskyä
selitettäessä, miten muutamat tässä kaupungissa hävyttömästi rikkovat
tätä käskyä vastaan, koreillen vastoin säätynsä tapaa silkissä ja
sametissa, ja pyydellen korkeasukuisia nuorukaisia pauloihinsa. --
Samallaista röyhkeyttä ilmeni kaikessa muussakin. Moni korkea
aatelisherra esim. piti itseänsä varten kotipappia; sillä olisihan
hänen yhteisessä jumalanpalveluksessa täytynyt istua saman katoksen
alla maamoukkien sekä poroporvarien kanssa. Osaksi aatelittomat säädyt
imartelevalla käytöksellään tekivät myös itsensä tähän syypäiksi.
Mainittu jo on, kuinka Turun yliopiston konsistori useamman kerran
pyysi jotakuta presidentti Kurckin nuorta poikaa kunniarehtorikseen.
yliopiston juhlissa annettiin ylioppilaina oleville kreivien ja
vapaaherrojen pojille etusija ennen professoreitakin. Ja pitipä kerta
eräs meidän ensimäisistä professoreistamme, Alanus nimeltään, julkisen
väitöksen, jossa hän vakuutti aatelisarvon olevan Jumalan säätämän, ja
aatelislapset luodut jalommasta, paremmasta aineesta kuin muut ihmiset.
Muutamissa ylemmissä aatelissuvuissa Suomessa olivat jo tämän
vuosisadan alkupuolella oppi ja sivistys nousseet sangen korkealle sen
johdosta, että nuorukaiset, saatuansa hyvän perustuksen taitavien
kotiopettajien johdolla, matkustelivat ja oleskelivat useita vuosia
ulkomailla. Eevert Horn esim. osasi useampia vieraita kieliä ja
kirjoitti kirjeitänsä sekä neuvojansa hyvin usein latinaksi, ranskaksi
tai saksaksi. Saksaa Kustaa Hornkin kirjeissään paljon viljeli.
Edellinen näistä veljeksistä harrasti myös historiaa ja tallensi
Kankaisten kartanoon suuren, keräämänsä historiallisten asiapaperien
kokoelman. Juhana Kurckin tieteellisistä harrastuksista, erittäin
historiallisista, on jo ennen ollut puhe. Klaus Hermaninpoika Fleming,
mainion kaimansa, marskin, aikalainen, kirjoitti latinaksi historian
tapauksista Suomessa 16:nnen vuosisadan lopulla. Hänen poikansa Klaus,
josta pian tulee enemmän puhetta, oli hyvin perehtynyt Rooman
klassilliseen kirjallisuuteen; sen todistaa eräs Horatiuksen värssy,
jonka hän lohdutuksekseen kirjoitti asiapaperin reunaan, kun perätön
kanne oli tullut häntä vastaan nostetuksi. Kristiinan loppuaikoina
alettiin kuitenkin valittaa, että ylellinen elämä oli veltostuttanut
korkeammat suvut, niin että nuoret herrat eivät enää paljon huolineet
tosiopista, tositoimista, vaan pääasiallisesti ainoastaan huvittelivat,
harjoitellen tanssia, miekkailua sekä metsästystä. Alhaisempi aateli
puolestaan ei ollut opissa ja sivistyksessä aina edes aatelittoman
keskisäädyn vertainen. He olivat muka liika hyvät lähettämään poikansa
kouluun samoille penkeille kaikellaisten halpasäätyisten kanssa; vaan
kotiopettajan pitämiseen sekä ulkomaan matkoihin ei ollut varoja.
Käytöksessä ja tavoissa ilmeni senvuoksi -- ainakin täällä Suomessa --
usein ilettävää raakuutta ja siveettömyyttä. V. 1642 esim. Niilo Boijen
tytär oli kirkon luukammiosta salaa ottanut lapsen ruumiin --
aviottomien lasten ruumiit pantiin sinne hautaamatta tallelle. Tämän
ruumiin hän vei erään räätälin mökin edustalle; hän oli näet räätälin
vaimolle suuttunut ja tahtoi siten saattaa tätä epäluuloon
lapsenmurhasta. -- V. 1658 eversti Antti Munckin rouva oli ottanut,
miehen ollessa poissa linnoissa ja leireissä, rakastajikseen milloin
kartanon kalamiehen, milloin räätälin, milloin tallirengin. Tappelut
olivat aatelisherrojen kesken hyvin tavallisia, joskus murhiakin
tapahtui. Luvussa Rothoviuksesta on jo semmoinen tapaus tullut
kerrotuksi, jolloin kaksi aatelismiestä riitaantuessansa rupesivat itse
kirkossa miekkasille. V. 1634 sai maaherra Ernesti Creutz surmansa
aatelismiehen Pietari Dufvan kädestä. Tämä Dufva oli muutenkin hurja,
jumalaton mies, jolla oli kuusi aviotonta lasta. Kuinka hän vältti
kuolemanrangaistuksen murhateostansa, siitä ei ole tietoa, mutta
kuoltuansa v. 1647 hänet haudattiin "ketunkuoppaan", samaan paikkaan,
missä hänen nuorena kuolleet lapsensakin jo olivat saaneet sijansa. --
Sten Tavast, samainen, jonka väkivaltaisuudesta jo ennen on ollut
puhetta,[39] tappoi sittemmin kornetti Bosinin ja mestattiin senvuoksi
v. 1644. Koska tämmöisiä tekoja herrojenkin kesken tapahtui, voi
arvata, miten rasittava ja vaarallinen heidän väkivaltaisuutensa, kun
siihen liittyi vielä röyhkeys alhaisempia vastaan, oli aatelittomille
säädyille. Niinpä esim. v. 1650 herra Jaakko Spåre Janakkalassa suuttui
silmittömästi siitä, että kirkkoherra Mattias Laurinpoika oli
seurakuntalaistensa tapoja saarnassaan moittinut. Vimmoissaan hän
jumalanpalveluksen jälkeen kävi seisomaan kirkon pääovelle, paljastettu
miekka kädessään, odotellen kirkkoherran tuloa. Mutta kun tämä,
luultavasti siitä tiedon saatuansa, oli toista tietä mennyt ulos, pisti
Spåre kumminkin kirkkoherran seitsemäntoistavuotiaan pojan kuoliaaksi.
Asia vedettiin hovioikeuteen, mutta Spåre osasi ystävien kautta hankkia
itselleen turvakirjeen kuningattarelta. Nyt ratsasti hän seuraavana
pyhänä kirkolle ja tepastelutti siellä kirkonmäellä hevostansa
kirkkoherran kiusaksi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Piti, piti!
eipä olekaan niin suurta lukua mokoman papinpennun surmasta!"
Vielä pahemmassa ahdistuksessa kuin verraten itsenäiset papit ja muut
virkamiehet olivat tietysti talonpojat, erittäinkin uudet
alustalaisparat. Mainittakoon tässä vain muutamia esimerkkejä, jotka
ovat otetut yhtenä ainoana vuonna 1655 esiintuoduista valituksista.
Syynä oli tavallisesti nytkin sama kuin Kustaa Aadolfin hallituksen
alussa, että herrat tahtoivat pakoittaa heidän alusmaillansa asuvia
talonpoikia luopumaan omistusoikeudestaan verotaloihin. Siinä
tarkoituksessa majuri Pistolehjelm Akaalla määräsi talonpojillensa
kauhean suuria veroja, ja kun se ei auttanut, oli hän ruvennut tekemään
kaikellaista väkivaltaa. Erään uppiniskaisen talonpojan hän ripusti
koko vuorokaudeksi käsiraudoista riippumaan. Kornetti Stjernkors
Orivedellä oli piessyt erästä talonisäntää, raiskannut emännän ja
sitten ajanut molemmat pois heidän kotitalostansa. -- Herra Simo
Skraggenskjöld Äyräpäässä oli väkivallalla ryöstänyt talonpoikiensa
tavarat ja sitten ajanut ne pois tyhjistä tuvistansa. -- Korkea aateli
ei nyt enää itse tehnyt tämmöisiä ilkitöitä; mutta heidän voutinsa,
herran poissaollessa, eivät olleet suinkaan paremmat kuin ylläkuvatut
pienet herrat. Jopa alkoi kuulua ääniä, jotka suoraan vaativat
talonpoikien orjuuttamista; niinhän muka oli muissa Euroopan mannermaan
valtakunnissa -- miksikä siis Ruotsin vallan piti olla poikkeuksena?
Muutamin paikoin tehtiinkin jo alku sillä, että herrat tahtoivat estää
alustalaisiansa muualle muuttamasta; mutta tätä laittomuutta hallitus
vastusti kumminkin aina ankarasti. Sortoa sitä vastoin oli vaikeampi
estää, sillä hovioikeuden oli mahdoton valvoa tilaa kreivikunnissa, ja
lain voima muuallakin oli taas suuresti heikontunut.
Niinkuin tästä näkyy, oli aatelisvallalla tosin muutamia hyviä puolia,
mutta pahat puolet voittivat suuresti. Ja mitä Suomeen tulee, on
huomattava, että meidän maamme edellisistä sai sangen vähän nauttia,
mutta jälkimäisiä sitä vastoin runsaassa määrin osaksensa. Useimmat
lahjoitusmaitten isännistä näet olivat maallemme kokonaan vieraita,
Ruotsissa asuvia. Suomen omia miehiä oli kreiveistä vain kolme: Porin
(Horn), Nyborgin (Wittenberg) sekä Karleborgin (Tott), tai neljä, jos
nimittäin Raaseporin Leijonhufvudit, jotka eivät juuri Suomen asioihin
olleet osaa ottaneet, tahtoo lukea mukaan. Vielä vähemmän oli
suomalaisia vapaaherrojen parissa, nimittäin ainoastaan: Joensuun
(Hornien toinen haara), Loimaan (Wittenberg), Kokemäen (Forbus),
Lempäälän (Kurck), Elimäen (Wrede) ja Liperin (Fleming). Mutta näistä
Suomenkin korkeammista suvuista useimmat tähän aikaan muuttivat
Ruotsiin, ja jos monessa vielä parin miespolven ajalla säilyikin hiukan
rakkautta alkuperäiseen kotimaahansa, tuli kuitenkin heidän
vaikutuksensa ja rikkautensa melkein yksistään Ruotsin osaksi. Suomen
rahvas sai kärsiä aatelisvoutien kiskomisia ja ryöstämisiä; se sai
otsansa hiessä haalia kokoon veroja herroillensa. Mutta ne verot,
samoinkuin myös enin osa Suomen tuomarinvirkojen tuloista, menivät pois
Pohjanlahden taakse. Niillä rakennettiin siellä komeita palatseja ja
elettiin ruhtinaiksi; Suomen osaksi siroitettiin ani harvoin vain
joku murunen rikkaan pöydästä. Hyvin vähän tiedämme mainita
anteliaisuudesta, jota lahjoitusmaitten isännät olisivat osoittaneet
meidän yliopistollemme ja kouluillemme. Stålhandsken leski lahjoitti
Turun akatemiaan sen kirjaston, jonka hänen miehensä oli Tanskan
sodassa saanut. Niin myös Kustaa Hornin leski jätti vaatimatta
yliopistolta sitä velkaa, joka häneltä oli otettu yliopiston palaneen
kartanon uudestirakentamiseksi. Mutta sama leski taas, samoinkuin
muuten vainaja itsekin, antoi kreivikunnassaan olevan Porin
trivialikoulun rappeutua, koska ei sanonut enää jaksavansa sitä
kustantaa sen jälkeen kuin kuningas Kaarle X oli ottanut osan
lahjoitusmaista takaisin. Ei tiedetä ainoatakaan esimerkkiä siitä, että
joku aatelisherra olisi tänä aikana kustantanut köyhien suomalaisten
nuorukaisten opintomatkoja ulkomaille, niinkuin Ruotsissa oli
tavallista. Kirkkomme yksin vain saivat runsaammalla kädellä osaa
Suomen lahjoitusmaitten rikkauksista. -- Eipä edes tullut maallemme
osaksi paljon siitä loistosta, jonka korkeamman aatelin elämä
tähän aikaan loi ympärillensä, siitä vilkkaammasta kauppa- ja
käsiteollisuusliikkeestä, jonka se herätti. Suomessa on kaikkiaan
_kaksi_ suurempaa aateliskartanoa muistona tältä aatelimme
kukoistusajalta. Ne ovat kolmikertaiset kartanot _Louhisaaressa_
(Flemingin) Ahlaisten kappelissa ja _Sarvilahdellla_ (Creutzin)
Pernajan pitäjässä. Mutta mitäs ovat nekin, verrattuina niihin
komeihin, koreihin linnoihin, jotka samalla ajalla kohosivat Ruotsissa?
Ja aatelimme poismuuton vahingollista vaikutusta kauppaliikkeeseen
todistaa taas meille epäilemätön vierasmies, Pietari Brahe. Hän valitti
jo v. 1638, että tuontikauppa Turussa oli varsin huono siitä syystä,
että maan korkeat herrat enimmiten eivät olleet kotona, vaan Saksan
sodassa tai muualla kruunun palveluksessa. Mikä silloin vielä oli
ajallinen haitta, se tuli sitten ainaiseksi.
Aateli tosin ei harjoittanut yhtä julmaa sortoa ja väkivaltaa kuin
ennen vuosisadan alussa. Sen verran vaikutti toki Turun hovioikeus.
Mutta sen sijaan oli nyt aatelisvallan rasitus tullut monta, monta
vertaa yleisemmäksi ja sen kautta tuntuvammaksi. Siihen lisäksi tuli,
että koko maan mehu vuosi pois meidän maastamme kaukana asuville
herroille. Jollei siis Kristiinan hullujen tuhlausten jälkeen olisi
vielä ennen sen vuosisadan loppua alkanut Kaarle XI:nnen ankara ja
perinpohjainen lahjoitusmaitten peruutus, niin olisi Suomi iäksi
vaipunut Irlannin tapaiseen kurjuuteen.