Keskiajalla oli ollut vallan tavallista, että noidiksi luultuja ihmisiä
vedettiin oikeuteen ja kaikellaisten perättömien, mahdottomien syitten
nojalla tuomittiin koviin rangaistuksiin, monasti kuolemaan
polttoroviolla. Etenkin joutuivat vanhat, rumat akat usein tämmöisen
vainon alaisiksi; he harjoittelivat tavallisesti vähän lääketiedettä,
moni kenties koetti vielä parantaa lääkkeitänsä ja voiteitansa
joillakuilla loitsuloruilla; siinä muka oli kyllin todistusta liitosta
paholaisen kanssa. Tätä julmaa epäluuloa ei edes uuden ajan mukana
alkanut kirkkaampi opin valo heti hävittänyt; päinvastoin kiihtyi
noitien vainoaminen 17:nnellä vuosisadalla taas uuteen vauhtiin.
Tietysti saattoi Suomi, vanhastaan noituuden kuuluisa pesäpaikka, vielä
vähemmän kuin muut maat pysyä vapaana tästä hurmauksesta.
Noitien vetäminen oikeuteen oli täällä jo 1620 vuoden seuduilla alkanut
tulla yleisemmäksi; mutta aivan yleinen vimma tässä suhteessa nousi
kaksikymmentä vuotta myöhemmin -- ihme kyllä, juuri samaan aikaan, kun
yliopistomme perustettiin. Näytti siltä kuin olisivat taikauskon sumut,
valistuksen päivän koittaessa, vielä kerran ponnistaneet viimeiset
voimansa ja saenneet entistäkin sakeammiksi.
V. 1641 tutki Turun hovioikeus kuuluisaa noitaa Eero Juhananpoikaa,
liikanimeltään _Puujumala_. Hän oli syntyisin Oulusta, pormestarin
sisarenpoika. Nuorempana hän oli 25 vuotta ollut sotapalveluksessa,
ensiksi kuormastopoikana "veljes-sodassa" Eerikki kuninkaan ja Juhana
herttuan välillä. Sittemmin otettuaan eron, oli hän ruvennut elättämään
itseään noituudella. Hänellä ei ollut missään pysyväistä asuntoa.
Kaksikymmentä vuotta hän oli vain kuljeskellut pitäjästä pitäjään,
hankkien olut- ja voionnea, parantaen tauteja ja toimittaen varastettua
tavaraa takaisin. Häneltä tiedusteltiin, millä taioilla hän sai oluen
ja voin hyväksi? Hän vastasi: edellisen sillä, että astia pestiin
vedellä, mihin katajan, pihlajan ja kanervan oksanpalasia oli
murenneltu, ja kirnut vedellä, jota kuumalla, harmaalla kivellä oli
lämmitetty. Sairaita hän sanoi parantaneensa voiteilla sekä Jumalan
sanan voimalla, lukemalla pääsiäisevankeliumia vaimoista, jotka menivät
voitelemaan Jesuksen ruumista. Keinon, miten hän oli pakoittanut erään
rengin tuomaan varastettuja jauhoja takaisin, selitti hän seuraavalla
tavalla. Hän pani vanhan aurtuarahan siihen paikkaan, missä varas
jauhoja ottaessaan luultavasti oli seisonut, ja sanoi: "Avaa korvas,
Jumala, anna varkaan palkkansa saada!" Silloin oli syyllinen renki
sairastunut ja tunnonvaivoissaan rikoksensa tunnustanut. Nämät
luonnolliset selitykset eivät kuitenkaan ukko-paralle olleet miksikään
avuksi. Hän olikin, viisaasti kyllä, jättänyt kertomatta, että hän
yllämainittujen keinojen vaikutuksen enentämiseksi oli lukenut
loitsurunoja sekä tehnyt taikatemppuja. Useammista alaoikeuksista,
missä häntä ensiksi oli tutkittu, oli tullut valalla vahvistettuja
todistuksia, että ukko usein -- varmaankin pakoittaaksensa lahjojen
antamiseen -- oli uhkaillut ihmisille tauteja, josta muka olikin ollut
se seuraus, että uhatut sairastuivat ja kuolivat. Olipa hän kerta
uhannut muuttaa koko hääjoukon susiksi -- ihme kyllä eivät
vieraatmiehet kuitenkaan vannoneet nähneensä heitä susiksi muuttuneina.
Mutta hovioikeuden mielestä oli jo ilmankin kyllin syytä; se tuomitsi
ukko-paran noitana poltettavaksi.
Samana vuonna poltatti hovioikeus myös Elinan, vanhan akan Lapin
pitäjästä, likellä Rauman kaupunkia, joka "tyränteolla" -- siksi
noituutta silloin usein sanottiin -- muka oli tappanut vanhan
ratsumiehen Euran pitäjässä. Hovioikeus kirjoitti tämän asian johdosta
Turun konsistorille, kehoittaen papistoa paremmin valvomaan noituutta,
joka Vehmaan kihlakunnassa sekä Ali-Satakunnassa oli kovin yleinen.
V. 1643 taas syytettiin Kurkijoen pogostan (seurakunnan)
kreikanuskoista pappia noituudesta. Seudun kansa oli sen rikoksen
tähden häntä pahoin piessyt ja pannut kiinni samaan kahleeseen kahden
ilkeän pahantekijän kanssa. Hän väitti, ettei hän ollut tehnyt muuta,
kuin rukouksilla ajanut ulos pahoja henkiä talosta, jossa kummitteli.
Oikeaksi syyksi kansan vihaan hän sanoi sen, että hän, esivallan käskyn
mukaan, oli ruvennut opettamaan uudesta, Tukholmassa venäläisillä
kirjaimilla painetusta, suomenkielisestä katkismuksesta. Hän pääsi toki
vapaaksi ja asetettiin virkaansakin jälleen, sillä varoituksella vain,
"ettei enää sekaantuisi kummitusjuttuihin eikä muihin joutaviin, jotka
eivät papille sovi".
V. 1646 oli Turun konsistorin eteen käsketty kirjuri Eerikki, joka
omalla verellään oli kirjoittanut kirjeen perkeleelle, pyytäen 400
riksiä sielunsa hinnaksi. Häneltä kysyttiin, oliko paholainen sen
jälkeen häntä kiusannut? "Perkele", vastasi hän, "on sitten kolme
päivää peräkkäin ilmestynyt minulle, tarjoten rahapussia. Vaan minä en
kuitenkaan ottanut." Kirjuri pääsi vain sakoilla.
Pahemmin sitä vastoin kävi _Valpuri Kynin_, mainion noita-akan
Tyrväältä, joka v. 1649 käskettiin hovioikeuden eteen. Hänen sanottiin
käärmeenkedellä hosuneen lehmiä, niin että ne rupesivat verta
lypsämään, ja saattaneen noitumisellaan viljan turmiolle sekä ihmisiä
hukkumaan. Hän puolusti itseänsä rohkeasti. Kun kysyttiin, oliko totta,
että hän oli loitsinut kolme sutta erään vihamiehensä päälle, hän
vastasi siihen: "En minä osaa luoda susia enkä perkeleitä!" Puolustus
oli kuitenkin turha. Hänen käskettiin lukea uskontunnustus sekä Herran
rukous, jolloin häneltä unehtui kappale Pyhästä Hengestä, sekä kuudes
ja seitsemäs rukous. Se muka suuresti vahvisti epäluuloja. Hän vietiin
nyt, ajan tavan mukaan, Aurajoen rannalle ja viskattiin veteen, kädet
ja jalat sidottuina. Jos hän olisi uponnut, olisi se muka ollut
syyttömyyden merkki. Mutta hän pysyikin veden pinnalla; siitä
päätettiin, että hän oli yliluonnollisia keinoja käyttänyt. Ei
auttanut, että hän selitti: "En uponnut senvuoksi, kun pidin kiinni
suun." Tässä ja yllämainituissa seikoissa oli hovioikeuden mielestä jo
kyllin todistusta häntä vastaan, varsinkin kun tutkinnossa sen lisäksi
oli tullut ilmi, että myös hänen äitinsä ja äidin-äitinsä olivat olleet
noitia ja siitä rikoksesta saaneet surmansa polttoroviolla. Akka parka
siis tuomittiin poltettavaksi; mutta ei tuo edessä oleva tuskallinen
kuolemakaan voinut hänen rohkeuttansa masentaa. Tuomion kuultuansa hän
vaan vastata tokaisi: "Onpa jo sen seitsemänkin minua parempaa ennen
mennyt samaa tietä!"
Kävipä tuo julma taikausko itse meidän äskenperustetun yliopistommekin
kimppuun. Professori _Martti Stodius_, samainen mies, joka oli ollut
raamatun suomennoksessa osallisena ja myös Petraeuksen apuna
suomalaisen kieliopin sepittämisessä, harrasti luonnontieteellisiä
tutkimuksia. Ajan tavan mukaan piti hän niitä kuitenkin salassa ja
vaati oppilaaltaan vaitiolovalaa, ennenkuin hän rupesi heille
tietojansa jakelemaan. Tästä joutui hän noituuden huutoon; hänen
hoettiin harjoittavan "mustaa konstia" ja pitävän spiritus
familiaris'ta, s.o. kotihaltijaa palveluksessaan. Viimeinpä
nostettiin kannekin häntä vastaan. Piispa Rothovius oli v. 1644,
piispankäräjillä käydessään, tavannut hullun ylioppilaan, nimeltä
Eerikki Kyrkslättensis. Tämän vanhemmat olivat syyksi poikansa surkeaan
tilaan selittäneet sen, että hän Stodiukselta oli oppinut salaisia,
luvattomia konsteja. Omantunnonvaiva oli hänen päänsä sekoittanut.
Nuorukainen itsekin soimasi Stodiusta "sielunsa murhaajaksi". Piispa
nosti nyt asian puheeksi konsistorissa. Stodius myönsi ottaneensa
oppilailtaan vaitiolon valan; sen hän oli tehnyt senvuoksi, etteivät
hänen opettamansa asiat joutuisi pahanilkisten ihmisten tietoon, jotka
niitä voisivat väärinkäyttää. Mutta opetuksen aineena ei ollut mitään
noituutta ollut, ainoastaan aivan luonnollisia asioita, semmoisia kuin
esim. tulen virittäminen poltinlasilla, salamusteen valmistaminen, joka
ei tullut näkyviin muuten kuin paperia vähän lämmitettyä y.m.s. Muut
professorit todistivat, että Stodius, vaikka hän muuten olikin
löyhäkielinen mies, joka juttelee paljon sellaista, mistä on enemmän
huvia kuin hyötyä, ei ollut kuitenkaan koskaan heidän kuullen, ei
selväpäisenä eikä humalassakaan, puhunut yhtään noituuteen vivahtavaa
sanaa. Näiden todistusten nojalla pääsi Stodius vapaaksi. Epäluulosta
ei hän sittenkään voinut vapautua. Huhuttiin, että hän öisin sekä
torstai-iltoina piti salaisia luennoita kodissansa, jolloin hän opetti
oppilailleen taikoja. Yksi näistä oli sitten muka viskautunut kirkon
katolta alas ja noitakonstiensa avulla päässyt eheänä maahan. Toinen
oli, raamattua lukiessaan, heti osannut jokaisen lukemansa värssyn
ulkoa. Kolmas, kotoisin Pohjanmaalta, oli lyönyt vetoa juovansa koko
kannullisen olutta yhdellä suun avauksella, ja kun hän kannun suulleen
kohotti, olikin se samassa tyhjä. Neljättä syytettiin siitä, että hän
osasi loitsia käärmeitä liikkumattomiksi; "niin kyllä", selitti hän
asian, "mutta en pidellytkään niitä loitsuluvuilla, vaan päästään
halkaistulla kepillä". V. 1656 joutui viimein Stodius uudestaan
syytteeseen. Viipurissa oli lehtori Forstadiuksella tavattu Palezin
_Kabbala_ (noituuden oppikirja). Tästä hovioikeuden eteen vedettynä
tunnusti Forstadius saaneensa kirjan lainaksi Stodiukselta. Nyt otti
Turun konsistori tämän tutkintonsa alle. Stodius myönsi, että kirja oli
hänen omansa, isältä peritty; samoin myöskin, että hän oli lainannut
sen Forstadiukselle, joka silloin luki maisteriksi. Mutta hän vakuutti
taas, ettei hän koskaan ollut mitään luvattomia opettanut. Siitä
huolimatta tuomitsi hänet konsistori eroon professorinvirasta. Mutta
kun tuomio tuli kreivi Brahen eteen, jonka vahvistettava se oli,
ennenkuin se saattoi saada laillisen voiman, kumosi tämä jalo mies heti
koko tuomion. Todistettu ei ole millään muotoa, kirjoitti hän
konsistorille, että Stodius on harjoittanut luvatonta noituutta, vaikka
hän onkin salaa opettanut luonnontieteitä. Eikä ole noitakirjojen
omistaminen, jollei niitä väärinkäytetä, vielä mikään rikos. Konsistori
puhuu siitä, että Stodius on häväistykseksi yliopistolle; mutta
suurempi häpeä akatemialle olisi vielä se, jos yleisesti saataisiin
tietää, että eräs sen jumaluusopin professoreista on noituuden tähden
tullut eroitetuksi virastaan.
Yhtä ylevää vapautumista aikakautensa epäuskosta osoitti Brahe parissa
muussakin samallaisessa tilaisuudessa. Ylioppilas Eolenius esim. oli v.
1661 tullut tuomituksi kuolemaan sen johdosta, että hän muka oli tehnyt
liiton paholaisen kanssa. Todisteeksi oli tuotu esiin: että hän, vaikka
oli laiska luennoita kuulemaan, oli ihmeen lyhyessä ajassa harjaantunut
erinomaiseksi latinankielen mestariksi, voittaen kaikki kumppaninsa,
vieläpä monen professorinkin. Samoin kävi myös kreikan sekä
hepreankielen; ja Syyrian kirjoitusta hän, jo heti ensi kerran siihen
ryhtyessänsä, kirjoitti ihan selvästi, aivan kuin se olisi ollut
painettua. Toisenkin ylioppilaan, joka ei ollut juuri mitään osannut,
oli hän yks kaks saanut kirjoittamaan pari aivan virheetöntä latinaista
kirjettä. Näitä seikkoja piti koko yliopiston konsistori yksimielisesti
täysinä todisteina, ja enemmistö, piispa Terserus etupäässä, vaativat
hänelle sen johdosta kuolemanrangaistusta; muutamat hellempiluontoiset
arvelivat ikuisen relegatsionin jo riittävän. Mutta kansleri Brahe
lähetti asiapaperit takaisin merkillisen vastauksen seuraamana. Hänen
mielestään vankeus, jossa ylioppilasta tutkintoajalla oli pidetty, oli
aivan riittävä rangaistus, koska hänen noitakonstinsa kuitenkaan eivät
voineet olla muuta kuin tyhjää kerskausta. "Paljon on esimerkkejä
Suomessa nähty", lopetti hän, "että tuommoisista seikoista on suurta
melua nostettu ja monelle viattomalle on sellaisten epäluulojen tähden
pahoin käynyt, vaikka koko asia, päivän valossa katsoen, ei ole ollut
muuta kuin turhuutta."
Noin vuosikymmenen kuluttua levisi Suomeenkin uusi noitajuttujen laji,
joka Ruotsissa oli saanut alkunsa, nimittäin retket Hiidenvuorelle
(Blåkulla-färderna). Vanhojen noita-akkojen sanottiin näet öisin
ratsastavan luudalla halki ilman paholaisen asunnoille, vieden
kanssansa hänen ilkeihin pitoihinsa viattomia lapsiakin. Meilläkin
muutamia ämmiä tuomittiin tämmöisten retkien tähden, joilla he muka
olivat käyneet; mutta ei se hullutuksen laji meidän maassamme
kuitenkaan tullut yleiseksi.
Noitien vainoaminen, vaikka vähitellen laimeten, kesti siten vielä
18:nnen vuosisadan keskipaikoille saakka.