Uskonpuhdistuksen jälkeen olivat oppilaitokset Ruotsin valtakunnassa
joutuneet aivan rappiolle; kirkon varat, joilla niitä katolisena
aikakautena kannatettiin, oli nyt kruunu anastanut omakseen ja
enimmäksi osaksi määrännyt muihin tarpeisiin. Ainoa yliopisto oli
hajallansa, harva koulu enää elää nyhjytteli kurjimmassa tilassa. Tätä
puutetta ryhtyi vasta Kustaa Aadolf perin pohjin auttamaan;
valtiopäivillä v. 1620 hän ehdoitti uutta kouluasetusta. Upsalan
akatemia, sanoi hän, sekä kaikki koulut ovat niin huonossa kunnossa,
ettei niistä monta kunnollista pappia lähde; vielä vähemmän voi niistä
saada kelvollisia hallintovirkamiehiä, koska kaikki opetus melkein
yksinomaan tarkoittaa papillisia toimia. Siitä on seurauksena, että
monasti esim. kaupunkien maistraattien jäsenet eivät osaa edes omaa
nimeänsäkään kirjoittaa. Kuulusteltuansa papiston mieltä, joka ei
kuitenkaan sanonut Suomen hiippakuntien oloista ja tarpeista
"tietävänsä mitään", päätti kuningas perustaa kaksi kymnaasia,
joista toisen Turkuun; puolikymnaaseja eli trivialikouluja piti olla
useampia, yksi Viipurissa. Tämän päätöksen mukaan laajennettiin Turun
vanha tuomiokirkkokoulu kymnaasiksi, johon tarpeeseen määrättiin
Helsingin, Rauman sekä Porin pikkukoulujen tähänastiset tulot;
näiden siis arvattavasti täytyi lakata. -- Täydellisemmän
koululaitoksen sai sitten Suomi Kristiinan aikana, kreivi Brahen
toimesta. Hänen virkakertomuksensa johdosta perusti holhoojahallitus
v. 1641 trivialikouluja Turkuun (yliopistoksi muutetun kymnaasin
sijaan), Poriin, Helsinkiin sekä Uuteen-Kaarlepyyhyn. Viipuri sai
kokonaisen kymnaasin, ja kaikki muut kaupungit "lapsikouluja" eli
ala-alkeiskouluja. "Me olemme jo kauan ajatelleet", kirjoittivat
valtionholhoojat, "miten kirjallinen taito sekä hyvät tavat ja avut
saataisiin kukoistamaan meidän suuriruhtinaanmaassamme Suomessa, ja
kaikki barbarinen epäjärjestys sieltä poistetuksi." Sittenkään ei
tullut nytkään Suomen osaksi kouluja yhtä runsaassa määrässä kuin itse
Ruotsille. Meillä oli yksi kymnaasi, Ruotsissa kahdeksan, johon oli
syynä se, ettei näitä suurempia oppilaitoksia katsottu voivan olla
muualla kuin piispain valvonnan alla, eikä meidän maamme hiippakuntia
ollut niin moniksi eikä pieniksi jaettu.
Kristiinan aikana ei ainoastaan koulujen luku karttunut, vaan niiden
sisällinen rakennuskin vakaantui 1649 vuoden kouluasetuksen johdosta,
jota asiantuntijat tätä nykyäkin vielä kiittävät erinomaiseksi.
Yksiluokkaiset lapsikoulut (paedagogiat) olivat oikeastaan
kansakouluja. Niissä opetettiin yhden opettajan johdolla lukemista,
kirjoittamista, luvunlaskua ja katkismusta. Myös saivat ne, jotka
aikoivat edemmäksi opinteille, oppia hiukan latinaa. Tämmöinen koulu
työskenteli jokaisessa kaupungissa, olipa niitä myös muutamia
maapitäjissäkin, nimittäin Saltvikissä Ahvenanmaalla (perustettu v.
1639), Kemiössä (v. 1649 vapaaherra Aksel Oxenstjernan toimesta) ja
Lohjalla (v. 1661).
Trivialikouluissa oli neljä luokkaa ja tavallisesti neljä opettajaa;
alin luokka oli jokseenkin lapsikoulujen kaltainen. Näissä, niinkuin
Kristiinan kouluasetus määräsi, oli kieliopetus pääaineena, "koska se
oppi on sille iälle soveliain". Maankielen (nimittäin ruotsin)
harjoittamista ei laiminlyöty niin peräti kuin tavallisesti luullaan.
Huolta pidettiin siitä, että oppilaat, latinasta kääntäessään,
valitsivat kauniita, sivistyneitä lausetapoja; myös harjoitettiin sitä
ainekirjoituksen sekä näytelmien välityksellä. Mutta paljon tärkeämpänä
vielä pidettiin latinaa, "koska siitä on niin suuri hyöty
tieteellisissä opinnoissa sekä muutenkin elämässä". Silloin ei,
niinkuin nyt, tyydytty senkielisten kirjojen ymmärtämiseen ja
kohtalaiseen kirjoittamisentaitoon, vaan oppilaitten piti myös oppia
"sujuvasti, puhtaasti ja kauniisti puhumaan" tuota senaikuista tieteen
ja myös kansainvälisen valtiollisen keskustelun yleistä kieltä. Siksi
kehoitettiin lapsia alimmallakin luokalla sekoittamaan äidinkieliseen
puheeseensa latinaisia sanoja ja puheenparsia, sitä myöten kuin he
niitä oppivat. Toisella luokalla jo kiellettiin, ettei saatu koskaan
puhutella opettajaa eikä hänen läsnäollessaan kumppaneitakaan muuten
kuin latinaksi. Ken sitä sääntöä rikkoi, siitä tehtiin asinus, s.o. hän
asetettiin luokan eteen seisomaan, pitkäkorvainen paperimyssy päässä.
Korkeammilla luokilla piti oppilaitten sakon uhalla yksinkin,
keskenänsä ollessaan, aina vain käyttää latinaa. Vielä parempaa
puheenharjoitusta varten alettiin näillä luokilla pitää jo
väitöksiäkin. Nyt tuli myös kolmas kieli, kreikka, lisäksi. Uudempia
kieliä ei opetettu ollenkaan, eikä ollut muistakaan oppiaineista suurta
lukua. Uskonopissa luettiin ensin katkismus, sitten vähän teologiaa;
siihen tuli trivialikoulun ylimmällä luokalla lisään hiukan luvunlaskua
ja logiikkaa -- siinä kaikki. Luonnosta sekä ihmiselämästä piti vain
opettajan hiukan suullisesti selittää, milloin joku kohta luettavassa
latinaisessa kirjassa antoi siihen aihetta. Yliluokalla oli kuitenkin
rinnakkaisosasto, "kirjurien luokka", missä kirjureiksi, kauppiaiksi
y.m.s. aikovat saivat enemmän harjoittaa luvunlaskua, kaunokirjoitusta
sekä kirjeittenkirjoittamista ruotsinkielellä.
Kymnaaseissa, joissa opetustapa jo läheni yliopistoissa vallalla olevaa
siinä suhteessa, että luentojakin pidettiin, oli myös neljä luokkaa,
mutta seitsemän opettajaa lehtorien tai professorien arvonimellä.
Näissäkin oli latina aina pääaineena, sen ohessa kreikka; lisäksi tuli
myös heprea, ainakin papeiksi aikovia varten. Muuten harjoitettiin
ahkerasti jumaluusoppia. Luonnontieteitäkin varten oli nyt eri
opettaja, joka selitteli varsinkin kasvitiedettä, ihmisen
ruumiinrakennusta sekä terveydenhoitoa. Mathematicus opetti myös
suullisesti hiukan maantietoa kartan avulla. Historicus et poëta
(historian ja runouden opettaja) luetti latinaista runoutta,
opetti runoelmia sepustamaan ja oli johtajana oppilaitten
näytelmänharjoituksissa. Historiallinen opetus koski enimmiten vain
muinaista Kreikan ja Rooman historiaa; yleisestä historiasta annettiin
vain lyhyitä tietoja aikataulujen avulla. Myöskin saivat oppilaat vähän
tutustua Ruotsin lain perusteihin sekä valtiotieteeseen.
Tuntijärjestys oli suuresti eriävä nykyisestä. Kesällä kello neljä,
talvella kello viisi aamulla piti jo koululaisten olla koossa;
kymnaasilaisten aina kello viisi. Tunnin verran kestävän rukouksen ja
raamatunluvun jälkeen alkoi opetus. Kahdeksasta yhdeksään oli
välitunti; kello 10 mentiin neljännestunniksi kirkkoon rukoilemaan,
sitten päästiin kotiin syömään. Kello 12 "päivällisen jälkeen" alkoi
sitten lauluharjoitus. Kahdesta kolmeen oli jälleen välitunti, ja kello
viisi, vielä kaksi tuntia luettuansa, olivat pojat siksi päiväksi
suorittaneet päivätyönsä. Keskiviikko- ja lauvantai-iltapuolet olivat
vapaat. Lauvantaina aamupuolella kerrattiin aina koko viikon oppimäärä
ja pidettiin väitöksiä, sunnuntai-ehtoona iltakirkon perästä
puheharjoituksia. Varsinaista loma-aikaa oli yksi kuukausi jouluna,
toinen kesällä (kesäk. 29 p. -- heinäk. 29 p.), jolloin kuitenkin piti
edellisenä lukukautena luettua kotona kerrata. Niinkuin tästä näkyy
pidettiin silloin poikia koulussa paljon enemmän kuin meidän aikanamme;
loma-ajat olivat lyhyemmät ja koulutunteja useampia joka päivä. Mutta
sen sijaan ei näytä myöskään olleen juuri mitään kotiläksyjä.
Säännöt kurinpidosta Kristiinan kouluasetuksessa olivat lempeät.
Opettajia varoitettiin, etteivät heti löisi oppilaita, vaan ensin
koettaisivat varoitusten, sitten uhkausten vaikutusta. Ei ollut
myöskään lupa lyödä poikaa siitä syystä, ettei hän voinut läksyä
käsittää. Mitä rikoksia viikon varrella tapahtui, ne piti kaikki panna
muistiin, ja lauvantaina sitten huuhdottiin kaikki synnit yht'aikaa
pois suurella selkäsaunalla. Luultavasti pysyivät kuitenkin asetuksen
lempeät määräykset enimmiten paperilla; koko aikakauden henki oli siksi
väkivaltainen ja raaka, etteivät ne olisi voineet päästä täyteen
voimaan. Kumminkin tiedetään Suomesta eräs tapaus, jolloin eräs
alaopettajakin sai vitsakuritusta koulun rehtorilta. Vielä pahemmat
lyömään kuin opettajat olivat luokanjärjestäjiksi asetetut vanhemmat
oppilaat; he repivät pienempiä poikia aivan armottomasti, useinpa
sivaltelivat silmiäkin vasten. Koulunuorison tavat Suomessa eivät
muuten olleet parasta laatua, niinkuin sivistyksen yleisestä kannasta
kyllin sopii arvata. Rothovius valitti, että kymnaasilaiset tiheään
laiminlöivät luennoilla käymistä ja yöllä kulkivat pitkin katuja,
hoilaellen sekä ikkunoita särkien.
Enin osa koulupojista oli köyhiä. Kouluun tullessa oli heillä
tavallisesti suuri osa lukukausi-elatuksestaan kuivana, suolattuna
mukanansa, kun ei ollut rahaa, millä ruokaa kaupungissa ostaa. Monasti
kuitenkin sattui, että kotieväät eivät riittäneet lukukauden loppuun
asti, ja silloin oltiin pahassa pulassa. Niin mainitaan esim. erään
rovasti Sackliniuksen elämäkerrassa -- hän kävi Oulun koulua lopulla
yllämainittua vuosisataa -- että hän joskus kokosi ja paistoi
nahkapalasia jo syödyistä kapahauista ja kaapiskeli eväsvakkansa
laitoja, juoden vettä päälle. Puutteen auttamiseksi oli köyhillä
koulupojilla eli "teineillä" välistä lupa käydä kerjäämässä, ja oli
kullakin koululla oikein esivallan määräämät pitäjänsä, joihin sen
oppilaat saivat mennä. Tavallisin kerjuuaika oli joulu, jolloin oli
loma-aika ja talonpojan aitta täysimpänä. Vähäistä rahanapua oli myös
siitä, kun teinit kävivät rikkaampien ruumiita "koululla" saattamassa.
Huolimatta tästä köyhyydestä oli kuitenkin kouluissa runsaasti
oppilaita. Brahen perustamaan Käkisalmen lapsikouluun tuli esim. heti
80 poikaa; Turun koulussa oli vuosisadan lopulla noin 300 oppilasta.
Viipurin kymnaasissa ja koulussa oli niitä myös niin paljon, että
niistä, venäläisten tultua kaupunkia piirittämään v. 1656, saatiin
kaksi komppaniaa.
Viimein on vielä senaikuisten koulujen suhteen eräs seikka huomattava,
joka Suomen kansan vastaiseen kohtaloon on suuresti vaikuttanut.
Opetuksessa oli näet latinan apuna siihen asti aina käytetty useitten
oppilaitten äidinkieltä, suomea. Turun koulun suomennosharjoitukset
raamatusta Agricolan aikana esim. ovat meille vielä säilyneet
painettuina. Mutta Kristiinan kouluasetuksessa oli nimenomaan säätty,
että alkukielenä oli ruotsi käytettävä. Tämä sääntö pantiin myöskin
Suomenmaassa toimeen korkeammissa kouluissa; sen todistavat
Hämeenlinnan sekä Käkisalmen uusien lapsikoulujen vielä säilyneet
perustuskirjat. Niissä näet on säätty, että piti "erittäin harjoittaa
katkismusta, _ruotsinkieltä_, luvunlaskua, kirjoittamista sekä
laulua, niin että oppilaat vähän edistyttyänsä voisivat päästä
trivialikouluihin". Oppilaitten taitamattomuus ruotsinkielessä oli
kuitenkin syynä, ettei vielä tultu toimeen aivan ilman suomea.
Senvuoksi nähdään senaikuisissa latinaisissa sanakirjoissa myöskin
suomalaisia selityksiä ruotsin rinnalla; samoin myös koulussa paljon
käytetty Erasmus Rotterodamuksen kirja Libellus aureus (kultainen
kirja) painettiin Turussa siten, että alkuperäisen tekstin rinnalla käy
ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen käännös. Mutta kaikissa
tapauksissa oli Kristiinan koulusäännön kielimääräys kenties
voimallisin niistä syistä, jotka, niinkuin vasta saamme nähdä,
vähitellen ruotsalaistuttivat Suomen herrassäädyn ja vuosisadoiksi
hidastuttivat kansallisen sivistyksen kohoamista.