Pääsötutkinnon jälkeen oli silloisella yliopistoon pyrkijällä vielä
toinenkin paha kiirastuli läpikäytävänä, ennenkuin hänen sallittiin
astua tieteen salin kynnyksen yli; hänen tuli kestää depositsionin
kaikki temput.
Konsistorin määräämä depositor[36] kutsui näet tutkinnossa hyväksytyt
koululaiset eteensä, puetti ne erivärisistä tilkuista tehtyihin
eriskummallisiin nuttuihin, nokesi heidän kasvonsa mustiksi, kiinnitti
heille pitkät sarvet ja korvat hattuun ja pisti suuren sian-torahampaan
kumpaankin suupieleen. Sitten otti hän sauvan, jonka pää oli pienen
kirveen muotoinen, ja ajoi heitä hosumalla, ikäänkuin aasi- tai
härkälaumaa, depositsionisaliin. Siellä heidät asetettiin piiriin ja
depositor itse, keskellä seisoen, rupesi mittailemaan ja kohentelemaan
joukkoansa, jotta he seisoisivat oikeassa järjestyksessä pituutensa
mukaan. Sen tehtyänsä hän alkoi kauheasti mulkoilla silmiänsä,
irvistellä ja piloillaan kumarrella heille syvästi, samalla kuitenkin
sanoillaan tehden heistä pahinta pilkkaa. Sitten hän piti pitkän
latinalaisen puheen, nuorison yleisistä pahoista tavoista, osoittaen
kuinka tarpeellista oli ojentaa ja sivistyttää heitä tieteellisillä
harjoituksilla. Lopuksi hän kysyi muutamia kysymyksiä, ja raukat kun
eivät voineet suussa olevien sianhampaitten tähden selvästi vastata,
vaan kangertelivat ja mongertelivat kuin röhkivät siat, hosui hän heitä
selkään aika lailla, haukkuen järjettömiksi luontokappaleiksi ja
sioiksi, jotka vasta ihmisiksi olivat tehtävät. Näin sanoen hän
pihdeillä tempasi heiltä torahampaat pois, usein niin kovasti
nyhkäisten, että verta purskahti suusta. "Samalla tavalla", lausui hän,
"temmattakoon sinusta pois ylensyömisen ja ylenjuomisen himo!" Sitten
hän nyhti hatusta pois pitkät korvat ja virkkoi: "Tule ahkeraksi, niin
että aasista muutut ihmiseksi!" Samalla tavalla hän kiskaisi nyt pitkät
sarvet: "Täten hävitän sinusta hävyttömyyden ja raakuuden!" Sitten
käskettiin deponeerattavat kukin vuorostaan penkille pitkälleen, ja
depositor otti höylän, jolla höylätä huilautteli pitkin selkää, että
luut naksahtelivat: "Näin silittäkööt tieteet ja taiteet sinut siveäksi
ja höylätkööt °höyliksi!" Viimein vielä hän valeli heitä vedellä
kiireestä kantapäähän ja pyyhki kuiviksi, kovasti hieroen karkealla
rievulla: "Näin lähteköön sinusta kaikki riettaus ja saastaisuus!" Nyt
julisti hän tulokkaat "vapaiksi ylioppilaiksi!" -- Kuuden ensimäisen
kuukauden aikana ei ollut kuitenkaan tämä vapaus vielä ylen kehuttava.
Nuorten ylioppilaitten -- _beanien eli pennalien_ -- täytyi näet
passailla vanhempia osakuntalaisiansa ja totella kaikkia heidän
käskyjänsä, jossa toimituksessa ei puuttunut tylyjä sanoja eikä
selkäsaunoja. Beaniajan kuluttua pitivät nuoret ylioppilaat vanhemmille
kumppaneilleen suuret kestit, joissa aika lailla juotiin -- ja
tapeltiin. Nyt olivat tulokkaat jonkun aikaa vielä junioreina,
ennenkuin he senioreina viimein saivat ihan täydet ylioppilasoikeudet
ja vuorostaan vallan myöhemmin tulleitten beanien yli.
Tieteellisistä harjoituksista yliopistomme ensi aikoina on jo ollut
puhe edellisessä luvussa. Niihin saattoi kuitenkin harva ylioppilas
yksinomaan antautua; useimpien täytyi köyhyytensä tähden käyttää osa
ajastaan elatuksen hankkimiseen. Tavallisin elatuskeino oli lasten
opettaminen. Monelle sattui se hyvä onni, että hän semmoisella ehdolla
sai vapaan asunnon ja ruuan jonkun turkulaisen luona; useimpien täytyi
kuitenkin tätä varten oleskella pitemmän tai lyhyemmän aikaa
maaseudulla, kaukana yliopistosta. Opetusviran ohessa sai siellä nuori
ylioppilas toimitella kaikellaisia muitakin asioita; hänet esim.
lähetettiin kiertämään ympäri pitäjää papin saatavien ajoon, tai
saattelemaan isännän viljoja myllyyn, tai lähimpään kaupunkiin
noutamaan emännälle taloustarpeita. Turussa oli joskus kelpo
rahansaalis saatavana niillä näytelmillä, joita ylioppilaat panivat
toimeen. Sisäänpääsyrahaa ei niistä tosin maksettu; mutta kaupungin
arvohenkilöt, kun ylioppilaat kävivät heitä kutsumassa, antoivat aina
varojensa ja arvonsa mukaan rahalahjan. Tällä lailla karttui yhdestä
tilaisuudesta jokaiselle 3-4 hopeatalaria, siis yhtä paljon kuin
tavallinen palkka teki kolmenkuukautisesta lastenopetuksesta tai koko
ruistynnyrin hinta. Vielä paremmin kannatti -- jos sitä työtä osasi --
juhlarunojen sepittäminen korkeitten herrojen kunniaksi; eräs
senaikuinen ylioppilas sai semmoisesta sepustuksestaan kerta
kultakolikon. Moni ylioppilas koetti myös jos jollakin käytännöllisellä
toimella elättää itseänsä; pyysipä v. 1642 eräs, jonka naineena
perheellisenä miehenä oli erittäin vaikea tulla toimeen, konsistorilta
lupaa saada pitää olutkrouvia. Paras raha-apu tietysti oli se, joka
itse yliopistosta saatiin stipendin nimellä; sillä niiden ehtona oli
määrättyjen tutkintojen ja väitösten suoritus, joten samassa
tieteellinen tarkoitus tuli edistetyksi. Paha vain, että näitä
yliopiston apurahoja oli niin tuiki vähän.
Paljon enemmän aikaa vielä kuin välttämättömän leivän hankkiminen
kuluttivat muuten kaikellaiset, enemmän tai vähemmän viattomat
huvitukset. Ahkeruutta noina yliopiston ensi aikoina ei liioin kehuta.
V. 1643 esim. professori Kexlerus valitti konsistorissa, että hänen
kuulijansa kovin tiheään jäivät pois, ja seuraavana vuonna on
konsistorin pöytäkirjassa yleinen valitus siitä, että ylioppilaat
pahasti laiminlyövät velvollisuutensa ja vain harvoin käyvät
luennoilla. Turhaan koetettiin parantaa tätä epäkohtaa varoituksilla
sekä rangaistuksilla. Kerta esim. v. 1643 käskettiin konsistorin eteen
neljä pahinta laiskuria, jotka tuskin kertaakaan olivat pistäneet
jalkaansa opinsaleihin -- niiden joukossa kolme suomalaista ja yksi
ruotsalainen. Viimemainitulta kysyttiin silloin: "Lupaatko vasta
parantaa tapasi?" Mutta hän vastata hotaisi siihen: "Minime" (En
suinkaan). -- Kysyttiin taas: "Lupaatko täst'edes tulla julkisiin
luentoihin?" -- "En", vakuutti taas hävytön. Päätös oli sitten se, että
hän, niinpian kuin meri sulaisi, lähetettäisiin Ruotsiin takaisin.
Suurin osa ylioppilaista piti oluttupia paljoa hauskempina olopaikkoina
kuin akatemian lämmittämättömiä oppisaleja. Krouvissa he istuivat
myöhään yöhön saakka oluthaarikan tai paloviinalasin ääressä.
Tämmöisiin kokouspaikkoihin ei akatemiaan kuulumattoman silloin ollut
hyvä pistää nenäänsä. Sillä ylioppilaitten nyrkit ja miekat -- heidän
arvonsa ulkonaisena merkkinä oli silloin leveä viitta ja miekka --
olivat sangen kerkät todistamaan opin ja sivistyksen etevämmyyttä
oppimattomien soturien ja sällien suhteen. Semmoisten luonnollisten
vihollisten puutteessa "Muusain (runottarien) pojat" -- siksi he
mielellään nimittivät itseään -- usein myös tappelivat keskenään.
Vähinkin pistosana, kiivaampi teologinen tai filosofinen väittely,
siinä oli jo kyllin syytä kauheaan meteliin, joskus miestappoon. Yöllä,
kun humalaisina lähdettiin krouveista, vietettiin usein vielä joku aika
"grassatim"-käymisellä, s.o. vallattomuuden tekemisellä, ikkunoiden ja
porttien särkemisellä sekä tappeluilla poliisin kanssa. Eikä ollut
häitä tai muita pitoja kaupungissa, joihin ei ylioppilaita olisi
saapunut kuokkavieraiksi, ja jollei ennen vielä ollut melua tarpeeksi,
niin kylläpä sitä silloin nousi. Konsistorin senaikuisista
pöytäkirjoista otamme nyt tämän elämän tarkemmaksi kuvaamiseksi
muutamia kertomuksia ylioppilaitten yöllisistä sankaritöistä.
V. 1640 valitti eräs porvarivaimo konsistorille, että kaksi suomalaista
ylioppilasta oli yöllä tullut hänen huoneeseensa, paljas miekka
kädessä. Heidän siellä ollessansa tuli taas eräs ylioppilas pihaan ja
rupesi kivellä koputtelemaan ikkunaan. Ensimainitut olivat silloin
hyökänneet ulos ja lyöneet ulkona telmivän verille. Toinen näistä
nuorukaisista, Esko Vihtilaeus (Vihtiläinen), sai sitten surmansa
samallaisessa kahakassa. Hän ja eräs toinen ylioppilas, nimeltä Salko,
olivat kello 10 illalla tulleet sen talon eteen, missä edellisen
morsian asui, nostaneet portin pois saranoiltaan ja ruvenneet talossa
juomaan olutta sekä paloviinaa. Ei aikaakaan, niin alkoivat he jo
täydessä humalassa hyppiä ja tanssia lattialla. Tästä nousi riita
samassa talossa asuvan tullikirjurin sekä kahden ruotsalaisen
ylioppilaan kanssa, ja tappelussa saaduista haavoistaan Vihtilaeus
kuoli sitten parin päivän jälkeen. -- V. 1654 valitti eräs ylioppilas
konsistorille, että hänen kumppaninsa Simo Aboensis (Turkulainen) oli
häntä purrut peukaloon, niin että koko kynsi läksi. Tutkittaessa tuli
selville, että mainitut nuoret herrat olivat riitaannuttuaan ruvenneet
tukkanuottasille, jolloin Simo oli toista purrut ja antanut hänelle
muutamia korvapuusteja. Päätökseksi tuli: että haavasta sekä
korvapuusteista oli sakko maksettava; tukistukset molemmin puolin sitä
vastoin pidettiin kuitattuina. Samainen Simo Aboensis kutsuttiin taas
seuraavana vuonna konsistorin eteen rikotun ikkunalasin sekä tehdyn
väkivallan tähden. Kiistan alkuna oli ollut väittely De creatione
(Luomisesta), mutta riita oli pian kiihtynyt niin, että kanteenalainen
kynttiläjalalla löi vastustajalleen verihaavan otsaan. -- V. 1655
ilmoitti rehtori, että Johannes Mathesius yhdessä muutamien muitten
pohjalaisten kanssa oli iskenyt suuren reijän hänen renkipoikansa
päähän. Riita oli saanut alkunsa siitä, ettei renkipoika, herrojen
ylioppilaitten ohitsekäydessä, ollut nostanut lakkiansa. Pahantekijät
saivat maksaa sakkoa, ja yhdeltä heistä otettiin pois miekanpitämisen
oikeus. -- V. 1656 Sipri Pärttylinpoika, suomalaisen seurakunnan
kappalainen, kertoi, että Johannes Lempälensis (Lempääläinen) yöllä oli
tullut hänen ikkunansa edustalle, huutaen: "Pirun pappi, harmaa pappi,
teini-pappi, tule ulos"![37] Syytöksenalainen selitti istuneensa
Remaisen krouvissa juomassa, jolloin eräs huovi (sotamies) oli
soimannut ylioppilaita mustasta taidosta (noituudesta), mainiten
todisteeksi, että Sipri-pappikin oli sitä samaa saarnassaan sanonut.
Lempälensis oli nyt tahtonut kysyä papilta, oliko huovin sanoissa
todellakin perää. -- V. 1657 toi Johannes Nerpensis (Närpiöläinen)
esiin sen kanteen, että eräs toinen ylioppilas, Henricus a Börgen, oli
häntä pahasti haukkunut. Toinen vastasi: että Nerpensis, vaikka oli
nuori poika ja vasta deponeerattu, oli tahtonut häneltä anastaa ylemmän
sijan pöytäkunnassa. Silloin hän oli ärjäissyt: "Huuti, sinä
Närpiönpoika, sinä olet jokseenkin nokkela koiranraato!" -- Tappelut ja
raa'at haukkumiset eivät muuten olleet ainoat rikokset, joihin
ylioppilaat tekivät itsensä syypäiksi, vaan puhutaan konsistorin
pöytäkirjoissa sangen usein myös velkojen maksamisen laiminlyömisestä,
kortinpeluusta, hävyttömistä puheista ja kirjeistä naisille,
irstaisesta elämästä y.m. Rangaistukseksi määrättiin tavallisesti
nuhteita, istumista "prubbassa", s.o. akatemian vankihuoneessa,
pahimmissa tapauksissa karkoitusta yliopistosta joksikuksi ajaksi tai
iäksi. -- Huomattava seikka on, että valitettavasti enin osa
kanteenalaisista ja tuomituista oli suomalaisia, mikä on sitä ikävämpi
todistus maan omien lasten tavoista, koska alussa ruotsalaisten luku,
niinkuin pidetyistä puheista ja väitöksistä, stipendiaattien nimistä
ynnä muista seikoista voimme päättää, oli suurempi. Lisättävää on
kuitenkin, että useimmat noista raa'oista, vallattomista pojista
muuttuivat sittemmin vakaviksi, hyödyllisiksi papeiksi ja
virkamiehiksi, jopa muutamat ahkeriksi työmiehiksi juuri nyt alkavan
suomalaisen kirjallisuuden alalla.
Valtiollisiin rikoksiin, kapinallisiin sanoihin tai tekoihin eivät sen
ajan ylioppilaat ajatelleetkaan tehdä itseänsä syypäiksi. Joskus syttyi
kuitenkin, ylläkerrottujen yksityisten kahakkojen ohessa, joku
yleisempikin mellakka yliopistossa.
Joskus olivat tieteelliset riidat opettajien kesken syynä semmoisiin.
Jo ennen on esim. ollut puhetta siitä, miten kiivas kiista nousi Bångin
ja Miltopaeuksen välillä. Kun edellinen v. 1665 piti alkuväitöksensä,
oli jälkimäinen kovasti tarttunut kiinni muutamiin hänen lauseisiinsa,
sanoen varsinkin eräästä sellaisesta, että sitä oli mahdoton harmitta
kuulla ja lukea. Bång sen johdosta naulasi yliopiston ilmoitustauluun
varoituksen ylioppilaille, että he pitäisivät mielessään Paavalin
sanoja kirjeessä Kolossilaisille: "Katsokaa, ettei joku teitä
viettele filosofialla ja turhilla jaarituksilla", sekä kavahtaisivat
erästä opettajaansa, joka tahtoo nuorisoa pettää. Miltopaeuskin kääntyi
nyt ylioppilaitten puoleen, ja sai 43:n nimen allekirjoittaman
todistuksen, ettei hän suinkaan ollut koettanut depraedari
studiosam juventutem (pettää oppia harjoittelevia nuorukaisia),
vaan aina oli solidis rationibus philosophice (tukevilla syillä
filosofisesti) kaikki selittänyt ja todistanut. Muutamien päivien
jälkeen ilmestyi sen lisäksi akatemian ovelle kirjoitus, jossa muutamat
ylioppilaat kehoittivat kumppaneitansa yhteiseen kokoukseen, jossa
keskusteltaisiin, miten he voisivat puolustaa kuuluisaa filosoofiansa
ja opettajaansa uuden tulokkaan ryntäyksiä vastaan. Tähän loppuvat
saatavilla olevat tiedot ylioppilaitten osanotosta tähän asiaan. Itse
riidan jatko ja loppu ei kuulu tähän.
Tavallisemmin kuitenkin antoivat vähäpätöisemmät syyt kuin tieteelliset
aihetta ylioppilasmeteleihin, joissa nuorison yli rajojensa uhkuva
itsetunto puhkesi tyhmänrohkealla tavalla ilmi. Maalisk. 18 p. 1658
esim. istuivat yliopiston patres (professorit) sangen vakavina
konsistorin huoneessa, jonne rehtori Martti Stodius oli kutsunut heidät
ylimääräiseen kokoukseen. Hänelle oli näet ilmoitettu, että kaksi
ylioppilasta, Tuderus ja Sundelius, jotka edellisenä päivänä olivat
viedyt "prubbaan", olivat yöllä karanneet. Asia oli monin puolin
arveluttava. Vankihuoneen vahvaa, vankoilla telkeillä varustettua ovea
eivät vangit suinkaan olisi omin voimin saaneet auki; nähtävästi oli
siis suurempi ylioppilasjoukko ulkoa käynyt auttamassa. Eikä siinä
vielä kaikki, vaan veitikat olivat päällepäätteeksi vieneet koko
ovenkin mennessään, joka vasta myöhemmin löytyi avannon suusta Aurajoen
jäältä. Molemmat karkurit olivat vanhastaan konsistorille tutut
röyhkeydestään ja väkivaltaisuudestaan. Gabriel Tuderus, Kemin
kirkkoherran poika, oli jo kaksi vuotta sitten, heti ylioppilaaksi
päästyään, tehnyt itsensä kuuluisaksi kahakassa poliisin kanssa, joka
tahtoi viedä muutamia hänen pohjalaisia kumppaneitaan vankeuteen. Siitä
oli hän joksikuksi aikaa menettänyt oikeutensa käyttää miekkaa vyöllä.
Nyt äsken oli hän taas Kangasalan rovastin pojan ynnä muiden
suomalaisten ylioppilaitten seurassa kello 1 yöllä koputtanut krouvin
ovelle, huutaen olutta sekä viinaa, ja kun emäntä ei niin myöhään
ruvennut mitään antamaan, olivat he lyöneet rikki kaikki ikkunat sekä
ovet talossa. Konsistori oli tuominnut hänet maksamaan 7 talaria
vaskirahaa (n. 9 markkaa). Mutta ne rahat eivät hellinneet Tuderuksen
kukkarosta enempää kuin toinenkaan sakko, johon hänet oli tuomittu sen
johdosta, että hän oli lyönyt verille erään kumppaninsa. Hän
hangoitteli kaikkia konsistorin muistutuksia vastaan, väittäen ettei
hän ollutkaan _niin monta_ verihaavaa lyönyt kuin mitä syyttäjä oli
ilmoittanut. Sundelius niinikään oli jättänyt hänelle tappelusta
määrätyn sakon maksamatta. Ja kun viimein molemmat olivat
uppiniskaisuutensa tähden vietävät "prubbaan", ei Tuderus totellut,
vaan sanoi vankihuoneen olevan häväistyn, koska siellä juuri vähää
ennen oli istunut eräs varas ja "pennalis" (nuori ylioppilas). Vihdoin
oli pakko kuljettaa hänet väkivoimalla.
Asiain näin ollen ei sopinut konsistorin jättää tuota karkausasiaa
sillensä; pakenijat otettiin jälleen kiinni ja lähetettiin nyt linnan
torniin. Mutta siitäkös vasta nousi oikea meteli! Ylioppilaat kaikki
miehissä väittivät kumppaniensa linnaan vientiä etuoikeuksiensa
rikkomiseksi; heitä ei muka ollut lupa pitää siellä vankeina yhtä vähän
kuin vetää yleisten tuomarien eteen. He pitivät tiheään kokouksia,
joissa ankaria puheita julkilausuttiin; he ripustivat kaikkiin
kadunkulmiin herjauskirjoituksia konsistoria vastaan; he panivat
kaikellaisia katumeteleitä toimeen. Hädissään kääntyi konsistori
silloisen kenraalikuvernöörin, kreivi Kustaa Hornin puoleen, pyytäen
häneltä apua. Hän kirjoittikin varoituskirjeen nuorisolle, jota
kuulemaan konsistori käski kaikki ylioppilaat kokoon marrask. 22:ksi
päiväksi. Mutta nämät vain yltyivät sitä pahempaan vimmaan.
Pohjalais-osakunnassa ensin nostettiin puheeksi, pitikö ollenkaan mennä
nuhteita saamaan. Yleisessä ylioppilaskokouksessa, joka sitten
pidettiin Hämeentullin ulkopuolella, väiteltiin myöskin pitkältä
samasta asiasta. Viimein päätettiin mennä akatemiaan, vaan ainoastaan
siksi, että saataisiin tilaisuus julkisesti lausua ilmi ylioppilaitten
suuri mielipaha kenraalikuvernöörin muka sopimattoman sekaantumisen
johdosta. Akatemian suuressa salissa istuivat heidän tullessaan jo
patres kaikki juhlallisina, yksivakaisina; istuipa siellä myös Turun
läänin maaherrakin, von der Linde, ikäänkuin konsistorin tukena ja
turvana. Mutta hänen läsnäolonsa ei millään tavalla säikähdyttänyt
uppiniskaista nuorisoa, päinvastoin vain kiihdytti heidän vimmaansa.
Kun yliopiston sihteeri oli lukenut kenraalikuvernöörin kirjeen ja kun
maaherra nousi lisätäksensä itsekin vielä muutamia varoitussanoja,
syntyi kauhea melu. Ylioppilaat keskeyttivät hänen puheensa raappimalla
jalkojaan ja huutamalla. "Maaherralla ei ole mitään tekemistä meidän
kanssamme!" tokaisi yksi heistä, joka seisoi siellä röyhkeänä, lakki
päässä. Maaherra ja professorit pitivät nyt viisaampana lähteä tiehensä
kuin kauemmin olla pilkattavina. Mutta mennessään he saivat vielä hyvän
matkan kuulla vihellyksiä ja huutoja jäljessään.
Kreivi Horn aikoi ensin käyttää ankaruutta ja rangaista kapinoitsijoita
lain kovimpien pykälien mukaan. Mutta hovioikeuden presidentti,
iloinen, hyvänsävyinen Sparre, sai hänet siitä luopumaan, muun muassa
muistuttaen, että akatemialla todella oli hallituksen suoma, oma,
ihan itsenäinen tuomiovaltansa. Asia lykättiin siis konsistorin
tuomittavaksi, ja patres, nähtävästi säikähdyksissä poikien
uhkarohkeudesta, päättivät tyynnyttää mieliä lempeydellä. Ensi työkseen
he tuottivat Tuderuksen sekä Sundeliuksen pois linnasta, ja päästivät
heidät vapaiksi. Sitten vasta he uskalsivat ryhtyä itse kapinan
tutkimiseen. Hämeentullin kokouksen johdosta sakoitettiin 26 vanhempaa
ylioppilasta, 1 riksillä mieheen. Niistä läsnäolleista, jotka olivat 15
vuotta nuoremmat, päätettiin, että heidän piti saada kuritusta
yksityisopettajiltaan. Itse kapinan johtajakin -- samainen, joka
maaherralle oli niin röyhkeästi vastannut, Vikman niminen, ruotsalainen
ylioppilas, olisi päässyt yllämainitulla mitättömällä sakolla, jos hän
vain olisi taipunut pyytämään maaherralta anteeksi. Mutta sen sijaan
hän vielä uudestaan suututti von der Lindeä puheella, jonka hän pian
sen jälkeen piti jossain akatemiallisessa juhlassa ja jossa hän haukkui
kansalaisiansa (Lindekin oli ruotsalainen), jotka muka häntä vastaan
vehkeilivät. Nyt vuosi ennestään jo reunojaan myöten täysi mitta
viimein yli ja Vikman eroitettiin yliopistosta iäkseen.