Niiden yhdentoista professorin parissa, jotka määrättiin Turun
yliopiston ensimäisiksi opettajiksi, ei ollut enempää kuin kaksi
suomalaista. Tätä seikkaa ei saa kuitenkaan ymmärtää siten, ettei olisi
tahdottu päästää meidän miehiämme näihin virkoihin. Kreivi Brahe
varsinkin, niinkuin tiedämme, harrasti aina sitä, että Suomessa
käytettäisiin maan omia lapsia taikka ainakin täällä pitemmän aikaa
asuneita ja meidän oloihimme tutustuneita miehiä. Saakoot tässä vielä
muutamat todisteet tästä hänen mielipiteestään sijansa. Kun uusi
runousopinprofessorin virka perustettiin, mainitsi hän sen
saajan erikoisena ansiona sen, että Justander oli "suomalainen
kansallisuudeltaan, jotka sillä maanäärellä parhaiten tulevat toimeen
ihmisten kanssa". Samoin myöskin, kun Tillandzia ehdoitettiin
professoriksi, tuotiin esiin se seikka, että hän, vaikka olikin
ruotsalainen, oli täällä ennen oleskellut ja opintoja harjoitellut,
joten maan sekä sen asukasten luonne oli hänelle hyvin tuttu. Syynä
suomalaisten opettajien vähyyteen yliopistomme ensi aikoina ei näy
olleen mikään muu, kuin että oli mahdoton saada kelvollisia. Suomen
siihen-astisissa kouluissa ei ollut edes kunnon alkuopetustakaan ollut
saatavana, ja se seikka, että Suomen mahtavammat, rikkaammat
aatelissuvut yleisesti muuttivat tähän aikaan Ruotsiin, vaikutti sen,
että varsin harvalla suomalaisella nuorukaisella oli tilaisuutta,
niinkuin sangen monella ruotsalaisella, päästä kotiopettajaksi johonkin
suureen perheeseen ja sitten nuorten herrojen mukana seurata ulkomaan
matkoille. Vielä myöhemmin tahtoi piispa Gezelius avonaiseen
jumaluusopinprofessorin paikkaan ruotsalaista, joka olisi opiltaan
kelvollinen ja myös muualla maailmassa jotain nähnyt, "sillä vaikea on
tulla toimeen täkäläisten kanssa, jotka täällä ovat syntyneet ja täällä
koulun sekä yliopiston läpikäyneet, eivätkä ikänä nähneet muuta kuin
Turun tuomiokirkon sekä linnan".[31]
Tämän suuren ruotsalaisjoukon asettaminen Turun akatemiaan ei siis
suinkaan osoittanut mitään ruotsalaistuttamistuumaa eikä suomalaisen
kansallisuuden sortamishalua. Päinvastoin oli näiden professorien
lähettäminen selvänä todisteena siitä, että hallitus tahtoi hellästi
pitää huolta meidänkin maastamme. Ruotsi antoi tänne suurimman osan
parhaista opin ja neron edustajistaan ja riisti itsensä melkein
paljaaksi virittääkseen Suomelle niin kirkkaan valistuksen valon kuin
mahdollista. _Juhana Dalekarlus_ (aatel. Stjernhöök), _Juhana Terserus,
Mikael Wexionius ja Eskeli Petraeus_ olivat nimiä, joilla ei ollut
Ruotsin oppineitten parissa monta vertaistansa ja tuskin ainoatakaan,
joka ne olisi voittanut.
Nämät uudet tulokkaat sitä paitsi käsittivätkin silloin
velvollisuutensa sitä kansaa kohtaan, jonka keskuuteen he olivat
tulleet. He koettivat rehellisesti tutustua Suomen oloihin ja
suomalaisten luonteeseen; he oppivat suomeakin ihmeen lyhyessä ajassa,
useat niinkin hyvin, että ovat taidostansa jättäneet kirjallisia
jälkiä. Petraeus, niinkuin tiedämme, oli osallisena raamatun
suomennoksessa ja sepitti suomenkielen oppikirjan; piispana hän lähetti
sitten myös suomenkielisen kiertokirjeen hiippakuntalaisilleen.
Terserus saarnasi jo v. 1641 suomeksi Naantalissa, josta hänelle
tulivat kirkkoherran saatavat. Tillandz, niinkuin jo mainittu, antoi
suomenkin kielelle sijaa kasvitieteellisessä teoksessaan.
Samallainen mieliala oli myös _Mikael Wexioniuksella_, josta nyt tulee
laveammin puhetta erään hänen kirjoittamansa, Suomellekin tärkeän
teoksen johdosta.
Wexionius oli köyhän kappalaisen poika Wexiön hiippakunnasta
Smoolannissa, jonka mukaan hän ottikin nimensä. Tultuansa maisteriksi
Upsalassa, hän pääsi matkoille Saksaan sekä Hollantiin; tarpeelliset
rahat antoi Aksel Oxenstjerna, jonka tietoon nuorukaisen hyvät
luonnonlahjat olivat tulleet. Tämän matkan jälkeen Wexionius sai
rehtorin paikan Wexiön koulussa, josta hänet kuitenkin jo parin vuoden
perästä muutettiin Turkuun valtiotieteen ja historian professoriksi.
Täällä sepittämässään juhlarunossaan yliopiston vihkiäisiin hän lauloi:
"Terve, oi Suomen urhokas kansa, terve Sulle!
Ota vastaan Göötin rannoilta tullut uusi vieras --
käypä vieras eipä hän lienekään nyt enää, vaan vastainen
kansalaises!
Vaikka syntyisin göötiläinen, tulen nyt suomalaiseksi.[32]
Tämän lupauksensa hän täyttikin sitten aika miehen tavoin; sillä
merkillisimmässä teoksessaan: Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae,
Fenningiae et subjectarum provinciarum (Lyhyt kertomus Ruotsin-,
Gootin- ja Suomenmaasta sekä vallanalaisista voittomaista), jonka hän
v. 1650 painatti kreivi Brahen kehoituksesta, ei ilmene vain
tiedemiehen mieltymystä aineeseensa, vaan myös monin paikoin enempää --
isänmaanystävän rakkautta Suomenmaahan. Saakoot tässä sijansa muutamat
otteet tästä teoksesta, osaksi näytteinä sen ajan tieteestä, osaksi
myös valaistuksena maamme silloisille oloille.
Aikansa tavan mukaan Wexionius ensiksi kokee selittää Suomenmaan nimeä.
Se voi, sanoo hän, johtua joko _suo_sta, koska täällä on niin paljon
soita, taikkapa _suomu_sta, koska täällä on niin paljon kaloja.
Mahdollista myös on, että se johtuu _Sem_istä, Noan pojasta, jota
muutamat oppineet arvelevat suomalaisten kantaisäksi. -- Sitten hän
kertoo miten Suomi on täynnä ihania ja viljavia seutuja. "Niin
hedelmällinen on täällä maa, niin voimakas päivänpaiste, ettei sitä
kokematon tahtoisi uskoakaan -- yhdestä kylvetystä tynnyristä saadaan
viisitoista." Erittäin runsaan saaliin tuottaa myös metsästys sekä
kalanpyynti; joka vuosi viedään Ruotsiin kaupaksi summattomia määriä
suolakalaa. Samoin on Suomi vallan rikas äärettömistä metsistä. --
Edempänä hän luettelee kaikki Suomen maakunnat vesineen, kaupunkeineen,
aateliskartanoineen ja antaa kuvauksen kunkin maakunnan omituisesta
luonteesta. Pohjanmaalla, sanoo hän, ei maaperä ole hedelmätön; se
tuottaa asukkailleen tarpeeksi viljaa, jollei vain satu kolkompia
ilmoja. Sen metsät antavat äärettömästi tervaa, sen karjalaitumet voita
ulosvietäväksi. Yhtä runsaasti saadaan siellä kalojakin, varsinkin
haukia ja lohia. Venäjän puolella idässä on rajaharju, joka ei
kuitenkaan voi venekulkua estää, sillä alukset karvastetaan
sen yli ja jatkavat sitten vesimatkaansa Pohjanlahden ja Valkeanmeren
välillä. Suomen (Varsinais-Suomen) jakaa Aurajoki kahteen osaan:
Pohjois-Suomeen, johon myös Satakunta luetaan, sekä Etelä-Suomeen.
Edellisessä on kuuluisa Kokemäenjoki, mainio lohen sekä muun kalan
pyynnistä. Etelä-Suomessa on niinikään kaikellaista kalaa ja runsaasti
viljaa, humalia y.m. Kemiön pitäjässä hakataan marmoria, josta on saatu
pylväät useampiin Tukholman ynnä muiden kaupunkien kirkkoihin.
Ahvenanmaalla, jonka läpi meri polvittelee ikäänkuin joki, ovat
asukkaat ruotsalaisia, vaikka se on likempänä Suomen rantaa, He
elättävät itseään kalastuksella, vesilintujen pyynnillä sekä
laivankululla; myös saavat he rahaa puutöistään ja kalkinpoltolla.
Siellä on paljon hirviä ja jäniksiä, joita yksistään kuningas saa
pyytää. Susia ja täpläkauriita (cervus dama) on vähän.[33] Hämeenmaa
(jonka nimen hän muka heimosanasta johtaa) on viljava, missä ei halla
tee turmiota. Summattomasti saadaan erittäinkin ohraa, pellavaa sekä
nauriita semmoisista maista, joista "nurmikamara on päälleviskatuilla
palavilla puilla poispoltettu" (huhdilta). Tässä maakunnassa on myös
paljon ja suuria kalavesiä; Rautalammin järvistä sitä paitsi saadaan
rautamutaa. Savo, vaikka kaukana merestä, oli kuitenkin täynnä
vedenselkiä, jotka ovat suolattomia, ja polvittelevat lukemattomia
lahdelmia ja salmia myöten, sekä viimein Vuoksen kautta virtaavat
Laatokkaan. Sielläkin poltetaan metsiä ja nurmikoita, niin että koko
maa on savua täynnä (siitä hän arvelee maakunnalle nimenkin tulleen).
Näistä tämmöisistä viljelysmaista saadaan summattoman paljon hyvää
viljaa, eikä ole Savossa hallakaan kovin vaarallinen. Uusimaa on saanut
nimensä siitä, kun siellä ennen asui suomalaisia, nyt ruotsalaisia. Maa
on viljava, rikas myös metsänotuksista, linnuista sekä kaloista. Rautaa
murretaan kallioista Anskuussa ja Mustiossa. Karjalassakin on maa
viljelykseen hyvin sovelias; on siellä myös kelpo karjalaitumia.
Linnun- ja kalansaalis on runsas, erittäinkin lohenpyynti Käkisalmen
kohdalla. Tämän linnan läänistä, Kitelästä, saadaan rubiineja.
Suomen vesistä on sitten vielä eri luvussa puhe. Muun muassa hän
kertoo, että Hämeessä sekä Savossa on äärettömiä järviä, suuria selkiä
ja leveitä lahtia, niin ettei silmä kannata rannasta rantaan. Varsinkin
suuri on se järvi, ettei mereksi sanoisi, joka Lapveden nimellä[34]
alkaa Lapista asti. Savossa kulkee kuitenkin sen poikki peltoja,
niittyjä ja metsiä, jotka ovat sangen ihanat katsella. Tämän jälkeen
hän lavealta ja suurella innolla kertoo jalosta Imatran koskesta.
Viimein vielä hän mainitsee "Skandinavian äärimäisen järven", Laatokan,
jossa sanoo olevan paljon kaloja ja myös hylkeitä, samoin Lapvedessä.
Meressä, pitkin Suomenmaan rannikoita, on niinikään runsaasti
kaikellaisia kaloja. Pohjanlahdessa lohet ovat paremmat kuin
Suomenlahdessa. Jälkimäisellä puolestaan on silakkansa eli hailinsa,
joita saadaan summattomin määrin joka vuosi, paikoittain niin hyviä,
että ne vetävät vertoja Skotlannin ja Skoonen silleille.
Suomen kansaan poiketen, johon hän virolaisetkin lukee, kuvaa hän sen
luonnetta. Suomalaiset, sanoo hän, eivät ylimalkaan ole niin paljon
kehuttavat tapojensa hienouden vuoksi kuin uskollisuudestaan kuningasta
kohtaan. He ovat itsepäiset päätöksissään, käräjänkäyntiin kärkkäät
sekä sangen terävä-älyiset. Pohjalaiset -- joiden Wexionius
erehdyksestä sanoo enimmäksi osaksi puhuvan ruotsia -- ovat kaikista
vapaamielisimmät sekä luonnonlahjoiltaan etevimmät. Hämäläiset ovat
jörömäisiä, näöltään tylyjä. Savolaiset, aivan kuin taalalaiset, käyvät
mielellään toisissa maakunnissa ojia kaivamassa ja metsää raivaamassa.
Uusmaalaiset ovat ruotsalaisten kaltaisia, vieraanvaraisia. Karjalaiset
ovat itsepäisiä -- josta syystä itsepintaista ihmistä on tapana
karjalaispääksi nimittää. -- Yhtä ja toista hän vielä sen lisäksi eri
kohdissa juttelee kansamme tavoista ja menoista. Suomalaiset, sanoo
hän, hyvin mielellään käyvät saunassa. Kylvettyänsä he hyppäävät ulos,
vaikka kuinka kovalla pakkasella, ammentavat jäistä vettä kaivosta,
joesta tai merestä, ja valelevat sitä, iloisesti nauraen, alastomalle
ihollensa; siitä heidän ruumiinsa vahvistuu. Saunaan viedään myös
lapsensaajat, ja vastasyntyneitä lapsia vihdotaan heti, kunnes niiden
iho on ruskea niinkuin Venäjän saapasnahka. Pienokaisille, vielä paljoa
ennen kuin hampaat ovat puhjenneet, pistetään sianliha imettäväksi
suuhun, josta heidän arvellaan tulevan väkeviksi. Muuten Suomessa
syödään paljon nauriita, niin myös silakoita, sekä paistettuina että
keitettyinä; näyttävätpä nämät kalat raakoinakin kelpaavan
talonpojille, sen jälkeen kuin pikkuisen vaan ovat olleet suolavedessä.
Vasikanlihaa sitä vastoin, jota ei muuten Ruotsissakaan paljon syödä,
ei suomalainen koskaan ota suuhunsa. Karjalaiset eivät valmista
juustoa, vaan kun heiltä maitoa liikenee, pistävät sen uuniin
paistumaan.
Suomenkielen alan arvelee Wexionius ennen muinoin olleen sangen avaran,
Weikseljoelta Valkeallemerelle ja Pohjois-Jäämereltä Donjoelle saakka.
Nykyään se esiintyy puhtaimpana Hämeessä, rantamailla ruotsinsekaisena,
Karjalassa se muutamissa puheenparsissa on eroava; vielä erilaisempi on
murre Virossa. Tämän johdosta hän selittää muutamia kohtia suomenkielen
luonteesta, viitaten erittäin siihen, että suomalaisen on vaikea saada
kielensä muiden kielten kaikkiin ääniin taipumaan, jollei lapsuudesta
ole niihin harjaantunut. Pari sanaa hän myös puhuu vanhasta Suomen
runomitasta, joista näkyy, että tämä, jos kohta vaillinaisesti, oli
oppineille tuttu.
Kansamme muinaisuudesta hän puhuu useammissa paikoissa. Hän kertoo,
kuinka muutamat arvelevat suomalaisten polveutuvan Semistä, toiset taas
luulevat heitä Magogin, Jafetin pojan, jälkeläisiksi. Nimensä _Fenni_
olivat he muka saaneet siitä, kun niin kauan asuivat _Venäjällä_.
Wexioniuksen oma johtopäätös on kuitenkin se, että meidän kansamme on
Aasiasta tullut, missä vielä samojedit (muka = Suomi jätti) ovat
jääneet entisille asuinsijoille. Suomalaisten pakanuuden ja
itsenäisyyden ajalta tietää hän mainita useampia kuninkaita (Islannin
tarujen mukaan). Vakinaisen valtiolaitoksen olemassaoloa jo
siihenkin aikaan todistavat muka semmoiset sanat kuin _opas_ =
ritari, _ratsasmies_ = tavallinen soturi. Nyt ei Suomi enää ole
kuningaskuntana, vaan suuriruhtinaanmaana. Ruotsin vallan yhteyteen
jouduttuaan ovat suomalaiset aina olleet hyvin uskollisia, josta syystä
heitä kohdellaankin niinkuin veljiä ja liittolaisia, ja tämä Ruotsin ja
Suomen keskinäinen luja liitto onkin Ruotsin vallan paras turva.
Historiallisessa osassa, niinkuin näemme, haparoitsi Wexionius, aikansa
oppineitten tapaan, kaikellaisia perättömiä loruja ja mielikuvitelmia.
Joskus sattuu hänelle omistakin ajoista puhuessaan sangen pahoja
hairahduksia. Niinpä esim. hän väittää Riian kaupungin ohitse virtaavan
Väinäjoen tulevan Aasian puolisesta Venäjänmaasta, nähtävästi
sekoittaen sen Vienanjokeen, jolla venäjäksi on sama nimi. Epätarkkuus
oli ominainen koko aikakauden luonteelle. Sittenkin on tämä
Wexioniuksen teos sangen tärkeä, koska siinä on ensimäinen laveampi
kertomus meidän maastamme sekä kansastamme.[35] Se pysyi kauan aikaa
kaikkien käyttämänä päälähteenä näistä asioista ja herätti Suomen
omissa miehissä kotimaantuntemisen halun ensi kipinän. Kuinka syvälle
ja pitkälle se vaikutti, näkyy siitä, että esim. semmoisiakin
Wexioniuksen lauseita Suomesta kuin että Ruissalo likellä Turkua on
Thessalian Tempeäkin ihanampi, lainataan teoksesta teokseen koko sen
vuosisadan ajalla ja seuraavankin alussa.
Monipuolisuus oli silloisille tiedemiehille ominainen avu; se oli
mahdollinen aikakautena, jolloin ei vielä vaadittu perinpohjaista,
omaperäistä tutkimista, vaan enimmiten tyydyttiin vanhojen oppien
märehtimiseen. Wexionius oli myös siihen määrään monipuolinen ja moneen
tieteeseen perehtynyt, että häntä mainittiin "tavattomasti oppineen
tohtorin" liikanimellä. Valtiotieteen alalta, joka samoinkuin
historiakin kuului hänen opetuspiiriinsä, on hän toimittanut kauan
aikaa arvossa pidettyjä teoksia Hugo Grotiuksen tapaan. Hän piti niissä
innokkaasti aatelisvallan puolta, muun muassa tuoden esiin sen
mielipiteen, että muka ainoastaan aateliset ovat kruunun välittömiä
alamaisia, muut säädyt välillisiä, siis ikäänkuin aatelin alamaisia.
Tämän paikan luettuaan kuuluu kuningas Kaarle X niin kovasti
suuttuneen, että vihapäissään nakkasi koko kirjan lattiaan.
Luonnollista oli toiselta puolen, että juuri samat mielipiteet
saattoivat sen tekijän Kristiinan aikuisten aatelisten hallitsijain
suureen suosioon. -- Ulkomailla ollessaan oli Wexionius myös niin
ahkerasti harjoittanut lakitiedettä, että hän Dalekarluksen poismuuton
jälkeen v. 1647 saattoi ottaa hoitoonsa häneltä tyhjäksi jääneen viran,
kirjoittaa useampia sangen kiitettyjä lakitieteellisiä teoksia ja
viimein v. 1657 tulla Turun hovioikeuden assessoriksi. Siinä virassa
hän kuoli v. 1670. Palkkioksi ansioistaan hän oli jo Kristiinan
kruunausjuhlassa saanut aatelisarvon, nimen _Gyldenstolpe_ sekä
muutamia taloja Suomessa.