Nuoren yliopistomme laitokset ja tulot, vaikka ne epäilemättä
silloisille valtionvaroille olivat sangen tuntuvat, olivat kuitenkin
alussa varsin vaillinaiset ja vähäiset. Uuden akatemiahuoneen
rakentamista varten ei ollut rahoja; vanha kymnaasirakennus siis
korjattiin kutakuinkin ja muutettiin yliopiston tarpeitten mukaan.
Siinä oli vain kaksi isompaa luentosalia sekä kolmas pienempi
matematinen, jonka vieressä oli "mallikamari", aiottu vähäisten
tieteellisten kokoelmien säilytyspaikaksi. Viides huone oli alussa
lakitieteellisenä luentosalina, vaan määrättiin pian konsistorin
istuntoja varten. Siinä kaikki! Luentosaleissa ei ollut uuneja, millä
lämmittää; oppilaitten täytyi siis talvisaikana istua turkki päällä
taikka säestää opettajien selityksiä hampaitten kalinalla ja jalkojen
töminällä. Opetuksen ulkonaisista apukeinoista, meidän vaatimustemme
mukaan, oli täydellinen puute. Ei ollut mitään anatomiasalia,
ei kemiallista laboratoria, ei tähtitornia kiikareineen;
kasvitieteellisellä puutarhalla oli tosin paikkansa, mutta siinä ei
kasvatettu muuta kuin kaaleja ja nauriita professorien keittiöitä
varten. Kirjoja ei ollut alussa muuta kuin ne parikymmentä, jotka
yliopisto oli perinyt emältänsä, kymnaasilta; v. 1645 saatiin
kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, Stålhandsken lesken lahjoituksen
kautta 960 nidosta, siis sitä nimeä toki hiukan ansaitseva kirjaston
alku. Kirjakaupan laita oli myös sangen huono. Kustaa Aadolf oli tosin,
suomalla kaikellaisia etuja, houkutellut saksalaisen kirjakauppiaan
muuttamaan Turkuun; mutta tämä palasi pian takaisin maahansa, koska ei
ollut kyllin menekkiä hänen tavaroillansa, jotka pitkän matkan tähden
mahtoivatkin tulla sangen kalliiksi. Samasta syystä eivät myöskään
yliopiston ensi aikoina kirjakaupat moneen aikaan oikein menestyneet.
Professorien täytyi siis, kun he tarvitsivat harvinaisempia kirjoja,
joskus lähteä niitä ostamaan ulkomaille, kauas Saksaan ja Hollantiin,
ja kunkin oman tieteensä alalla toimittaa uusia teoksia oppilaittensa
tarpeeksi. Nämät tulivat sitten vähä kerrassaan, väitösten muodossa
julkisuuteen, joten oppilaitten oli helpompi niitä ostaa. Kirjanpainaja
oli nyt viimein saatu Turkuun v. 1642, niin ettei enää, niinkuin
edellisinä aikoina, tarvinnut lähettää Suomessa sepitettyjä teoksia
painettaviksi Tukholmaan, Lübeckiin tai Rostockiin asti.
Kaikkia yliopiston tarpeita varten oli kruunun varoista määrätty
yhteensä vain noin 6,400 hopeatalaria s.o. 23,000 nykyistä Suomen
markkaa. Tämä summa oli tosin siihen aikaan, elintarpeiden huokeihin
hintoihin nähden, yhtä suuri kuin meidän aikoinamme 70,000 markkaa;
mutta kovin vähäinen se kaikissa tapauksissa oli. Apurahoiksi köyhille,
ahkerille ylioppilaille annettiin näistä yhteensä 3,360 markkaa.
Professorien palkka, 1,500 mk. (nykyajan hintojen mukaan 4,500), ei
olisi kuitenkaan ollut aivan huono, jollei se rahakamarissa vallitsevan
epäjärjestyksen sekä kruunun varojen yleisen rappiotilan tähden olisi
usein jäänyt tulematta. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee senaikuisten
professorien rakkaus isänmaataan ja tieteitään kohtaan, mikä
saattoi heidät monasti uhraamaan melkoisia summia kaikellaisiin
yliopistollisiin tarpeihin, milloin ei niihin kruunulta saatu rahaa.
Kustantivatpa he v. 1656, yhdessä piispan kanssa, niinkin kalliin työn
kuin akatemiarakennuksen korjauksen palon jälkeen, ja lainasivat suuria
summia lisäksi, kun heidän omat varansa tietystikään eivät riittäneet.
Sillä "niiden sanomattomien vastusten tähden", sanoivat he, "jotka nyt
rasittavat kuninkaallista majesteettia vierailla mailla, sodassa
valtakunnan vimmaisia vihollisia vastaan", he eivät tahtoneet lisätä
huolia pyytämällä apua kruunulta.
Luennot alkoivat siihen aikaan jo kello seitsemältä aamulla, osaksi
luentosalien vähyyden vuoksi, osaksi myös sentähden, että ihmiset
silloin ylimalkaan olivat enemmän aamuvirkkuja. Ylioppilaat olivat
opinharjoituksissansa paljoa tarkemman ja ankaramman tarkastuksen
alaisina kuin tätä nykyä. Ankarasti valvottiin, että he säännöllisesti
kävivät luennoilla -- heidän huolimattomuudestaan kuului kuitenkin
paljon valituksia -- ja tiheään tutkittiin, miten opetus oli päähän
pystynyt. Tarkasti myös pidettiin silloin huolta siitä, että
nuorukaiset harjaantuisivat selvästi ja sujuvasti esiintuomaan
oppiansa. Sangen usein pidettiin väitöksiä; joissa oppilaitten tuli
vastustaa ja puolustaa luennoissa käsiteltyjä opinkappaleita, jotta
oppi ei tulisi vain muistiasiaksi, vaan syihin perustuvaksi. Sen
lisäksi harjoitettiin puhetaitoa puheitten pitämisellä, joka
tavallisesti tapahtui pyhäpäivinä iltapuolin; enimmiten nämät puheet
olivat suorasanaisia, mutta joskus myös runomittaisia. Ne käsittelivät
väliin tieteellisiä asioita, väliin taas kunkin omaa syntymäseutua,
jota tavallisesti tulisella innolla ja ylenmäärin suurentelemalla
kehuttiin. Runojen sepittäminen muutenkin kuului jokaisen ylioppilaan
välttämättömiin harjoituksiin, joita erityinen professori johti. Tämä
runonsepustus tapahtui enimmiten latinaksi, joka muutenkin oli kaiken
opetuksen, luentojen, väitösten sekä puheenharjoitusten kielenä. Mutta
pian alettiin myös yhä useammin sepittää kreikkalaisia runoja, joskus
ihmeeksi heprealaisiakin; samoin kotimaiset kielet, suomi ja ruotsi,
ainakin onnentoivotuksina väitösten johdosta saivat sijansa. Myöhemmin
vuosisadan loppupuolella ilmeni niinikään enenevä uudempi, ulkomaisten
kielten taito saksalaisissa, ranskalaisissa, joskus italialaisissa ja
englantilaisissa runoissa. Näin saatua runotaitoa viljeltiin sitten
ahkerasti kaikellaisissa tilaisuuksissa: paitsi onnentoivotuksia
sepiteltiin riemurunoja häihin ja suruvirsiä hautajaisiin. Todellista
runollisuutta ei tietysti kuitenkaan näissä kokeissa ollut eikä voinut
olla.
Näihin yllämainittuihin harjoituksiin, jotka tarkoittivat
kirjoittamis- ja puhumistaidon edistämistä, liittyi myös draamallisia.
Sen jälkeen kuin Messenius, jesuittakoulujen esimerkin mukaan, oli
Upsalassa pannut näytelmiä alulle, olivat ne tulleet Ruotsinvallan
yliopistoissa hyvin yleiseksi ja suosituksi tavaksi. Turussakin pantiin
jo heti uuden yliopiston vihkiäisissä näytelmä toimeen, ja sitten
esitettiin niitä tavallisesti kaikissa akatemiallisissa juhlissa,
joskus yliopiston piirin ulkopuolellakin. Chronanderin sepittämästä
näytelmästä presidentti Kurckin häitten kunniaksi on jo ollut puhetta.
Toinen, saman miehen sepittämä, nimeltä "Surge, eller Flijt och
Oflijtighets Skodespegel" (Nouse, eli ahkeruuden ja laiskuuden peili)
esitettiin 1647:n vuoden maisterivihkiäisissä. V. 1650 saatiin
sellaisesta huvituksesta nauttia kolmekin erää; ensin esitettiin
ruotsalainen näytelmä maisterivihkiäisissä, sitten suomenkielinen
"Tuhlaajapoika", Justanderin kääntämä, vasta valitun uuden rehtorin
kunniaksi, ja viimeksi vielä latinalainen. Samalla tavalla
harrastettiin näytelmätaidetta Viipurin kymnaasissakin, jonka
opettajista Petrus Carstenius oli näytelmänkirjoittaja. Kaikki nämät
kokeet olivat kuitenkin yhtä paljon vailla runollista aistia kuin
muutkin sen ajan runosepustukset.
Professoreita oli Turussa alussa yksitoista, nimittäin jumaluusopissa
kolme, lääketieteessä ja lakitieteessä yksi kummassakin, sekä
filosofian tiedekunnassa kuusi. Viimemainituista opetti
"kaunopuheisuuden" professori latinaa; toisella oli "pyhät kielet",
s.o. heprea ja kreikka; kolmannella historia ja valtiotiede;
neljännellä logiikka eli ajatustiede ja runousoppi -- todella
eriskummallinen kaksoispari! -- viidennellä matematiikka; kuudennella
fysiikka ja kasvitiede. Vähän ajan perästä eroitettiin runousoppi
erinäisen professorin hoidettavaksi, ja ensimäinen siinä virassa oli
ennen jo mainittu Brahen suosikki Eerikki Justander (eli oikeastaan
Juusti), joka samalla suomenteli asetuksia. Hän se myös oli tuon
komedian Tuhlaajapojasta suomentanut, ja muutenkin hän oli
ohjaamallensa nuorisolle esimerkkinä suomenkielisen runouden
harjoittamisessa.
Niinkuin jo professorien luettelostakin näkyy, suosittiin ja viljeltiin
silloin eri tieteitä ihan toisessa suhteessa kuin tätä nykyä. Meidän
aikanamme niin rehoittavaan kukoistukseen ja korkeaan arvoon päässeet
luonnontieteet lähimpine sukulaisineen olivat silloin suuresti
laiminlyödyt. Lääketieteen professoriksi ei, yliopistoa perustettaessa,
saatukaan heti varsinaista tohtoria, vaan täytyi tyytyä vanhaan
ylioppilaaseen, joka Upsalassa oli lääketiedettä opiskellut. Hänen
taidostansa voi seuraava pieni juttu antaa käsityksen. Eräs rouva oli
piispan rouvalle neuvonut pistosta muka ehkäiseviä lääkkeitä, jotka
olivat valmistetut vanhasta oluesta, sahramista, muskottineilikoista
sekä hevosensonnasta. Piispa, joka pelkäsi myrkyllisiksi näitä
lääkkeitä, pyysi lääketieteen professori Achreliuksen lausuntoa, ja
tämäpä päätti kun päättikin, että "succus fimi eqvini" (hevosen sonnan
mehu) on vallan hyvä pistoksia vastaan. Tämmöisen opettajan
johdolla ei tietystikään lääketiede voinut suuriin edistyä meidän
maassamme. Kauan aikaa olikin vielä koko avara Suomenmaa oppinutta
lääkäriä vailla. Turussa ja Viipurissa oli kuitenkin sairaitten apuna
"partureita", joille kaupunki maksoi palkkaa. Ei ollut myöskään
ainoatakaan apteekkaria, paitsi yksityistä, joka yhteen aikaan
oli kenraalikuvernööri Flemingin palveluksessa. -- Samoin oli
luonnontieteidenkin laita; todellista tietoa oli kovin vähän, ja sekin
suuresti sekoitettuna kaikellaisella taikauskolla. Tähtitiede kuului
matematiikan professorin opetuspiiriin. Hän kävi öisin oppilaittensa
kanssa "stellatim" (sen ajan ylioppilaitten puheenparren mukaan;
"tähdystämässä", jos niin sopinee sanoa). Kokonaan kiikarien puutteessa
tarkasteltiin taivaankappaleita paljain silmin, neuvottiin niiden nimiä
ja annettiin salamielisiä selityksiä niiden aseman vaikutuksesta muka
ihmisten kohtaloihin. Tähtiennustusoppi (astrologia) oli näet vielä
täydessä voimassaan; ensimäinen matematiikan professori Kexlerus
puolusti vielä 1647 julkisessa väittelyssä sen luotettavuutta. Sitä
vastoin sama herra kiven kovaan väitti, että Copernicuksen oppi
maailmanrakenteesta, joka on nykyisen tähtitieteen perustana, oli aivan
perätöntä lorua. -- Fysiikka, johon kuului myös samalla eläin- ja
kasvitiede sekä mineralogia, liikkui silloin enimmiten kaikellaisissa
hämärissä haaveksimisissa luontokappaleitten synnystä. Se nojautui yhä
Aristoteleen jo melkein 2,000 vuoden vanhoihin arveluihin, varsin vähän
välittäen luonnon ja sen lakien tutkimisesta, jonka avulla olisi voitu
tehdä uusia keksintöjä. Luontokappaleitten todellisesta olosta ja
elosta ei ole sen ajan kirjoissa paljon puhetta. Itse eläimistä tehtiin
tosin jonkinlaisia luetteloita; mutta ne olivat vallan vaillinaisia,
kaikkea järjellistä järjestystä vailla. Eräässä Turussa painetussa
oppikirjassa esim. ovat nelijalkaiset eläimet jaetut "kotimaisiin" ja
"ulkomaisiin". Kertomukset eläimien muodosta ja tavoista, jos niitä
lainkaan oli, lainattiin enimmiten kreikkalaisten ja roomalaisten
kirjailijain teoksista (jopa runoelmistakin!), eikä luonnosta.
Kerrottiinpa vielä täytenä totena kaikellaisia vanhoja juttuja
lohikäärmeistä sekä muista olemattomista pedoista. Joskus eivät sen
ajan luonnontieteelliset kirjat sisältäneet hituistakaan oikeata
luonnontiedettä, vaan ainoastaan kaikellaisia muita joutavia,
hullunkurisia loruja. Niin esim. eräässä väitöksessä "Valaskaloista",
joka v. 1683 pidettiin Turussa, käsiteltiin vain rikkiviisailla syillä
ja vastasyillä kysymystä: oliko Jumala tuonut valaskalatkin Aatamin
eteen nimitettäviksi? -- kuinka Hän saattoi ne sinne kuljettaa?
minkälaisen nimen Aatami mahtoi niille antaa? y.m.s. -- Vähäiset
varsinaiset tiedot luonnon ilmiöistä pidettiin silloin tarkasti
salassa, ja ilmoitettiin oppilaille ainoastaan sen jälkeen, kun nämät
valalla olivat luvanneet olla niitä levittämättä. Siitä oli, niinkuin
pian saamme nähdä, seurauksena se, että fysiikan viljelijöitä luultiin
"mustan taidon mestareiksi" eli noidiksi. -- Kemia, jota muuten Turun
yliopistossa ensi aikoina ei harjoitettukaan paljon ensinkään, oli
silloin joka paikassa enimmäkseen vain alkemiaa, s.o. turhaa kullanteon
harrastusta.
Poikkeuksena kaikkien noiden hullutusten keskellä loistaa vain yhden
ainoan todellisen luonnontutkijan nimi meidän tieteittemme
alkuhistoriassa. Se oli toinen lääketieteen professori, ruotsalainen
_Elias Tillandz_ (1670-93). Hän oli Hollannissa, varsinaisen tieteensä
ohella, myös ahkerasti harjoittanut kasvitiedettä ja hänen mukanaan
siirtyi tämä harrastus tännekin. Hän jätti kreikkalaiset ja roomalaiset
kirjailijat tomuisille hyllyillensä, ja läksi oppilaittensa kanssa ulos
tuoretta, elävää luonnon kirjaa lukemaan. Ruissalon tammistoista ja
nurmikoilta poimittiin kukkia ja ruohoja, tarkasteltiin ja tutkittiin
niitä ja puheltiin niiden ominaisuuksista, joten nuorison silmät
aukenivat havaintojen tekoon. Kaalit yliopiston puutarhassa saivat nyt
siirtyä kaikellaisten lääkkeiksi kelpaavien tai muuten merkillisten
ulkomaan kasvien tieltä. Ja kun kesä loppui, jatkettiin elävän luonnon
tutkimista opettajan omassa talossa, jossa yksi huone oli muodostettu
ansariksi kuumaa ilmaa vaativia ulkomaan kasveja varten. Näistä
hoidokkaistansa, niinkuin myös monesta sadasta Turun seudun
metsäkasvista, painatti sitten Tillandz selittävän ja kuvillakin
varustetun luettelon. Latinaisen nimen vieressä oli siinä hyvin usein
suomalainenkin mainittu. Pikemmin on senaikuisen ajan syyksi luettava
kuin itse nerollisen tutkijan, että tämäkin luettelo on vailla
tieteellisempää järjestystä. -- Kotonansa oli Tillandzilla myös pieni
kemiallinen keittohuone eli laboratori, missä hän valmisteli lääkärin
virassa tarpeellisia rohtoja. Vielä toista huonetta hän käytti
ruumiinleikkaus- eli anatomiasalina. Vasta v. 1683 suotiin hänelle itse
yliopistolla sijaa tätä varten, jolloin myös ensi kertaa Suomessa
otettiin ihmisruumis leikattavaksi; siihen asti oli vain koirien sekä
sikojen paloittamisella annettu lääkäreiksi aikoville nuorukaisille
jonkunlaista tietoa ihmisen sisällisestä rakennuksesta. Lopuksi vielä,
esimerkkinä siitä, miten ei nerokkain ja valistuneinkaan ihminen voi
kokonaan vapautua aikakautensa yleisestä hengestä, mainittakoon, että
Tillandz luuli voivansa ennustaa ihmisten tulevia kohtaloita.
Samoinkuin luonnontieteissä oli filosofiassakin Aristoteles kaiken opin
perusteena, kuitenkin siinä kristillisyyteen sovitetussa muodossa,
jonka mainio uskonpuhdistaja Melanchton oli saattanut voimaan.
Silloisten opettajien työnä oli pääasiallisesti vain tämän valmiin opin
selittäminen; mutta heidän selittelemisensä muuttuivat suureksi osaksi
joutaviksi hiuksenhalkaisemisiksi. Filosofian ajatustieteellisellä eli
logiikan alalla tuli tähän aikaan erään suomalaisen miehen _Antti
Thuroniuksen_ (papin poika Hämeenkyröstä, professorina 1655-65) nimi
sangen kuuluisaksi. Hänen kirjansa olivat koko sinä vuosisatana sekä
Suomessa että myös Ruotsissa tämän tieteenhaaran yleisenä ohjeena.
Hänen aikalaisensa kehuivat häntä "isänmaan tähdeksi" ja "Suomen
loistavaksi kruunuksi", väittäen että Aristoteles sekä Plato, jos he
silloin olisivat eläneet, olisivat oppilaina hänen jalkojensa juuressa
istuneet. Ja nykyajan kirjailijatkin, jotka filosofian vaiheita meidän
yliopistossamme ovat tutkineet, sanovat hänen olleen merkillisimpiä
miehiä, joita Auran akatemiassa on nähty; tunnustaen hänen oppinsa
puutteet, he kuitenkin arvelevat hänen, jos hänelle vain pitempi ikä
olisi ollut suotu, luultavasti päässeen neronsa lentimillä ajatuksen
silloisten ahtaitten rajojen yli. Valitettavasti hän kuoli jo
33-vuotisena, saatuaan professorinviran konsistorin yksimielisellä
suostumuksella jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Ihmeellistä
muuten, että ranskalainen Descartes, joka alottaa filosofiassa uuden
aikakauden ja joka Kristiina kuningattaren kunniavieraana jonkun aikaa
asui Tukholmassa, ei vielä paljon ollenkaan vaikuttanut Ruotsinvallan
tiedemiehiin. -- Käytännöllisessä filosofiassa, valtio- ja
siveysopissa, oli taas yliopistomme ensi aikoina ruotsalainen _Mikael
Wexionius_, josta pian enemmän, yhtä mainio ja vaikutusvaltainen kuin
Thuronius. -- Myöskin lakitieteen alalla oli meillä silloin (1640-47)
kuuluisa opettaja, ruotsalainen _Juhana Dalekarlus_ (sittemmin
aateloitu Stjernhöökin nimellä), jota pidetään yhtenä Ruotsin
etevimpänä lainoppineena kaikkina aikoina. -- Historiaa silloin vielä
varsin vähän viljeltiin meidän yliopistossamme. Ei yksikään Suomen mies
tänä aikakautena saanut sillä alalla mitään mainiompaa aikaan. Se on
sangen ihmeteltävä seikka juuri sinä vuosisatana, jolloin meidän miehet
enemmän kuin koskaan muulloin ovat vaikuttavasti ottaneet osaa yleiseen
historiaan. Erittäin Suomen historiaa koskevia teoksia ei silloin
syntynyt enempää kuin kolme, niistä yksi suomenkielinenkin riimein
tehty "Ajan-Tieto", Tammelan kirkkoherran _Lauri Pietarinpojan_
kirjoittama (v. 1658). Kaikki silloiset historiat, jos ne vain
koskettelivat vanhempia ajanjaksoja, olivat muuten täynnä aivan
perättömiä, mielettömiä taruja.
Uudempia kieliä ruvettiin Turun akatemiassa hartaammin viljelemään
vasta 17:nnen vuosisadan loppupuolella. Saksankielen taito oli
kuitenkin kolmekymmenvuotisen sodan kautta sangen paljon levinnyt
meidän maassamme; englanninkieltä niinikään osattiin merikaupungeissa.
Hepreaa ja kreikkaa opiskeltiin ahkerasti raamatun tutkimisen
tarpeeksi; mutta jälkimäisen maallista kirjallisuutta pahasti
laiminlyötiin. Myöskin Rooman klassillista kirjallisuutta luettiin ensi
aikoina verrattain vähän; latinan opetus tarkoitti enimmiten vain
ulkonaista käytäntöä. Tämä kieli tulikin siihen aikaan, jokapäiväisen
viljelyksen kautta kaikissa korkeammissa aineissa, sivistyneitten
ikäänkuin toiseksi äidinkieleksi. Useimmat heistä osasivat paljon
selvemmin kirjoittaa ja paljon kauniimmin puhua latinaa kuin oman maan
kieltä. Tätä viimeksimainittua, jos sitä juhlallisemmissa aineissa
käytettiin, sekoitettiin aina latinaisilla mahtisanoilla, jopa
höystettiin kokonaisilla lauseillakin.
Seitsemännentoista vuosisadan tieteelliset harjoitukset, niinkuin
ylläkerrotusta käy ilmi, olivat ylimalkaan vielä jokseenkin lapsuuden
kannalla. Ne eivät uskaltaneet askeleenkaan vertaa erota vanhasta
imettäjästään ja kasvattajastaan, muinaisajan kirjallisuudesta.
Kaikissa tieteissä pidettiin tärkeämpänä tukea esiintuotavaa oppia itse
ainetta koskevasta kirjallisuudesta tai muista vanhoista kirjoista
saaduilla lauseella, kuin itse asian omassa luonteessa olevilla
todistavilla syillä. Piti muka aina olla tuommoinen vanha, vakava
takuumies selkäturvana, ennenkuin tohdittiin astua esille. Jos joku
poikkesi uusille, ennen käymättömille poluille, niin nousi siitä kohta
kauhea melu ja huuto: "Hän on harhateillä! Hän on harhateillä!" V. 1642
Turussa tehdyn yliopiston konsistorin päätöksen mukaan piti jokaisen
professorin varoa: "ettei hän toisi esille mitään uutta, ikäänkuin muka
näyttääkseen osaavansa enemmän kuin muut; sillä siitä johtuisi vain
pahennusta ja eripuraisuutta". V. 1678 taas keskusteltiin samassa
konsistorissa, sallittaisiinko maisteri Achreliuksen jatkaa
Contemplationes Mundi (Mietteitä maailmasta) nimisen teoksensa
painatusta. Siinä kirjassa, niin lausui melkein koko filosofinen
tiedekunta, "näyttää yksi osa sotivan saniorum philosophorum dogmatibus
(viisaampien oppineitten oppia) vastaan sekä tuovan esiin nova
principia (uusia periaatteita) ynnä muuta semmoista, jota olisi
parannettava". Tillandz sai kuitenkin jumaluusoppineitten avulla
uhkaavan kiellon estetyksi; jälkimäiset eivät katsoneet noita uusia
periaatteita kovinkaan vaarallisiksi, "koska ne eivät kuitenkaan
sotineet raamattua vastaan".
Tässä onkin nyt samalla tullut mainituksi toinen lapsenhoitaja, joka
siihen aikaan piteli tiedettä talutusnuorassa, nimittäin jumaluusoppi.
Myöskin semmoisissa asioissa, jotka eivät vähääkään koskeneet
autuudenoppiin, pidettiin raamattua epäämättömänä oppikirjana. Siihen
totuuteen oli tosin jo täytynyt alistua, että maa liikkui ja aurinko
seisoi suhteellisesti paikoillaan; vaan muuten luonnontieteissäkin piti
aina ottaa lukuun, sopiko se ja se todennäköinen arvelu myös raamatun
sanojen kanssa yhteen.
Ylin arvossa, enimmin viljelty kaikista tieteistä oli silloin
jumaluusoppi -- eikä se ollutkaan ihmeellistä tänä aikakautena,
jolloin parasta aikaa vuodatettiin niin paljon verta, hävitettiin niin
paljon maita erilaisten katkismusten tähden. Mainittu jo on, että
neljäs osa professoreista oli välittömästi sen palveluksessa. Näillä
professoreilla oli, paitsi kruunulta tulevaa palkkaansa, kullakin vielä
lisäksi kirkkoherran saatavat yhdestä pitäjästä. Siitä johtui, että
melkein kaikki muutkin professorit (lakitieteen viljelijää
lukuunottamatta, jolla oli hovioikeuden assessorina hyvä lisävirka)
ahkerasti harjoittivat jumaluusoppia ja heti, jos vain siihen
tiedekuntaan ilmaantui avonainen paikka, kilvan koettivat päästä
teologeiksi. Moni jumaluusopin professoreista Turussa oli siten ensin
opiskellut mikä kieliä tai logiikkaa, mikä matematiikkaa tai fysiikkaa.
Sen ajan jumaluusoppi oli valitettavasti kuitenkin kaikkea elävää
henkeä vailla, kuolleinta, kuivinta, ahdasmielisintä sanojen
saivartelemista. Samoin kuin Saksassa oli meilläkin protestanttisuus
ihan kivettynyt kaavoihinsa. Ken niistä vain sanasenkin poikkesi, sitä
ruvettiin heti ahdistamaan katkerimmalla, leppymättömimmällä,
epäkristillisimmällä vihalla. Meidänkin yliopistossamme on kyllin
esimerkkejä tämmöisistä myrkyllisistä uskonnollisista riidoista. Yksi
sen ensimäisistä ja etevimmistä opettajista, jumaluusopin professori
_Johannes Terserus_ (Ruotsista kotoisin) oli Turun piispaksi tultuansa
painattanut katkismuksen selityksen. Tästä kirjasta professori
_Svenonius_, oikeauskoisuuden valppain vartija Turussa, keksi muutamia
mitättömiä lauseita, jotka osoittivat hiukan taipumusta Lutherin ja
Calvinin oppien yhdistämiseen. Tästäkö nyt heti aika hätä nousi!
Riitaveljekset vaativat viimein toinen toisensa julkiseen sanasotaan,
jota pidettiin eräässä akatemian luentosalissa koko ylioppilasjoukon
sekä lukemattomien muitten ihmisten läsnäollessa. Terserus, joka oli jo
vastustajansa edellisistä myrkyllisistä soimauksista kiihtynyt, ei
osannut myöskään tässä tilaisuudessa hillitä mieltänsä, vaan soimasi
Svenoniusta "nuorison viettelijäksi", "riivatuksi ihmiseksi" y.m. ja
lopulla, piispan arvonsa nojalla, käski hänen vaikenemaan. Kostonhimoa
palava Svenonius pani nyt koko maailman liikkeelle ja saikin viimein
aikaan sen, että Terserus vääräuskoisena menetti hiippansa. Samoin
ahdisti Svenonius myöhemmin toistakin ansiollista Turun piispaa,
Gezeliusta, muutamien vähemmän onnistuneitten sanojen vuoksi
Gezeliuksen toimittamassa katkismuksessa. -- Niinikään oli
v. 1666 kiivas kahakka uuden jumaluusopinprofessorin Bångin ja
latinankielenprofessorin Miltopaeuksen välillä, johon Svenoniuskin otti
osaa edellisen apulaisena.[30]
Tällainen oli tieteellisen hengen laita Turun yliopiston ensi aikoina;
sen pyrinnöt olivat, kuten näemme, monin suhtein puutteelliset, monin
suhtein kovin yksipuoliset. Vaan semmoisinaankin ne tuottivat kuitenkin
Suomelle sanomattoman suurta hyötyä. Suomalaiset kohosivat kuitenkin
niiden johdosta vähitellen siitä törkeästä raakuudesta, siitä
perinpohjaisesta henkisten harrastusten puutteesta, siitä ilkeästä
omanvoitonpyynnöstä, jossa he siihen asti olivat rypeneet.
Loppupuolella 17:ttä vuosisataa esiintyy jo ylimalkaan virkamieskunta
rehellisempänä, papisto sivistyneempänä, elämässään siivompana -- ja
sen parannuksen aikaansaamisessa oli Turun yliopistolla, tuomittakoon
muuten sen puutteita ja virheitä miten ankarasti tahansa, suurin ansio.