V. 1645 oli Kristiina kuningatar lisännyt Brahen omistaman
Visingsborgin kreivikunnan Ruotsissa 143:lla talolla neljästä
läheisestä pitäjästä. Sittenkin hän arveli, koska hänen suosionsa v.
1650 jälleen oli kääntynyt Suomen kenraalikuvernöörin puoleen, että
Brahe-suvulle ennemnuinoin oli muka vääryyttä tapahtunut. Se oli näet
suorastaan tullut koroitetuksi kreivinarvoon; sillä olivat siis
vapaaherran-arvo sekä lääni jääneet saamatta. Tämän vahingon
korvaamiseksi lahjoitti hän nyt v. 1650 Pietari Brahelle _Kajaanin
vapaaherrakunnan_, nimittäin Kajaanin linnan lääneineen (nyk. Paltamon,
Sotkamon, Kuhmoniemen, Hyrynsalmen ja Suomussalmen pitäjät
kappeleineen) sekä Kuopion ja Iisalmen pitäjät Savossa (nyk. Iisalmen,
Nilsiän, Pielaveden, Keiteleen, Karttulan, Kuopion ja Tuusniemen
pitäjät kappeleineen), yhteensä 805 taloa. Kuopion pitäjässä oli tosin
noin 30 taloa toiselle herralle läänitettynä; mutta niiden
lunastamiseksi suotiin uudelle vapaaherralle saman verran taloja
Pieksämäellä. Seuraavana vuonna Brahe lisäksi osti kruunulta koko
Salosten pitäjän Pohjanmaalla, ja v. 1653 sotakomisarius Cronstjernalta
Pielisen pitäjän (nyk. Pielisen, Nurmeksen sekä Juu'an), Sitä paitsi
oli hänellä vielä _Brahe linnanlääni_ Etelä-Savossa (nyk. Ristiinan
pitäjä), 500 manttaalia, sekä pienempiä maatiluksia Paraisten ja
Marttilan pitäjissä Turun seudulla, 142 manttaalia.
Vuotuista tuloa kaikista alusmaistaan Suomessa oli Brahella v. 1656
tehdyn arvion mukaan melkein 25,000 hopeariksiä, s.o. noin 98,000
nykyistä markkaa.[27] Ne olisivat epäilemättä voineet nousta vielä
monta vertaa suuremmiksi, jos Brahe useitten muitten sen ajan herrojen
tapaan olisi ruvennut armottomasti rasittamaan talonpoikiansa. Mutta
siksi oli hänen sydämensä liian oikeuttarakastava, liian lempeä, liian
jalo. Hän kysyi tosin sekä Kajaanin läänin että Pielisen pitäjän
asukkailta, eikö heidän kannattaisi maksaa hänelle vähän suurempaa
veroa kuin kruunulle; sillä he olivat, uudistalolaisina muka, yhä vielä
päässeet paljoa huokeammalla kuin muu Suomi. Mutta kun he osoittivat
vastahakoisuutta, ei asiasta tullut sen enempää puhetta. Päinvastoin
kulutti Brahe sitten tuloistansa melkoisia summia näille alustalaisille
hyödyllisiin yhteisiin laitoksiin. Myös varoitti hän ankarasti
voutejansa, etteivät he saisi tehdä mitään vääryyttä, ja käräjillä
tiedusteltiin aina tarkasti, eikö ollut kansalla kanteita heitä
vastaan. Ihme kyllä uskalsivat nuo ahneet lurjukset kuitenkin välistä
ruveta sortamaan, niinkuin muutamat meille säilyneet valituskirjat
todistavat. Erittäinkin oli heille isännän vaihto hyvänä tilaisuutena
riistää kansalta kahdetkin verot samalta vuodelta. Luultavasti oli
jotain semmoista tapahtunut Pielisessä, silloin kun Brahe oli sen
ostanut. Talonpojat siellä osoittivat ensin uudelle herralleen
vastahakoisuutta, jota eräs sinne tullut paltamolainen vielä enensi
sillä juorupuheella, että Brahella ei ollut siellä enää mitään
käskemistä, koska muka koko vapaaherrakunta oli häneltä jälleen
poisotettu. Se osoittaa, että kajaanilaiset katselivat myöskin karsain
silmin ja epäluulolla uutta tilaansa.
Tämä heidän pelkonsa oli kuitenkin, niinkuin jo olemme nähneet, aivan
perätön. Päinvastoin tuli nyt täällä Brahen toimesta parempi järjestys
aikaan ja alkoi edistys niin hyvin varallisuuden kuin hengenkin
suhteen. Kajaanin vapaaherra ei koskaan koettanut riistää lääniinsä
kuuluvilta talonpojilta omistusoikeutta heidän tiloihinsa, niinkuin
monikin muu herra teki. Päinvastoin hän piti huolta siitä, että he
saivat laillisia kiinnekirjoja maihinsa. Kalavesiä ja metsää, jotka
siihen asti olivat olleet yhteisiä ja siis hankalia käyttää, ruvettiin
nyt jakamaan. Kovinkin tiheitten katovuosien varalle laitettiin
Kajaanin linnaan viljamakasiini. Kauppaliikkeen helpoitukseksi
perustettiin kaksi uutta kaupunkia, nimittäin _Kajaani_ samannimisen
linnan viereen, ja _Brahea_ Lieksanjoen suuhun Pieliseen. Kolmas oli
ennestään Salosten pitäjässä; sen oli Brahe jo kenraalikuvernöörinä
perustanut ja muutti nyt vain sen nimen _Brahestadiksi_ (Raaheksi).
Olipa neljäskin kaupunki vielä aiottu Kuopionniemelle, vapaaherrakunnan
savonpuolisen osan keskustaksi; mutta se tuuma jäi sitten kuitenkin
paljoa myöhemmän ajan toimeenpantavaksi.
Uusille kaupungeilleen soi Brahe anteliaalla kädellä etuoikeuksia.
Kajaanissa olivat porvarit vapaat kaikista veroista vapaaherralleen.
Tämä päinvastoin omalla kustannuksellaan rakensi heille komean kirkon
ja ylläpiti heille koulun. Myöskin hän lahjoitti kaupungille läheisen
maatilan palkanavuksi pormestarille sekä raatimiehille. Brahean suhteen
oli hän hiukan vähemmän antelias. Senkin asukkaat kyllä saivat
veronvapauden ja koulu heille perustettiin; mutta kirkkoja käskettiin
heidän itsensä rakentaa, toisen luterilaisia, toisen kreikanuskoisia
varten, joita viimeksimainittujakin silloin oli paljon Pielisessä.
Viimein on vielä mainittava Brahen huolenpito maan suojeluksesta.
Kajaanin asukkaat olivat ennen ajoittain olleet vapaat sotamiehenotosta
sillä välipuheella, että sota-aikoina joka mies nousisi rajan
puolustukseen; ajoittain taas oli heiltä yritetty ottaa rekryyttejä,
jolloin he kuitenkin aina miehissä karkasivat Venäjän puolelle. Nyt
teki Brahe sellaisen sovinnon hallituksen kanssa, että hän pitäisi 30
rakuunaa valtakunnan armeijassa, jolla ehdolla vapaaherrakunnan
asukkaat rauhanaikana olisivat vapaat sotapalveluksesta. Mutta
vihollisen rynnätessä maahan oli jokainen terve mies 15:stä 60:een
ikävuoteensa velvollinen "kruunun joutsena" aseihin tarttumaan. Sitä
varten piti jokaisella olla teräsjousi, pienempi käsijousi, keihäs sekä
sukset varalta. Tätä nostoväkeä, jota Kajaanin läänissä oli noin 600
miestä, harjoitettiin käräjien aikana, ja sen lisäksi kolme päivää
juhannuksen seuduissa. Päällikkönä oli yksi yhteinen rajakapteeni ja
hänen allansa pitäjänluutnantteja. Näin oli yleinen asevelvollisuus,
tuo nykyajan sotalaitoksen periaate, jo siihen aikaan pantu toimeen
Suomen syrjäisimmillä rajaseuduilla.[28]
Kajaanin linna oli tullut perustetuksi jo Kaarle IX:nnen aikana, v.
1605, turvaksi Vienan karjalaisten ja venäläisten ryöstöretkiä vastaan.
Mutta vasta nyt v. 1666 valmistui se viimein täyteen kuntoon Brahen
kustannuksella. Komentajana asui siinä "hoppmanni" eli päällikkö, jolla
oli käskynalaisenaan useampia alhaisempia virkamiehiä ja palvelijoita,
sekä 20 sotamiestä, kaikki vapaaherran palkoissa.
Pian sen jälkeen kun se oli järjestetty, sai tämä Brahen suojeluslaitos
näyttää kuntoansa. Kaarle X:nnen Kustaan aikana, niinkuin vasta tulee
kerrottavaksi, kävivät taas venäläiset Suomen kimppuun ja Kajaaninkin
seuduille ilmestyi melkoinen vihollisjoukko. Mutta linna oli Brahen
kustannuksella tullut vahvasti varustetuksi, kreivin soturit
karkoittivat nostoväen avulla vihollisen pahasti teloitettuna ja saivat
saaliikseen muun muassa kaksi lippua, jotka he urhoutensa merkiksi
lähettivät Ruotsin kuninkaalle. Vapaaherrakunnan eteläosissa
ei näytä silloin käyneen muita kuin talonpoikaisia sissijoukkoja
Venäjän-Karjalasta, jotka kuitenkin sen johdosta tulivat
vaarallisemmiksi, kun heidän uskolaisensa Suomen-Karjalassa liittyivät
heihin. Mutta sielläkin teki nostoväki heidän yrityksensä tyhjäksi.
Brahean luona oli suurempi kahakka, jolloin koko kaupunki paloi
poroksi.[29] Kuopion talonpoikien johtajana mainitaan Paavo
Lyytikäistä, joka korpraalina oli sotinut Saksanmaalla ja oli siis
sota-asioihin enemmän harjaantunut.
Paljon olivat muuten nuo Pohjan perät muusta Suomesta jäljellä, niin
hyvin maanviljelyksen kuin myös kansan sivistyksen suhteen. Kajaanin
kulmasta tiedetään, että se tähän aikaan vielä oli enimmäksi osaksi
erämaana. Maata viljeltiin vielä tuiki vähän, enimmältään vain vähän
ohraa kaskimaissa. Paraana elatuskeinona oli metsästys ja kalastus.
Suksilla hiihtäen, pitkä keihäs sauvana, saavuttivat ja tappoivat
kajaanilaiset vuosittain paljon karhuja, susia, kettuja sekä peuroja.
-- Taikausko oli vieläkin yleisempi kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa:
paikoittain oli jonkunlaisia epäjumalanpalveluksenkin jäännöksiä
jäljellä. Kuopion pitäjässä seisoi vielä monen talon vieressä pyhä
puu, jonka juurelle uhreja vietiin vanhoina pyhäpäivinä. Ankaran
kirkkoherra Fabritiuksen (1649-66) kerrotaan tehneen parastansa niiden
hävittämiseksi; mutta ei kukaan turmion pelosta tohtinut totella hänen
käskyjänsä eikä iskeä kirvettänsä tämmöiseen puuhun. Viimein kuitenkin
sai hän lukkarikseen yllä jo mainitun urhean Paavo Lyytikäisen, ja hän
rupesi nyt täälläkin "hakkaamaan päälle", niinkuin ennen Lützenin
kentällä. Samoja seikkoja valaisevat myös pöytäkirjat Paltamon rovastin
Cajanuksen, koko vapaaherrakunnan ylimäisen kirkonpaimenen, tutkinnosta
v. 1670 ja seuraavina vuosina. Kansa oli silloin aivan taitamaton
kristinopissa, johon kirkkojen harvuus taisi olla suurena syynä. Lapsia
ei tuotu ristittäviksi, ennenkuin ne olivat jo suuret. Aikaihmisetkin
kävivät vallan harvoin kirkossa, ja silloinkin usein humalapäissään
melusivat. Kuopion pitäjässä oli kolme talonisäntää, jotka eivät vielä
eläissään olleet kirkonkynnyksen yli astuneet eivätkä Herran
ehtoollisella käyneet. Vanhat, pakananuskon sekaiset juhlamenot olivat
vielä täydessä voimassa niin Kuopiossa kuin myös Iisalmessa ja
Pielisessä -- Olovin ja Köyrin lampaansyönnit, Katriinan lahjat,
Tapanin maljat ja Ukon vakat. Kun Cajanus kielsi semmoiset menot,
ihmetteli kansa suuresti, arvellen: eihän papeilla ennen ole ollut
mitään niitä vastaan, vaan ovat itsekin tulleet juhlajoukkoon!
Ylhäisemmissäkin säädyissä nähtiin ja kuultiin vielä kaikellaista
taikauskoa ja raakuutta. Eräs luutnantinrouva Kajaanissa haastettiin
noituudesta oikeuteen. Hän oli linnanpäällikönrouvalle, tämän
sairastaessa, antanut lääkkeen asemesta paperilipun, johon oli
kirjoitettu: "S:t Maaria, S:t Lauri ja useita muita". Samalla
linnanpäällikönrouvalla oli sitten käräjäjuttu pormestarinrouvan
kanssa, kun he molemmat olivat törkeästi herjanneet toisiansa. Eräs
porvari haastatti oman vaimonsa oikeuteen sen johdosta, että tämä oli
häntä haukkunut "verkavarkaaksi". Tämmöisiä juttuja olivat Kajaanin
raastuvanoikeuden pöytäkirjat siihen aikaan täynnä.