Kreivi Brahen parannustoimet eivät tietysti olleet voineet kerrassaan
poistaa kaikkia vanhoja, juurtuneita pahoja tapoja. Erittäin maamme
itäisissä osissa pysyivät vielä virkamiesten vääryydet ja sortamiset
suuressa voimassa. Niiden ilmisaamiseksi lähetti valtiovarain
toimituskunta eli "kamari" Tukholmassa tuon tuostakin eri lääneihin
viskaaleja, joiden piti tutkia, mitä petoksia kruunua ja alamaisia
vastaan voudit olivat tehneet, ja saattaa syylliset rangaistuksen
alaisiksi. Näistä viskaaleista tuli varsinkin eräs kuuluisaksi
rohkeutensa ja surkean kohtalonsa kautta.
_Samuli Cröell_, niin oli hänen nimensä, lähetettiin v. 1646 Viipurin
sekä Savonlinnan lääniä tarkastamaan. Rahakamari oli katsonut hänet
siihen toimeen erittäin soveliaaksi, koska hän oli Viipurista kotoisin
ja myös 1630-luvulla siellä palvellut lääninsihteerinä, jonka vuoksi
hän perinpohjin tunsi seudun olot. Viipurin silloisella maaherralla
Rosenhanella oli kuitenkin miehen soveliaisuudesta toinen mieli.
Kohta kun Cröell oli tullut Viipuriin, otti Rosenhane häneltä
viskaalinvaltakirjan pois ja kirjoitti rahakamarille, ettei se, tätä
miestä lähettäessään, suinkaan ollut mahtanut oikein tuntea häntä.
Hän oli näet lääninsihteerinä väärennellyt henkikirjoja sekä
rekryyttiluetteloita ja lahjojen nojalla päästänyt pois sotamiehiksi
otettavia ja otettujakin. Siitä oli hänet v. 1637 uskottomana kruunun
palvelijana tuomittu kuolemaan, vaikka rangaistus sitten helpoitettiin,
niin että hän pääsi virkansa ja kunniansa menettämisellä sekä 3,000:n
talarin sakoilla. Näistä syistä, lisäsi maaherra, pidettiin häntä
Viipurissa yleisesti kevytmielisimpänä veijarina koko Suomessa. --
Cröell puolestaan ei tästä maaherran kirjeestä kovin säikähtynyt. Hän
väitti maaherran vain siksi vetävän esille noita vanhoja asioita, kun
hän tahtoi sijaan toista viskaalia, "joka ei niin tyystin ja tarkoin
kaikkia silmäisi", -- niin muka oli Rosenhane suoraan sanonut. Tähän
puolustukseen oli samassa liitetty kertomus Viipurin läänin tilasta.
Täällä, sanoi Cröell, voudit kirjoittavat monta taloa autioiksi tai
antavat köyhyydentodistuksia, vaikka on joskus kahdeksankin lehmää
navetassa ja viljaa niin paljon, että korjuuseen menee useampia
talkoopäiviä. Karjaveron noista taloista he pistävät omaan taskuunsa.
Samoin myös he omaksi edukseen ottavat täysin määrin semmoisia veroja,
joista kruunu on suonut helpoitusta. Sitä paitsi otetaan täällä
kaikellaisia ylimääräisiä veroja, joista kamariherrat Ruotsissa eivät
koskaan saa tietoa. Jos lääninsihteeriltä kysyy, miksi hän ei niitä
kirjaan pane, niin hän vastaa: "Eipähän ole ollut niin ennenkään
tapana; mitäs minä uusia tapoja alottaisin." Lopulla ei Cröell itse
maaherraakaan säästänyt. "Näitä petoksia", sanoi hän, "tukee se, jonka
ylimäisenä tulisi kruunun etua valvoa. Vaan nuo riivatut lahjomiset
täällä lumoavat esivallalta sydämen ja silmät; sillä voudeilla, kun he
saavat varastaa, on pian paljon tavaraa koossa, millä he hankkivat
itselleen suosiota."
Rahakamari käski eteensä sekä maaherran että Cröellin, ja kun
jälkimäinen ei Tukholmassa voinut tuoda esiin tarpeellisia todisteita
syytöksiensä vahvistukseksi, päätettiin lykätä asia Turun hovioikeuden
tutkittavaksi. Tämä päätös ei kuitenkaan näy tulleen toimeenpannuksi --
mikä sitten siihen lieneekin ollut syynä -- ja asia raukesi sikseen.
Sen sijaan lähetti rahakamari ankaran tutkijansa takaisin Savonlinnan
lääniin, jossa hän jo edelliselläkin kerralla oli pikimmältään käynyt
ja jonka tilaa hän oli kuvannut vieläkin pahemmaksi kuin Viipurin
läänin. Maaherra ja lääninsihteeri, oli hän kertonut, määräävät verot
siellä joka vuosi. Se talonpoika, jolla on "koura ja käsivarsi enimmin
koukussa", saapi vähimmät verot; köyhälle sitä vastoin, jolla ei ole
varaa tuoda hyväntekijäisiä, määrätään isompi maksu.
Tämmöisten ilmiantojen perästä ei Cröell tietysti ollut Savonlinnassa
suosittu vieras. Kohta kun hän kesällä 1648 saapui sinne, ryösti
maaherra Jordan häneltä pois valtakirjan ja panetti hänet vankeuteen.
Tämä vangitseminen tapahtui itse kenraalikuvernööri Brahen käskystä,
joka, juuri maahan tultuaan, ei ollut ehtinyt tutkia asian oikeaa
laitaa ja nähtävästi tuon vanhan tuomion tähden katsoi Cröelliä
epäluuloisin silmin. Jos hän Savonlinnaan tulee, oli Brahe
kirjoittanut, niin "pistäkää hänet muurin alle". Kuitenkin Cröell pääsi
heti jälleen vapaaksi ja sai valtakirjansa takaisin niinpian kuin Brahe
oli saanut tietää, että Kristiina kuningatar nimenomaisella kirjeellä
oli jälleen antanut Cröellille hänen poistuomitun kunniansa sekä
oikeuden päästä virkoihin. Rohkea viskaali, "muurin alta" irti
päästyänsä, käytti vapauttansa heti paikalla uusiin tutkimisiin, joiden
nojalla hän toi esiin uusia syytöksiä entisten lisäksi. Jokaisen
voudinvirkaan pyrkijän Savonlinnan läänissä, kertoi hän, täytyy antaa
maaherralle 100:n luodin painoinen hopeakannu sekä lääninkamreerille
150 talaria. Näyttää siltä kuin Cröell olisi tällä kertaa saanut
kanteillensa vahvempia todistuksia, sillä Jordan menetti v. 1650
virkansa.
Sitä ennen oli väsymätön tutkija jo siirtynyt kolmannelle työalalle;
hän oli samana kesänä 1648 ruvennut tarkastamaan Käkisalmen oloja.
Täällä hän osoitti vielä suurempaa intoa ja ahkeruutta, tyystin
noudattaen rahakamarin käskyä ja pitämättä lukua korkeasta suvusta tai
arvosta. Hän oli läsnä kaikilla käräjillä, sitä paitsi hän muutenkin
tiheään piti kokouksia, joissa hän kuulusteli talonpoikien valituksia
ja lupasi apua. Kun Cröell oli voittanut Jordanin, oli rahvaan
luottamus, samoinkuin myös hänen oma rohkeutensa suuresti enentynyt.
Hän alkoi nyt sekaantua sekä hallintoon että lainkäyttöön, kumosi niin
kihlakunnan kuin myös laamannin tuomioita, helpoitti veroja, antoi
päätöksiä anomuksista, jotka oikeastaan olivat kirjoitetut Käkisalmen
ja Inkerinmaan silloiselle yhteiselle kenraalikuvernöörille, vapaaherra
Mörnerille. Sanalla sanoen, hän menetteli -- käyttääksemme Mörnerin
lausetta "niinkuin hän olisi itse ollut maan hallitsija". Läänin
kaikkia virkamiehiä hän haukkui konniksi ja varkaiksi ja uhkasi heille
hirsipuuta sekä niininuoraa, joten hän vihdoin yllytti talonpojat
semmoiseen vimmaan, että kruununvoudit surman pelosta eivät tohtineet
lähteä ulos virkaansa toimittamaan. Maaherra Metstakeakin Cröell
kohteli röyhkeällä mahtipontisuudella, varoitellen häntä yhä
kirjeillään pitämään virastaan innokkaammin ja huolellisemmin vaaria.
Luonnollisesti tulivat läänin virkamiehet tämän kautta Cröellin
verivihollisiksi. Eräs heistä, vouti Klaus Kristerinpoika, pieksi häntä
syyskuussa 1648 hänen omassa majatalossaan Käkisalmessa. Cröell juoksi
maaherran luo valittamaan ja uhkasi mennä hovioikeuteenkin kannetta
viemään; mutta maaherra Metstake käski panna linnan portit lukkoon.
Muutamia päiviä myöhemmin, Metstaken lähdettyä matkalle, pääsi
kuitenkin Cröell karkuun linnan komentajan avulla. Kurkijoelta, minne
hän oli paennut, hän lähetti nyt ankaran kirjeen Metstakelle. "Olenpa",
sanoi hän, "käynyt monessa maaherranläänissä tarkastamassa, vaan
en missään ole tavannut niin sopimatonta menoa kuin täällä.
Veronkokoojien vääryys ja väkivalta. on tässä läänissä niin suuri,
etteivät turkkilaiset eivätkä tataritkaan olisi julmemmin kohdelleet
talonpoikia ja kruunun alamaisia." Siitä hän uhkasi rangaistusta itse
maaherrallekin, noiden sortajien suojelijalle. -- Metstake vastaukseksi
panetti kirjeentuojan rautoihin ja sidotti seinään, niin että tuskin
varpaat maahan ylettyivät. Tässä tilassa täytyi miesparan riippua koko
vuorokauden ajan.
Cröell kääntyi nyt kenraalikuvernööri Mörnerin puoleen ja pyysi häntä
tutkimaan Käkisalmen läänin oloja. Mutta Mörner ei ottanut näitä
kanteita korviinsa, sillä hänkin oli ylen rohkeaan viskaaliin kovin
vihastunut. Kirjeissään hän aina nimitti Cröelliä liikanimillä
"päävalehtelija", "maanvalehtelija" ynnä muilla. "Hän olisi ansainnut
kahdenkertaisen hirttämisen", kirjoitti hän kreivi Brahelle, "ja että
se kerran kumminkin hänelle tapahtuisi, sen suokoon Kaikkivaltias
Jumala!"
Nyt Cröell meni Turkuun ja luki huhtikuussa 1649 hovioikeuden kuullen
kertomuksensa Käkisalmen läänin tilasta. "Lainlukija ja lautakunta",
sanoi hän, "aina, ennenkuin he rupeavat jotakuta asiaa tutkimaan,
ottavat rahaa kantajalta, ja sitten samaten myös vastaajalta; sen
jälkeen he venyttelevät juttua ratkaisematta sitä, kunnes kantaja
siihen väsyy ja sen jättää". Antti Yrjänänpojalla, siihen aikaan kun
hän oli lainlukijana, oli semmoinen tapa: kun hän istui pöydän päässä
käräjätuvassa ja asianomaiset astuivat hänen eteensä, katsoa tuijotti
hän heihin; silloin nämät ojensivat ylös muutamia sormiansa, joka
merkitsi, että yhtä monta talaria luvattiin kuin sormia oli pystyssä;
tällä tavalla hän haali itselleen kokoon suuren rikkauden. Jokainen
taarosta (nimismies) käräjille mennessään antaa maaherralle 80-90
ruplaa, jonka maksun hän sitten kolminkerroin ottaa takaisin kansalta.
Kaikki rikosasiat peitellään. Jos joku uskaltaa tuoda esiin kanteen,
niin hän ajetaan lyöden ja piesten pois tai pannaan rautoihin, niin
että jokainen ennemmin kärsii ja on vaiti. Käkisalmen läänissä on 8,000
loismiestä, joiden täytyy jokaisen maksaa maaherralle talari
vuosittain. Sakkorahat maaherra, lainlukija ja vouti jakavat keskenään,
pistäen punaisiin venäläisiin rahakukkaroihinsa, eikä kruunulle tule
niistä mitään. Kenraalikuvernööri Mörnerin ruokaa varten yhden yön
ajaksi otettiin 1293 talaria 24 äyriä. Talonpojilta vaaditaan erinäistä
veroa kukkaro- eli hevosruplien nimellä, joista kenraalikuvernööri,
maaherra sekä voudit saavat kukin osansa. "He tahtovat", lopetti
viskaali, "Käkisalmen läänissä tehdä aivan kuin Venäjällä on tapa,
missä myöskin muut saavat enemmän kuin suuriruhtinas. Tuossa
maanääressä ei ole enää mitään tietoa Jumalasta eikä kunniasta, ja
rehellisyys on ikäänkuin kuollut ja sahalautojen väliin arkkuun pantu."
Kreivi Brahe myönsi, että tässä kertomuksessa saattoi olla hyvin paljon
perää, mutta ei uskonut Mörneriä vastaan tehtyjä syytöksiä. Tämä
selittikin, että tuo muka hänen ravinnokseen otettu vero oli tullut
käytetyksi Venäjälle matkustavan ruotsalaisen lähettiläskunnan
tarpeisiin. Samaa mieltä kuin Brahe näkyy myös hovioikeus olleen, sillä
se määräsi Mörnerin muutamien miesten kanssa, jotka hän itse saisi
valita, tutkimaan asiaa. Kokouksia pidettiin nyt talonpoikien kanssa
joka pitäjässä, ja loppupäätöksenä oli se, että Mörner ilmoitti
hovioikeudelle Cröellin juttujen olleen enimmäksi osaksi "loruja ja
valheita". Kuitenkin täytyi hänenkin myöntää, että hän vasta tämän
tutkinnon kautta oli saanut tiedon useista laittomista veroista, joilla
kansaa oli rasitettu.
Samassa tutkinnossa suututti Cröell Mörneriä vielä pahemmin sillä, että
hän rohkeni tuoda esiin pitkän luettelon lahjoista, joita talonpojat
olivat tuon tuostakin vieneet kenraalikuvernöörilleen. Mörner
vastauksessaan ihmetteli suuresti, että viskaali nuuski ja pani kirjaan
kaikki ne antimet, mitä sillä maanäärellä on saatu; epäilemättä hän
arveli täydeksi oikeudekseen ottaa vastaan lahjoja, joita ei annettu
jonkun erinäisen asian aikaansaamiseksi, vaan ylimalkaan toivotun
suosion tähden. Kenraalikuvernöörin mielestä oli viskaali tässä asiassa
"kauheasti väärinkäyttänyt valtakirjaansa", jonka tähden hän otti sen
häneltä pois. Mutta Cröell, niinkuin ennenkin tämmöisistä vastuksista,
kiihtyi vain yhä kiivaammaksi; hän rupesi etsimään esille ja antamaan
ilmi kaikellaisia kenraalikuvernöörin virkavirheitä ja laiminlyöntejä,
niin että tämä viimein joutui tulisimpaan tuskaan. "Minun laitani",
kirjoitti hän Brahelle, "on nyt aivan sama kuin sen, joka makaa
meressä ja jonka pään yli vesi nousee." Hän rukoili Brahea
estämään "tuon hylkiön uhkarohkeutta, joka ei tule Jumalasta, vaan
perkeleestä". Viimein hän saikin rauhan, kun hänet v. 1651,
luultavasti Cröellin esiintuomien syytösten tähden, muutettiin pois
kenraalikuvernöörinpaikastaan Tarton hovioikeuden presidentiksi.
Seuraavana vuonna Käkisalmen maaherra Metstakekin pyynnöstään
eroitettiin virastaan, sen jälkeen kun syytöksiä häntä vastaan oli pari
vuotta tutkittu. Kenraalikuvernööriksi tuli nyt kreivi Eerikki Stenbock
ja Käkisalmen maaherraksi Törnsköld. Cröellin syytökset eivät
kuitenkaan sen kautta lakanneet eivätkä vähenneet. Kenraalikuvernööri,
niin kirjoitti hän pian, suopi anteeksi varkaudesta tai muusta
pahuudesta tavatuille ja tuomituille miehille ja antaa semmoisille,
jotka kolmella, neljällä rikoksella olisivat kuoleman ansainneet,
todistuksen, että he kuninkaallisen majesteetin ja kruunun
palveluksessa ovat aina rehellisten palvelijoiden tavalla
käyttäytyneet. Maaherra Törnsköld puolestaan on etumainen noista
"Käkisalmen nurkkakuninkaista" ja "hirttämättömistä kruununvarkaista".
Jos Cröell hänen luokseen tuli jotain ilmoittamaan, oli siitä "yhtä
paljon apua, kuin jos olisi ilmoittanut hänen kokkipojalleen tai
koiralleen. Yhtä vähän vastausta voi saada heiltä kaikilta".
Virkamiehet, korkeimmasta hamaan alimpaan asti, ovat kaikki yhtenä
petturiliittona, pitäen yhtä "niinkuin herneenvarret". Ei ole maassa
mitään lakia, mitään oikeutta; ne ovat "täältä maanpakolaisuuteen
ajetut maitten ja merien taakse, eivätkä ole pysähtyneet, ennenkuin
Kaspian meren rantaan".
Tähänastinen onni kääntyi nyt kuitenkin äkkiä Cröelliltä. Alussa vuotta
1653 sulki hänet maaherra Törnsköld Käkisalmen linnaan, jossa hän
sitten sai useampia vuosia istua ilman mitään laillista tutkintoa. --
Tässä vankeudessa häntä kohdeltiin -- niin ainakin hän itse valittaa --
"melkein pahemmin kuin paha henki kärsivällistä Jobia". Miten lieneekin
ollut laita, mutta yhdessä suhteessa hänen vankeutensa ei sittenkään
ollut kovin kova; hänen sallittiin estämättä lähetellä katkerimmalla
sapella kirjoitettuja epistoloitansa kaikille haaroille. Niistä ei
hänelle vain ollut pienintäkään apua; itse rahakamarikin, jonka
erikoisessa palveluksessa hän oli ollut, näytti kyllästyneen hänen
tuottamiinsa alinomaisiin selkkauksiin ja jättäneen hänet oman onnensa
nojaan. Vasta joulukuussa 1654 sai uusi kenraalikuvernööri Kustaa
Eevertinpoika Horn rahakamarilta käskyn tutkia Cröellin asiaa ja, jos
mahdollista, päästää hänet vapaaksi. Mutta Horn ei tahtonut olla
missään tekemisissä sen miehen kanssa, vaikka hän arvelikin tarkan
viskaalin olevan hyvin tarpeen Käkisalmen läänissä. "Sillä Cröell",
sanoi hän, "ei tee muuta kuin häpäisee ja soimaa, säästämättä korkeita
tai alhaisia, eläviä tai maan mullassa jo lepääviä, niin ettei tiedä,
miten rehellinen mies tuon kunniantahraajan vuoksi voisi toimittaa
virkaansa." Vapaudenpäivä ei koittanut Cröellille ennen kuin
helmikuussa 1656. Sen jälkeen Cröell näyttää eläneen yksityisenä
miehenä tiloillaan Viipurin läänissä.
Kuinka paljon näissä ristiriitaisissa väitteissä ja syytöksissä on
totta? Oliko Cröell, niinkuin hänen vihamiehensä sanoivat, kunnoton
koira, joka vain häntä korkeammille kiusaksi keksi perättömiä valheita?
Vai oliko hän jalo isänmaan ystävä, totuuden marttyyri? Hänen
luotettavuuttansa tietysti suuresti vähentää hänen petollinen
sotamiesottonsa, jonka vuoksi hän menetti ensimäisen virkansa. Hänen
syytöstensä todellisuutta, ainakin Viipurin läänin kohdalta, saattaa
epäilyksen alaiseksi se seikka, että Brahe ensimäisenä hallitusaikanaan
juuri kehui sen läänin vouteja ainoiksi kelvollisiksi koko maassa.
Häntä vastaan puhuu vihdoin vielä kahden niin jalon, oikeutta
harrastavan miehen, kuin Brahen ja Hornin, vihamielisyys. Mutta toiset
seikat taas painavat vaa'an alas hänen puolelleen. Aikakauden yleinen
turmelus oli semmoinen, että sama mies, jolle isänmaallinen henki ja
ylimalkainen totuuden harrastus oli ominaista, saattoi joskus
heikkoudesta tehdä itsensä syypääksi epärehellisyyteen -- samoinhan oli
myös ollut lainsuomentajan Speitzin laita. Toiseksi oli Brahen
kehumisen ja Cröellin moitteen välillä kulunut kymmenen vuotta,
jolla ajalla toiset maaherrat olivat olleet haltijoina. Brahen
vihamielisyyteen mahtoi myös osaksi ainakin olla syynä se, että kreivi,
joka oli aatelisetujen ja aatelisarvon suhteen niin ylen arka, ei
voinut olla inhoamatta sitä, että mokoma halpasukuinen mies uskalsi
hyökätä aatelissukuisten, korkeavirkaisten herrojen kimppuun. Sitä
paitsi käy Cröellin vapautuksesta Savonlinnasta ja maaherra Jordanin
virkaerosta ilmi, että Brahe sittenkin oli mieltään muuttanut. Mitä
viimein Käkisalmen lääniin tulee, oli jo ennen Cröelliä myös Henrik
Fleming viskaalina, kenraalikuvernööri Mörnerin suureksi harmiksi,
"haukkunut kaikkia virkamiehiä varkaiksi ja konniksi ja yllyttänyt
kansaa syyttä valituksiin". Samoin Horn sitten, kenraalikuvernööriksi
tultuaan, todisti: "Laki ja oikeus ovat täällä ihan unohduksiin
joutuneet, johon suurimpana syynä on se, että maaherra on pitänyt
enemmän silmällä suurten herrojen suosiota, joille koko tämä lääni on
lahjoitettu, kuin kohtuullista kruunun etua". Maaherrat Jordan ja
Metstake olivat kolmekymmenvuotisessa sodassa olleet urhoollisia
sotureita; mutta tämä sota oli huono koulu lainkuuliaisuuteen ja
talonpojan omaisuuden pyhänäpitämiseen. Kenraalikuvernööri Mörner
puolestaan, niinkuin hänen omista kirjeistään näkyy, ei voinut
ollenkaan kärsiä viskaaleja ja katsoi siis Cröelliäkin alusta alkaen
karsain silmin. Viimeinkin se seikka, että Cröelliä itseään sekä hänen
kirjeenviejäänsä kohdeltiin laittoman väkivaltaisesti, kun häneltä
ryöstettiin valtakirjat ja hänet viskattiin vankeuteen, on selvänä
todistuksena lain voimattomuudesta niillä seuduilla. Enimmäksi osaksi
mahtoi siis onnettoman viskaalin kertomus olla täyttä totta, hänen
toimensa oikeutetut, vaikka tosin toiselta puolen sivistyksen puute
teki sen, että hän suoritti tehtävänsä loukkaavan röyhkeästi ja
kostonhimon kiihdyttämällä ylen suurella kiivaudella.
Cröell oli syntynyt Viipurissa 1600 vuoden paikoilla. Hänen isänsä oli
siellä pormestarina; hänen äitinsä oli piispa Juustenin tytär. Suku
näyttää kuuluneen Viipurissa suomalaiseen puolueeseen, joka, niinkuin
vasta saamme nähdä, kiisteli vallasta kaupungin ruotsalaisten ja
saksalaisten porvarien kanssa.