Pietari Brahe kuului Ruotsissa vanhastaan arvossa pidettyyn ja
opistansakin tunnettuun ylimyssukuun. Ennen jo näissä kertomuksissa
mainittu oppinut Pietari Brahe vanhempi 16:nnen vuosisadan
loppupuolella oli hänen isoisänsä, Brahe oli syntynyt Rydboholmin
kartanossa helmik. 18 p. 1602. Hänet kasvatettiin kotona, jossa
vanhemmat häntä ohjasivat jumalisuuteen sekä hyviin tapoihin, ja
yksityinen opettaja neuvoi tietä tarpeellisiin tieteisiin. Kaarle IX,
samoinkuin hänen puolisonsakin, piti paljon tästä vilkkaasta pojasta,
jonka he usein antoivat leikitellä omien lastensa kanssa ja olla läsnä
kaikissa hovin juhlallisuuksissa. V. 1618 läksi Brahe kotiopettajansa
johdolla Köpenhaminan kautta Saksaan opintojansa jatkamaan. Giessenin
yliopistossa hän vietti kolmatta vuotta, muun muassa harjoitellen
"ranskan ja heprean kieltä, miekkailua sekä tanssia". Sitten hän jatkoi
matkaansa, viipyen lyhyemmän aikaa Münchenissä, Strassburgissa,
Parisissa ja kiersi Englannin sekä Alankomaitten kautta kotiin. Saksan
pienet ruhtinaat useissa paikoissa osoittivat nuorelle ruotsalaiselle
kohteliaisuutta. Giessenissä hänet käskettiin Hessin maakreivin
pöytään, samoin Reinin seudulla pfaltzkreivin luokse; kävipä hän
Englannissakin Jaakko kuninkaan luona vieraisilla. Näin liittyi oppiin
hienompi hovimiehen käytös, ja tuttavuus hallitsijain sekä korkeain
valtiomiesten kanssa laajensi näköalaa. Kotona välillä oltuaan hän
läksi uudestaan ulkomaille, käyden tällä kertaa paitsi Saksassa, myös
Sveitsissä ja Italiassa -- kuuluisissa Bolognan ja Padovan
yliopistoissa.
Sieltä palattuansa hän sai kuninkaan kamariherrana (ajutanttina),
niinkuin edellisessä kertomuksessa jo mainittiin, ottaa osaa Preussin
sekä Saksan sotaan. V. 1628 hän tuli Smoolannin ratsurykmentin
everstiksi; seuraavana vuonna hän määrättiin valtaneuvokseksi sekä
Taalain ja Vestmanlannin laamanniksi.
V. 1631 kotiin lähetettynä vaati Brahe valtaneuvoskunnassa
itselleen sijaa yläpuolella vanhimpiakin virkaveljiänsä, lähinnä
valtionholhoojia; hänellä näet oli monien hyvien avujensa rinnalla se
paha vika, että hän oli kovin arka kreivinarvostaan. Hänen
vaatimuksensa kuitenkin herätti suurta tyytymättömyyttä, eikä
kuningaskaan siihen suostunut. Samoin myös Brahe, kuninkaan
kuoleman jälkeen, oli liian ylpeä ottaaksensa vain neuvoksena osaa
Svean hovioikeuden istuntoihin, koska hänelle ei oltu suotu
valtadrotsetinvirkaa, johon kuului hovioikeuden esimiehyys. "Kreivin ja
vapaaherranarvot", sanoi hän, "ovat siksi perustetut, etteivät kaikki
olisi tasa-arvoisia, niinkuin siansorkat." Paitsi tätä heikkoutta hän
mielellään kuunteli koreita kiitospuheita itsestään ja otti vastaan
julkisia kunnianosoituksia.
Hänen eripuraisuudestansa Aksel Oxenstjernan kanssa on jo ollut
puhetta. Heidän välillänsä oli alinomaa riitaa neuvoskunnassa. Aiheena
oli tavallisesti se, että kansleri tahtoi sovittaa aatelin silloiset
liiat etuoikeudet yhteen isänmaan sekä muiden säätyjen hyödyn kanssa,
mutta Brahe oli kiivaimpia siinä puolueessa, joka vaati aatelille
kaiken vallan ja aivan rajattomia etuuksia. Brahe esim. tahtoi
aatelisten henkiveron poistettavaksi. "Se on orjuuden kaltaista", sanoi
hän, "pantakoon ennemmin sen sijaan vero aatelin hevosille." Saman
mielipiteen hän toi esiin kaikissa veroitusasioissa. Oxenstjerna sanoi:
"Tässä te vaan pidätte aatelin edun puolta, ei kukaan puolusta kruunun
eikä muitten säätyjen oikeutta; se on vasten kaikkia järjellisiä
valtiollisia periaatteita." -- "Siinä on kyllin valtiollista
periaatetta", vastasi Brahe, "että aatelin tulee olla vapaa kaikesta
yhteiskunnallisesta kuormasta." Myöskin hän arveli hyödylliseksi, että
kaikki maaomaisuus tulisi aatelin käsiin; aatelin piti olla
välittömästi, talonpoikien ainoastaan välillisesti, s.o. aatelin
lampuoteina, kruunun alamaisia. Niin kiivaasti hän piti kiinni kaikista
etuuksistaan, että hän kerta myöhemmin, kun kreivin tuomio-oikeuden
vahingollisuus tuli puheeksi, suutuksissaan sanoi: "Ennen minä
jättäisin maatilukseni ja koko maan, kuin siitä oikeudesta luopuisin."
Tämä liika ylpeys, joka hänelle ensi alussa Ruotsissa tuotti monta
vihamiestä, ei tullut kuitenkaan suuressa määrin Suomessa esille. Hän
oli täällä ylimäisenä miehenä ja kaikki laajan maan asukkaat osoittivat
hänelle, niinkuin hallitsijalleen, kunniaa; siinä oli kyllin tyydytystä
suurellekin kunnianhalulle. Toiselta puolen ilmenivät täällä runsain
määrin Brahen ylimysylpeyden ohella hänen jalot ominaisuutensa, jotka
niinikään ovat ylimyssäädylle ominaiset. Hän oli ylevämielinen, omaa
aikakauttansa paljoa valistuneempi, armelias, oikeutta harrastava
alempia kohtaan ja antelias. Vielä lisäksi mainitaan hänestä, että hän
oli "rehellinen vanhanajan ruotsalainen", taipumaton uusiin tapoihin,
tarkka taloudessaan, olematta silti itara, totisesti jumalinen, eikä
puhunut pahaa kenestäkään poissaolevasta. Töissänsä ja toimissansa hän
oli väsymättömän ahkera. Hänen oppinsa oli laaja ja syvä kaikellaisissa
tieteissä; erittäinkin oli Ruotsin historia hänen mieliaineitansa.
Brahen ja kanslerin huono väli ilmeni vielä silloinkin, kun
Brahe ensi kertaa palasi Suomesta. Oxenstjerna ei silloin lausunut
ainoatakaan kiitossanaa Brahen ansiollisesta hallituksesta.
Juuri saman eripuraisuuden tähden oli tämä toiselta puolen Kristiina
kuningattarelle sitä suotuisampi. Mutta tämä suosio ei kestänyt kovin
kauan. Brahe ei tahtonut ottaa osaa nuoren kuningattaren ylellisiin,
tuhlaavaisiin huvitteluihin. Hän puhui myös monasti tapansa mukaan
suunsa puhtaaksi, moittien tätä sekä muuta moitteenalaista
kuningattaren käytöksessä. Sen sijaan lähenivät nyt kreivi Brahe ja
Aksel Oxenstjerna toisiansa. He olivat viimeinkin oppineet tuntemaan
toinen toisensa kelvollisuuden. Tästä suuttuneena lähetti Kristiina
Brahen taas "kunnialliseen maanpakolaisuuteen", määräten toistamiseen
hänet Suomenmaan kenraalikuvernööriksi. Pian taipui kuitenkin
kuningattaren vaihteleva mieli jälleen hänen puolellensa, ja Brahe sai
sangen suuria kunnianosoituksia sekä lahjoja.
Kaarle X:nen aikana oli Brahe myöskin suuressa suosiossa, ja kuninkaan
kuoltua sai hän jälleen paikan holhoushallituksessa.[26] Hän kuoli
viimein v. 1680, viimeiseen saakka kunnioitettuna ja rakastettuna,
juuri parhaaseen aikaan, niin ettei hänen tarvinnut nähdä Ruotsin
aatelin mahtavuuden ja rikkauden, joita hän niin hartaasti oli
harrastanut, yhtäkkiä romahtavan raunioksi.