Nuorempien aatelismiesten joukossa, joita Kustaa Aadolf enemmän kuin
muita suosi ja joista hän toivoi paljon hyötyä isänmaalle, oli jo
aikaisin kreivi _Pietari Brahe_. Alettiinpa yleisesti puhua,
että tästä nuoresta herrasta voisi kohota vaarallinen kilpaveli itse
Aksel Oxenstjernallekin, kuninkaan rakkaimmalle ystävälle ja
luottamusmiehelle. Brahe oli mukana sekä Puolan että Saksan
sodassa, aina Kustaa Aadolfin lähimmässä seurassa, ottaen osaa
sankaripäällikkönsä moniin vaaroihin. Onnettomassa yrityksessä
Danziger-Hauptia vastaan v. 1627 oli Brahe samassa veneessä kuin
kuningas, ja kun tältä kypäri putosi jokeen, antoi hän omansa sen
sijaan. Yhdeksän luotia lensi silloin heidän välitsensä veneen laidan
läpi, ja Brahella oli täysi työ tukkiessaan reikiä vaatteista
reväistyillä tilkuilla, ettei vene uppoaisi. -- Würzburgin edustalla v.
1631 taas linnasta tullut tykinkuula iski maahan heidän eteensä, ajaen
hiekkaa ja soraa molempien silmille. Pian tämän tapauksen jälkeen
lähetettiin kuitenkin Brahe kotimaahan takaisin. Hänellä näet oli
soturiksi kovin heikko terveys, ja Kustaa Aadolfin tarkka silmä oli
sitä paitsi jo huomannut, että isänmaalla olisi suurempaa hyötyä rauhan
toimissa hänen nuoresta ystävästänsä.
Kilpailu kuninkaan suosiosta oli varmaan jo alusta alkaen saattanut
Oxenstjernan ja Brahen välit vähemmän ystävällisiksi; Kustaa Aadolfin
kuoltua ainakin syttyi heidän välillään sangen pian julkinen
eripuraisuus, varsinkin senjälkeen kun kansleri oli tullut Saksanmaalta
kotiin. Jos jossain asiassa tehtiin valtaneuvostossa vastarintaa
Oxenstjernan tuumille, niin oli Brahe aina kiivaimpia. Silminnähtävää
oli, että tästä alinomaisesta riidasta näiden molempien mahtavien
miesten välillä oli koituva valtakunnalle vahinkoa.
Tähän hätään ilmaantui kuitenkin pian hyvä apuneuvo. Hallitussääntö
vuodelta 1634 oli kaikki kenraalikuvernöörinvirat hävittänyt:
mutta Suomesta alkoi jo seuraavana vuonna kuulua tämän: johdosta
katkeria kaipauksia. Ennen oli toki, niin sanottiin, siellä edes
kuninkaansijainen ollut, jolle voitiin valittaa; mutta nyt oli pakko
kärsiä kaikki vääryydet, jollei ollut varaa mennä Tukholmaan saakka,
meren taakse. Valtionholhoojat päättivät siis uudestaan asettaa Suomeen
kenraalikuvernöörin, ja valitsivat siksi yksimielisesti kreivi Brahen.
Siellä hän saisi, niin arvelivat virkakumppanit, aivan itsenäisen
toimialan, missä hän omin päin, kenenkään muun häiritsemättä, saisi
säätää ja päättää, mitä hän maalle paraimmaksi katsoisi. Brahe kiitti
hänelle osoitetusta luottamuksesta, jonka vuoksi hän ei tahtonutkaan
kieltäytyä, vaan lupasi kaikin voimin koettaa parastansa. Kuitenkaan
hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän tämmöisessä virassa oli
vielä aivan kokematon, sitä paitsi suomenkieltä taitamaton, ja pyysi,
että hänelle siis annettaisiin anteeksi, jos hän jossain asiassa
sattuisi erehtymään.
Keskipaikoilla marraskuuta 1637 hän astui rouvansa kanssa Neito-laivaan
ja läksi purjehtimaan Suomeen päin. Mutta matka Ahvenanmeren yli oli
näin myöhään syksyllä sangen vaivalloinen; useat kerrat oli pakko
vastatuulen tai liian kovan myrskyn tähden palata Ruotsin rannalle,
jotta vasta marrask. 21 p:nä viimein saavuttiin Aurajoen suuhun.
Pietari Brahe oli nyt, niinkuin hänen valtakirjansa osoitti, määrätty
"Suomen, Ahvenanmaan sekä molempien Karjalain"[22] ylimmäksi
hallitusmieheksi. Hän tuli varustettuna sijaiskuninkaan vallalla ja
myös sen mukaisella komealla seurajoukolla. Hänellä oli sangen suuri
joukko kanslianvirkamiehiä, 12 drabanttia eli henkivartijaa, jotka
juhlatiloissa kulkivat pertuska kädessä hänen edellään sekä takanaan,
torvensoittaja, neljä kirjeenviejää (kun ei vielä postilaitosta ollut)
y.m.
Jos hänellä oli valtaa, niin olipa voimaakin tehtävänsä täyttämiseen.
Brahe oli nyt 35:n vuoden vanha, siis miehuutensa jaloimmassa
kukoistuksessa. Hänellä oli sen lisäksi yhtä hyvä tahto kuin valta ja
voima tehdä kaikki voitavansa hänelle uskotun maan hyväksi. Saadakseen
omin silmin tutustua sen oloihin sekä nähdä sen puutteet ja tarpeet,
hän läksi jo alussa vuotta 1638 pitkälle matkalle. Hän kulki
Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Käkisalmen kautta Viipuriin, josta hän
sitten keväällä palasi merta myöten Uudenmaan rantaa pitkin Turkuun.
Samalla tavalla hän seuraavinakin vuosina kuljeskeli useampia kuukausia
milloin missäkin piirinsä osassa. Enimmiten hän matkusteli talvella,
jolloin rekikeli korvasi maanteitten huonouden tai perinpohjaisen
puutteen sisämaissa. Mutta merkillisin kaikista hänen matkoistansa on
se, jolloin hän kesällä v. 1639 kiersi Suomen jylhimpiä sydänmaita
pitkin. Hän ajoi Helsingistä Hämeenlinnan kautta Savonlinnaan ja kulki
sitten veneillä järviä sekä jokia myöten, välistä vedättäen aluksensa
taipaleitten poikki, Käkisalmen läänin pohjoisimmalle perukalle,
Liperiin ja Lieksaan saakka. Vieläpä poikkesi hän rajankin toiselle
puolelle, Venäjän alueelle, käyden Lendelässä (Lentiirassa), jossa hän
tapasi kaksi kreikanuskoista erakkoa. Sieltä hän jatkoi matkaansa
Kajaanin kautta Oulunjärvelle, laski kaikki Oulunjoen kosket ja palasi
sitten Turkuun, osaksi laivalla Pohjanlahden rantaa pitkin, osaksi
maitse Hämeenkankaan poikki. Näin tuli siis Pohjanmaakin, vaikka se ei
oikeastaan kuulunut hänen piiriinsä, Brahen huolellisen tarkastuksen
alaiseksi. "Tällä retkellä", kirjoitti hän myöhemmin muistikirjaansa,
"oli enemmän nähtävää kuin kukaan uskoisi, sillä kesänaikana ei ennen
minua ole vielä yksikään arvokkaampi mies käynyt niillä mailla.
Lähetinpä myös miehen Valkeallemerelle saakka tiedustamaan. Tämä
takaisin tultuansa antoi tietoja maasta ja kertoi, miten venäläiset
keittävät merivedestä suolaa Kemin-Koudassa sekä Kannanlahdessa.
Suomenkieltä puhutaan siellä vielä kymmenen (viiden nykyisen)
peninkulman päässä merenrannasta, ja sitä paitsi on paljon suomalaisia
hamaan Arkangeliin ja Novaja-Semliaan sekä samojedeihin saakka, josta
kansasta kaikki suomalaiset ja lappalaiset ovat peräisin." -- V. 1640
hän niinikään matkusteli pitemmältä, poiketen Inkerinmaallekin, missä
hänen lankonsa kenraalikuvernööri Pentti Oxenstjerna ystävällisesti
häntä kestitsi Narvassa. Sieltä hän sitten kiersi Käkisalmen ja
Savonlinnan sekä Kuopion, Rautalammin ja Ruoveden kautta. Kaikilla
näillä matkoilla, niin hän muistikirjassaan vakuuttaa, pitivät häntä
asukkaat, sekä aatelisherrat ja sotaväki että myös papit, porvarit ja
talonpojat, aina tervetulleena vieraana.
Kohta ensimäisellä retkellään huomasi Brahe "paljon epäjärjestystä
kaikissa asioissa". Sitä hän rupesi nyt kaikin tavoin parantelemaan.
Osaksi hän teki sen oman valtansa nojalla, osaksi, jos parannukset
vaativat suurempia hankkeita ja perinpohjaisempia muutoksia, täytyi
hänen pyytää niihin valtionholhoojain apua. Siksi hän lähetti v. 1638
hallitukselle lavean, merkillisen kertomuksen Suomen tilasta, joka
näyttää, kuinka tarkka hän oli ollut huomaamaan maamme edut sekä
puutteet ja keksimään apuneuvoja edellisten edistämiseksi, jälkimäisten
poistamiseksi.
"Tämä maa", kirjoitti hän, "on niin suuri ja monin paikoin niin rikas,
varsinkin on runsaasti kaloja sekä merenrannalla että myös sisämaan
avarissa järvissä, että se siinä suhteessa voittaa melkein kaikki
tunnetut maat. Hyödyllisiä metsiä on yltäkyllin, lintuja ja
metsäneläimiä runsaasti, metallivuoria on myös alkanut tulla ilmi; jos
Jumala sallisi sen vaurastua sellaiseen tilaan, mihin se ihmisjärjen
arvion mukaan voisi nousta, niin se minun mielestäni olisi (sen
suuresta, avarasta alasta puhumattakaan) moneen melkoiseen
kuningaskuntaan Euroopassa verrattava."
"Kauppaliikkeelle", lisää hän edempänä, "on koko tämä Suomen
suuriruhtinaanmaa jokiensa, salmiensa sekä järviensä puolesta niin
sovelias kuin suinkin joku maa voi olla, vähällä vaivalla[23] voi
päästä veneellä Porista Päijänteeseen, Päijänteestä Lapveteen
(Saimaaseen), sieltä Lapinmaalle Kajaaninjärveen (Oulunjärveen) ja taas
sivullepäin Käkisalmen lääniin. Näin voisi kuljettaa tavaroita sekä
yhdelle että toiselle haaralle, ja tavaraa liikenisikin täältä paljon
yli sen, mitä on tarvis tuottaa ulkomaalta. Jos vaan Jumala antaisi
siunauksensa, että kaikki saataisiin säntilleen, niin ei mikään estäisi
kaupunkien hyvää vaurastusta."
Yhtä tyytyväinen ei hän kuitenkaan ollut maan asukkaihin. Suuresti
valittaa hän voutien sekä lainlukijain huolimattomuutta ja
kelvottomuutta, niin ettei maaherroilla ole monta, jos yhtään, johon he
voisivat luottaa.[24] "Ahkerasti haetaan parempia", lisää hän, "mutta
harvoja löydetään. Jos tänne yliopisto saataisiin, niin kansa
luultavasti edistyisi, ja varsinkin saataisiin soveliaampia
lainlukijanaineksia." Papeista hän arvelee, että enin osa on
sanankuulijoilleen vain pahentavana esimerkkinä, sillä elämässään he
harjoittavat jos joitakin pahoja tapoja. Jumalanpalvelusta ja saarnaa
pidetään kuitenkin ylimalkaan puhtaasti, paitsi Käkisalmen läänissä.
Kansa riippuu sittenkin vielä paljon kiinni vanhoissa epäluuloissa ja
taikauskossa.[25]
Tämän kuvauksen johdosta tekee Brahe suuren joukon tärkeitä
parannusehdoituksia.
Luonnollisten kulkuneuvojen lisäksi hän tahtoi nyt vielä saattaa
valmiiksi Eerikki Tuurenpoika Bjelken keskenjääneen työn, Saimaan
kanavan. "Olen myös", sanoo hän, "katsellut tuota alotettua kaivantoa
Lappeenrannassa, ja arvelen luultavaksi, että sen vähällä
kustannuksella sekä vedentulvan vaaratta voisi saada laivoilla
kuljettavaan kuntoon Viipuriin saakka. Vuoksikin", lisää hän, "näyttää
minusta ikäänkuin se ei olisi luonnon luoma, vaan kaivettu, niin
niskasta kuin myös alempana, missä koski käy."
Turkua Brahe ehdoitti laajennettavaksi, Viipuri piti uuden kaavan
mukaan järjestettämän, Helsinki muutettaman Vantaanjoen suusta
soveliaampaan paikkaan, ja useampia uusia kaupunkeja sekä kauppaloita
perustettaman sisämaahan kaupan helpoitukseksi.
Hämeenlinnan ja Viipurin läänit (joista edelliseen myös kuului Uusimaa,
jälkimäiseen Savo) olivat hänen mielestänsä liian avarat. Kansan oli
syrjäisemmiltä kulmilta vaikea esittää valituksiansa maaherralle, ja
tämän puolestaan oli mahdoton niin usein kiertää ympäri piirikuntaansa,
että oikeus ja järjestys tulisi tyystin valvotuksi. Heidän piti siis
kumpaisenkin saada apulaisensa. Samoin olivat useimmat sisämaan
pitäjistäkin ylen suuret, ja sietäisivät siis jakamista.
Vouteja oli liian monta, eri miehiä samoilla seuduilla eri veronlajeja
varten, niin että kun toinen juuri talosta läksi, toisen jo nähtiin
tulevan, eikä kukaan heistä vähääkään sovittanut ajoaikaansa niin, että
se talonpojalle olisi tuntunut helpoimmalta. Brahe ehdoitti senvuoksi,
että kaikki saman seudun verot annettaisiin yhden voudin haltuun. Tälle
sitten voitaisiin myöntää suurempi palkka, joten saataisiin
kelvollisempia miehiä. Myöskin lainlukijain palkkaehdoista piti Brahe
huolta lahjainoton estämiseksi; hänestä oli lähtenyt määräys heidän
vakinaisesta palkastaankin, josta ennen on ollut puhe.
Samalla kun hän tahtoi vähentää voutien lukumäärää, hän ehdoitti toisen
tarpeellisen parannuksen veronmaksutapaan nähden. Talonpoikien täytyi
näet, paitsi maansa päätuotteita, vielä tuoda kaikellaista pientä
tavaraakin, niinkuin turkiksia, lankaa, sukkia, kintaita y.m. kruunulle
veroksi. Siitä johtui, että talonpojan pää meni ihan pyörälle eikä hän
koskaan tiennyt, milloin kaikki oli suoritettu; vouti siis helposti sai
tilaisuutta harjoittaa petosta. Sen estämiseksi veresti nyt Brahe
ehdoituksen, jonka jo Bjelke oli tuonut esiin, että nimittäin verot
vasta maksettaisiin ainoastaan rahassa, viljassa, voissa, kaloissa sekä
tervassa.
Sotamiehenoton suhteen hän niinikään esitti uuden ehdotuksen. Me
muistamme, miten kansa rekryyttiherrojen tullessa aina miehissä pakeni
saloille. Ainoaksi avuksi tätä vastaan arveli Brahe, että kunkin
maakunnan asukkaitten kanssa tehtäisiin sovinto vakinaisesta
sotamiesmäärästä, jonka sitten kansa itse saisi keskenään hankkia sille
soveliaimmalla tavalla.
"Suomalaisten päävirheitten (nimittäin huolimattomuuden, laiskuuden
ja juoppouden) poistamiseksi niin hyvin käskyläisistä kuin
käskynalaisista, sekä jumalisemman, säädyllisemmän, paremman elämän
aikaansaamiseksi ei ole, lähinnä Jumalan siunausta, muuta kuin yksi
keino -- se on akatemian perustus." Näillä sanoilla lopettaa Brahe
viimein kertomuksen, vielä kerran uudistaen ennen jo pari kertaa siinä
lausutun tärkeimmän ehdotuksensa.
Hänen neuvonsa olivat niin viisaat, hänen arvonsa ja voimansa
Tukholmassa sitä paitsi niin suuri, että hallitus varsin pienillä
muutoksilla suostui kaikkeen, mitä hän oli ehdottanut. Brahe sai nyt
siis yllin kyllin työtä yllämainittujen sekä vielä perästäpäin lisäksi
keksittyjen parannusten toimeenpanosta. Saimaan kanavan kaivattamiseen
hän tosin, luultavasti rahanpuutteen tähden, ei voinut ryhtyä; mutta
ainakin perattiin ensi aluksi Varkauden ja Konnuksen kosket veneillä
kuljettaviksi. Kaupungeita laajennettiin tai muutettiin ehdotuksen
mukaan; uusia kauppaloita perustettiin sisämaahan. Läänejä ja pitäjiä
jaettiin. Veronkoonti järjestettiin paremmalle kannalle. Sotamiesotto
ruoduittain saatiin toimeen ensialuksi Savossa; muistikirjassansa kehuu
Brahe saaneensa "jäykät savolaiset" suostumaan siihen, että aina kuusi
taloa varustaisi yhden soturin. Yliopisto sekä koko joukko kouluja
perustettiin. Useat tarpeelliset uudet virastot ja laitokset saivat
muutenkin tänä aikana alkunsa. Ensimäiset maamittarit olivat jo vähää
ennen Brahen tuloa saapuneet maahan. Nyt määrättiin erinäinen
vuorimestari Suomea varten. Myös perustettiin v. 1638 postilaitos,
ensin kuitenkin ainoastaan rantamaitten tarpeeksi. Tukholmasta kulki
posti Turkuun, sieltä kahta eri tietä Viipuriin, nimittäin ylistä
Hämeenlinnan kautta taikka merenrantaa myöten. Viipurista se pitkitti
matkaansa toiselta puolen Käkisalmeen, toiselta Narvaan; Helsingistä
vietiin kirjeet jaalalla Rääveliin. Pohjoiseen päin Turusta ulottui sen
tie Ouluun saakka. Postimaksu oli eri suuruinen matkan pituutta myöten,
esim. Turusta Helsinkiin 22,50 penniä, Viipuriin 45 p., Käkisalmeen
66,50 p. Pian postin perustamisen jälkeen saatiin myös vihdoin nuo jo
kauan aikaa hankkeissa olleet kestikievarit asetetuiksi, v. 1638
kaupunkeihin ja 1649 maalle, jolla tavoin vapaa kyyditseminen
loppui. Näin tehtiin kaikilla aloilla ahkerasti työtä Suomen
vaurastuttamiseksi, kylvettiin uuden toivorikkaan tulevaisuuden
siemeniä.
Vuonna 1640 loppui Brahen virka-aika; sillä 1634 vuoden hallitussääntö
ei sallinut ilman uutta määräystä läänien ja valtakunnanosien
hallitusmiesten kauemmin pysyä virassansa. Hän palasi Tukholmaan, missä
hän valtaneuvostolle teki tiliä toimistansa. Sen kuultuansa lausui
silloin neuvoskunnan esimies Aksel Oxenstjerna nämät merkilliset sanat:
"Me olemme aina kuulleet, että jos vain Suomea hyvin hallittaisiin ja
kaikki saataisiin siellä hyvään kuntoon, niin että pää, kädet ja jalat
soveltuisivat yhteen, niin se maa vetäisi voimassa, varallisuudessa
sekä väen paljoudessa Ruotsille vertoja."
Brahe tehtiin nyt valtadrotsetiksi eli oikeusministeriksi ja
holhoushallituksen jäseneksi, joissa viroissa hänellä epäilemättä oli
hyvin paljon työtä. Mutta sittenkin hän otti vielä pari, kolme vuotta
edelleen sangen paljon osaa Suomen maan asioihin, melkein niinkuin hän
yhä olisi ollut sen kenraalikuvernöörinä. Hän kirjoitteli tiheään
käskykirjeitä kaikellaisille virkamiehille Suomessa, ja he puolestaan
lähettivät hänelle kertomuksia toimistansa. Eikä aikaakaan, niin
lähetettiinkin hän jälleen takaisin Suomen hallitsijaksi. Hän tuli
Turkuun vähää ennen juhannusta 1648, jolloin läänin maaherra ja piispa,
papisto ja yliopistokunta, pormestari ja koko raati sekä neljä
lippukuntaa aseellisia porvareita oli häntä Auran rannalla
juhlallisesti vastaanottamassa. Tällä kertaa oli Pohjanmaakin laskettu
hänen hallituspiirinsä lisäksi; mutta sen sijaan oli Käkisalmen lääni
siitä eroitettu ja yhdistetty Inkeriin. Brahe alkoi nyt taas tehdä
pitkiä matkoja ympäri Suomea ja työskenteli väsymättömästi maamme
hyväksi. Mutta tämä hänen virka-aikansa ei ole kuitenkaan jättänyt yhtä
syviä jälkiä kuin ensimäinen. Jollemme ota lukuun muutamien uusien
kaupunkien ja koulujen perustamista, oli hänen toimensa nyt pikemmin
vain entisten laitosten menestymisen valvomista. Osaksi oli edellisellä
kerralla jo laskettu pääperustus tärkeihin ja suuriin uudistuksiin,
osaksi myös Kristiina kuningattaren tuhlaukset vaikuttivat vuosi
vuodelta yhä pahemman puutteen kruunun varoissa. Surkeata on melkein
jokaisesta kenraalikuvernöörin kirjeestä tältä ajalta lukea valituksia,
miten vaikea on pitää voimassa kaikkia Suomen laitoksia, kun niiden
kustantamiseksi aiotut talot ja pitäjät lahjoiteltiin aatelisherroille.
Tällä ajalla oli Brahe Turussa läsnä suuressa riemujuhlassa, jota
tuomiokirkossa vietettiin suurilla menoilla kolmekymmenvuotisen sodan
loppumisen johdosta. Olipa tosiaan syytäkin riemuita rauhasta, kun
valtakunta nyt viimein satavuotisten melkein lakkaamattomien sotien
jälkeen (vuodesta 1555) kerran sai huoahtaa. Mutta myös surullista
juhlaa oli hänen pakko täällä viettää. Hänen rakas puolisonsa, joka
noilla vaivalloisilla matkoillakin oli enimmiten seurannut hänen
mukanaan, kuoli Turussa v. 1650. Hautajaiset tietysti olivat komeat;
juhlavärssyjen parissa oli myös suomalaisia, jotka eräs kreivin
suomalainen suosikki Eerikki Justander oli sepittänyt.
Samana vuonna tuli kruunun sotalaiva noutamaan Brahea Tukholmaan
Kristiinan kruunaukseen, jossa hän yhdessä arkipiispan kanssa laski
kruunun kuningattaren päähän. Sen jälkeen hän palasi Suomeen
Pohjanlahden ympäri; mutta syksyllä 1651 hän läksi jälleen takaisin
Ruotsiin, eikä enää sitten käynyt meidän maassamme. Osaksi tyhjyys
vainajan jälkeen täällä pahemmin tuntui; osaksi Brahe ei joutanut olla
poissa muista viroistansa. V. 1654 lakkautettiin sitä paitsi kruunun
varojen rappiotilan tähden kenraalikuvernöörinvirka.
Drotsetina oli kuitenkin Brahella yhä edelleen Suomenkin oikeusasiain
ylimäinen hoito. Vielä lähemmin kiinnitti häntä meidän maahan hänelle
jo v. 1646 uskottu Turun yliopiston kanslerin virka. Tässä hän elämänsä
loppuun saakka osoitti hellintä huolta ja tarkinta valppautta, auttaen
Auran akatemiaa mahtavalla puoltosanallaan, jos sen hyväksi oli
kruununvaroja tarpeen, nuhdellen keskenään riitaisia professoreita ja
käskien heitä yhteisen yliopistonsa kunnian tähden sovintoon, suojellen
niitä opettajia tai oppilaita, jotka turhien syitten tähden joutuivat
vainonalaisiksi, sekä kehoitellen kaikellaisten tieteellisten teosten
valmistamista ja painattamista. Vaan kaikkia noita ulkonaisia siteitä
vahvempi oli ja sinä pysyi kuitenkin Brahen harras rakkaus meidän
maahamme ja meidän kansaamme. Ne olivat hänellä aina mielessä, aina
kielellä. Usein kuultiin hänen niin hyvin Ruotsin herroille kuin myös
ulkomaalaisille ylistäen puhuvan niistä. V. 1654 esim. hän
Whitelockelle, joka Englannin protektorin, Cromwellin, lähettiläänä
kävi Tukholmassa, kehui Suomenmaan suuruutta, jonka hän sanoi vetävän
vertoja Ranskalle, ja sen viljan sekä kaikellaisten muiden
kauppatavaroiden rikkautta. Kansaa siinä tosin ei ollut niin paljon
kuin Ranskassa, mutta kuitenkin runsaasti.
Sopisipa melkein sanoa, että hän täällä oli ikäänkuin suomalaistunut,
tullut "suomikiihkoiseksi". Hän ei huolehtinut näet vain suomalaisten
ulkonaisesta vaurastumisesta ja sivistymisestä yleensä, vaan hän
harrasti myös erityisesti meidän kansallisuutemme luonnollista
varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensi kirjeessään
valtionholhoojille, jossa hän otti yliopiston sekä koulujen
perustamisen puheeksi, esitti hän pääsyynä sen, että ainoastaan tällä
keinolla "voidaan itse tästä kansasta nostattaa hengellisiin sekä
muihin virkoihin kelvollisia miehiä". Käytännössäkin hän sitten,
milloin vain oli mahdollista, koki saada virkoihin maan omia lapsia tai
ainakin maahan jo tutustuneita. Miten hän siinä kohdin menetteli
yliopistovirkojen suhteen, saamme toisessa luvussa nähdä; mainittakoon
tässä nyt pari esimerkkiä toiselta alalta. V. 1642 hän moitti sitä,
että ruotsalainen mies oli tullut lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, ja
käski vaihtaa hänet sellaiseen, joka osaisi kieltä ja tuntisi tavat.
Samana vuonna hän myös muistutti Viipurin läänin kuvernööriä
lääninsihteerin vaalissa pitämään silmällä sitä, että viransaaja osaisi
molempia kieliä. Suuresti hän niinikään harrasti suomenkielen
viljelystä, tutkimista sekä käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten
varojen hankkimisessa raamatun suomennosta varten hänellä oli paljon
ansiota. Rothovius, kiittäessään häntä siitä, kirjoitti: "Me näemme
tästä taas suureksi iloksemme, miten te, kreivillinen armo,
aina pidätte huolta tämän kansan edusta." Mainittu jo on, että
sota-artikkelien suomentaja Speitz sai Brahelta kehoituksen julkaista
teostansa. Myöhemmin asetusten suomentajaksi määrätty Justander oli
kreivin erinomaisessa suosiossa, jonka johdosta voi olettaa, että koko
virka oli Brahen hankkima. Eskeli Petraeus suomalaisen kielioppinsa
esipuheessa niinikään sanoo sepittäneensä sen kirjan hänen
kehoituksestaan; "sillä te, kreivillinen armo", lisää hän, "pidätte
aina huolta siitä, että yhteinen etu edistyisi, alamaiset tulisivat
onnellisiksi ja tämän maan kieli mainioksi". -- Samaa mieltä osoitti
Brahe vielä v. 1666. Piispa Gezelius oli kirjoittanut hänelle ja
arvellut tarpeelliseksi saada Turun yliopistoon jonkun saksalaisen
professoriksi, joka varsinaisen tieteensä ohella voisi kieltänsä
opettaa. Sillä nuoret aateliset ylioppilaat olisivat olleet hyvin
halukkaita saksaa oppimaan, ja niille papeille, jotka suomalaisten
rykmenttien kanssa majailivat Viron- ja Liivinmaalla, oli se vallan
välttämätöntä. Brahe suostui siihen, mutta kuitenkin muistutti, ettei
virkojen antamisella ulkomaalaisille olisi ylimalkaan hyvä masentaa
maan omien lasten mieltä, jotka siinä tapauksessa saattaisivat kokonaan
luopua tieteellisistä harjoituksista, koska heillä ei kuitenkaan ollut
niistä toivoa. Eikä hän myöskään sanonut pitävänsä saksankielen
perinpohjaista taitoa Suomessa niin tuiki tarpeellisena; päinvastoin
olisi paljoa parempi, jos piispa voisi saada Suomessa asuvat
saksalaiset ja ruotsalaiset suomea oppimaan, "jolla on sangen
miellyttävä elegantia dictionum (puheenparsien sievyys)", ja
muukalaisten taivuttaminen siihen olisi "meidän maakunnillemme
kunniaksi". -- Paria vuotta myöhemmin, v. 1669, hän samaten
valtaneuvoskunnassa lausui sen mielipiteen, "ettei olisi hyödytöntä,
vaikka meidän nuori kuninkaamme myös saisi oppia suomenkieltä".
Asiain näin ollen ei ole ihme, että Brahe Suomessa oli rakastettu.
Täydellä syyllä saattoi hän muistikirjassaan kehua: "Minä olin Suomeen
ja Suomi minuun mieltynyt." Kansa nimitti häntä yleisesti _Maan
Isäksi_. Ja onpa muisto tästä rakkaudesta säilynyt aina meidän
aikoihimme asti tuossa tavanmukaisessa ruotsalaisessa sananparressa:
"han har kommit i grefvens tid (hän on tullut kreivin aikaan)", jolla
tarkoitetaan, että on tullut otolliseen aikaan. Samoin ei ollut
suinkaan laita muitten ruotsalaisten herrojen, jotka sen vuosisadan
alkupuoliskolla saivat Suomessa korkeita virkoja. Muistakaamme, miten
Bjelke ja Rothovius valittivat olevansa vihatut. Samoin teki myöskin
Bjelken edellinen kenraalikuvernööri Kaarle Oxenstjerna jokaisessa
kirjeessään Aksel Oxenstjernalle; samoin Brahen aikana Turun maaherra
Falkenberg, joka, kun hän viimein muutettiin Ruotsiin takaisin, kiitti
kreiviä siitä ikäänkuin suuresta armosta. Syynä epäilemättä oli se,
että he aina pysyivät vieraina meidän kansallemme. He olivat kaikki
kunnon miehiä, he tarkoittivat maan etua, mutta tyrkyttivät
parannuksiansa väkisin, lausuen julki ylenkatseensa suomalaisia
kohtaan. Bjelken ja Rothoviuksen lauseet ovat meille jo ennestään
tutut. Falkenberg kirjoitti kerran: "Jumala tiesi, miten tämän
paksunahkaisen kansan saisi kuuliaiseksi; he eivät tottele toruja eikä
vankeutta". Bjelken jälkeinen kenraalikuvernööri Gabriel Oxenstjerna
taas puhui halveksimalla "näiden barbarien (suomalaisten)
mielipiteistä". Brahe menetteli ihan toisin. Hän ei suinkaan ollut
näkemättä Suomen kansan silloisia monia ja pahoja vikoja; hän ei
myöskään salannut niitä, vaan puhui niistä suoraan. Mutta hän teki sen
isällisellä hellyydellä. Hän oli käsittänyt suomalaisten luonteen, joka
ylpeää jyrkkyyttä vastaan on itsepäinen, jörömäinen, jäykkä, mutta
lempeydelle heti on altis. Mikä sitten sen ihmeen oli vaikuttanut, että
Brahe paremmin kuin muut käsitti meidän mielemme? Olisiko syy ollut
yksistään hänen omassa jalossa, ylevässä sydämessään? Kukaties voisi
osittain toinenkin selitys olla mahdollinen. Hän oli, niinkuin
tiedämme, useat vuodet sotinut Kustaa Aadolfin rinnalla. Hänellä oli
siellä ollut tilaisuutta kuulla urhoollisuuden ja uskollisuuden
teräksen kalsketta Suomen miesten sydämestä töykeän, ruosteisen
ulkokuoren alta. Eiköhän vain Brahen parempi käsitys, hänen
kunnioituksensa, hänen rakkautensa liene voittosaalis, jonka
hakkapeliitat olivat isänmaallensa voittaneet Puolan ja Saksan
verisillä kentillä?