Noituus ja taikausko olivat, niinkuin olemme nähneet, yleiset koko
Suomessa Rothoviuksen aikana. Mutta vielä huonompi oli valistuksen tila
hänen hiippakuntansa eräässä osassa, nimittäin Kemin Lapissa; siellä
näet oli pakanuus vielä täydessä voimassa. Katolisella aikakaudella ei
ollut kristinopin saarna juuri ollenkaan kaikunut Lapin tuntureilla.
Pirkkalaiset olivat sitä kaikin voimin vastustaneet, sillä he
pelkäsivät ja syystäkin, ettei heidän sallittaisi kristityitä ihmisiä
riistää ja ryöstää, niinkuin heillä oli ollut tapana tehdä
pakanallisille alamaisilleen. Kustaa Vaasa oli sitten, hävitettyään
Pirkkalaisvallan, lähettänyt lappalaisille lähetyssaarnaajia. Kaarle IX
oli rakennuttanut kirkon kuhunkin Lappiin, kuitenkaan pappeja niihin
asettamatta; ja Kustaa Aadolf oli Lykseleen, Uumajan Lappiin perustanut
koulun, jossa kymmenkuntaa lappalaispoikaa aina kasvatettiin. Mutta
näistä toimista ei ollut vielä paljon nähtäviä hedelmiä tullut ilmi, ei
ainakaan Suomen puolella. Lappalaiset turvasivat täällä yhä vielä
yksistään _seitoihinsa_ eli epäjumaliinsa ja käyttivät omia noitiansa
pappeina.
Hädän tullessa kutsuttiin aina noita avuksi. Hän tuli _kannuksinensa_,
noitarumpuinensa, jonka pärmä oli pureksitulla lepänkuorella
piirustettu täyteen punaisia viiruja ja kuvia. Siinä olivat kuvatut
Lapin jumalat, siinä lappalaiset itse kotineen, poroineen, siinä metsän
otukset ja pedot, siinä vuoret ja metsät, joet ja järvet, siinä toiset
kansat, joiden yhteyteen lappalainen saattoi tulla, sanalla sanoen,
kaikki, mikä hänen elämäänsä suinkin koski. Noita, syvään kumartaen,
pani nyt _arvan_, s.o. vaskirenkaan tai vaskilevyn, keskelle pärmää ja
rupesi rummuttamaan, jolloin tietysti arpa hyppeli paikasta toiseen.
Tätä tehdessään _joikui_ (lauloi) hän kaikuvasti, ja kaikki läsnäolevat
säestivät, naiset alemmalla, miehet kimakammalla äänellä. Sen mukaan
mihin kohtaan arpa viimein seisahtui, antoi sitten noita ennustuksensa
ja selityksensä. Monesti myös joutui hän haltioihin ja vaipui
horroksiin, jolloin luultiin hänen sielunsa lentelevän asioita
tiedustelemassa.
Enimmiten noita liitti selitykseensä sen neuvon, että pahan
poistamiseksi tai toivon täyttämiseksi piti viedä anne eli uhri
seidalle. Hän valmisti nyt itsensä siihen pyhään toimitukseen paastolla
sekä kylpemisellä; hän puki ylleen parhaat vaatteensa; hän pujotti
vaskirenkaan oikeaan käsivarteensa sekä pani valkoisen olkavyön
vasemmalta olalta oikealle kupeelle. Päässä piti olla valkoinen
palttinainen hytyrä. Muutamin seuduin koristi hän sekä itsensä että
uhrieläimen lehti- ja kukkaskiehkuroilla. Talonväki, samoinkuin juhlaan
kutsutut vieraat seurasivat häntä pyhävaatteissaan.
Heimokunnan seita seisoi aina korkealla vuorella, jota nimitettiin
_passevaareksi_ (pyhävuoreksi). Tämmöisen pyhän paikan läheisyydessä ei
saanut olla ihmisasuntoa. Vaimoväki ja koirat eivät saaneet sitä
ollenkaan lähestyä; muuten oli vaara tarjona. Noita, perille tultuansa,
riisui kengät jalastaan; sillä olihan mahdollista, että niiden nahka
olisi sattunut olemaan peittousastiassa samalla kertaa kuin naisen
kenkänahkakin, ja silloin olisi pyhä paikka ollut saastutettu.
Uhripaikassa ei vaaran uhalla saatu meluta, ei edes kovasti puhua.
Seidat olivat joko kivestä tai puusta. Edellisiksi valittiin joku
muodoltaan eriskummallinen, jos mahdollista hiukankin ihmisennäköinen
kallionlohkare. Puiset tehtiin tavallisesti koivunkannosta, jonka
juuripuoli, ylöspäin käännettynä, oli päänä hiuksineen, ja tyvipuoleen
hakattiin kirveellä muutamia uurteita, niin että siihen tuli
jonkunlainen kömpelö rungon ja jalkojen kuva. Erittäin mainio oli
Tornion Lapissa tämmöinen puunkanto, jota läheiset sekä kaukaiset
lappalaiset, _Vironakan_ nimellä, pitivät suuressa arvossa ja
palvelivat. Seitojen alla piti aina olla talvella tuoreita havuja,
kesällä lehtiä ja ruohoa; niinpian kuin ne kuivuivat, toimitettiin heti
vereksiä. Epäjumalan kuvan ympäri oli tavallisesti laitettu uhrilava
neljän pönkän nojaan, ja sen ympärille oli taas pystytetty kauniita
nuoria koivuja ja kuusia.
Uhratessa otettiin lakki päästä ja kumarrettiin syvään, jopa
heittäydyttiin polvilleen ja lyötiin otsa maahan. Kun uhrieläin oli
tapettu, paloiteltiin ruumis ja kappaleet viskattiin jo kiehuvaan
vaskiseen uhrikattilaan. Keitoksen valmistuttua lankesivat kaikki
polvilleen ja rukoilivat, joikuen epäjumalien kunniaksi. Sitten he
söivät etupuolen eläimestä; takapuoli katsottiin halvemmaksi ja
säästettiin kotona syötäväksi. Liemi valettiin ja uhrivalkean tuhka
pirskoitettiin uhraajien päälle. Osa lihoista asetettiin lavalle seitaa
varten; myös voideltiin sitä paksulta verellä sekä rasvalla. Uhrattujen
porojen sarvet ladottiin ympyrään lavan reunoja myöten sarvitarhaksi.
Tämä lappalaisten perin pakanallinen elämä ei voikaan meitä ihmetyttää,
kun saamme tietää heidän kirkollisten asioittensa laidan. Koko Kemin
Lappi, nykyiset Utsjoen, Inarin, Kemijärven, Kuolajärven, Sodankylän
sekä Kuusamon pitäjät kuuluivat näet Kemin kirkkoherran piiriin. Tuon
äärettömän pitäjän ainoa pappi asui siis Pohjanlahden rannalla, 70-80
peninkulman päässä seurakuntansa toisesta päästä. Rothoviuksen
alkuaikoina oli Kemissä hyvin innokas, ankara kirkkoherra, Juhana
Pictorius. Tämä hävitteli, huolimatta lappalaisten katkerasta vihasta,
paljon noitarumpuja ja antoi noituudesta tavatuille omin käsin selkään.
Mutta paljonkos hän kerkesi kulkea valvomassa äärettömässä
piirikunnassaan. Senvuoksi jaettiin Kemin pitäjä v. 1648 Kristiina
kuningattaren käskystä. Kruunun kustannuksella rakennettiin Kemin
Lappiin kaksi kirkkoa, toinen Inariin, toinen Kemijärven rannalle, ja
Rothovius toimitti sinne kirkkoherroiksi Esaias Bothniensiksen eli
Ijanderin sekä Jaakko Lappoensiksen eli Lapodiuksen. Nämät nuoret papit
jatkoivat innolla edeltäjänsä työtä polttaen noitarumpuja sekä
hävittäen seitoja. Vaan vielä kului jommoinenkin aika, ennenkuin
pakanallinen epäjumalanpalvelus niiltä mailta saatiin poistetuksi.
Pictorius kehui tosin tehneensä noitarummuista melkein lopun, ja
professori Wexionius pari vuotta uusien kirkkojen perustamisen jälkeen
väitti, ettei Lapissa muka enää ollenkaan kuulu noituutta, paitsi
kenties paimentolaisina kuljeksivien joukossa. Mutta sittenkin tapasi
vielä Kemijärveltä v. 1675 eroitetun Kuusamon pitäjän ensimäinen
kirkkoherra, Gabriel Tuderus, kosolta sekä noitarumpuja että myös
"kannuksia" (puuseitoja), jotka hän sitten kokosi kasaan, saareen
keskelle Kuusamonjärveä, ja juhlallisesti poltti tuhaksi.
Pakanuuden ulkonaisten merkkien hävityksen ohella ruvettiin nyt myös
opetuksen välityksellä karkoittamaan sisällistä pakanuutta. Mutta Kemin
Lapin papit eivät siinä toimessa viitsineet vaivata itseään oppimalla
seurakuntalaistensa kieltä, jotta he olisivat voineet käyttää Ruotsissa
siihen aikaan jo toimitettuja lappalaisia kirjoja. He katsoivat
mukavammaksi pakottaa lappalaisia heidän äidinkieltänsä, suomea,
käyttämään. He antoivat heille ainoastaan suomalaisia kirjoja käteen,
jotka olivat, monasti ymmärtämättä, luettavat ulkoa; myös käskivät he
lappalaisten kotonakin aina puhutella lapsiansa suomeksi, että nämät jo
aikaiseen tottuisivat kirkkokieleen. Tämän suomalaistuttamishankkeen
paremmaksi menestykseksi kutsui Rothovius koko joukon suomalaisia
uudistalolaisia rantamaalta Lappiin. Semmoisia oli kyllä jo
aikaisemminkin tämän vuosisadan alusta muuttanut näille seuduille, vaan
nyt karttui heidän lukunsa karttumistaan. Lappalaiset täten osittain
karkoitettiin vielä pohjoisemmaksi; osaksi he muuttuivat suomalaisiksi
naimisten kautta tulokasten kanssa tai mukaantumalla heidän
elantotapoihinsa. Kielten sukulaisuus vaikutti sen, että
yhteensulaminen kävi verraten nopeasti. Lappalaiset oppivat helposti
suomenkieltä ja unohtivat omansa, niin että sitä nyt enää ainoastaan
Utsjoella sekä Inarissa kuulee. Näin tekivät siis täällä omat
heimolaiset lappalaisten kansallisuudelle paljon enemmän väkivaltaa ja
vahinkoa kuin ihan muukalaiset valtiaat Ruotsissa ja Norjassa.