Kustaa Aadolfin aikana oli vielä uskonpuhdistuksen herättämä
uskonnollinen into täydessä voimassaan. Raamattu, ainakin ylemmissä
säädyissä, jotka lukea osasivat, oli jokapäiväisenä neuvon ja
lohdutuksen lähteenä. Aamu-, pöytä- ja iltarukouksia pidettiin
hartaasti, koko perhekunta palvelijoineen yhteisesti. Pyhänä ei
jumalanpalvelusta ilman laillista estettä laiminlyöty.
Kaikkiin sekä yleisiin että yksityisiin yrityksiin ryhtyessä anottiin
kaikkein ensiksi Jumalan siunausta.[19]
Tällä kauniilla innolla oli kuitenkin myös huono puolensa;
alinomaisessa taistelussa katolista kirkkoa vastaan oli sen rinnalla
näet muodostunut ahdasmielinen, toisuskolaisia tuomitseva ja vainoova
kiihko. Papiston kehoituksesta tuli Kustaa Aadolfin kuningasvalassaan
vannoa, ettei hän sallisi mitään muuta jumalanpalvelusta
valtakunnassaan, paitsi luterilaista, eikä myöskään kruunun
palvelukseen ottaisi ketään vierasuskolaista. Poikkeusasemassa olivat
ainoastaan soturit, kauppiaat sekä tehtailijat; sillä niitä oli
kotimaisten vähyyden vuoksi pakko ottaa ulkomailta. Heidän piti saada
häiritsemättä pysyä uskossansa "niin kauan kuin olivat hiljaa
alallaan", s.o. eivät harjoittaneet uskonmenojansa julkisesti,
ulkopuolella kotia; "sillä", lisäsi Kustaa Aadolf, "esivalta ei voi
omaatuntoa hallita".
Oman kansan omaatuntoa pidettiin siitä huolimatta ankarassa kurissa.
Kolme ruotsalaista, jotka Kustaa Aadolfin hallitessa kääntyivät
katolisuskoon, eivätkä suostuneet siitä luopumaan, mestattiin lain
puustavin mukaan. Sama kohtalo oli jokaiselle jesuitalle tarjona, joka
uskalsi tulla Ruotsinvallan rajojen yli; niin suuresti pelättiin tätä
mahtavata, viekasta veljeskuntaa. V. 1630 vielä sai Viipurin maaherra
käskyn valppaasti pitää silmällä kaikkia kaupunkiin tulevia
tuntemattomia ihmisiä, sillä oli muka saatu tietää, että kolme
jesuittaa hankiskeli Suomeen, niiden joukossa eräs Viipurissa syntynyt.
Tällä kovuudella ja pelolla oli valtiollinenkin syy uskonnollisen
ohessa; sillä katolilaisten tiedettiin harrastavan puolalaisen
Vaasa-haaran palauttamista Ruotsinmaahan, siksi että heidän uskonsa
siellä jälleen pääsisi valtaan.
Vaarallinen oli yksin kirjeenvaihtokin katolilaisten kanssa; sen sai
kuuluisa Messenius, josta jo olemme ennen maininneet, kovaksi onnekseen
kokea. V. 1616 joutui kiinni eräs Puolan kuninkaan salalähettiläs,
tavallisesti Jussi Papistaksi (Paavilaiseksi) nimitetty. Hädissään hän
ilmoitti Messeniuksenkin olevan osallisena hänen salahankkeisiinsa.
Tämä ei voinut kieltää viljelleensä kirjeenvaihtoa muutamien Puolassa
asuvien miesten kanssa, mutta väitti sen koskeneen osaksi aivan
yksityisiä perheellisiä asioita, osaksi muutamien Ruotsin historialle
tärkeitten paperien takaisinsaamista, jotka eräs Kustaa Vaasan aikana
paennut piispa oli vienyt sinne. Messeniuksen osallisuutta
valtiollisiin vehkeisiin ei saatukaan todistetuksi, mutta vahingoksi
hänelle joutui oikeuden käsiin eräs hänen kirjeensä, missä hän vakuutti
yhä vielä olevansa harras katolilainen, vaikka hänen sitä täytyi
salata.[20] Pitkän tutkinnon jälkeen tuomittiin Messenius kuolemaan,
jonka päätöksen kuningas kuitenkin muutti elinaikaiseksi vankeudeksi.
Samoin kuin siihen aikaan, niinkuin olemme nähneet, Inkerinmaa oli
Ruotsin Siperiana, samoin Suomen itärajan linnoja, Kajaanin ja
Käkisalmen, käytettiin talletuspaikkoina kovasti rangaistaville
valtiovangeille. Siellä he olivat aivankuin elävältä haudatut, koko
sivistyneestä ihmiskunnasta eroitetut. Oulun läänin maaherra Eerikki
Hare, joka juuri silloin sattui olemaan Tukholmassa, sai käskyn viedä
Messeniuksen mukanansa Kajaaniin. Viikon päivät he purjehtivat
pääkaupungin ja Vaasan väliä; täällä he viipyivät useampia viikkoja,
kunnes pakkanen oli rakentanut siltansa ja portaansa avaroille soille.
Sitten vasta ajettiin loppumatka, sillä ei ollut vielä mitään maantietä
noilla Pohjan perillä.
Saaressa, keskellä Ämmäkosken vihaisia kuohuja, sai nyt Messenius
ahtaassa linnankammiossa viettää koko yhdeksäntoista vuotta. Alussa oli
hänellä täällä poikansa opettaminen hupaisena ajanvietteenä; mutta
muutamien vuosien kuluttua otettiin häneltä lapsi pois, ettei hän
häneen muka saisi istuttaa katolinuskoa. Myös varoitettiin yhä
linnanisäntää valvomaan, ettei vangilla olisi tilaisuutta jatkaa
salaista kirjeenvaihtoa ulkomaan katolilaisten kanssa.
Käskyläiset, niinkuin tavallisesti käypi, tekivät tylyt käskyt vieläkin
tylymmiksi pannessaan ne toimeen. "Maaherra Eerikki Hare", valitti
Messenius eräässä riimissään, "ahdisti minua pahemmin kuin
painajainen",[21] ja hänen vävynsä Helge oli siinä asiassa hyvänä
apulaisena. Hän otti Messeniukselta pois omat tutut palvelijat, vieläpä
haukkui ja torui vahtimiehiäkin, jos joku heistä joskus armahti vankia.
Uusi tupa rakennettiin tuoreista hirsistä niin alhaalle ja lähelle
kosken kuohua, että vesi usein hyrskähteli lattian saumojen läpi.
Maapuolella oli ikkunan alla linnan navetan tunkio, ja ruoka-aitaksi
määrättiin lautakoppi, jota sotamiehet ennen olivat likaiseen
tarkoitukseen käyttäneet. Tähän käskettiin Messeniusta muuttamaan ja,
kun hän ei suostunut, kannettiin hän väkisin. Vastaan ponnistaessa
repeytyivät häneltä silloin vaatteet hajalleen ja kylkiluu katkesi.
Jonkun ajan kuluttua otti Helge pois kirveen, jolla Messenius pilkkoi
itselleen polttopuita -- vangilla ei muka saanut olla asetta -- ja kun
eräs armelias sotamies sitten lainasi hänelle puukkonsa, sai hän sen
johdosta kovia nuhteita. Usein kehoitti Helge vahtimiehiä viskaamaan
Messeniusta kivillä. Omin käsin hän kerta iski rouvalle verihaavan. "Ei
se mitään", ivaili hän vaan, "vaikka Messenius itsekin menettäisi
henkensä!"
Vaikka Messenius olikin tavattoman voimakas sekä ruumiiltaan että
hengeltään, olisi hän kuitenkin epäilemättä menehtynyt tähän
kurjuuteen, jollei hänellä olisi ollut vaimonsa ja kirjansa; näitä
molempia lohdutuksia eivät toki armottomat vanginvartijat olleet
häneltä kieltäneet. Edellinen teki kaikki, mitä uhrautuvainen rakkaus
tämmöisessä tapauksessa voi, huojentaakseen miehensä elämää.
Jälkimäiset saattoivat nuo pitkät päivät täällä yksinäisyydessä
pikemmin kulumaan. Messenius jatkoi ennen jo alotettuja historiallisia
tutkimuksiansa ja kirjoitti ensimäisen täydellisen Ruotsinvallan
historian, nimeltä Scondia Illustrata (Valaistu Skandinavia). Paitsi
sitä valmistui häneltä vielä useampia muitakin historiallisia teoksia,
niiden joukossa myös ruotsinkielinen "Suomen riimikronikka".
Surkeasta tilastansa oli Messenius monta kertaa kirjoittanut
kuninkaalle; mutta enimmäksi piti linnanisäntä huolta siitä, etteivät
kirjeet päässeetkään linnan porttia edemmäksi; taikka, jos ne perille
tulivatkin, oli muuten lempeä Kustaa Aadolf niin leppymättömästi
vihastunut tähän mieheen, ettei hän pitänyt niistä lukua. Vasta
kuninkaan kuoltua suotiin vankiparalle vähitellen huojennusta.
Pohjanmaan lääni oli nyt saanut myös uuden, armeliaamman maaherran,
joka todisti todeksi sen, mitä Messenius kirjoitti valmistuneista
arvokkaista teoksistaan. V. 1635 sallittiin siis hänen muuttaa Oulun
linnaan, likemmäksi ihmismaailmaa, ja annettiin hänelle runsaammin
elatusta. Mutta kuolema tekikin jo seuraavana vuonna lopun hänen
levottomasta elämästään.