Piispa Eerikki Sorolainen oli Kustaa Aadolfin hallitusaikana jo
tullut vanhaksi, kykenemättömäksi. Senvuoksi hän kirjoitti Aksel
Oxenstjernalle ja pyysi itselleen apulaista, ehdoittaen siihen virkaan
Turun koulun rehtoria, Gabriel Melartopaeusta. Tätä miestä sanoi hän
erittäin soveliaaksi, muun lisäksi senkin vuoksi, "että hän taitaa
molemmat kielet, sillä täällä tarvitaan semmoista, joka osaa suomea".
Ennenkuin vastaus vielä oli tullut, painoi kuitenkin Eerikki piispa
päänsä v. 1625 levolle, lopettaen pitkän, monivaiheisen ja
monivaivaisen elämänsä.
Seuraavana vuonna kysyi kuningas Ruotsin piispoilta, kuka heidän
mielestänsä olisi soveliain Turun hiipan kantajaksi. He panivat ehdolle
neljä miestä, kaksi suomalaista ja kaksi ruotsalaista, toisesta
jälkimäisistäkin viitaten siihen ansioon, ettei "hän ollut
suomenkielessä taitamaton". Lopuksi he vielä lausuivat sen mielipiteen,
että jos joku suomalainen tulisi määrätyksi, pitäisi hänelle antaa
koulu- ja konsistorioviroissa ollut ruotsalainen apulainen. Täten vain
tulisi mahdolliseksi viimeinkin saada kirkolliset asiat Suomessa
Ruotsin mukaisiksi. Kustaa Aadolf jätti lopullisen vaalin v. 1627
kokoontuneille papiston valtiopäivämiehille, ja nämät valitsivat
yksimielisesti Nyköpingin kirkkoherran _Iisakki Rothoviuksen_. Hän oli
tosin umpiruotsalainen, Suomen oloille aivan outo, mutta toiselta
puolen, niinkuin perästäpäin Tammelinus suomalaisessa riimikronikassaan
häntä kuvaa:
Uros uljas, taitava tavois,
oikia opis, selkiä sanois.
Hän, jos kukaan, oli mies häiriössä olevaa Suomen kirkkoa järjestämään.
Rothovius ensimmältä ei olisi tahtonut suostua hänelle tarjottuun
kunniavirkaan. Hän pelkäsi näet tehtävänsä suuria vaivoja ja vastuksia;
myös sanoi hän senkin esteeksi, ettei hän muka "slavonian kieltä osaa".
Viimein kuitenkin hän taipui kuninkaan, piispojen sekä muiden
valtiopäivämiesten hartaisiin pyyntöihin, ja saapui Turkuun heinäk.
6 p. 1627.
Pari viikkoa täällä oltuansa hän jo lähetti hallitukselle katkeran
valituskirjeen siitä "hirmuisesta epäjärjestyksestä", jonka hän oli
tavannut, "varsinkin pappissäädyssä". Tässä valituksessa olikin todella
paljon perää, vaikka kyllä osaksi Rothoviuksen silminnähtävät
ennakkoluulot suomalaisia vastaan lienevät vaikuttanet sen, että hän
näki mustan vieläkin mustempana.
Jumalanpalveluksessa sekä kansan tavoissa oli vielä paljon "paavilaista
hapatusta" jäljellä. Kirkossa veisattiin välistä latinaisiakin virsiä,
sanaakaan ymmärtämättä, papukaijan tavalla. Alttareille tuotiin
kaikellaisia uhreja. V. 1627 esim. rankaisi konsistorio erästä vaimoa,
joka vasikkaonnen tähden oli sytyttänyt vahakynttilän alttarille. V.
1640 vielä nuhteli piispa niitä, jotka alttareille ripustivat vahakuvia
(vahakäsiä, jalkoja, sydämiä y.m. kiitosuhriksi kipeitten jäsenien
paranemisesta), oravannahkoja (kenties metsäonnen tähden) y.m. Monessa
paikassa vietiin niinikään uhreja maahan pystytettyjen ristinpuitten
juurelle, ja jos papit joskus hakkasivat semmoisen ristin maahan, niin
kansa kiireesti toimitti itselleen uuden sellaisen, sillä muuten ei
muka karja voinut menestyä.
Tämän paavilaisen taikauskon rinnalla oli myös vanha pakanallinenkin
vielä suuressa voimassa. Ristinpuitten ohessa pidettiin, ainakin
sydänmailla, vanhoja karsikkopuitakin pyhinä. Noitia oli joka paikassa,
joiden taitoon turvattiin taudeissa sekä kaikellaisessa muussa hädässä.
"Tässä maassa", valitti Rothovius v. 1640, "on paljon noitia. Kun
ihminen sairastuu, niin he hakevat apua pirulta ja uhraavat
kiitosuhreja pirulle. Jos hevonen tulee kipeäksi, haetaan kohta koko
joukko äijiä ja ämmiä kokoon, jotka pimeässä pirtissä tyhjentävät
olutpuolikollisen, tehden temppujansa." -- Kotinoitien apua ei pidetty
vielä niin voimallisena kuin kauempana, pohjoisempana asuvien,
erittäinkin lappalaisten. V, 1650 esim. mainitaan nuoren rengin
Uudestakaupungista käyneen Kitkajärvellä, Kemin Lapissa asti, noidalta
varasta tiedustamassa.
Pyhiä päiviä ja kirkkoja pidettiin sangen halvassa arvossa. "Sabbatin
rikkominen työnteolla", sanoi Rothovius, "on tämän kansan mielestä
leikintekoa." Kirkonmäellä pidettiin jumalanpalveluksen aikana suurta
olut- ja viinakauppaa. Kirkossa usein meluttiin ja räyhättiin
sopimattomalla tavalla. Vanajan kirkkoherra valitti kerta
konsistorioon, että hänen seurakuntalaisensa kirkonaikana juoksevat
ulos ja sisään, "niinkuin hullut vuohet". V. 1644 rupesivat
Hammarlandissa muutamat vallattomat rengit, papin paraikaa saarnatessa,
liikuttamaan saarnastuolia kangilla. Kirkkoherra, joka pelkäsi
pönttöineen putoavansa alas, otti viimein karangon ja rupesi
kirkkorauhan rikkojia hosumaan. V. 1662 Perniön kirkossa kaksi
aatelismiestä, Sass ja Sabelfana, rupesivat riitelemään, vetivät
miekkansa esille ja vaativat toinen toisensa taisteluun.
"Jumalan sanan väärinkäyttämistä harjoitetaan häpeämättömästi",
kirjoitti piispa v. 1640. Niin myös olivat törkeät haukkumasanat, rivot
puheet, raa'at kiroukset ja tappelut aivan tavallisia kaikkien säätyjen
parissa. V. 1621 esim. oli Hannu Munck tullut Eerikki piispan luo ja
vaatinut Salon vanhaa kappalaista eroitettavaksi virasta; sillä hän
tahtoi hänen sijaansa nuorta poikaa, joka oli luvannut naida hänen
kamarineitsyensä. Kun piispa kielsi, rupesi aatelisherra hyppimään
lattialla niinkuin hurja, haukkuen piispaa kelmin ja varkaan
vertaiseksi ja kiroten: "Piru minut vieköön ruumiineni, sieluineni,
jollen tee sinusta valitusta kuninkaalle!" -- V. 1644 Lemun kirkkoherra
rovastikunnan pappien kokouksessa tutkisteli erään kappalaisen oppia,
ja kun tämä luultavasti ei osannut selvästi vastata, huusi hän
vihoissaan latinaksi: "Audi, bestia!" (Kuules, luontokappale!) Toinen
puolestaan oli vastaukseksi paiskannut korvapuustin ja tarttunut
kirkkoherraa tukkaan. -- V. 1659 haukkui nuori pappi, maisteri Paavali,
Kumlingen kirkkoherraa, ampui pyssyllä hänen jälkeensä ja suuteli hänen
rouvaansa väkisin. -- Samana vuonna syytettiin Pietarsaaren
kirkkoherraa siitä, että hän löi vaimoansa. Konsistorion päätös on ajan
sivistyskannalle erittäin kuvaava: "Jos kirkkoherra pieksää _yli
kohtuuden_, niin vedettäköön oikeuteen."
Juoppous ja irstaisuus oli myös kauheasti yleistä niin alhaisten kuin
ylhäisten parissa. Pari päivää ennen Rothoviuksen tuloa oli eräs pappi
kello 7 aamulla tullut aivan juovuksissa konsistorion kokoukseen ja
ruvennut hävyttömästi haukkumaan sekä pauhaamaan. --- V. 1648 eräs
Turun pappi moitti julkisesti saarnastuolista, että kaupungin
raatimiehet tavallisesti tulivat raastupaan "humalaisina kuin siat". V.
1649 Rothovius arveli kappalaisilla useimmissa paikoissa olevan
semmoisen palkan, että he tulisivat toimeen sillä, "jolleivät he olisi
ahnaat juomaan ja taitamattomat hoitamaan talouttansa". V. 1662
mainittiin Orihveden kirkkoherrasta, että hän on alituisesti humalassa,
niin ettei päivällä eikä yöllä ole eroa; niin myös hänen rouvansa
enimmiten rypee juovuksissa vuoteellaan. Humaltumista ajoittain
pidettiin aivan tavallisena ja luonnollisena asiana, jota ei
kunnon miehessä ollenkaan voitu kummeksia, jollei se ainaiseksi
tavaksi yltynyt. Virkamiehiltä vaadittiin sitoumus, etteivät he
viinapäissäänkään ilmaisisi virkasalaisuuksia. V. 1639 käski hallitus
Viipurin vanhan piispan Gabriel Melartopaeuksen hakea itselleen
apulaista, jos löytyisi semmoista miestä, joka ei olisi juoppo. --
Aviorikokset ja salavuoteudet niinikään olivat hyvin tavallisia ja
lapsenmurhia tapahtui niin paljon, että hovioikeus v. 1641 vartavasten
kysyi hallitukselta, mitä sen asian parantamiseksi sopisi tehdä.
Niinkuin tästä olemme nähneet, olivat papitkin, "kansan oppaat",
osalliset kaikessa ilkeydessä. Paitsi sitä oli myös suuri osa heistä
oppimattomia, sivistymättömiä. Vielä v. 1657 valitti Turun maaherra,
että eräs mies, joka oli kruunun merimieheksi kirjoitettu, kiireesti
oli vihittänyt itsensä papiksi, välttääkseen sotapalvelusta. Että
semmoiset miehet eivät olleet hartaita virassansa, on helppo arvata.
Rothovius nuhtelikin kiertokirjeissään heitä sangen usein laiskuudesta,
koska he välistä jättivät jumalanpalveluksen pitämättä. Yhdessä
suhteessa vain hän sanoi heidän kaikkien osoittavan suurta ahkeruutta
-- nimittäin saatavien koonnissa.
Virkaan tultuansa ryhtyi nyt Rothovius heti ankaraan parannuspuuhaan
kirkollisella alalla, kilpaillen yhtä ankaran Bjelken kanssa, joka
samalla aikaa puhdisteli maallista alaa. Kerran, välistä kahdestikin
vuodessa, hän piti yleisiä pappienkokouksia Turussa,[14] joissa opin
kartuttamiseksi pantiin toimeen väittelyjä jostain uskonkappaleesta ja
sitten keskusteltiin seurakuntain järjestyksestä. Samaten paremman
järjestyksen aikaansaamiseksi julisti hän useampia asetuksia papeille
sekä seurakunnille. Ensimäiseen oli hän voimallisemman vaikutuksen
vuoksi hankkinut itse kenraalikuvernöörin, Niilo Bjelken vahvistuksen.
Myöskin kävi piispa joka vuosi pitkillä matkoilla avarassa
hiippakunnassansa, omin silmin joka paikassa valvomassa käskyjensä
täyttämistä. Välillä lähetteli hän papeilleen tuon tuostakin
kiertokirjeitä. Niissä hän milloin ankarasti nuhteli heidän "suurta
uneliaisuuttansa ja huolimattomuuttaan, jota on mahdoton kärsiä",
milloin kielsi heitä suotta kuljeksimasta talonpoikien luona kestejä
pitämässä, käskien heidän pysyä kotonaan kirjansa ääressä, jollei heitä
vaadittu pitäjälle virantoimitukseen; milloin taas hän kehoitteli heitä
poistamaan kansan pahoja tapoja, erittäin noituutta ja sabbatin
rikkomista. -- Niinikään hän painatti omia kirjoittamiaan
saarnakokoelmia malliksi taitamattomille papeille.
Varoituksilleen ja kehoituksilleen antoi Rothovius suuremman painon
ankarilla rangaistuksilla. Pappi, joka kaksi kertaa oli laiminlyönyt
jumalanpalveluksen, pantiin viikoksi vankeuteen,[15] kolmannella
kerralla hän menetti virkansa; samoin se, joka ilman laillista estettä
jäi pois yhteisistä kokouksista. Tietysti rangaistiin myös juoppoutta,
irstaisuutta ja väkivaltaisuutta, jos näistä kanne tehtiin. Nuoria
kappalaispappeja pitivät kovassa kurissa ja kuuliaisuudessa
kirkkoherrat, joiden renkiä he oikeastaan olivat, ja jos he näille
olivat olleet uppiniskaiset, kutsuttiin heidät aina heti Turkuun, missä
he saivat kuulla ankaria nuhteita.
Seurakuntalaisia, jotka olivat rikkoneet kirkonjärjestystä tai siveyden
sääntöjä, rangaistiin julkisilla nuhteilla saarnastuolista ja sakoilla;
useinkin tuomittiin syylliset pari, kolme pyhää peräkkäin kirkon ovella
seisomaan taikka jalkapuussa istumaan. Välistä myös käytti Rothovius,
vaikka hän muuten olikin niin suuri paavilaisuuden jäännösten perkaaja,
vanhaa paavilaista "pannajulistusta", sulkien rikollisen seurakunnan
kirkon lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.
Saarnoissansa Rothovius aina erittäin varoitti kansaa noituudesta ja
pyhäpäivän väärinkäyttämisestä. Hän kielsi väkevien juomien kaupan
pyhäpäivinä, samoin myös kaikki muutkin työt, yksin käsikivien
käyttämisen, joilla jokapäiväiset jauhotarpeet hankittiin. Kiivastelipa
hän myös sitäkin "täällä Suomessa yleistä sian tapaa ja koiran elämää"
vastaan, että kansa söi ja joi ennen kirkkoonmenoa. Luultavasti hän
tahtoi sillä estää heitä humaltumasta väkevästä oluesta, vai lieneekö
katsonut paastoovan vatsan Jumalalle otollisemmaksi? Samoin myös oli
Herran ehtoolliselle aikovilta tupakanpoltto kielletty.
Varoituksilla, säännöillä ja rangaistuksilla yksin, sen Rothovius hyvin
tiesi, ei voitu kuitenkaan kirkollista epäjärjestystä ja tapojen
turmiota Suomessa poistaa. Pääsyy ja juuri kaikkeen pahuuteen oli opin
ja sivistyksen puute. Paitsi paria pikkulastenkoulua oli hänen
tullessaan ainoastaan Turun koulu voimassa, sekin pahasti rappiolla.
Uuden piispan ensimäisiä toimia oli senvuoksi tämän koulun
puuhaaminen kymnaasiksi, jommoisia oli jo Ruotsissa melkein
kaikissa hiippakuntien pääkaupungeissa. Hänen pyyntöihinsä suostuen
perustikin holhoojahallitus v. 1630 Turun kymnaasin. Tällä tavoin
laskettuansa perustuksen pappien sekä muiden virkamiesten paremmalle
sivistykselle, rupesi Rothovius myös kansanopetuksesta pitämään huolta.
Kiertokirjeissään papistolle hän kehoitteli ahkerasti katkismuksen
opettamiseen ja lukukinkereitten pitämiseen, vaikka hän ihme
kyllä ei sallinut niitä muualla pidettäviksi kuin kirkoissa, johon
pitkät matkat estivät monta seurakuntalaista saapumasta. Näihin
lukukinkereihin piispa ankarasti vaati kaikkia säätyjä ja lähetti
hallitukselle valituskirjeen siitä, että aateli monin paikoin
osoitti vastahakoisuutta. Mutta valtionholhoojat pitivätkin tätä
viimeksimainittua vaatimusta liikana; lukukinkerit, sanoivat he, ovat
niitä varten, jotka eivät voi kotona hankkia itselleen oppia. Myöskin
käski piispa, että lauvantaisin ennen niitä pyhiä, jolloin Herran
ehtoollista jaettiin, oli kuulusteltava rippivieraitten katkismuksen
taitoa, "joka asia.", sanoi hän, "tässä barbaarisuudessa on vallan
tarpeellinen". Pian tuli sen lisäksi se sääntö, ettei kukaan
katkismuksessaan taitamaton saisi päästä naimiseen eikä edes kummiksi.
Rothoviuksen aikana ja avulla ilmestyi nyt viimein koko raamattu
suomenkielellä. Agricolan työn jatkamista ja täydentämistä varten oli
Kaarle IX:nnen aikana komitea ollut asetettuna Eerikki Sorolaisen
johdolla; mutta sen toimesta ei ole varmaa tietoa. Nyt toi Rothovius
1635:n ja 1638:n vuoden valtiopäivillä esille hiippakuntansa toiveet
tästä asiasta, ja kaikki Suomen valtiopäivämiehet yhtyivät hänen
pyyntöönsä. Hallitus otti työn huostaansa ja määräsi suomentajiksi
Turun kymnaasin lehtorit Eskeli Petraeuksen ja Martti Stodiuksen sekä
Maskun kirkkoherran Henrik Hoffmanin ja Piikkiön kirkkoherran Gregorius
Favorinuksen. Näistä etevin, ensinmainittu Petraeus, oli, Tammelinuksen
senaikuisen suomalaisen riimikronikan sanoilla puhuen, "Ruotsis
syntynyt", mutta "Suomeen suostunut". Hän oli tänne tultuaan hyvin
oppinut maan kielen, josta hän v. 1649 laati ensimäisen kieliopin.
Hänen syvä ja laaja oppinsa sitä paitsi tekivät hänet vallan
soveliaaksi tämän tärkeän työn johtajaksi. Suomalainen raamatunkäännös
tuli näin olemaan aikansa paraita; kielensä puolesta se mukaili
kuitenkin yhä vielä liiaksi muukalaisia puheenparsia, vaikka se olikin
Agricolan yritystä puhtaampi.
Niin perinpohjainen parannustyö kuin se, johon Rothovius oli ryhtynyt,
ei tietysti onnistunut heti ensimäisellä iskulla. Yllä esiintuoduista
esimerkeistä näkyy yltäkyllin, että myös Rothoviuksen loppuaikoina,
vieläpä hänen kuoltuansakin, oli paljon kaikellaista säädyttömyyttä
jäljellä. Suurena haittana papiston parantamiselle oli se seikka, ettei
niiden virkaanasettaminen ollutkaan aina piispan vallassa. Usein tuli
hänen luokseen pappeja, joilla oli kuninkaalta tai sittemmin
valtionhoitajilta saatu käskykirja, että heille piti ensitilassa antaa
virka. Sitä paitsi oli myös kaikilla aatelismiehillä oikeus siinä
pitäjässä, missä heillä oli kartanonsa, valita papiksi, kenen
tahtoivat. Vieläpä jäi tämä oikeus, jos isäntä itse muualla asui,
raa'an, sivistymättömän pehtorin käsiin. Tällä lailla saivat usein
aivan oppimattomat, kelvottomat miehet pappisvirkoja, kun vaan osasivat
hallitusmiehien luona käydä kumartamassa, tai jossain aateliskartanossa
kotipapin virkaa toimittaessaan olla herralle mieliksi, tai pehtorille
kyllin hyväntekijäisiä tarjota. V. 1627 esim. valitti Rothovius, että
eräs Hieronymus oli kuninkaallisen suosituskirjeen saanut, vaikka hän
oli "juoppo kuin sika" ja muutamia vuosia sitten, jätettyään vaimonsa,
oli piikansa kanssa karannut Liivinmaalle. Erittäin oli vastusta
sotapapeista, jotka rykmenttiensä kanssa retkeillessä olivat tottuneet
irstaisuuteen ja vallattomuuteen ja joilla oli ollut hyvä tilaisuus
päästä mahtavien sotaherrojen suosioon. Vaikea oli sitä paitsi täyttää
kaikki paikat täydesti kelvollisilla sielunpaimenilla. Vielä yliopiston
perustamisen jälkeenkin oli puute niin suuri, että monasti täytyi ottaa
papeiksi kymnaasilaisia, jopa koululaisiakin. Yliopiston konsistorio
valitti v. 1643 tätä seikkaa ja pyysi piispaa, että kaikilta
pappisvirkaan pyrkiviltä vaadittaisiin akatemiallinen todistus
riittävästä opista ja hyvistä tavoista.
Vastusta oli Rothoviuksella myöskin usein kansan vastahakoisuudesta
uusiin parannuksiin. Suomalaista silloinkin sanottiin itsepäiseksi; hän
pysyi mielellään vanhoillansa. "Jos, Jumala auttakoon", valitti piispa
v. 1633, "tätä hävytöntä kansaa tahtoo kurittaa ja Jumalan vihaa
välttämään neuvoa, niin saapi ylenkatsetta ja pahoja, pilkallisia
sanoja vastaukseksi. Julkiset aviorikkojat vastustavat häpeämättä
kirkon isällistä rangaistusta." V. 1640 hän taas sanoi: "Julkisesti
vastataan tutkimuskinkereillä rovasteille ja piispallekin, kun he
noituutta moittivat, ettei Jumalan avulla yksin aina voi tulla aikaan,
on tarvis myös käyttää suola- ja ihralukuja y.m."
Kansan luonnonomaista vastahakoisuutta enensi muuten vielä piispa
itsekin omalla käytöksellään. Hänen, joka ei ollut maassa syntynyt, ei
osannut kansan kieltä eikä tuntenut kansan luonnetta, olisi pitänyt
olla hyvin varovainen, sillä muukalaisen moitteita aina kärsitään
vähemmän kuin omamaalaisen miehen nuhteita. Mutta ajattelemattomassa,
joskin hyvää tarkoittavassa innossaan, ei Rothovius vähääkään hillinnyt
vihaansa päästessään täällä vallitsevan epäjärjestyksen perille, hän ei
koskaan viitsinyt valikoida sanojansa moittiessaan tapoja, jotka
todella tai hänen mielestään olivat moitittavia. Pappejansa
rangaistessaan hän ei myöskään aina noudattanut kohtuutta ja
liiassa tulisuudessaan hän joskus teki vääryyksiäkin, niin että
kenraalikuvernööri Bjelken täytyi sekaantua asiaan ja määrätä, miten
pappeja vastaan nostetut kanteet olivat konsistoriossa tutkittavat. Ja
tämän lisäksi hän välistä puki moitteensa semmoiseen muotoon, että se
loukkasi suomalaisten kansallistuntoa, joka siihen aikaan oli sangen
arka.
V. 1634 piispa täten, juhlallisena rukous- ja katumuspäivänä
saarnatessaan Turun ruotsalaiselle seurakunnalle, haukkui suomalaisia
luontokappaleitakin pahemmiksi, koska he muka suosivat enemmän
vellipataa ja kaalivatia kuin Herran huonetta. Kirkkoon he, sanoi hän,
vaan tavan vuoksi tulevat, kerran tai pari "Jumala! Jumala!" huutamaan
ja sitten taas siirtyvät maallisiin toimiinsa. -- Tämä julkinen
soimaus, joka, vieraassa seurakunnassa lausuttuna, ei ollut
sielunpaimenen ojennusta, vaan pikemmin pilkantekoa, nosti katkeraa
vihaa Turun suomalaisissa porvareissa. Suuri joukko kokoontui Esko
Kopparin taloon, jossa he Erkki Kokkapäällä kirjoituttivat ankaran
valituskirjan, tuoden esiin yllämainitut piispan sanat ynnä vielä
kaikellaisia muitakin kanteita, esim. epärehellisestä kirkonvarain
käyttämisestä y.m. Kokkapää, joka taisi tietää, että nuo lisäkanteet
olivat vähemmän luotettavia, koki varoitella sanoen: "Älkää, hyvät
miehet, panko tähän paperiin enempää kuin mitä voitte todistaa." --
Mutta vimma oli, niinkuin aina, silmitön ja korvaton. -- "Kirjoita,
kirjoita vaan", huusivat porvarit kaikki yhteen suuhun, "kyllä me siitä
vastaamme!" -- "Piispa on opetettava jättämään meidät rauhaan", lisäsi
yksi heistä, Matti Seppä, "kuka tietää, mitä pahempaa hänestä muuten
vasta voi lähteä." -- Valituskirja lähetettiin Tukholmaan lehtori
Martti Stodiukselle,[16] joka siellä oleskeli valtiopäivämiehenä.
Aikomuksena oli antaa se valtionholhoojille, mutta luultavasti ei
Stodiuksella ollut siihen uskallusta. Sittenkin Rothovius sai tiedon
asiasta ja haastoi vastustajansa oikeuteen. Tässä hän näytti kanteet
epärehellisyydestä y.m. perättömiksi, ja sanansa hän koetti selittää
siten, ettei niissä olisi kansallistunnolle mitään loukkaavaa.
Selitykseksi siihen, että hän, vaikka hän ruotsalaiselle seurakunnalle
saarnasikin, oli ottanut suomalaisten pahat tavat puheeksi, sanoi hän
sen, että hän oli asetettu kumpaistenkin piispaksi ja siis oli
velvollinen valvomaan toisten kuin toistenkin elämää.[17] Ja sitä
paitsi tiesi hän myös, että suurina juhlapäivinä, jolloin piispa
itse saarnasi, kävi paljon suomalaisiakin ruotsalaisessa
jumalanpalveluksessa. Syyttäjät, jotka muuten käyttäytyivät kovin
pelkurimaisesti, lykäten syyn toinen toisensa päälle, tuomittiin
suuriin sakkoihin.
Seuraavana vuonna syntyi Rothoviukselle suurisuisuutensa vuoksi taas
toinen paha juttu. Hän oli jälleen saarnannut epäjärjestyksestä
Suomessa, kertoen kuinka täällä tehtiin julkisia syntejä ja rikoksia
ilman mitään rangaistusta. "Hovioikeuden assessorit", lausui hän,
"istuvat täällä Jumalan sijassa ja heitä sanotaan jumaliksi; mutta
hekin lahjojen tähden ummistavat silmänsä." -- Pari päivää sen jälkeen
lähetti hovioikeus kaksi jäsentä vaatimaan piispalta selitystä, muuten
he uhkasivat valittaa hallitukselle. Rothovius taas koetti lieventää
sanojansa: hän ei muka ollut sanonut assessorien ottavan lahjoja, vaan
ainoastaan varoittanut heitä ottamasta. Siihen selitykseen lähettiläät
viimein tyytyivät, vaikka inttivätkin: "Tietäväthän sen kaikki, miten
sanat alkuaan kuuluivat."
Vielä v. 1650, vähän ennen kuolemaansa, sai Rothovius kolmannen
syytteen. Turun koululaiset olivat hänelle käyneet valittamassa, että
heidän rehtorinsa, joka oli ruotsalainen, aina teinirahain jaossa suosi
enemmän omia kansalaisiansa kuin suomalaisia, ja sitä paitsi otti
kaikilta laittomia koulumaksuja. Myös paheksivat he sitä, että piispa
välistä määräsi osan heille aiottuja tuloja muihin tarkoituksiin. Koska
Rothovius, niinkuin näyttää, ei ottanut asiaa korviinsa, lähettivät
koulupojat kannekirjan itse valtionholhoojille, ja nyt tuli piispalle
käsky korjata puheenalaiset vääryydet.
Saipa Rothovius kerran, vaikka hän, niinkuin olemme nähneet, liiallisen
virkaintonsa vuoksi joskus joutui ahdinkoihin, kuitenkin myös
päinvastaistakin moitetta kärsiä. Suomen kenraalikuvernööri Brahe,
josta pian tulee lavealta puhetta, oli v. 1638 ensimäisessä
virkakertomuksessansa muun muassa myös maininnut, että Suomessa
kirkollisella alalla yhä vielä tapahtui epäjärjestystä. Sen johdosta
lähetti holhoushallitus Turun piispalle ankaran, paikoittain
pilkallisen nuhdekirjeen, varoittaen häntä liiallisesta höllyydestä ja
leväperäisyydestä etenkin pappien elämän valvomisen suhteen. Tämä
ansaitsematon moite kävi kipeästi Rothoviuksen sydämelle. Hän luetteli
kaikki, mitä hän jo oli tehnyt kirkon järjestämiseksi sekä tapojen
parannukseksi, ja väitti hallituksen epäilyksen Suomen tilasta olevan
liiallisen. "Kyllähän täällä tosin", arveli hän, "harjoitetaan monta
syntiä, varsinkin epäjumalan palvelusta ja noituutta; mutta pidetään
täällä kuitenkin saarna ja rukous hyvässä voimassa, eikä suinkaan,
niinkuin te näytätte luulevan, eletä pimeitten pakanoiden tavalla,
joille Jumalan sanan valo vielä on koittamatta." Ukko, niinkuin moni
muu ankara saarnamies, oli sangen arka, kun moite koski häntä itseänsä;
omia tekojansa puolustaessaan hän nyt rupesi myös puolustamaan
suomalaisten tapoja, joita hän muuten sekä ennen että jälkeenpäin
kuvaili aika mustiksi.
Tästä samasta kirjeestä tuli myös ilmi hänen suuttumuksensa virkaansa.
"Nyt olen", kirjoitti hän, "jo ollut yksitoista vuotta tässä
vaivalloisessa virassa, jolla ajalla en ole monta rauhan päivää
nähnyt." Parannuspuuhillaan sanoi hän vain joutuneensa pahansuopien
vihan alaiseksi, ja olevansa nyt työstä sekä vastuksista niin perin
väsyksissä, että soisi itselleen jo pois pääsöä täältä. -- Vaan tämä
kyllästyminen oli vain hetkellinen. Eipä aikaakaan, niin hän
vaikutusinnossansa pyysi saada hoitoonsa Viipurinkin hiippakunnan, --
jossa epäjärjestys oli vielä suurempi kuin hänen omassaan. Hän lupasi
siinä tapauksessa "siellä vuoden kuluessa saada toimeen enemmän, kuin
mitä siihen saakka oli monena vuonna tehty". Tämä hänen toivonsa ei
tullut kuitenkaan täytetyksi.
V. 1652 nukahti viimein Rothovius 82-vuotisena kaikista puuhistansa ja
huolistansa. Köyhän Smoolannin talonpojan pojasta oli hän neronsa ja
intonsa kautta kohonnut korkeaan, mahtavaan arvopaikkaan. Suomalaiset,
vaikk'eivät he häntä juuri rakastaneet,[18] eivät kuitenkaan voineet
olla häntä kunnioittamatta, ja jälkimaailma, joka ottaa lukuun enemmän
työn hedelmät kuin työn ulkomuodon, ylistää häntä paremman
kirkkojärjestyksen ja siivompien tapojen aikaansaamisen tähden meidän
maassa. Huomattavaa on, että hänen jälkeensä aina Isoon Vihaan asti ei
Turun hiippa enää joutunut ainoankaan Suomen miehen päähän. Viipurissa
oli vielä tämän vuosisadan keskipaikoille asti suomalaisia piispoja,
vaan sitten sinnekin asetettiin enimmiten Ruotsin miehiä.