Turun hovioikeuden ensimäisistä asessoreista oli puolet suomalaisia,
samoin myös melkein kaikki lisäjäsenet; presidentti ja varapresidentti
sitä vastoin olivat ruotsalaisia. Sitten otettiin jonkun aikaa enin osa
hovioikeuden alemmistakin virkamiehistä Ruotsista. Syynä luultavasti ei
ollut muu, kuin että Suomessa siihen aikaan oli peräti suuri puute
kelvollisista lakimiehistä. Parikymmentä vuotta Turun yliopiston
perustamisen jälkeen alkavat sitten oman maan miehet jälleen päästä
voitolle. Ylimmät päällikköpaikat vain pysyivät edelleen enimmiten
ruotsalaisten käsissä. Poikkeuksena oli kuitenkin kolmas presidentti
_Juhana Kurck_, Laukon ja Anolan herra, vanhaa Kurjen sukua.
Hän oli sen ajan parhaita, etevimpiä Suomen miehiä. Syntymävuodeksi
mainitaan 1590. Harjoitettuansa opintoja useissa Saksan yliopistoissa
ja muutenkin vielä matkustettuansa Hollannissa, Englannissa sekä
Ranskassa, meni hän sotapalvelukseen. Hän taisteli Suomen väen riveissä
venäläisiä ja sitten puolalaisia vastaan ja koroitettiin v. 1619
ratsumestariksi ja 1624 Suomen aatelislippukunnan päälliköksi. Sitten
hän muutti siviilipalvelukseen, johon hänellä oli enemmän taipumusta.
V. 1626 näemme hänet Turun, 1627 Viipurin läänin maaherrana. V. 1631
määrättiin hän Turun hovioikeuden presidentiksi, johon virkaan hän
kuitenkin vasta seuraavana vuonna saattoi ryhtyä.
Tähän paikkaan oli Kurck ikäänkuin luotu ja suotu. Hän oli
jalomielinen, oikeutta ja kohtuutta rakastava, viisas ja ahkera herra.
Lakiasioissa hän oli aikaansa nähden tavattoman oppinut, siitä näkyi
paljon jälkiä senaikuisissa hovioikeuden pöytäkirjoissa.[9] Tallella on
myöskin eräs hänen sepittämänsä lakitieteellinen kirjoitus: De jure
hereditario (perintöoikeudesta). Hänen aikanansa ja toimestansa edistyi
taas oikeuden vakaantuminen melkoisesti, niin että ainakin pääkaupungin
seuduilla oikeus alkoi olla voimassa.[10] Pahin vaikeus oli siinä, että
oli niin suuri puute kelvollisista alituomareista. Tämän puutteen
poistamiseksi tiedusteli hovioikeus, kun se v. 1633 lähetti
hallitukselle koko joukon kysymyksiä: eikö halullisia kymnaasilaisia
saisi ottaa auskultanteiksi, jotka, vannottuansa vaitiolovalan,
voisivat olla hovioikeuden keskusteluissa läsnä ja siten perehtyä
laintaitoon? V. 1637 taas, kun hallitus oli hovioikeudelta kysynyt
syytä alinomaisiin rajariitoihin Suomessa, annettiin se vastaus: että
muun muassa tuomarit täällä ovat kovin vähäoppiset ja useat heistä sitä
paitsi lahjakontteja. Siksi pitäisi yliopistoon, jonka perustamisesta
nyt oli puhe nostettu, asettaa taitava lakitieteen professori. Samassa
myös ehdoitettiin, että lainlukijain palkka sekä lunastusraha
tuomiopäätöksistä, jotka tähän asti olivat, edellisen nimelliset
tuomarit, jälkimäisen asianomaiset aivan mielivaltaisesti määränneet,
tulisivat vakinaisesti säädetyiksi, siksi että liika kiusaus lahjojen
ottoon poistettaisiin. Hallitus säätikin sitten seuraavana vuonna, että
tuomarien piti sijaisilleen antaa 10 hopeariksiä joka käräjältä. Se
tuntuu meidän mielestämme turhan pieneltä summalta, mutta sittenkin se
oli suurempi kuin mitä monen tuomarin oli ollut tapa antaa. Kemiön
vapaaherrakunnassa esim. maksettiin 10 hopeariksiä ainoastaan silloin,
kun käräjät pidettiin kirkonkylässä, muuten ainoastaan puolet siitä.
Kuitenkin oli lainlukijoilla käräjien aikana sen lisäksi aina vapaa
asunto ja ruoka.
Samasta kirjeestä vuodelta 1637 saamme muitakin tietoja sen ajan
lainlukijoista. Hovioikeus valitti, että he tahtovat aina vetää kaikki
riidat tarkastuksen alaisiksi, osaksi laintaitamattomuuden johdosta,
mutta vielä enemmän ahneudesta, saadaksensa tarkastuspalkkaa. Itse
tarkastukset he toimittivat usein aivan laittomasti, ottaen
lautakuntaan ketä itse tahtoivat, suomatta asianomaisille mitään
sananvaltaa. Monasti he eivät asianomaisille antaneet edes tietoakaan
pidettävästä tarkastuksesta, vaan menivät ilman heitä paikalle ja
antoivat lopullisen päätöksensä. Välistä sattui myös näissä
tarkastuksissa, että kihlakunnan tuomari kumosi ennen samasta asiasta
annetun laamannin tuomion. -- Toisesta lähteestä taas tiedämme, että
lainlukijat joskus tekivät päätöksensä Rooman tai Moseksenkin lain
mukaan, ainoan voimassa olevan Ruotsin lain sijasta.
Muuten ei se paha tapa, että tuomarinvirat annettiin korkeille
herroille, jotka niitä toimituttivat sijaisillaan, muuttunutkaan tähän
aikaan, vaan tuli päinvastoin vieläkin yleisemmäksi. Ainoastaan se
rajoitus tehtiin, josta kuitenkin vielä joskus poikettiinkin, ettei
laamanni eikä maaherra saanut olla alituomarina omassa piirikunnassaan.
Sijaislaitos pahoine seurauksineen poistettiin vasta Kaarle XI:nnen
aikana.
Voidakseen paremmin valvoa alituomarien tekoja, oli hovioikeus ruvennut
vaatimaan, että alioikeuksien pöytäkirjat vuoden lopussa aina
lähetettäisiin sen tarkastettaviksi. Mutta tulipa usein yhdeltä ja
toiselta lainlukijalta ainoastaan sellainen ilmoitus, ettei hänellä
koko vuoden aikaan ollut mitään tuomittavaa ollut. Tähän meille niin
outoon seikkaan ei ollut kuitenkaan mikään paratiisillinen viattomuus
syynä, niinkuin edellisistä luvuista jo tiedämme. Päinvastoin taisi
tämä suureksi osaksi juuri johtua juurtuneesta laittomuudesta.
Ihmisille oli vielä niin outoa, että tuomarin kautta lainkaan saattoi
saada oikeutta, että he vain harvoin turvautuivat siihen apukeinoon.
Mitä rikoksiin tulee, tiedämme myös Bjelken valituskirjasta, että
niistä suurin osa aina jäi ilmiantamatta.
Kurokin aikana ryhdyttiin paitsi ylläkerrottuihin vielä erääseen
toimeen, josta olisi voinut koitua sangen tärkeitä seurauksia.
Ensimäinen lainsuomennos oli samanaikuinen kuin Agricolan Uuden
Testamentinkin. Sen sepittäjä, Tukholman suomalaisen seurakunnan
kirkkoherra _Martti_, ei ollut kuitenkaan ollut syvä laintuntija; hän
oli tehnyt kaikellaisia eriskummallisia virheitä. Sanaa "syynsanoja"
oli esim. käytetty, missä olisi pitänyt olla "asianomainen" (ikäänkuin
ruotsalainen sana olisi ollut "mål-sägande" eikä "måls-ägande");
"paatinsiirtäminen" (ikäänkuin "båtdrägt", eikä "bodrägt")
muka merkitsi samaa kuin "kotivarkaus". Sittenkin käytettiin
käsinkirjoitettuja kopioita tästä teoksesta sangen yleisesti. Uuden
kelvollisen suomennoksen tarjosi sitten v. 1602 Kalajoen kirkkoherra
_Ljungi Tuomaanpoika_, joka myös samalla oli lainlukijana, Kaarle
IX:nnelle, kun hän talvella palasi Pohjanmaan kautta Ruotsinmaalle.
Ljungi Tuomaanpoika sanoo esipuheessaan ryhtyneensä tähän työhön monen
sekä aatelisen että aatelittomankin kehoituksesta. Sillä edellinen
käännös oli huono, ja usein tapahtui, että tuomariksi asetettu
suomalainen ei oikein osannut ruotsia, ja sitä vähemmän ymmärsi Ruotsin
lakikirjan vanhentuneita sanoja ja puheenparsia; monasti toiselta
puolen taas ruotsalainen tuomari ei osannut täydellisesti suomenkieltä.
Kuningas ihastui tästä hyödyllisestä lahjasta ja pani sen painattamisen
alulle; mutta hänen kuolemansa ja valtakunnan silloinen ahdinkotila
estivät työn lopettamista. Ljungi Tuomaanpojan teos joutui kokonaan
unohduksiin.
Keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa oli nyt taas entinen lainlukija
_Hartikka Speitz_[11] ryhtynyt samaan työhön. Hän oli jo ennen,
heti niiden ilmestymisen jälkeen, suomentanut Kustaa Aadolfin
sota-artikkelit. V. 1642 hän ne painatti kreivi Brahen kehoituksesta,
niinkuin myös seuraavana vuonna uuden vuoriasetuksen. Tämän jälkeen hän
ryhtyi lakikirjan suomennokseen, niinkuin hän eräässä kirjeessään,
luultavasti Brahelle, ilmoitti. Saiko hän sen työn valmiiksi, vai jäikö
se kesken, siitä ei ole varmaa tietoa; ainakaan ei pidetty siitä mitään
lukua. Speitz näet näkyy olleen hovioikeuden epäsuosiossa. V. 1624 hän
oli jo jonkun virkavirheen tähden menettänyt lainlukijanpaikkansa.
Epäsuosio sitten vielä eneni sota-artikkelien esipuheen vuoksi. Syyksi
työhönsä oli hän siinä ilmoittanut, että "näky likimittäin surcuteldava
olevan, jos ei ne uskolliset Suomen soldatit taidais jotakin nijstä
(sota-artikkeleistä) ymmärdä. Ja sentähden olen minä ex Zelo sen amore
patriae (isänmaanrakkaudesta) ne suomen kielelle käändänyt".
Yllämainitussa kirjeessä hän samaten sanoo: "Näkyy olevan kauheata,
että yksinkertaisten, ruotsinkieltä taitamattomien sotamiesparkojen
Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, vaikka ne raukat
eivät ikänä ole kuulleet eivätkä saaneet mitään tietoa siitä, mitä
sota-artikkelit sisältävät." Samallaisia puheita hän luultavasti
muulloinkin piti, kukaties vielä yleisemminkin surkutellen koko Suomen
kansan tilaa kelvollisen lainsuomennoksen puutteen vuoksi. Vaan
hovioikeus näyttää pitäneen näitä valituksia loukkauksena itseään
kohtaan, ikäänkuin se ei olisi oikeutta valvonut. Olkoon asia miten
tahansa, ainakin Speitz tuomittiin v. 1647 hovioikeutta sekä erittäin
sen presidenttiä vastaan lausuttujen soimausten tähden kuuden vuoden
vankeuteen. Sitä ennen olivat jo hänen sota-artikkelinsa tulleet
takavarikkoon otetuiksi ja hänen oli täytynyt painattaa uudestaan
ensimäinen arkki. Omistus Brahelle, joka sisälsi ylläkerrotun
valituksen, oli jäänyt pois, ja nimilehteenkin oli tehty merkillisiä
muutoksia. Ennen Speitz siinä sanoi tehneensä tämän työn "isänmaalle
sekä erittäin omalle kansalleen suosioksi", ja hänen nimensä jälkeen
seisoivat sanat Tavast-Finlandus (Hämäläis-suomalainen); nyt oli
"omalle kansalleen" pyyhitty pois ja jälkimäisiin sanoihin lisätty
Suecus (ruotsalainen).[12]
Itse työlle eivät kuitenkaan hovioikeus eikä erittäin Juhana Kurck
näytä olleen vastahakoisia, vaikka työntekijälle. Sen osoittivat he
selvästi, kun muutamia vuosia myöhemmin maisteri _Aaprahami
Kollanius[13] tarjosi uuden lainsuomennoksen. Saatuansa sen valmiiksi
v. 1648, hän antoi siitä tietoa Kristiina kuningattarelle, jonka
nimessä valtionholhoojat sitten käskivät Turun hovioikeuden sitä
tutkimaan. Hovioikeus puolestaan määräsi tähän työhön muutamia
lainlukijoita, niiden joukossa Antti Pachaleniuksen, joka myös on erään
uskonopillisen kirjan suomentanut. Heidän työnsä ylimäisen valvomisen
sai pari assessoria toimekseen, sekä myös itse presidentti, koska hän
oli taitava suomenkielessä.
Tutkijat eivät kuitenkaan pitäneet liikaa kiirettä; päinvastoin
kuuluivat he joka paikassa pilkkaavan ja nauravan Kollaniuksen
suomennosta. Luultavasti oudoksuivat he siinä ilmaantuvia Savon
sanamuotoja esim. "cuhduttiin", "mehdäksi" j.n.e. Kollaniuksen
valituksen johdosta kielsi hovioikeus tämmöisen pilkanteon ja käski
tutkijoita kiirehtimään työtänsä. Syyksi heidän vitkastelemiseensa
viimein tuli ilmi, että he olivatkin itse tehneet ihan uuden
suomennoksen. Tämä heidän työnsä valmistui v. 1653, jolloin taas
Kollanius sitä moitti huonoksi. Uusi komitea oli nyt asetettava
molempia suomennoksia tutkimaan ja vertaamaan. Mutta sillä välin oli
tätä asiaa harrastava presidentti Kurck kuollut, ja sitä paitsi oli
nostettu puhetta Ruotsin lakikirjan parantamisesta; se oli näet jo
kovasti vanhentunut ja uudenajan oloihin sopimaton. Asiain näin ollessa
jäi lain suomennos painamatta, suureksi vahingoksi lainkäytölle sekä
kansalliselle edistymiselle meidän maassamme. Sillä hallituksen
kirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa
täyteen lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkuteoksen rinnalle.
Täten olisi kenties maan kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.
Sinnepäin alkoi siihen aikaan asia jo muutenkin vähän kallistua. Hyvin
tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä
tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asianomaisten omat sanat
sinänsä. Tätä tapaa rupesi kuitenkin vuosisadan lopulla hovioikeuden
presidentti Falkenberg kovasti vainoomaan. Kielto kiellon perästä
lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille, kunnes
suomenkieli saatiin pöytäkirjoista poistetuksi.
Painetun lakikirjan puutteen korvaamiseksi jossakin määrin oli tähän
aikaan myös tapana käräjillä lukea lakiotteita suomeksi. Samoin
julistettiin uudet asetukset suomenkin kielellä, ensi alussa kuitenkin
vain suullisesti. Niin esim. luettiin v. 1638 uusi kauppasääntö Turun
kokoonkutsutuille porvareille ensin ruotsiksi, sitten suomeksi.
Vuosisadan keskipaikoilta ruvettiin myös tiheämmin painattamaan
asetuksia suomeksi.
Kansassa niinikään alkoi nyt jo herätä halu saada enemmän tietoja
laista. V. 1668 toi Yli-Satakunnan edusmies valtiopäivillä esille sen
pyyntöesityksen, että lakikirja painettaisiin suomeksi. Huomattavaa on,
että sekä Kollanius että useat hänen työnsä tarkastajat olivat juuri
samalta seudulta kotoisin.
Tämmöinen oli presidentti Kurckin virallinen toimi; mutta myös hänen
yksityinen elämänsä ansaitsee laveampaa kertomista.
Kurck oli oppinut herra muillakin aloilla paitsi lakitieteessä. Hän oli
koonnut suuren joukon kirjoja sekä käsikirjoituksia, jotka koskivat
Ruotsin historiaa. Suomen muinaisuutta erittäinkin oli hän paljon
tutkinut, varsinkin Suomen aatelin sukuperiä, jotka hän niin
perinpohjin tunsi, että hänen puoleensa aina käännyttiin, jos niitä
koskevia tietoja tarvittiin. Tiedemiehiä hän suuresti kunnioitti ja
rakasti, josta syystä hekin pitivät häntä suuressa arvossa. V. 1648
esiin., kun hän vietti häitä Stålhandsken lesken kanssa, näyttivät
ylioppilaat akatemian salissa hänen kunniakseen näytelmän
"Aviosäädystä", jonka ylioppilas Chronander juhlaa varten oli
sepittänyt. Toinen ylioppilas sepitti ja painatti latinaisia ja
ruotsalaisia häärunoja, josta kunnioituksenosoituksesta hän sai
Kurckilta puolitoista riksiä. Myöskin pyysi Turun yliopisto useita
kertoja, joskin turhaan, että hän sen ajan tavan mukaan sallisi jonkun
pojistansa ruveta heidän kunniarehtorikseen.
Presidentin elämä oli sangen loistavaa. Hänen komeaa kartanoansa
Aurajoen rannalla, tuomiokirkon läheisyydessä, sanottiin "hoviksi",
ikäänkuin se olisi ollut kuninkaallinen asunto. "Hoviin mentävän"
sanottiin, kun presidentin luo lähdettiin vieraisille. Kurckilla oli
oma hovipappinsa ja lukuisa joukko hovimestareita, passareita,
porttivahteja y.m. Tämmöisissä suurten herrojen kartanoissa oli vielä
muutamia keskiaikaa muistuttavia tapoja säilynyt. Niinpä esim. isäntä,
jos hän oli johonkin palvelijaansa erittäin tyytyväinen, juhlallisesti
ilmoitti, että tämä nyt ansaitsi olla miekkamiehenä. Hän antoi
palvelijalle korvapuustin, lausuen, että sen tuli olla vihoviimeisen,
vyötti hänelle miekan vyölle ja saattoi kunniapaikalle istumaan, jonka
jälkeen sitten iloiset juomingit alkoivat. -- Presidentin kartano oli
aina kohteliaasti avoinna kaikille Turussa asuville tai asioilla
käyville korkeille aatelisherroille ja virkamiehille; niin myös
yliopiston tiedemiehille. Sangen usein myös pantiin toimeen suuria,
komeita pitoja. Tällaisia tilaisuuksia varten ripustettiin silkki- tai
verkakankaita seinille, jotka muulloin olivat paljaat, tapetteja
vailla; ainoastaan muutamat esi-isien muotokuvat, joskus jokin muukin
ulkomaan mestarin tekemä maalaus koristi niitä. Pöydille oli ahdettuna
lukemattomia hopea- ja kulta-astioita, joita Suomen rikkaissa suvuissa
oli monen tuhannen luodin verran. Sitä vastoin ei käytetty milloinkaan
pöytäliinaa. Juomaa sekä ruokaa oli ylellisin määrin tarjona. Virtana
valui etelämaiden rypäleitten neste, etenkin Espanjan ja Ranskan viini.
Olutta oli sekä Saksasta, paras Rostockista, että myös kotimaista, joka
oli siihen aikaan hyvässä maineessa. Ruokalajeja oli tavallisesti
20-30. Kaloja oli kaikellaisia, lihaa aina useampaa lajia. Paitsi
kotikarjan lihaa oli runsaasti metsänriistaa, hirviä, peuroja,
jäniksiä, metsälintuja omasta maasta, Saksan peuroja eli sarvaita,
metsäkauriita, metsäkarjuja ulkomailta. Metsänotuksista valmistettiin
mielellään piirakka. Paistetut elukat, jolleivät ne olleet ylen suuria,
tuotiin kokonaisina sisään, päineen, kaikkineen. Hedelmiä syötiin
suurella halulla. Enimmäksi osaksi ne tuotiin Saksasta, mutta olipa
myös kotikasvamia tarjona. Erittäin mainitaan Kurckilla olleen suuren
ansarin, jossa hän kasvatti viinirypäleitäkin niin suurin määrin, että
niitä yli oman kotitarpeen liikeni lähetellä Tukholmaan, Kristiina
kuningattarelle tai suurisukuisille ystäville lahjaksi. Kirsikoita tai
pähkinöitä tarjotessa oli tapana pistää koko joukko mukailtuja, kivisiä
hedelmiä sekaan, ja seurassa syntyi aina suuri ilo, jos jonkun
pöytäkumppanin hampaat yhtäkkiä narskahtivat tämmöiseen valehedelmään.
Liemiruokia valmistettiin manteleista, kirsikoista, riisistä tai
mannasta; kelpasipa munamaitokin vielä, vaikka kuninkaankin pöydälle.
Ryytejä pantiin kourittain melkein kaikkiin ruokalajeihin. Härkäpaistia
esim. maustettiin korinteilla, rusinoilla, sahramilla tai
muskottineilikoilla, jotka sekoitukset meidän suussamme tuntuisivat
vallan oudolta. Viinikin ryyditettiin usein.
Kurck oli muutenkin hyvin runsaskätinen, antelias. Salamontanukselle
esim., joka oli ollut hänen lastensa kotiopettaja, lahjoitti hän koko
talon, käsikirjurilleen niinikään toisen. Kun Turun tuomiokirkkoon
ruvettiin hankkimaan uutta kelloa, antoi presidentti sitä varten 30
puntaa vaskea.
Tällainen anteliaisuus ja komea elämä kannattikin miehelle, jolla oli
niin suuret varat ja tulot. Presidenttinä oli hänellä läänityksenä koko
Vöyrin pitäjä (170 taloa), josta v. 1635 lähti 1,543 talaria. Paitsi
sitä sai hän kaikki kruununverot kalastuksesta Kokemäenjoessa ynnä
vielä saatavat Länsigöötin lakikunnasta Ruotsissa sekä Vehmaan
kihlakunnasta, joissa hän nimeksi oli tuomarina. Kristiina kuningatar
koroitti hänet v. 1651 vapaaherranarvoon, samalla suoden hänelle
vapaaherraläänitykseksi 32 taloa Lempäälässä. Paljoa suuremmat olivat
vielä perityt tai hänen itsensä ostamat tilukset. Suomessa (paitsi mitä
vähäisen Ruotsissa) oli hän isänsä jälkeen perinyt Laukon ja Anolan
kartanot, äidiltä 11 taloa Vesilahdella ja Tyrväällä. De la Gardien
suvun heimolaisena hän omisti Köyliön kartanon (77 taloa). Itse hän oli
eri aikoina rälssiksi ostanut 25 taloa Köyliössä ja Ulvilassa, 11
Vehmaalla, 7 Ali-Satakunnassa, 7 Lempäälässä. Norrköpingin ehdoilla
(jotka läänitykset mieskannan kuoltua sukupuuttoon olivat kruunulle
palautettavat) oli hänellä 50 taloa Vesilahdella, 48 Yli-Satakunnassa
y.m.m.
Kurck oli niitä harvoja etevämpiä Suomen aatelisia, jotka tähän aikaan
pysyivät kotimaassaan. Useimmat muut veti Ruotsiin hovin loistavampi,
huvittavampi elämä ja hallitsijan läheisyys, jonka kautta helpommin
saattoi saada etuja, ylimalkain hienompi, sivistyneempi seura ja
lauhkeampi ilmanala. Yhä enenevä keskittyminen kokosi myös yhä enemmän
korkeimmat virat Tukholmaan. Valtaneuvokset oleskelivat nyt melkein
aina siellä, eikä niinkuin ennen maakunnissa. Tukholmassa olivat sitä
paitsi kaikki suuret valtiokollegiot eli ylihallitukset. Näin
vieraantuivat vähitellen melkein kaikki mainioimmat aatelissuvut
Suomesta. Mutta Kurck, vaikka hänkin tultuaan v. 1633 valtaneuvokseksi,
ajoittain kävi Tukholmassa, piti kuitenkin aina asuntoansa Suomessa.
Hän kuoli Turussa v. 1652.