Suurena syynä laittomuuteen ja vallattomuuteen Suomessa oli
oikeuslaitoksen rappiotila. Tuomarinpaikat olivat annetut korkeille
herroille, jotka niistä kantoivat vain runsaat tulot, mutta hyvin
harvoin itse toimittivat virkaansa. Sijaisikseen he panivat keitä itse
tahtoivat, välistä jonkun palvelijansakin. _Alalaamanneilla ja
lainlukijoilla_ (tällä jälkimäisellä nimellä nimitettiin
kihlakunnantuomarien sijaisia) enimmiten oli sangen vähän laintaitoa,
jos ollenkaan; välistä he eivät osanneet edes kirjoittaa eikä
lukeakaan. Niinkuin raa'at, sivistymättömät ihmiset ainakin, he vain
katsoivat omaa yksityistä hyötyänsä, ja möivät sangen usein oikeutta
sille, joka antoi parhaat lahjat. Tällä ajalla epäilemättä sai alkunsa
tuo tuttu suomalainen sananlasku: "Laki on niinkuin luetaan." --
Vetoaminen korkeampaan oikeuteen väärän päätöksen johdosta ei liioin
auttanut, etenkin jos asia koski jotakin korkeaa herraa; sillä laamanni
oli hyvin usein samalla kihlakunnantuomarina jossakin lakikuntansa
osassa, maaherra jossain lääninsä kihlakunnassa. Asia oli siis hyvin
usein asianomaisen itsensä ratkaistava. -- Ennen aikaan oli kuitenkin
ollut olemassa jonkinlainen ylempi valvonta. Aika ajoin aina pidettiin
_etsikko- tai oikaisukäräjiä_,[8] joilla seudun asukkaista valittu
lautakunta, puoleksi aatelisia, puoleksi aatelittomia, parin sitä
varten lähetetyn valtaneuvoksen sekä piispan valvonnan alla "tuomitsi
kuninkaan tuomiota". Mutta ne olivat nyt jo aikaa sitten joutuneet pois
tavasta. Ainoa apukeino, jota, niinkuin olemme nähneet, kansa olikin
hyvin harras käyttämään, oli valittaminen suoraan kuninkaalle; mutta
siihen oli erittäinkin suomalaisilla ani harvoin tilaisuutta.
Tämän häiriön poistamiseksi perusti Kustaa Aadolf hallituksensa alussa
(1614) _hovioikeuden_ Tukholmaan. Ruotsissa sai tämä heti paljon
parannusta aikaan, mutta Suomeen ei sen vaikutus ulottunutkaan täydellä
voimalla. Tukholmaan oli oikeuden hakijoilla liian pitkä ja kallis
matka; paitsi sitä alioikeudet ja muut virkamiehet täällä eivät
pitäneet suurta lukua noista kaukaisista käskijöistä. Hovioikeus pian
valitti kuninkaalle, että sen päätökset ja suojeluskirjat olivat
Suomessa aivan mitättömiä. Niin esim. Porissa eräs vaimo, jonka
hovioikeus oli tuominnut syyttömäksi, hovioikeuden suojeluskirjasta
huolimatta sidottiin maaherran ja kaupungin maistraatin käskystä
kaakinpuuhun, missä hän sai selkäsaunan ja hänen molemmat korvansa
leikattiin pois.
Kustaa Aadolf perusti senvuoksi v. 1623 _Turkuun_ toisen hovioikeuden,
erikoisesti Suomenmaata varten. Myöskin Käkisalmen lääni lisättiin sen
tuomioalaan, jota vastoin Inkerinmaa laskettiin vähää myöhemmin
perustetun Tarton hovioikeuden alle. Turun hovioikeudessa oli, paitsi
presidenttiä ja varapresidenttiä, neljä asessoria; sen lisäksi otettiin
vielä muutamia pormestareita ja lainlukijoita apulaisiksi. Ensimäinen
presidentti, vapaaherra _Niilo Bjelke_, nimitettiin samalla Suomen
kenraalikuvernööriksi; siten tahdottiin antaa hänelle suurempi valta
saattaa hovioikeuden päätökset täytäntöön. Vielä lisäksi hän sai v.
1628 kaiken Suomessa kotona olevan sotaväen komentonsa alle. Bjelke oli
toimelias, innokas, ankara herra, joka kaikin voimin ryhtyi
tehtäväänsä. Mutta ensi aluksi sitä oli kovin vaikea saada täytetyksi.
Tottumus laittomuuteen oli niin suuri, että oli miltei mahdotonta saada
luotettavia virkamiehiä. Hovioikeuden ensi aikoina muutamat sen omista
jäsenistäkin tekivät itsensä syypäiksi törkeihin rikoksiin. Herman
Fleming, joka asessorin virasta erottuansa oli maaherrana Savossa,
menetteli niin väkivaltaisesti, että hänet läänin kaikkien asukkaitten
yhteisten kanteitten tähden oli tuomittava viralta. Lauri Cygnaeus
(ruotsalainen) mestattiin v. 1634 siitä syystä, että hän oli
vihapäissään tappanut appensa. Mauri Horn oli v. 1647 eräälle
talonpojalle tehnyt väkivaltaa ja ryöstänyt häneltä tavaraa, eikä edes
ensin totellut hovioikeuden käskyä tulla teostaan vastaamaan. -- Vielä
suurempi vastus oli alhaisista tuomareista sekä muista virkamiehistä,
jotka lahjojen vuoksi jättivät pahimmatkin teot rankaisematta. V. 1628
Bjelke valitti tästä kuninkaalle vakuuttaen, että Suomessa joka
paikassa tapahtui paljon törkeitä rikoksia, joista etenkin
aviorikoksista ja irstaisuudesta kuitenkin voutien laiminlyönnin tähden
harvoin edes kannetta oikeuteen tehdään; ja jos syylliset viimein
tuomitaankin sakkoihin, niin ei niillä nälkäkurjilla kuitenkaan ole
mitään omaisuutta, mistä sakkoja ottaa.
Paitsi sitä herrat Suomessa, joiden mielivaltaa tahdottiin nyt hillitä,
olivat tietysti vihanvimmassa ja tekivät kiusaa, missä vain suinkin
voivat. Eripuraisuudessa oli Bjelke joskus siveän, hiljaisen Eerikki
piispankin kanssa. Konsistorilla näet oli muutamissa asioissa erityinen
tuomio-oikeutensa, johon se ei tahtonut sallia uuden hovioikeuden
sekaantua. Alhainenkaan kansa, vaikka sille epäilemättä oli mieluista,
että sitä suojeltiin väkivaltaa vastaan, ei toiselta puolen taas
suomalaisen tavallisen itsepäisyyden takia tahtonut taipua Kustaa
Aadolfin moniin uusiin elinkeinoasetuksiin, joiden täytäntöä
hovioikeuden tuli valvoa.
Näiden alinomaisten vastusten tähden vanha Bjelke sangen pian väsyi ja
suuttui virkaansa. V. 1624 hän kirjoitti kuninkaalle, valittaen
epäjärjestyksen maassa olevan sellaisen, "ettei sitä voi kynällä
kuvata", sillä maaherrat ja voudit, piispa ja papit kiskovat kaikki
kilpaa laittomia veroja. Niin myös voudit sekä muut, "tuskin mikään
sääty eroitettuna", keksivät milloin mitäkin koiruutta, kiskoaksensa
rahaa talonpojilta tai pettääkseen kruunua. Siitä syystä hän jo nyt
pyysi päästä "tästä vaivalloisesta, raskaasta virasta sekä tästä
pahasta barbaarisesta maasta, missä kansa on niin ilkeä ja itsepäinen
ja riippuu kiinni pahoissa tavoissaan ja tottumuksissaan; ja vaikka",
jatkoi hän, "ne olisivat kuinkakin kohtuuttomia, pitävät he niitä
pyhempinä kuin kaikkia kuninkaan asetuksia sekä herrainpäivien
päätöksiä. Hartaasti olen kyllä koettanut hävittää noita
epäjärjestyksiä sekä omalupaisia oikeuksia, jotka niin hyvin
kuninkaalliselle majesteetille kuin alamaisillekin ovat vahingoksi;
mutta vähän olen saanut toimeen, olen ainoastaan saavuttanut kaikkien
ihmisten pahimman vihan". Bjelke sanoi olevansa vanha ja kivulloinen ja
mainitsi myös esteenä sen, ettei hän taitanut maan kieltä. "Voittehan
te, kuninkaallinen majesteetti", lopetti hän, "saada tähän virkaan maan
kieltä taitavia miehiä, joilla on tässä maassa tiluksensa ja
kartanonsa, ja jotka sitä paitsi ovat nuoremmat ja vahvemmat tätä
ikävää virkaa toimittamaan." Samallaisia valituksia lähetteli ukko vähä
väliä kuninkaalle, mutta Kustaa Aadolf ei moneen aikaan ottanut niitä
korviinsa, sillä hän tiesi Bjelken olevan paikallaan hyödyllisen.
Joskus oli hovioikeudella muuten kuninkaastakin vastusta, kun
tahdottiin lain puustavin mukaan rangaista pahantekoja. Aatelisherra
Klaus Munck esim. oli eräältä talonpojalta ryöstänyt pari härkää.
Kihlakunnanoikeus oli tuominnut hänet väkivaltaisesta rosvoamisesta
kuolemaan, hovioikeus huojensi tuomion sakoiksi, mutta kuningas antoi
kaiken rangaistuksen anteeksi, määräten vain, että vahinko oli
korvattava. -- Toisessa tilaisuudessa taas Bjelkekin, lähettäessään
erään toisen aatelisherran kuolemantuomion, lisäsi armonpyynnön, "koska
hovioikeus on niin nykyjään vasta perustettu eikä siis sovi käyttää
rigorem juris (lain koko ankaruutta)". Muutenkin menetteli Bjelke
välistä meidän käsityksemme mukaan sangen omavaltaisesti. V. 1631 esim.
hän aivan yksin vahvisti erään raastuvanoikeuden kuolemantuomion ja
mestautti pahantekijän; hän katsoi tarpeettomaksi lähettää asiaa
Uuteenkaupunkiin, missä hovioikeus silloin piti kokouksiaan Turussa
raivoavan ruton tähden. Samana vuonna lykkäsi kihlakunnanoikeus toisen
kuolemantuomion yksinomaan "herra kenraalikuvernöörin leppeän ja
armollisen tutkinnon alle", jolloin Bjelke lähetti asian takaisin
uudestaan tutkittavaksi, "vaan ei niin hätäilemällä kuin tässä näkyy
tapahtuneen". V. 1625 taas koko hovioikeus omin luvin muutti laissa
määrätyn rangaistuksen helpommaksi; se soi näet kymmenelle
kuolemaantuomitulle armon sillä ehdolla, että he raivaisivat viidakon
eräältä kruununniityltä likellä Rauman kaupunkia. Tarkka laillisuus oli
sen ajan ihmisille vielä niin outoa, että itse ylimmätkin lainvalvojat
välistä eksyivät lain rajojen yli.
Ylimalkaan oli sittenkin Turun hovioikeuden perustaminen
säännöllisemmän, puolueettomamman, voimallisemman lainkäytön alkuna
Suomessa. Bjelkestä lausui vielä toista sataa vuotta myöhemmin Turun
maistraatti seuraavan kiitoslauseen: "Jokainen suomalainen voi
todistaa, että presidentti Bjelke tässä maassa on voimallisesti
häätänyt väkivaltaa". Hänen aikanaan päätettiin muun muassa, että
kaikki aikojen kuluessa talostaan vääryydellä eroitetut pellot ja
niityt piti ilman lunnaita annettaman takaisin. Myöskin korkeimpiin
henkilöihin asti alkoi nyt lain valta ylettyä. Niin esim. sai
kuninkaansukuinen rouva, Eerikki XIV:nnen tytär, Siiri Tott
Liuksialassa hovioikeudelta kovan käskyn heti suorittaa sen suuren
rahasumman, jonka hän monta vuotta takaperin oli lainannut Turun
porvarilta Jaakko Wollelta poikansa Aaken ulkomaanmatkoja varten.
Oikeuslaitoksen voiman ja vaikutuksen vahvistamiseksi oli Bjelke myös
sen ulkonaisestakin arvosta sangen arka. Laamanninkäräjiä oli ennen
pidetty ilman mitään menoja; mutta nyt käskettiin pitää ne suurella
juhlallisuudella, jotta kansa tottuisi suurempaan lain kunnioitukseen.
V. 1627 annettiin Pohjanmaan maaherralle, joka oli kysynyt syytä
erääseen hovioikeuden päätökseen, se röyhkeä vastaus: "Me olemme vain
kuninkaalle velvolliset tiliä tekemään; te olette siihen vaatimukseen
liian halpa ja älytön".
Rangaistuksen lajit ja suhteelliset määrät erosivat siihen aikaan
suuresti nykyisistä. Miestappoa esim., jota silloin hyvin usein
tapahtui raakojen, hillittömien ihmisten kesken, ei pidetty niin
suurena rikoksena kuin nyt. Murhaaja tavallisesti työnsä tehtyään
karkasi saloille. Oikeus tarjosi silloin hänelle turvaa tullakseen
vastaamaan teostansa. Jos syytös nähtiin todeksi, oli hänen lupa
sovittaa tekonsa murhatun sukulaisille maksettavalla rahasummalla. Jos
sukulaiset sitä vastoin eivät suostuneet sovintoon, sallittiin hänen
taas kenenkään ahdistamatta palata takaisin saloille, mutta nyt
julistettiin hän "pilttuaksi" s.o. jokaiselle annettiin valta hänet
tappaa eikä kukaan saanut suoda hänelle majaa. Sama oli myös päätös,
jollei syyllinen totellut oikeuden kutsua. Toiselta puolen taas oli
ehdoton kuolemanrangaistus määrätty noidille sekä jumalanpilkkaajille;
sama tuomio kohtasi myös useimmiten varkaita. Ylimalkaan olivat
mestaukset ylen tavallisia. Joka kirkonmäellä oli hirsipuu teileineen,
jossa enimmiten nähtiin ruumiita roikkumassa. Törkeimmistä rikoksista
usein tuomittiin kovennettu kuolemanrangaistus siten, että esim. ensin
oikea käsi hakattiin poikki, tai myös jäsenet yksitellen jaloista
alkaen rikottiin rattaalla. Kidutus oli silloin koko muussa Euroopassa
tavallinen keino, jolla syytetyitä pakoitettiin tekojansa tunnustamaan,
monasti olemattomiakin. Sitä ei kuitenkaan Kustaa Aadolf sallinut
käyttää valtakunnassaan; ainoastaan uhata sai sitä joskus paatuneille
pahantekijöille.
V. 1630 taipui kuningas viimein Bjelken lakkaamattomiin pyyntöihin ja
soi hänelle eron presidentin toimestaan, seuraavana vuonna myös
kenraalikuvernöörin virasta, "koska", siten kuuluivat sanat, "Suomen
maan hallitsemisesta on paljon vaivaa ja vastusta, ja vapaaherra Bjelke
on jo vanha ja väsynyt sekä osaksi Suomeen suuttunut".