Keväällä 1615 purjehti Kustaa Aadolf Narvaan ja vietti sen kesän ynnä
osan syksyä Venäjän sodassa. Talvenkin päätti hän olla likellä rajaa,
voidakseen itse valvoa rauhan hieromisia sekä samassa sotavarustuksia.
Marrask. 1 p. lähetti hän sitten Narvasta julistuksen kaikille Suomen
säädyille, käskien heitä tammikuun keskipaikoilla puheillensa
Helsinkiin. Kutsutut olivat kaikki laillisessa iässä olevat aateliset;
pappissäädyn puolesta piispa ynnä kaksi tuomiokapitulin jäsentä sekä
yksi pappi kustakin kihlakunnasta; sitten 1 pormestari, 1 raatimies ja
1 porvari joka kaupungista, sekä 2 talonpoikaa kustakin kihlakunnasta.
Aatelissäädyssä oli siis edustamistapa toisellainen kuin tätä nykyä.
Toinen eroitus oli sitä paitsi vielä siinä, että myös kaikki
ratsumestarit ja jalkaväen kapteenit sekä yksi alapäällikkö ja kaksi
sotamiestä kunkin mukana olivat kutsutut; näillä edusmiehillä oli
sijansa ja äänestysoikeutensa aatelissäädyssä.
Tammik. 22 p. 1616 Kustaa Aadolf itse avasi Helsingin herrainpäivät.[5]
Aateliston parissa olivat Aksel Oxenstjerna (vaikka ruotsalainen,
hänelle äsken suodun Kemiön kreivikunnan puolesta), meille jo ennestään
tutut vanhat herrat Yrjö Boije, Aksel Kurki, Götrik Fincke y.m.
Papistoa edusti vanha piispa Eerikki Sorolainen sekä 20 muuta
hengellistä herraa. Upseereja oli 10, joiden joukossa ei kuitenkaan
ketään mainiompaa. Porvariston lähettiläitä oli Turusta, Viipurista,
Helsingistä, Porvoosta, Tammisaaresta, Naantalista, Raumalta,
Uudestakaupungista, Porista, Vaasasta ja Oulusta -- muita kaupunkeja ei
vielä ollutkaan meidän maassa. Senaikuisten kihlakuntien luvun
ilmaisevat talonpoikaiset edusmiehet; niitä oli Pohjanmaalta (joka oli
kaikki yhtenä kihlakuntana), Ylisestä ja Alisesta Satakunnasta,
Piikkiöstä, Vehmaalta, Maskusta ja Halikosta Varsinais-Suomessa,
Raaseporin ja Porvoon lääneistä Uudellamaalla, Hollolasta, Sääksmäeltä
ja Hattulasta Hämeessä, Suuresta ja Pienestä Savosta (etelä- ja
pohjoisosasta) sekä Äyräpäästä, Jääskestä ja Lapvedeltä Viipurin
läänissä.[6] Käkisalmen läänistä ei ollut edusmiehiä, sillä tällä
uudella voittomaalla, samoin kuin myös Itämeren maakunnilla, ei ollut
äänioikeutta Ruotsin valtakunnan asioissa.
Kustaa Aadolf piti ensiksi pitkän, omakirjoittamansa puheen. "Jalot,
korkeasukuiset, hyväsukuiset, korkeaoppiset, älykkäät ja rehelliset,[7]
hyvät herrat ja maanmiehet!" lausui hän heille. "Kauan aikaa olen jo
halunnut päästä käymään tällä maanäärellä, pitääkseni teidän eduksenne
Ruotsin lakia voimassa ja tiedustellakseni teidän valituksianne.
Kiitoksia siitä, että te suotuisasti olette tänne tulleet, niin että me
nyt voimme muutamista tämän maan asioista ynnä myös muutamista koko
valtakunnan etua koskevista seikoista keskustella." Hän muistutti nyt
heille, miten Sigismund kuningas aikoinaan oli viekkaudella koettanut
saattaa paavilaisen pimeyden takaisin maahan, jonka johdosta häneltä
kruunun perintöoikeus riistettiin. Senkin jälkeen oli hän aina
koettanut sodalla Virossa sekä Ruotsiin ja Suomeen lähetetyillä
valhekirjeillä saada häiriötä aikaan. "Summa on se", sanoi Kustaa
Aadolf, "että hän voimiansa myöten koettaa luovuttaa minusta
alamaisteni sydämiä, jonka tähden suosiollisesti kehoitan teitä
varomaan tämmöisiä hänen kirjeitänsä sekä myös varoittamaan
naapureitanne, pitäjäläisiänne sekä maakuntalaisianne, etteivät he
antaisi houkutella itseään." Hän selitti myöskin, miten Sigismund,
"lähinnä syntisyyttämme" oli suurimpana syynä Venäjänkin sotaan. Hän
oli koettanut saada Venäjää ensin liittolaiseksensa, sitten valtansa
alle, jota vaaraa estääkseen Kaarle kuningas oli tullut venäläisten
avuksi. "Saattaapa nyt", virkkoi hän, "monen sekä ulkomaalaisen että
myös oman maan miehen silmissä näyttää oudolta, että me olemme sitten
joutuneet ilmisotaan noiden autettaviemme, venäläisten kanssa." Siihen
hän taas selitti venäläisten häilyväisyyden olevan syynä, he kun eivät
ruvenneetkaan antamaan ruotsalaisille avun palkkioksi luvattua
Käkisalmea. "Tarpeellista on siis", lopetti hän viimein, "että te
olette varoillanne ja otatte varoituksen venäläisten esimerkistä,
huomaten, kuinka moninaisia onnettomuuksia vallankumoukset tuottavat,
varsinkin kun keskinäinen eripuraisuus saa ne aikaan. Ajatelkaa myös
tämän nykyisen Venäjän sodan syntyä, ettei se ole Kaarle kuningas
vainajan eikä myöskään minun tahdostani alkanut eikä näin kauan
pitkittynyt. Pysykää siis, te hyvät miehet, yhtä uskollisina minulle
kuin tähänkin asti, niin pyydän vastakin, niinkuin tähän saakka, aina
hartaimmasti harrastaa teidän etuanne ja edistää rauhaanne sekä
onneanne, johon Jumala Kaikkivaltias suokoon armonsa!"
Tällä tavoin siihen aikaan, kun ei vielä sanomalehtiä ollut, annettiin
kansalle tietoa valtakunnan asioista. Tämän puheen perästä luetti
sitten kuningas säädyille kolme esitystänsä: että luja liitto
tehtäisiin Sigismundin vehkeitä vastaan ja ryhdyttäisiin
suojelushankkeihin Venäjän sotaa varten; että samallaiseen sotaveroon
kuin v. 1613 suostuttaisiin; että edellisenä vuonna Ruotsissa säädetty
kyytiasetus myös Suomessa pantaisiin voimaan. -- Valtiopäiväkeskustelut
eivät silloin olleet pitkällisiä; ne kestivät ainoastaan kymmenen
päivää, ja helmik. 2 p:nä oli jo päätös allekirjoitettu.
Herrainpäivämiehet sanoivat sekä omasta että myös kotona olevien
säätyläistensä puolesta tarkkaan miettineensä kuninkaan esityksiä,
joista he nyt antoivat seuraavan vastauksen: 1) he vakuuttivat, ettei
heitä koskaan voi houkuttelemalla saada luopumaan uskollisuudestansa
kuninkaallista majesteettiä ja isänmaata kohtaan, ja jollei Sigismund
suostu kohtuulliseen sovintoon, niin tahtovat he yhtenä miehenä seisoa
häntä sekä hänen seuraansa vastaan; 2) koska Sigismund sekä venäläisten
häilyväisyys oli ollut syynä tähän nykyiseen sotaan, ja jos venäläinen
on vihollisuuteensa niin paatunut, ettei se mistään kohtuullisista
ehdoista huoli, lupasivat he kaikin voimin tehdä sille vastarintaa,
varojansa ja henkeänsä säästämättä; 3) kiittivät he kuninkaallista
majesteettiä viime vuonna julistetusta kyytiasetuksesta, jonka he
kyllä katsoivat terveelliseksi ja hyödylliseksi, jos sitä vain
noudatettaisiin; 4) lopuksi he suostuivat lisäveroon valtakunnan suuren
puutteen ja tarpeen tähden. -- Samana päivänä Suomen säädyt myös
lähettivät "Ruotsin kaikille säädyille" pitkän kirjeen, muistuttaen,
kuinka täällä rajalla oli oltu miesmuiston ajat linnaleirin sekä muiden
kuormien rasittamat ja aina sodan jaloissa, varsinkin tuon
epäluotettavan naapurin venäläisen tähden, jolta ei edes rauhankaan
aikana saa täydessä turvassa kotona istua. Siitä huolimatta ja vaikka
edellisen kesän vuodentulo oli ollut huononpuolinen, olivat he
varojansa ja voimiansa myöten myöntäneet sotaveroa. Ja vaikka heillä ei
suinkaan ollut syytä epäillä, etteivät hyvät Ruotsin herrat ja miehet
kernaasti myöntäisi hekin samallaista veroa ja tulisi tällä
turvattomalla rajalla asuvien avuksi, tahtoivat he kuitenkin Ruotsin
säädyille huomauttaa vaarallista tilaansa ja muistuttaa, kuinka
auliisti suomalaiset aina tarpeen tullessa olivat apuansa heille
antaneet, niinkuin vastakin lupasivat viimeisiin voimiin saakka antaa.
Lopuksi he lausuivat lujana luottamuksenansa, että niin kauan kuin
ruotsalaiset ja suomalaiset ovat yhtä mieltä, ei ole pelkoa mistään
ulkovihollisesta. -- Tämän kirjeen jäljennös lähetettiin jokaiseen
Ruotsin maakuntaan, joista pian tulikin suosiollisia vastauksia.
Ruotsalaiset kiittivät Suomen säätyjä, koska he olivat tähän sotaveroon
suostuneet, luvaten hekin henkiin ja veriin asti auttaa kuninkaallista
majesteettiä ja isänmaata, sekä muistaa uskollista, ystävällistä apua,
jonka he hädässä ollessaan aina olivat suomalaisilta saaneet, "joka
ystävyys ja sopu aina edelleen pysyköön". -- Helsingissä myönnetty vero
suoritettiin sitten myöskin kaikkialla Ruotsissa.
Oikeastaan olisi tämmöinen päätös uudesta verosta, jonka suomalaiset
koko valtakunnan puolesta olivat tehneet, ollut tehtävä yhteisillä
valtiopäivillä. Mutta olivatpa toiselta puolen Ruotsinkin säädyt monta
kertaa tehneet päätöksiä koko valtakunnan puolesta, vaikkei ollut
yhtään suomalaista läsnä. Silloin esim., kun Elfsborgin lunastussumma
myönnettiin, rasittavin kaikista tämän ajan suostuntaveroista, ei liene
ollut ketään meidän maastamme saapuvilla. Semmoisissa tapauksissa
kuitenkin aina perästäpäin lähetettiin pari valtaneuvosta Suomeen,
jotka kävivät joka maakunnassa asianomaisten allekirjoituksia
kokoomassa. Juuri mainittu päätös ei muuten toisessakaan vielä
tärkeämmässä kohdassa ollut säännön mukainen; siinä ei ollut nimittäin
yksikään talonpoika ollut osallisena. Sitä varten oli ainoastaan
valiokunta kolmesta ylhäisemmästä säädystä ollut kokoonkutsuttuna. Näin
vähän vielä pidettiin lukua perustuslain puustavista. Ylimalkaan ei
pidetty siihen aikaan valtiopäiville tulemista niin paljon kansan
oikeutena, kuin pikemmin monasti raskaalta tuntuvana velvollisuutena.
Kuningas avauspuheissaan joskus pyysi anteeksi, että hänen niin tiheään
täytyi "rasittaa säätyjä herrainpäivillä". Erittäin on mainittu,
että suomalaiset, joilla oli pitkä, vaivalloinen matka ja laihempi
kukkaro, olivat vastahakoisia tulemaan valtiopäiville ja usein
saapuivat niihin sangen myöhään. -- Kustaa Aadolf muuten pani
valtiopäiväjärjestyksellänsä vuodelta 1617 tälläkin alalla suuremman
säännöllisyyden alkuun.
Monessa muussa suhteessa, paitsi jo mainituissa, olivat myös tavat ja
menot valtiopäivillä toisellaiset kuin tätä nykyä. Julkisuutta esim.
pelättiin suuresti. Kuulijoita ei sallittu säätyjen kokouksissa, vain
aatelissäädyssä oli nuorilla aatelisjunkkareilla lupa oppimisen
vuoksi olla läsnä. Ei myöskään kuninkaallisia esityksiä annettu
valtiopäivämiehille kotiin luettaviksi, ettei ne muka ennen aikojaan
tulisi pahansuopien ulkomaalaisten tietoon, vaan olivat ne säädyn
kokouksissa mietittävät ja tutkittavat.
Helsingin herrainpäivillä kyydistä tehty päätös koski rasitusta, josta
ei edellisessä luvussa vielä ole ollut puhetta, vaan joka oli kaikkein
kipeimpiä kohtia. Vanhastaan oli näet se määräys olemassa Ruotsin
valtakunnassa, että maantien varrella olevissa pitäjissä talonpoikien
piti maksutta kyyditä ja syöttää kuninkaan asioilla kulkevia
virkamiehiä. Tämä jo itsessään olisi ollut sangen suuri kuorma, sillä
siihen aikaan, kun ei postilaitosta ollut, joka olisi voinut kuljettaa
kirjeitä, täytyi virkamiesten alinomaa olla maantiellä liikkeellä.
Paitsi sitä että paikkakunnan virkamiehet ja läänin maaherra
matkustelivat, liikkui usein kuninkaan käskyläisiä, jotka puhuttelivat
kansaa valtiopäivillä myönnetyistä veroista, tai tutkivat kuninkaalle
tehtyjä valituksia, tai vaativat voutien tilejä, tai hakivat ja ottivat
kiinni karanneita sotamiehiä, kruunun merimiehiä ja kruunun
päiväläisiä, tai kuljettivat paikkakunnan virkamiehille kuninkaallisia
kirjeitä; vieläpä niiden lisäksi kulki kruunun ketunpyytäjiä y.m.
Näillä oli usein koko joukko palvelijoita ja seuralaisia mukanaan, sitä
enemmän, mitä suurempi itse herra. Tämä kyytirasitus oli sitä
tuntuvampi, koska se ei ollut kaikkien maanomistajien kannettavana.
Rälssimaitten talonpojat olivat lain mukaan ainoastaan puoleksi
velvolliset siihen ottamaan osaa, ja aatelisherrat, varsinkin Suomessa,
estivät tavallisesti kaiken kyydin ja kestitsemisen alustalaisiltaan,
vieläpä läänitysmaittenkin talonpojilta, kiskoen sen sijaan itselleen
sitä suurempia veroja. Kaiken sen lisäksi tuli vielä, että vapaata
kyytiä suuresti väärinkäytettiin. Aatelisherrat ja virkamiehet vaativat
silloinkin talonpojilta maksutta hevosia sekä ruokaa, kun he
matkustivat yksityisillä asioillaan tai huvikseen, rouvineen, lapsineen
menivät toinen toisensa luokse häihin, hautajaisiin tai muihin
pitoihin. Samoin myös tekivät aatelin palvelijat; samoin porvaritkin
antoivat usein talonpoikien ilmaiseksi kuljettaa kauppakuormiansa. Eikä
siinä kyllin, että kansaa laittomalla kuormalla rasitettiin, vaan
tehtiinpä lisäksi tätä muka oikeutta harjoittaessa kaikenlaista
väkivaltaa. Nimismiehet ja neljännysmiehet, jos he joskus uskalsivat
pitää muiden talonpoikien puolta, saivat selkäänsä. Samoin isännät
niissä taloissa, joihin poikettiin, saivat osakseen haukkumisia ja
kirouksia, lyöntejä ja korvapuusteja, niin ettei ollut minkäänlaista
kotirauhaa.
Korkeimmat aatelisherrat Suomessa olivat näissä ilkitöissä ensimäisiä
miehiä. Mauri Horn, Joensuun herra, palatessaan kerran v. 1616
Venäjältä, majaili Kirkkonummella kuuden miehen kanssa muutamissa
taloissa; näiltä isänniltään hän otti olutta, vaan syrjäisemmistä
taloista, missä he eivät ennättäneet itse käydä, hän sen sijaan vaati
olutrahaa, 2 äyriä talolta. Toinen upseeri, Hannu Ram, edellisenä
vuonna Venäjälle mennessään, otti eräässä paikassa useilta talonpojilta
viikoksi eväitä, vieläpä rahaakin lisäksi, keltä 24 äyriä, keitä
vähemmän. Eerikki Pärttylinpoika, Mälsälän herra, kootessaan Elfsborgin
veroa, oli kuljeskellut Kyminkartanon läänissä kahdeksalla hevosella,
ja sitä paitsi hänellä oli vielä sama verta joutilaita varahevosia,
jotka kaikki olivat talonpoikien elätettävät. Joka paikassa hän otti,
ruuan ja juoman lisäksi, muutakin tavaraa väkisin. Eräässä kylässä,
jossa ei ollut hevosia heti tarjona, hän pani nimismiehen rautoihin ja
pakoitti hänet sitten sillä tavoin, kädet kahleissa, kyyditsemään
itseään kaksi peninkulmaa. Kurjalan herra Sten Iivarinpoika tuli v.
1615, mennessään Venäjän sotaan, 35:n miehen ja yhtä monen hevosen
kanssa erään lesken luokse, pieksi emäntää ja kärvensi lasten tukkaa,
kun ei heti paikalla saanut, mitä vaati, ja kun leski häntä Ruotsissa
annetusta kyytiasetuksesta muistutti, hän vain pilkalla kirosi: "Mene
sinä hiiteen asetuksinesi!"
Örebron valtiopäivillä 1614 oli näiden syitten tähden päätetty laittaa
kestikievareita aina kahden tai puolenkolmatta peninkulman päähän,
joissa kuninkaan virkamiehet ja aateliset yksityisillä matkoilla
käydessään saisivat määrätystä kohtuullisesta taksasta hevosia sekä
ravintoa. Muiden matkalaisten piti sopia, miten saattoivat,
talonpoikien kanssa. Ainoastaan kruunun asioilla kulkevat saisivat
vapaan kyydin ja ravinnon. Matkallansa Suomessa samana vuonna sai
kuitenkin kuningas Kustaa Aadolf joka paikassa kuulla, ettei tästä
asetuksesta ollut mitään apua. Hän käski siis ankarasti, että voutien
piti valvoa tätä asiaa, uhaten: "jos joltakulta alamaiselta vaikka vain
kanakin ryöstetään, etkä toimita hänelle korvausta, niin saat sen
omalla päälläsi maksaa". Ja sitten hän antoi alussa vuotta 1615 uuden
ankaran julistuskirjan, joka myös suomeksi painatettiin, ollen ihan
ensimäinen painettu asetus meidän kielellämme. "Vaicka me", kirjoitti
kuningas, "Herranpäivil, quin vijmen Örebroos pidettin, meiden
kirioituxen cautta olemma pois kieldäneet caicki skydit ja gestämiset
nijlde, jotka ei meiden teekiriam ja todistoxem cansa uloslähetetyt
ole, että jocahinen senpärästä idzens laittaman piteis, ja ychteinen
cansa jongun hoistoxen (huoistuksen) saisi, niin me ymmärdhem
(ymmärrämme eli huomaamme), että eivet ole site saanet nautita heiden
hyväxens quin mö toivoim, ja että ychteinen cansa niin hyvin sijtte
quin enengin ombi vieran holhomisella ja skydhillä raskautettu, eivet
ole nautineet rauha cotonans, tiellä ja heiden oikealla matcallans, ja
vielä sijttä hosumisella ja havoilla (haavoilla) usein väkivalda heiden
cochtans (kohtaansa) tapactu (tapahtuu), enämiten nijlde, joilla ei
ychten todhistusta ole; sijtä me vaicutetudh olemma toista neuvoa
ylösajatteleman, senpääle että alemaiset saisit rauhasa olla." --
Sitten määräsi hän, ettei saisi antaa ruokaa eikä hevosia kenellekään
matkalaiselle, jolla ei ollut kuninkaan passia; niille herroille, jotka
laittomasti vapauttivat alustalaisensa, uhattiin läänitysten poisottoa;
väkivallan teosta matkalla säädettiin kuolemanrangaistus, vankeus tai
sakot aina teon törkeyttä myöten.
Nämät asetukset eivät kuitenkaan enempää kuin Helsingin
herrainpäiväpäätöskään paljon vaikuttaneet, niin että säädyt olivat
kyllä oikeassa arvellessansa kuninkaan esitystä hyödylliseksi, "jos se
noudatetuksi tulisi." Tämä väärinkäytös oli liian juurtunut,
voidaksensa pian poistua; vielä 20-30 vuotta edelleen tehdään
valituksia laittoman kyydin ja kestitsemisen johdosta, vaikka ne
vähitellen vähenemistään vähenevät.
Valtiopäivien jälkeen viipyi Kustaa Aadolf vielä koko talven Suomessa,
enimmiten Turussa, koettaen, niinkuin hän säädyille sanoi, "pitää
Ruotsin lakia voimassa" meidänkin maassamme. Kerran hän kevätpuolella
kävi Turusta pienellä matkalla Satakunnassa, jolloin hän lienee
kokenut, niinkuin hän muutamia vuosia myöhemmin valittaa, että maantiet
Suomessa monin paikoin olivat pikemmin metsäpolkujen tapaisia, kapeita
ja kivikkoisia. Ne käskettiin laittaa tasaisiksi ja leveämmiksi, jotta
kahdet rattaat sopisivat toistensa sivuitse kulkemaan. Keväällä vasta
palasi hän sitten takaisin Ruotsinmaalle.
Aksel Oxenstjerna, joka kaiken aikaa oli ollut kuninkaan seurassa,
lausui kerta myöhemmin ajatuksensa Suomen silloisesta tilasta, mikä ei
ollut kovin ilahduttava. "Olen käynyt", sanoi hän, "Maskun ja Vehmaan
kihlakunnissa; siellä ei ole viljelystä, siellä asuu vain petoja." Tämä
lausunto valitettavasti ei tainnut olla perätön. Muutamia vuosia
aikaisemmin, v. 1611, annettu tili läheisestä Halikon kihlakunnasta
näyttää, että siellä silloin oli autiona 46 manttalia, 139 taloa, 21
kruununtilaa, 3 papin palkkatilaa, lukuunottamatta melkein yhtä monta
aivan köyhtynyttä. Näin oli laita Kustaa Aadolfin hallituksen
alkuaikana Suomessa paraiten viljellyissä, enimmin asutuissa seuduissa.
Seuraavana vuonna kävi pari ruotsalaista valtaneuvosta Suomessa
nuorelle kuninkaalle uskollisuusvalaa ottamassa ja maan tilaa
tutkimassa. He toivat silloin sen sanoman, että enin osa maata täällä
oli poisläänitetty tai lahjoitettu, ja kruunulla jäljellä olevat tilat
melkein kaikki perin autioina. Kustaa Aadolf koetti sitten koko
hallituksensa aikana parantaa tätä epäkohtaa; hän kehoitti yhä kansaa
ryhtymään autiotilojen viljelykseen, luvaten useammiksi vuosiksi
veronvapautta.
Tämän vuoden jälkeen ei Kustaa Aadolf enää joutanut toisten olla niin
pitkiä aikoja Suomessa. Kaksi kertaa hän matkusti kuitenkin vielä
kiireesti läpi maan. V. 1622 hän ajoi talvella, Liivin sodasta
palatessaan, Viipurin, Kuopion, Säresniemen ja Oulun kautta Ruotsiin,
ja v. 1626 Länsi-Suomen halki. Tällä viimeksimainitulla matkalla hänen
sanotaan syöneen päivällistä Jokipiin talossa Jalasjärvellä, jossa hän
niin ihastui tarjona olevaan hyvään, väkevään olueeseen, että hän vei
tynnyrillisen eväinään mukanansa. Päivällisen jälkeen levähtäessään hän
kuuluu nähneen unta vastaisesta Saksan sodasta, joka silloin jo täytti
koko hänen mielensä.