Kun sovinto Tanskan kanssa oli saatu aikaan, päätti Kustaa Aadolf
lähteä Venäjän rajalle; hän tahtoi nyt sielläkin antaa sodalle paremman
vauhdin ja kiirehdyttää rauhaa. Merimatka olisi sinne mennessä ollut
suorin ja mukavin; mutta Kustaa Aadolf katsoi paremmaksi kulkea Suomen
kautta. Hänelle oli erittäin siitä valtakuntansa osasta tehty paljon ja
pahoja valituksia; senvuoksi hän tahtoi omin silmin tutkia asioiden
laitaa. Saadaksensa kyllin aikaa siihen tehtävään, hän läksi jo
kevättalvella liikkeelle. Alkuaan oli ollut aikomus ajaa jään yli
Merenkurkun poikki, missä Pohjanlahti on kaikkein kapein; vaan edeltä
lähetetyt tiedustajat toivat sen sanoman, ettei sitä tietä voitu
päästä. Kuninkaan täytyi siis kiertää koko Pohjanlahden ympäri, samaa
tietä, jota hän jo lapsena kerran oli kulkenut isänsä seurassa, kun
Kaarle kuningas v. 1601 palasi Suomesta. Hyvällä talvikelillä kävi
matka noiden autioiksi sanottujen Pohjan perien kautta sangen
mukavasti. Pohjanmaan maaherra Eerikki Hare piti saadun käskyn mukaan
aina vereksiä kyytihevosia varalla, niin että kuningas, milloin niin
halusi, saattoi kulkea 10 peninkulmaa päivässä ja saman verran yöllä
lisäksi. Ja jos asiat vaativat viipymistä tai jos teki mieli levähtää,
oli soveliaissa paikoissa yökortteri sekä runsaat vieraanvarat tarjona.
Maaliskuun 7:nä p:nä tultiin Tornioon, jota ei kuitenkaan silloin vielä
luettu Suomenmaahan; 9:nä oltiin Oulussa, 13:na Korsholmassa, 19:nä
Hämeenlinnassa. Sieltä lähdettiin muutamien päivien perästä Turkuun,
missä Kustaa Aadolf sitten viipyi koko viisi viikkoa, toukokuun alkuun
asti.
Tämmöiset suurten herrain matkat olivat maantien varrella asuvalle
kansalle sangen rasittavat; sillä muassa oli aina suuri seuralais- ja
palvelijalauma, joita piti maksutta syöttää ja juottaa paraimmalla
tavalla. Ja ruokahalu oli heillä siihen aikaan ääretön, niinkuin
heinäsirkkaparvella. Yksin Oulun pitäjä esim., missä kuninkaallinen
seurue oli ainoastaan neljä kertaa ruualla,[2] sai sitä varten antaa
rukiita ja maltaita 40 tynnyriä, ohria 17 t., voita 16 leiviskää,
humalia 13 leiviskää, suoloja saman verran, suolattua raavaan ja sian
lihaa 6 1/2 kippuntaa, härkiä 11, lampaita 65, kanoja 130, jäniksiä
myös 130, metsälintuja 520, heiniä 32 talvikuormaa, olkia 130 lyhdettä,
kynttilöitä 520 kappaletta. Mutta tällä kertaa talonpojat ilolla toivat
tuotavansa, sillä heillä oli samalla tuo harvinainen, kaivattu onni
tarjona, että pääsivät kuninkaansa puheille ja saivat välittömästi
esittää hänelle valituksensa.
Valittamisen syytä olikin noilla raukoilla yltäkyllin ja monta lajia.
Sotien kautta olivat verot nousseet nousemistaan, ja Tanskan kanssa
tehty rauhakin oli niitä vielä enentänyt; yksi sen ehdoista oli näet
se, että tärkeän Elfsborgin kaupungin lunastamiseksi maksettaisiin
tanskalaisille miljoona hopeariksiä (hopeariksi = 5 markkaa 60 penniä).
Kuutena vuonna peräkkäin tuli nyt meidän maan osaltansa suorittaa
siihen tarpeeseen joka vuosi 300,000 markkaa nykyistä Suomen rahaa.
Jokaiselta papilta otettiin vuosittain 16 hopeariksiä, jokaiselta
talolliselta 1, jokaiselta työmieheltä ja joutolaiseltakin 1. Ja yhden
hopeariksin hankkimiseksi piti siihen aikaan myödä rukiita koko tynnyri
tai voita kolme leiviskää.
Seurauksena samasta rauhansovinnosta painosti vielä toinenkin rasitus
Ruotsia ja Suomea. Läntisellä rajalla tarpeettomiksi tulleet sotajoukot
lähetettiin nyt Venäjän sotaan ja ne menettelivät marssiessansa aivan
kuin vihollisten maassa. Kaikkein pahimmat olivat ulkomaan
palkkasoturit, saksalaiset ja ranskalaiset, jotka ainaisesta
sodankäynnistään olivat tulleet vallattomiksi ja armottomiksi ja jotka
jo kotimaissaan, missä joka paikassa orjuus oli voimassa, olivat
tottuneet kohtelemaan talonpoikia niinkuin koiria. Mutta eipä ollut
omamainenkaan väki juuri kehuttavaa. Majapaikkoihin tullessaan
sotamiehet rikkoivat aittojen lukot ja ovet, ottivat itselleen väkisin
ruokaa sekä juomaa, ryöstivät monasti muutakin tavaraa lisäksi, vieläpä
usein kaupanpäälliseksi pieksivät ja tappoivat isäntäväkeä.
Marssiessaan he eivät pitäneet mitään kiirettä, vaan viipyivät, missä
saatavaa löysivät, useampia päiviä. Niin esim. majaili eräs komppania
Uudenkylän pitäjässä (nyk. Nastolassa) kolme vuorokautta, tyhjentäen
talojen aittoja, ja vei vielä mennessään lampaita sekä kattiloita
muistoksi. Pohjanmaalla Lauri Wagner huoveineen vaati laitonta
rahaveroa lunnaiksi siitä, ettei hän jäänyt kauemmaksi aikaa joka
paikkaan talonpoikien rasitukseksi. Viipurin läänin rajapitäjät olivat
noista läpimarsseista tulleet niin typötyhjiksi, että Viipurin maaherra
ei sanonut tietävänsä, miten ja mistä saisi linnaan tarpeellisen muonan
hankituksi. Niiltä seuduilta olivat huovit vieneet hevosetkin Venäjälle
kanssansa, ettei jäänyt juhtaa, millä kyntää peltoja. Suurin joukoin
olivat talonpojat jättäneet tilansa autioiksi ja paenneet, mikä
Käkisalmen lääniin, mikä Inkeriin, mikä Vironmaalle. Papitkaan eivät
olleet paremmassa turvassa; pappilatkin olivat aina täynnä noita
pakkovieraita, ja usein oli kirkkoherran itse täytynyt ottaa ohjat
käteen ja lähteä heitä kyytiin. Tuskissaan oli kansa paikoittain
tarttunut aseihin ja yrittänyt vastarintaa. Tuuloksen kirkolla esim.
oli noussut kahakka Eevert Hornin ratsumiesten sekä talonpoikain
välillä, joista jälkimäisistä varsinkin useat saivat surmansa tai
pahoja haavoja. Vielä kovempi meteli oli muutamia vuosia myöhemmin
syntynyt Rautalammin pitäjässä, kun, niinkuin edellisessä luvussa
kerrottiin, karkulaisia pyytävät sotamiehet tekivät kaikellaista
väkivaltaa. "Olemme ennenkin vähemmästä syystä kapinan nostaneet ja
voimme sen vielä tehdä", uhkasivat nuijamiesten jälkeläiset
esittäessään valituksiansa Suomen kenraalikuvernöörille Gabriel
Oxenstjernalle. Syyllisen sotaväen päällikkö selitti, että oli vain
tahdottu talonpoikia vähän peloittaa, jotta he paremmin antaisivat
karkurit ilmi; mutta Oxenstjerna pyysi kuningasta muuttamaan karkurien
kiinnioton toiselle kannalle, "sillä eivät tämmöiset peloituskeinot
tässä maassa kelpaa".
Pahasti myös sortivat aatelisherrat sekä virkamiehet kansaa. Kruunun
rahavarat olivat tähän aikaan tuiki vähäiset, niistä ei kannattanut
antaa urhoollisille sotaherroille palkintoja, ei edes maksaa
virkamiehille tavallisia palkkoja. Kumpaisillekin annettiin rahan
sijaan _läänityksiä_ s.o. oikeus kantaa muutamien talojen, kylien, jopa
koko pitäjienkin vakinaiset kruununverot. Joskus myös annettiin joku
pitäjä tai koko läänikin jollekulle herralle vuokralle, niin että hän
määrättyä vuosisummaa vastaan sai omakseen kaikki sen seudun
kruununtulot. Sillä ehdolla esim. oli Henrik Flemingillä Savonmaa,
Jaakko De la Gardiella Käkisalmen lääni sekä Inkerinmaa; edellisellä
kuuluu olleen siitä 5,000 riksiä vuotuista voittoa.
Täten saatua valtaansa aatelisherrat ja virkamiehet käyttivät usein
väärin. Paljon oli tähän aikaan tullut Ruotsin kuninkaan palvelukseen
Viron saksalaisia sekä Inkerin venäläisiä pajareja, jotka Suomessa
saaduissa läänityksissään tahtoivat kohdella talonpoikia samoinkuin
kotona olivat tottuneet. Eivätkä olleet Suomen omatkaan herrat heitä
paremmat. "Meille on ilmoitettu", kirjoitti Kustaa Aadolf v. 1613,
"että enin osa aatelia Suomessa, niin hyvin Viron herrat kuin muutkin,
sopimattomasti kohtelevat läänitysmaittensa talonpoikia nylkien,
tyhjentäen ja köyhdyttäen heitä, niin että monen täytyy lähteä pois
tilaltansa ja jättää se aivan autioksi. Siihen on suurimpana syynä se,
että läänityksen saaja tietämättä, miten kauan hänen on sallittu sitä
pitää, ei huoli ottaa selkoa siitä, miten paljon talonpojan kannattaisi
maksaa, eikä anna armoa toistaiseksi, kunnes talonpoika paremmin
jaksaisi, vaan ryöstää härät ja hevoset ja kaikki, mitä hänellä
omaisuutta on. Ja näin ryöstettyänsä talot autioiksi tulee herra ja
valittaa, ettei hänellä ole mitään hyötyä eikä tuloja läänityksestään,
ja pyytää saada toisia, hyvissä varoissa olevia taloja sijaan, joissa,
jos hän ne saapi, hän taas menettelee aivan samalla tavalla. Osa
läänitysherroista riistää talot autioiksi siksi, että he saisivat ne
omaan viljelykseensä ja siten kaiken hyödyn niistä, vieläpä pakoittavat
läänityksensä muita talonpoikia viljelemään näitä autiotiloja herransa
hyväksi. Niin myös ovat he semmoisen kiskomiskeinon keksineet, että jos
vilja, voi tai muu veroparseli jolloinkin on kalliissa hinnassa,
pakoittavat herrat talonpoikia suorittamaan veronsa rahassa. Näiden ja
toisten samallaisten rasitusten johdosta joutuu viimein koko maa
autioksi, asumattomaksi ja viljelemättömäksi, niin ettei kruunu siitä
vasta voi saada mitään veroa eikä hyötyä."
Jos rupeaisimme tässä kertomaan kaikkia asiapapereissa mainituita
esimerkkejä läänitysherrojen sorrosta, niin ei siitä tulisi pian
loppua; tyytykäämme kuitenkin ainoastaan muutamiin. Aksel Kurki, vaikka
itse olikin vanha soturi, ei katsonut häpeäkseen kaikin tavoin ahdistaa
erästä ratsumiestä, saadakseen hänet luopumaan talostaan, jota hän
tahtoi itsellensä. Hän ryösti sen kerran tyhjäksi ja poltti tuvan
tuhaksi; toisella kerralla hän väijyi ratsumiehen henkeäkin. -- Henrik
Fleming ryösti eräältä läänitystalonpojaltaan viljaa sekä karjaa, ja
tahtoi pakoittaa talonpoikaa antamaan hänelle verotilansa
rälssitaloksi; sillä samalla tarkoituksella pieksätti hän myös isäntää.
Käräjille kutsuttuna hän tuomarin edessä lupasi maksaa talonpojalle
sovittajaiset, vaan perästäpäin, kun niitä tultiin perimään, hän vain
nauroi talonpojalle vasten silmiä. Pahimmat talonpoikien sortajat
siihen aikaan olivat sittenkin Raaseporin kreivi Sten Leijonhufvud sekä
Virosta tullut Kaprion linnanisäntä Jaakkima Berends eli Berndes.
Edellisestä kuningas valitti itsellään olevan enemmän vastusta kuin
koko muusta Suomenmaasta. Veroja kootessaan käytti kreivin vouti
laittoman suuria mittoja ja puntareita. Aivan luvaton vero otettiin
saariston luotseilta, joilla oli vapauskirja kuninkaalta. Päivätöitten
määrää enennettiin mielin määrin, ja välistä vaadittiin koko vero
rahassa, jolloin viljatynnyri arvioitiin kahdeksi riksiksi, voileiviskä
samoin, siis kahden-, monenkertaiseen hintaan. Ja jos talonpojat
tämmöisestä vääryydestä valittivat oikeuteen, niin kreivi panetti
heidät rautoihin ja viskautti pimeihin vankikomeroihinsa, eikä sen
jälkeen koskaan suonut kotirauhaa. Neljältä Karjan mieheltä oli hän
ottanut pois laillisilla markkinoilla ostetut hevoset eikä antanut
heille mitään korvausta. Eivätpä olleet edes kruunun tavarat ja
virkamiehetkään häneltä paremmassa turvassa. Hän oli itselleen
anastanut sen sotaveron, joka v. 1613 oli suoritettu hänen
kreivikunnastaan, vieläpä pannut köysiin ja torniin kruununvoudin, joka
tätä laittomuutta koki estää.
Berndes oli rakentanut asuinkartanonsa Peippolan talon maalle
Elimäelle, aikoen sen tilan kokonaan rälssikseen, vaikkei hänelle
oikeastaan oltu muuta kuin sen kruununvero läänitetty. Talonpoika
valitti oikeuteen ja sai vahvistuksen omistusoikeudellensa. Mutta kun
hän kotiin tultuansa iloisella mielellä kävi peltoansa kyntämään,
ilmaantui yht'äkkiä herran vouti kahden rengin kanssa, jotka rikkoivat
sahran, pieksivät talonpoikaa, repivät häneltä puolen partaa ja veivät
hevosen. Töin tuskin pääsi mies parka itse heidän kynsistään metsään
pakoon. Kohta sen jälkeen laitettiin hänen paras peltonsa rouvalle
huvipuistoksi. Vouti käskettiin näiden tekojen tähden käräjiin, mutta
rouva (Ungern-Sternbergin sukua, joka Virossakin oli yli muiden
kuuluisa talonpoikien sortamisesta) kielsi häntä menemästä; ja kun
tuomari jonkun aikaa sen jälkeen kirkkorannassa, rouvan juuri
astuessa veneeseensä, moitti tätä laitonta käytöstä, sai hän vain
vastauksekseen: "mitä asiaa voudillani olisi käräjiin, kun hän ei ole
tehnyt mitään pahaa; sillä talo on minun eikä talonpojan!" Saadakseen
talonpojan luopumaan oikeudestaan käytti Berndesin herrasväki jos
joitakin kiusaamiskeinoja. Joka kerta kun sotamiehiä marssi pitäjän
läpi, toimitti rouva aina niin, että suunnaton joukko tuli hänen
vihamiehensä osaksi. Niinpä kerta majaili 10 Eevert Hornin huovia
siellä useampia päiviä ja söi suuren osan talon viljavaroista,
löydettyänsä ne salakuopasta, jonne ne olivat kätköön pantuina. Kun ei
siitä vielä ollut apua, alkoi Berndes estellä talonpojan karjaa tämän
omasta kaivosta, ja viimein poltti häneltä asuintuvan. Itsepäinen
suomalainen rakensi sen uudestaan, vaan herra poltti sen jälleen. Nyt
keksi talonpoika itselleen uuden turvakeinon; hän varusti huovin
ratsuineen, asuineen Venäjän sotaa varten. Sillä keinoin, hän toivoi,
pääsisi hänen talonsa verottomaksi ja tulisi siis sitä rasittava
läänitys peruutetuksi. Mutta kuinkas kävi! Berndes ryösti talonpojalta
hänen sotaratsunsa, vieläpä sai hänet ensi käräjillä tuosta huovin
varustamisesta tuomituksi 40:n talarin sakkoihin, joiden lisäksi tuli
vielä toiset 40 talaria sen johdosta, että hän oikeuden oman edellisen
päätöksen nojalla oli kylvänyt peltonsa. Berndes ei myöskään pitänyt
kruunun käskyistä lukua. Hän ei sallinut, että hänen alustalaisiltansa
otettiin kyytihevosia, ja kun kerta nimismies tuli Peippolaan, niin
rouva, joka luuli hänen tulleen kyydinapua vaatimaan, pieksätti
miesparan pahanpäiväiseksi. Siitä tuomitsi oikeus sakkoja, mutta rouva
ei maksanut. Päinvastoin hän jonkun aikaa myöhemmin, kun Porvoon
pormestari häntä nuhteli, vastasi pilkallisesti: "Yksi ainoa vääryys
vain sille tolvanalle on tehty, se nimittäin ettei hän saanut selkäänsä
tarpeeksi!" Maaherra itse kirjoitti nyt ja käski rouvan rangaista
palvelijaansa, joka nimismiestä oli piessyt, mutta rouva vastasi, ettei
hän ollut maaherran käskyläisiä.
Vieläkin rasittavammat kuin sotaväen ja aatelisherrojen sortamiset
olivat kruununvoutien kiskomiset ja petokset. Sotaväki harjoitti
väkivaltaa toki vain ajoittain läpimarssiessansa ja aatelisherrat
tekivät vääryyttä vain paikoittain, heidän läänityksillään; mutta
voudeilta ei ollut turvaa milloinkaan eikä missään. Nämät virkamiehet,
vaikka he melkein kaikki olivat Suomen kansan omaa lihaa ja luuta,
olivat kansalaistensa pahimpana vitsauksena. He olivat alhaista
sukuperää, ilman vähintäkään sivistystä. Raha oli heidän ainoa
jumalansa, jonka vuoksi he yhtä vähän välittivät kunniastaan kuin
sielustaan. Torsti Sveninpojasta Pohjanmaalla esim. valitettiin, että
hän veroja kootessaan aina säännöllisesti otti viisi naulaa
hyväntekijäisiä joka leiviskältä. Sama mies usein myös vaati rahaa
veroparselien sijasta, määräten niille kohtuuttomia hintoja, niinkuin
humalista 75 talaria kippunnalta, härästä 6 talaria, vaikka hän ei
tiliinsä kirjoittanut muuta kuin 30 t. edellisistä, 5 jälkimäisistä;
jäännöksen pisti hän omaan taskuunsa. Toiset voudit koroittivat veroja
mielinmäärin, usein myös kiskoivat samaa veroa kaksi, jopa kolmekin
kertaa, väittäen ettei se vielä ollut maksettu! Muutamat joka vuosi yhä
vielä kokosivat vanhaa pappisveroa, vaikka se jo aikaa sitten oli
lakkautettu. Kruunuakin he toiselta puolen pettivät sillä, että joka
vuosi kirjoittivat tileihinsä suuria rästejä, vaikka melkoinen osa oli
täydesti maksettu. Usein myös he tekivät kaikellaista väkivaltaa.
Yli-Satakunnan vouti esim. oli eräältä talonpojan leskeltä ryöstänyt
lehmän ja lyönyt akkaa, vieläpä sitten estänyt hänet käräjille
pääsemästä. Maskun vouti oli piessyt ja pannut rautoihin Henrik Hornin
palvelijan, kun tämä tahtoi valvoa herransa oikeutta taloon, jonka
vouti oli toiselle antanut.
Tulipa kuninkaan korviin myös papeistakin paljon valituksia, vaikka
niiden, jos kenen, olisi pitänyt olla kansan suojana. Moni heistä
mielin määrin enenteli saataviansa; sanottiinpa Kokkolan kirkkoherran
pieksävänkin seurakuntalaisiansa, saadakseen heitä suostumaan
laittomaan tiunnin koroitukseen. Herra Tuomas, Tenholassa, oli
laittomasti ottanut niitynpalstan hautauslehmän sijasta. Samoin
teinitkin (koulupojat), kun he joutoaikoinansa vanhan tavan mukaan
kävivät pitäjällä, vaativat apua ikäänkuin heille tulevaa oikeutta,
haukkuen, kiroten ja tehden väkivaltaa, jollei heille annettu.[3]
Kaikkia näitä valituksia kuunteli Kustaa Aadolf suopeasti, väsymättä,
viipyen niiden tähden joka paikassa. Osa niistä ratkaistiin ja
autettiin heti paikalla, jos asia oli selvä; toiset jätettiin ensin
uskottujen miesten tutkittaviksi. Törkeämpää väkivaltaa tehneet
sotamiehet hirtettiin, lippu rinnassa, jossa oli selitys rikoksesta;
pienemmät pahanteot rangaistiin vankeudella. Vahinkoa kärsineille
talonpojille annettiin veronhuojennus siksi vuodeksi. Samassa
järjestettiin asiat niin, että vasta olisi vähemmän tilaisuutta
samallaisiin tekoihin. Kuningas käski että sotaväki, niin paljon kuin
mahdollista kuljetettaisiin laivoilla; ja jos marssi maata myöten oli
välttämätön, piti maaherrojen tarkkaan valvoa, ettei epäjärjestystä
tapahtuisi. Myöhemmin, v. 1621, sääti Kustaa Aadolf ennen jo mainitut
ankarat sota-artikkelinsa, joilla keinoin hän saikin aikaan, että
valitukset sotamiehistä melkein kokonaan loppuivat. -- Voudeista suuri
joukko pantiin pois viralta, moni pistettiin vankeuteenkin, ja uusille
sijaan tulleille annettiin ankaria varoituskirjeitä. Välistä kuningas
lopettaa nämät seuraavilla sanoilla: "Jos et tätä tyystin tottele, niin
ei ole niininuora sinulle liika hyvä!" Tämä ei ollutkaan mikään tyhjä
uhkaus, vaan hirsipuissa nähtiin vähä väliä vääriä vouteja roikkumassa.
Turusta sitten julisti Kustaa Aadolf asetuksen _voutien sekä kirjurien
oikeasta menettelystä suomalaisia alamaisia kohtaan_, josta useampia
satoja kappaleita levitettiin kansan pariin ja jossa ensi kertaa
käskettiin antaa verokuitteja. Jonkun aikaa myöhemmin ilmestyi vielä
toinen hyödyllinen säädös: voudit, jotka ennen olivat kuuluneet kaukana
Tukholmassa istuvan rahakamarin alle, määrättiin nyt lääninsä maaherran
valvottaviksi. Maaherrat, lähempänä ollen, saattoivat paremmin pitää
vouteja silmällä. Itse olivat nämät läänien ylimmät hallitusmiehet
korkeampaa sukua ja paremmin kasvatetut, niin että he paljoa harvemmin
antoivat syytä valituksiin. Nämät molemmat asetukset estivät suuresti
voutien ahneutta, vaikka niin juurtunutta pahaa tapaa ei kuitenkaan
vielä saatu pitkään aikaan kokonaan poistetuksi.
Vaikeammat parantaa olivat jäljellä olevat kaksi yllämainituista
epäkohdista. Kustaa Aadolf antoi tosin anteeksi 1614 vuotta vanhemmat
rästit; niin myös soi hän yksityisissä tapauksissa veronhuojennusta
joksikuksi vuodeksi; sillä, sanoi hän, veroja ei saa niin armahtamatta
ottaa, että talonpoika tulee aivan tyhjäksi ja jättää talonsa autioksi.
Mutta ylimalkaan oli verokuorman vähennys mahdoton valtakunnan vaikean
tilan tähden; päinvastoin täytyi yhä vaan vaatia joku (niin sanat
tavallisesti kuuluivat) "pikkuinen" suostuntavero lisäksi. Samoin oli
läänityslaitoksen laita. Kuningas tosin ei sanonut voivansa sallia
Suomen talonpoikien sortamista, josta koko maa viimein joutui autioksi.
Senvuoksi hän ensi innossaan, huomattuaan niistä johtuvat epäkohdat,
peruutti kaikki läänitykset. Mutta hän huomasi pian, että "varsinkin
Suomessa" oli mahdotonta muulla lailla tulla toimeen, koska kruunulla
ei ollut rahavaroja. Ainoa, minkä hän saattoi tehdä, oli siis se, että
hän kielsi liiat, laittomat veronotot ja jakeli läänitetyille
talonpojille suojeluskirjoja. Mutta siitä ei ollut suurta apua, koska
tottelemattomuudesta ei seurannut rangaistusta. Kustaa Aadolf ei näy
hallituksensa alussa uskaltaneen suututtaa aatelia ankaruudella.
Vähitellen vasta veti hän siinäkin suhteessa ohjat tiukemmalle.
Erittäin kummastuttava oli hänen käytöksensä tuota julkista
väkivallantekijää ja kruununkin oikeuden rikkojaa, Raaseporin kreiviä
kohtaan. Hän oli lähettänyt Leijonhufvudille nuhteita sekä varoituksia,
antanut virkamiehilleen suojeluskirjoja ja sanonut: "Semmoista en
ulkomaiselta valtiaaltakaan kärsisi, sitä vähemmän omalta alamaiselta!"
Mutta parin kuukauden perästä, kun ei kreivi antanutkaan anastamaansa
kruununveroa takaisin, oli Kustaa Aadolf kirjoittanut tällä kertaa
kuitenkin antavansa anteeksi ja sallivansa kreivi Stenin pitää, mitä jo
oli ottanut. Nyt Turussa ollessaan käski kuningas Leijonhufvudin
eteensä vastaamaan tehdyistä pahanteoista; vaan kun kreivi ei tullut,
raukeni asia jälleen siihen. V. 1636 vasta, kuninkaan kuoleman jälkeen,
menetti Sten Leijonhufvud viimeinkin kreivikuntansa. Samoin myös sai
Berndes pitää vääryydellä anastamansa Peippolan; vasta kun mies oli
kuollut, täytyi lesken siitä luopua.
Huhtik. 19 p., juuri kun Kustaa Aadolf herroineen par'aikaa istui
illallispöydässä Turun linnassa, kuului yhtäkkiä hätähuuto: "Tuli on
valloillaan!" Se oli päässyt irti ruokasalin ylisessä kamarissa ja
kiihtyi kovassa myrskyssä niin hirmuiseen voimaan, että vähän ajan
kuluttua koko linna oli ilmitulessa. Ei saatu pelastetuksi paljon
mitään sen irtaimesta kalustosta, ei edes kuninkaan matkakapineitakaan.
Yleisessä häiriössä jalosydäminen kuningas kuitenkin muisti linnan
alisissa holveissa vankeja, jotka kaikkein ensiksi korjattiin. Palon
jälkeen täytyi Kustaa Aadolfin muuttaa kaupunkiin, yksityiseen
porvaritaloon asumaan. Silloin näet ei vielä ollut mitään ravintoloita,
vaan majoitettiin läpikulkevat korkeat matkalaiset tavallisesti kahden
porvarin, Kasper Pilin ja Hannus Kirjansitojan luo.
Turusta jatkettiin matkaa itäänpäin merta myöten, joka silloin, kun ei
höyrylaivoista vielä ollut mitään aavistusta, kävi sangen hitaasti.
Turusta oli lähdetty toukok. 3:na p:nä ja vasta 8:na oltiin
Helsingissä. Vastatuulen tai tyynen aikana poikettiin joskus johonkin
maakartanoon. Niin esim. vietti Kustaa Aadolf toukok. 22-24 p. Arvi
Vildemanin luona Tiusterkylässä likellä Porvoota, missä korkeaa kävijää
kovin runsaasti kestitettiin. Ainakin oli yksi hänen seuralaisistaan,
Saksin-Lauenburgin herttua Julius Henrik, siellä niin "hyvässä
pohmelossa", ettei kyennyt kirjoittamaan kuittia lippukuntansa
palkkarahoista, jotka hänen käsiinsä annettiin. Ajan luonnetta sekä
samassa kruunun kukkaron tyhjyyttä kuvaa sekin seikka, että kuningas
pitkin matkaa poimi kaikellaisilta ihmisiltä suurempia tai pienempiä
lainoja Venäjän sotaa varten. Vildemanilta esim. hän sai 300 talaria,
Viipurin porvaristolta 1,129, pormestarilta erikseen 166 talaria ja 12
äyriä, kolmelta muulta porvarilta yhteensä 1,378 t., Juhana De la
Gardielta muutamia tuhansia, eräältä Viipurin satamaan sattuneelta
Hollannin laivurilta 6,290 t., Eevert Hornilta 200:n Unkarin
kultakolikon arvoiset kultavitjat y.m.[4] Vakuudeksi suotiin
lainanantajille läänityksiä.
Koko kesän Venäjällä sodittuaan palasi Kustaa Aadolf syksyllä taas
laivalla Suomen rantaa pitkin Ruotsiin. Ahvenanmaalla hän viipyi nyt
koko viikkokauden, marrask. 3-11 p., huvikseen metsästellen. Ahvenan
mantereella oli näet siihen aikaan erittäin runsaasti kaikellaisia
metsänotuksia, erittäinkin hirviä, joita siellä säilytettiin kuningasta
varten. Ei ollut siellä kenenkään lupa ampua, ei edes metsäkoiriakaan
pitää. Kustaa Aadolf vielä kovensi tämän kiellon. Jokaisesta
luvattomasti ammutusta hirvestä piti sakkoina maksettaman kruunulle
kolme härkäparia, jokaisen jäniksenkin surmasta yksi härkä. Talonpojat
kuitenkin usein rikkoivat tätä lakia; he eivät tosin ampuneet hirviä,
vaan tappoivat niitä viritysjousilla tai muilla satimilla, kun ne
heidän pelloillaan kävivät vahinkoa tekemässä. Kuningas senvuoksi
varoitti heitä ankarasti, käskien heidän ajaa hirvet pois hiljaa,
varovaisesti, ettei niille tulisi vahinkoa. Hirventaposta määrättiin
nyt kuolemanrangaistus, taikka, jos kuningas syystä tai toisesta tahtoi
henkeä armahtaa, piti rikollinen iäkseen lähetettämän Inkeriin, joka
silloin oli Ruotsin valtakunnan Siperia.