kävelyään.
-- Parempi onkin, että tuollaiset ihmiset näyttävät oikean värinsä, ja
pikkumaisuutensa, jatkoi hän hetken kuluttua.
Molemmat vaikenivat. Heidän oma asiansa oli vielä puhumatta.
Rouva Halldin katseli ajatuksissaan lampun helmireunustaan ja Heikin
katse harhaili puolihämärällä seinällä, pysähtyen isän suurennettuun
valokuvaan. Sen tummat silmät katsoivat suoraan heihin, jotka siinä
lampun valaisemina istuivat. Ne silmät Heikki muisti kuitenkin paljon
kummallisempina, samoin kiharan suippoparran, joka pani posken
kutiamaan, niin että täytyi nauraa, nauraa loppumattomasti... Ja
sitten hän muisti kylmän sateisen päivän, jolloin pappi heitti
hiekkamöhkäleitä hautaan lasketulle arkulle, ja kuinka sitten alkoi
sataa vettä ja ihmiset lauloivat: "taivaassa ratki taivaassa" ja kuinka
hän katseli taivaalle, mitenkä pilvet olisivat rikki...
-- Kai meidän täytyy nyt vihdoinkin luopua tästä talosta... ja paljosta
muustakin, sanoi rouva Halldin pitkän vaitiolon jälkeen.
Heikki havahtui. Hänestä oli kuin äiti olisi sanonut saman jo
aikaisemminkin.
-- Luutonen siis vaatii niin?
-- Tavallaan. Ja kun talo tuottaa näinä aikoina vain tappiota, niin on
turhaa koettaa kääntyä kenenkään toisenkaan puoleen.
-- Mutta voivathan ajat muuttua taas vuoden parin kuluttua, huomautti
Heikki.
-- Se on epävarmaa ja silläaikaa me vain yhä onnettomammin
velkaantuisimme, selitti rouva Halldin toivottomana.
-- Siis vararikko...? Heikki kysyi tuskin kuuluvasti.
-- Muuta neuvoa en minä ainakaan tällä hetkellä tiedä, vastasi äiti
samassa äänilajissa.
Heikin silmäripsiin ilmestyi pari suurta kyyneltä. Rouva Halldinin
äidin sydäntä ne polttivat ja hän koetti lohduttaa:
-- Ehkä minä saan jotakin työtä ja kenties joku hyvä ihminen suostuu
auttamaan sinua luvuissasi. Onhan se aivan toista esittääkin ihmisille
kuin pyytää heitä tukemaan afääriä, joka ei kannata... Sitä minä en
enää voi, enkä jaksa.
Heikki kuivasi kyyneleensä nopeasti. Oli siis tultu tähän mitä he jo
vuosikaudet olivat kauhulla ajatelleet. Talo oli jo kauan ollut heille
kuin hiljaa uppoava laiva. Nyt tulisi siis kai pian hetki, jolloin
heidän täytyisi se jättää.
Mutta heistä kummastakin tuntui helpommalta heti, kun hetkisen olivat
katsoneet kovaa todellisuutta suoraan silmiin.
Kuitenkin oli läksyjen lukeminen sinä iltana Heikistä aivan mahdotonta,
sillä hänen ajatuksensa eivät hetkeäkään pysyneet koossa.
Tämä päivä oli hänestä ollut oikea onnettomuuden päivä, siitäkin
huolimatta, että Ester Forssner oli saanut palkinnon... Nyt olisi hän
melkein suonut ettei Ester olisi sitä saanutkaan. Miksikä kaikki noin
liittyi äitiä ja häntä vastaan? Hän koetti ajatella kaikki julkiset ja
salaiset pahat tekonsa, mutta mitään näin suurta rangaistusta
ansaitsevaa syntiä ei hän mitenkään löytänyt, vaikka kuinka olisi
muistellut. Jos kaikki ihmiset, Jumalalta tai elämältä, niinkuin
maisteri Holm sanoi, saisivat pahoista töistään samanlaisia
rangaistuksia, niin silloin ei kenelläkään olisi taloa, eikä
tavaroita... Kohta hän ei enää voinut oikein uskoa mihinkään... Äiti
puhui alituiseen koettelemuksen rististä, jota Jumala kyllä auttoi
kantamaan. Minkätähden piti ihmisiä koetella ja kiusata viimeiseen
saakka? Itkihän äiti muutenkin usein öisin, ja monta kertaa päivilläkin
kun hän tuli koulusta, niin äidin kasvot olivat itkusta turvonneet.
Talo myytäisiin... Ja kuitenkaan ei Heikki oikein osannut kuvitellakaan
kotiansa muualla kuin juuri tässä talossa. Tästä oli niin hyvä mennä
hiihtelemään santakuopille, tuohon heidän lankkuaitansa taakse. Ja
akkunastaan näki hän aina milloinka heidän koulun poikia alkoi sinne
ilmestyä. Ja kesäisin... Täällä oli aivan kuin maalla.
Isän kiväärikin kai myytäisiin... Ensi kesänä oli hänen ollut määrä
saada sitä käyttää. Isän kirjoituspöytä... Kaikki... Heillä ei
varmaankaan olisi tästä talosta lähteissään senkään vertaa tavaraa kun
Wiikmanin leskellä oli ollut muuttaessaan. Mutta sitten hän muisti
Ester Forssneria ja sitä, että hänenkin äitinsä sanottiin tehneen
konkurssin. Ja kuitenkin heillä taas oli tavaraa huoneet täynnä. Ehkä
konkurssi sittenkään ei ollut niin kauheata kuin se näin ennakolta
näytti.
... Ester Forssner oli parhaillaan tanssiaisissa... Hän sai syödä
hedelmiä ja jäätelöä niin paljon kuin maittoi ja tanssia, tanssia...
Hänkin olisi niin mielellään tanssinut, nyt kun hänellä oli aivan uusi
smokingikin, joka hänellä vasta oli pari kertaa ollut tanssiaisissa. --
Miksikähän äidin pitikin kuulua semmoiseen puolueeseen, jota kaikki
haukkuivat bobrikoffilaiseksi ja maansa myyjäksi. Ja kuitenkin vihasi
äiti Bobrikoffia yhtäpaljon kuin muutkin. Hän katkeroitui ajatuksissaan
äidilleen ja kaikille ihmisille...
Einar Hammar tietysti saattaa Esteriä kotiin. Sitten he varmaankin
sopivat huomisesta luistinradalle menosta...
Sopikoot ja luistelkoot! Hänkään ei tästä alkaen välitä Esteristä, vaan
luistelee Aino Kajavan kanssa. Hän oli melkein yhtä sievä tyttö kun
Esterkin ja vielä paljon etevämpi.
Jos hän olisi kehdannut, niin hän olisi vielä lähtenyt ulos ja mennyt
Auerin akkunan taakse katsomaan... Siellä oli varmaankin toisiakin
poikia katselemassa. Mutta hän ei uskaltanut, eikä viitsinyt äidiltä
enää sellaista pyytää.
Hän meni aikaiseen levolle harmissaan ja masentuneena.
Yöllä näkee hän unta.
Heillä on huutokauppa. Kaikki myydään, niin ettei jää edes vanhaa
tuoliakaan jälelle, vaan vieraitten täytyy seisoa heidän huoneissaan.
Rouva Forssner seisoo muurin luona ja joku sanoo, että hän on niinkuin
huono runo. Ihmiset itkevät. Silloin kohistaan, että Ester Forssner ja
Pekka Auer avaavat tanssiaiset, ja samassa tanssivat Ester ja Pekka
saliin. Pekalla on oikea aikamiesten smokingi ja kiiltonahkakengät.
Ester on niinkuin prinsessa. He tanssivat, puhuen ja nauraen, eivätkä
huomaa ketään, kunnes vihdoin menevät salin perällä kasvavan
sireenipensaan alle keinulaudalle istumaan, ja nauravat ja
suutelevat...
6.
Huutokauppapäivä oli tullut.
Jo puoli kymmenen aikaan aamupäivällä alkoi väkeä kokoontua Halldinin
talon pihalle, ja kymmenen tienoissa oli piha jo mustanaan ihmisiä. --
Siellä oli huutokaupasta toiseen juoksevia matameja vanhoissa silkki-
tai samettikapoissa, jotka aikoinaan olivat nähneet parempia päiviä,
hienojen rouvien päällysvaatteina ollessaan. Jossakin nurkassa
naureskeli kopla pöhönaamaisia talonhuijareita, silmät valppaina
jokapuolelle. Viimeksi saapui paikalle muutamia hienoja rouvia,
käsilaukun ketju lujasti ranteen ympärille kiedottuna. He tulivat
antiikki-esineiden toivossa. -- Kotosalla oleva oman talon väki
kurkisteli akkunoistansa tai seisoskeli portaillansa, tuttavainsa
kanssa keskustellen.
Vanha vasaramies Granqvist sai juuri valmiiksi pakkalaatikoista
itsellensä laittamansa korokkeen, jossa jo oli pieni pöytäkin
odottamassa, kun raatihuoneen kello alkoi lyödä kymmentä. Väkijoukko
alkoi tungeksia korokkeen ympärille ja ukko Granqvist nousi pöytänsä
taakse, vasara ja soittokello kädessään, juhlallisin ilmein. Näki
kaikista hänen eleistänsä, että hän ei ollut ensikertaa pappia
kyydissä... Moniin satoihin taisivat nousta ne huutokaupat, jotka hänen
suulaalla avustuksellaan oli tässä kaupungissa ja ympäristön
lähipitäjissäkin pidetty. Hän katseli korokkeeltansa edessään olevaa
väkijoukkoa, niinkuin pappi ennen saarnansa alkamista katselee
seurakuntaansa, tai niinkuin esiintyvä taiteilija silmäilee yleisöä
konserttisalissa. Vielä silmäys ympärille kasattuihin esineisiin ja
rouva Halldinin kyökin portaille asettuvaan kirjuriin. Samassa löi
raatihuoneen kellokin kymmenennen lyöntinsä.
Ukko Granqvist soitti aisakellollaan pitkään ja alkoi sitten
yksitoikkoisella juhlallisella äänellä julistaa huutokaupan avatuksi
-- -- -- "viisipenniä saa olla pienin huutomäärä. Rahat huudoista ovat
paikalla maksettavat."
Ja sitte hän alkoi tarjoilla tavaroita.
Ensinnä sai hän käsiinsä piippuhyllyn, jossa oli muutamia Heikin
iso-isän vanhoja merenvahapiippuja.
-- Piippuhylly, viisi hyvää merenvahapiippua... alkoi hän samalla
nuotilla, mutta yleisöstä huudettiin usealta eri tahoilta äkäisesti:
yksitellen, yksitellen! Vastaan napisematta otti Granqvist heti yhden
piipuista käteensä ja alkoi uudestaan: -- Merenvahapiippu, helmillä
koristellulla varrella, helat vanhaa hopeata.
-- Viisikymmentä penniä! huudettiin väkijoukosta.
-- Viisikymmentä penniä, kertasi vasaramies, viisikymmen...
-- Kaksi markkaa! huudettiin taampaa.
-- Kaksi markkaa ensimäinen, kaksi...
-- Kolme markkaa, lisäsi joku vieläkin kauempaa.
Piipun sai kahdeksalla markalla rouva Nyholm, jolla oli vanhain
tavarain kauppa Laitakadulla.
Ja huutokauppa jatkui yhä vauhdikkaammin.
Oli toukokuun päivä. Tuuli lennätti taivaalla repaleisia pilvipurjeita.
Suurissa vaahterissa pihan perällä lauloivat linnut. Ilmassa tuoksui
kevät. Monet huutokauppavieraat katselivat kummakseen, kuinka talon
makasiinin nurkalla olevassa sireenipensaassa jo oli suuria
lehtinuppuja. Mutta joku ennusti vielä takatalveakin.
Heikki seisoi yksinään portailla, katsellen avonaisista ovista
huutokaupan kulkua. Hän oli jäänyt tänään koulusta pois, vaikka äiti
oli toivonut ettei hän jäisi tähän häläkkään... Heikki ymmärsi, että
äiti oli niin toivonut säästääkseen häntä... mutta kun kerran äidinkin
täytyi olla saapuvilla, niin miksei hänkin voisi katsella kuinka heidän
kotinsa pirstaleet lopullisesti lähtisivät tuuliajolle. -- Viime
viikkoina oli hän jo tottunut ja karaistunut jos johonkin. Milloin
olivat saamamiehet tarkastelleet taloa ulkoa ja sisältä ja heidän
kodissaan melkeinpä eri esineitäkin. Se oli aluksi ollut kamalaa. Herra
Jumala! Joskus iltapäivillä, kun hän läksyjään lukiessaan näki Luutosen
parin muun pomon kanssa pihalla töllistelevän ja arvioivan, niin, jos
hänellä olisi ollut rahaa, kuinka hän olisikaan mennyt ja lyönyt sitä
heille suut ja silmät täyteen. Hah, luulivat muka jotakin ja enemmän
olevansa siksi, että heillä oli rahaa, jota olivat joko keinotelleet,
varastaneet, pettäneet tai naineet. Kyllä hän heidät tiesi jokaisen,
niin, melkein jokaisen, ilman eroitusta. Kuka tuli upporikkaaksi
rehellisellä työllä...?
Senkin korpit!
Noille olisi hänen äitinsä korkorästi vuodelta tai parilta ollut vain
jokunen numero kirjoissa, niin tai näin, eikä mitään muuta. -- Heidän
käytännölliset alansa! Kuinka typerää puhua siitäkin jokaiselle, ilman
poikkeusta. Mitähän siitäkin tulisi, jos vain kaikki ne lukisivat,
joitten papalla oli paksu rahalompakko. Jo heidänkin koulussaan sai
siitä selvän käsityksen.
Heikkiä oli koko kevään harmittanut, että hän äitinsä kehoituksesta
eräänä päivänä oli näyttänyt kauppaneuvos Luutoselle viimekeväisen
todistuksensa. Hän oli puolittain toivonut, että Luutonen siitäkin
olisi nähnyt jonkunlaisia tulevaisuuden takeita tai edes käsittänyt,
että hän kiristyksellään ehkäisi nuoren ihmisen lupaavia
kehitysmahdollisuuksia... Mutta se oli ollut turhaa, turhaa. "Kyllähän
se korea paperi on", oli Luutonen sanonut, lisäten samassa: "mutta
sellaisia minulle tuon tuostakin nuoret miehet näyttelevät apua
pyytäessään, mutta meillä on nyt jo eteviä maistereitakin kuin
Wilkkilässä kissoja; käytännöllistä alaa minä vaan suositan
jokaiselle". Heikkiä oli harmittanut kahdenkertaisesti. Miksi hän ei
ollut luottanut silmiinsä: kun tuon miehen kasvoissa kerta ei ollut
muuta kuin lihaksia... Mutta äiti oli torunut häntä ylimielisyydestä,
kun Heikki oli pihdeillä ottanut Luutosen pöydälle jättämän todistuksen
ja vienyt sen laatikkoon.
Huudot ja sorina havauttivat Heikin tuon tuostakin seuraamaan edessään
tapahtuvaa näytelmää...
Huh! Kuinka ihmiset olivatkaan sentään... sitä oli vaikea sanoakaan...
Ottipa vasaramies käteensä minkä esineen tahansa, niin sitä kaikki heti
tuijottivat ahnaasti kuin siat riepua... Saakoot, ottakoot! Nyt juuri
sai Luutonen, kahden markan koroituksella, itselleen empiiretyylisen
kristallikruunun, jota muuan vahtimestari Heikin huoneen akkunasta
näytti väkijoukolle. Kruunu oli hänen isänsä kodista ja pienenä olivat
sen kristallit olleet Heikistä kuin "Tuhannen ja yhden yön sadut".
Ottakoot,... viekööt! ajatteli Heikki edelleen. Hän tunsi poskiensa
kuumenevan ja koko hänen olemuksessaan kuohahti jokin kuuma virta.
Sillä hetkellä tunsi hän salaisella riemulla, että hän oli nuori ja
että hän oli lahjakas... Olihan koulussa kaikki ollut hänelle kuin
leikkiä alusta alkaen. Miksei kaikki vastedeskin siten olisi... Jos hän
tahtoo -- -- -- ja hän tahtoo -- -- --, niin muutaman vuoden kuluttua
hän kutsuu noita rihkaman kerääjiä jokaista omalla, oikealla
nimellänsä. Silloin hän on jotakin, mutta he eivät ole mitään, enempää
kuin tänäkään päivänä, vaikka heillä olisi kahdenkertaisesti rahaa
ostaa leskien ja orpojen konkurssipesistä joitakin vanhoja
kalleuksia... Hän kulkee omia uusia teitänsä ja hänelle ojennetaan
käsiä, joita nuo eivät saa koskaan puristaa. Rikkakasalta toiselle he
kulkevat, etsien mistä mitäkin saisi markkaa, paria, halvemmalla...
-- Silinterihattu... huusi vasaramies.
Kuului naurun rähähdyksiä.
-- Viisikolmatta penniä!
-- Viisikymmentä!
... Äidillä oli muutamia haalistuneita valokuvia, joissa isällä oli
päässään silinterihattu. Ne olivat heidän kihlausajaltaan. Isä oli
niissä niin hienon näköinen. Heikki oli pienenä usein katsellut
silinteripäisiä herroja hautajaissaatoissa, voidakseen paremmin
kuvitella minkälainen isä kerran oli ollut...
-- Markka seitsemänkymmentä.
-- Viisi ja kuusikymmentä...! Ensimäinen... toinen... ja kolmas...
kerta! Vasara paukahti pöytään ja väkijoukosta tunkeutui hölmön
näköinen mies saalistaan ottamaan.
-- Missä se silkkipytty on? -- Hän maksoi kirjanpitäjälle rahat,
myttysi lippulakin taskuunsa ja pani silinterin päähänsä ja
suurenmoista ryhtiä teeskennellen tunkeutui remuavaan väkijoukkoon.
-- Katsokaas, kun Jelmin Aatu on kuin suuri herra! imarteli hampaaton
Polvianderska, vanhat turkit käsivarrellaan.
-- Vaatteethan herran tekevät, kikatti joku palvelustyttö joukosta.
-- Ja leskien huutokaupoista saa hyvää tavaraa halvalla hinnalla,
vastasi muuan hamppari, koetellen ylleen vanhaa sadetakkia.
Mutta uusi "herra" kulki väkijoukossa kädet housuntaskuissa, mahtaillen
tervehtien tuttaviaan, aivankuin olisi vastikään keksinyt uuden
elämäntehtävän.
Heikin silmät sumenivat. Hän lähti nopeasti sekasortoisiin huoneisiin
harhailemaan.
Missähän äiti oli? Hän oli aikaisemmin hetkisen seisonut portailla.
Heikki katsoi sinne ja tänne, ja viimeisestä huoneesta löysi hän äidin
levähtämästä. Hän oli kalpea ja surullinen, mutta hänen silmänsä olivat
kyyneleettömät.
7.
Sen jälkeen oli rouva Halldinin ja hänen poikansa elämä ikäänkuin
ainaista pilvisäätä.
Rikkaita eivät he ennenkään olleet, mutta he olivat kuitenkin eläneet
tavallista hyvinvoipaa elämää. Olihan heillä ollut kaunis koti, johon
kuului useita huoneita, palvelija ja muita tavallisen porvarillisen
elämän mukavuuksia.
Entisestä talostaan muuttivat he aivan toiseen kaupunginosaan, jossa
haalistuneet rakennukset olivat sinne tänne kallellaan ja akkunat
useissa paikoin talorytäkköjen välissä mutkistelevien teitten tasalla.
Siellä olivat he kalustaneet pari huonetta niillä rippeillä, mitä
kauppaneuvos Luutonen ja pari muuta saamamiestä olivat hyväntahtoisesti
suvainneet heille jättää.
Rouva Halldin oli saanut paikan erään suuren kauppaliikkeen
konttorissa, mutta vaikka hänen täytyikin olla kaiket päivät kotoa
poissa, niin palvelijaa ei hän voinut ajatellakaan. Aamusilla laittoi
hän ruokaa tavallisesti koko päivää varten ja koulusta tultuaan sai
Heikki etsiä hellan uunista ja ruokakomeroista mitä sattui olemaan,
kattaa pöytänsä ja sitten taas pestä astiat ja panna kaikki
paikoilleen. Elämä oli kalseata ja rumaa... Vilua tai nälkää eivät he
nähneet, mutta usein katseli harmaanaamainen köyhyys heidän
akkunastansa.
Monta kertaa päätti Heikki erota koulusta ja pyrkiä jollekin noista
ylistetyistä käytännöllisistä aloista, mutta äiti ei tahtonut kuulla
sellaisesta puhuttavankaan. Olihan hänellä enää vain puolitoista vuotta
jälellä ylioppilaaksi tuloon saakka. Jotenkin kai se aika vielä menisi.
Sitten nähtäisiin... Pari kertaa pujahti Heikki kuitenkin
sanomalehdissä ilmoitettuja paikkoja kysymään.
Ensimäinen tarjolla oleva paikka oli apteekissa. Hyväntahtoisen
näköinen vanha apteekkari silmäili nopeasti Heikin todistuksen ja
silmälasiensa takaa häntä tarkastellen ojensi sen takaisin.
-- Joo, kyllähän todistus hyvä on, mutta onko teillä myöskin halua
apteekkialalle?
Sitä ei Heikki voinut vakuuttaa, hän ei tiennyt...
-- Kyllähän tällä alalla voi saavuttaa kauniin tulevaisuuden. Miettikää
nyt huomiseen. Mutta palkkaa emme me toistaiseksi voi sanottavasti
maksaa.
Heikki sanoi hyvästi ja mietti asiaa sen päivän ja seuraavan yön.
Sellaistako elämä sitten olisi: juosta tiskin takana, kierrellä
pillereitä, sekoitella rohtoja ja kaadella Hoffmanin ja Törnrothin
tippoja pikkupulloihin... Ei, ei, kyllä hän tiesi: ei häntä sille
alalle haluttanut. -- Toinen paikka olisi ollut erään tehtaan
varastohuoneessa. Kyllä hän sinnekin päässyt olisi. Palkkaa aluksi sata
markkaa kuussa, josta sitten luvattiin vähitellen ylentää. Heikki
katseli suuria pölyisiä akkunoita ja lattian, ja katonvälin täyttäviä
kangaspakkavuoria. Täällä kuluisi hänen nuoruutensa kuin elävänä
haudattuna pölyyn ja kangaspakkoihin. Melkein samaahan olisi olla
jonkun kauppiaan makasiinirenkinä... silloin ainakin pääsisi useammin
raittiiseen Jumalan ilmaan, näkemään ihmisiä ja auringon paistetta.
Kenellekään mitään virkkaamatta jätti hän paikanhakupuuhansa ainakin
toistaiseksi ja koetti nureksimatta käydä kouluansa päivästä toiseen.
Vaikka hän olikin hemmoiteltu, niin vaikeinta ei hänestä sittenkään
ollut käydä kuluneissa vaatteissa ja huonoissa kengissä, samaan aikaan,
kun useimmat hänen tovereistansa ikäänkuin heräsivät ulkoasuunsa
mahdollisimman suurta huomiota kiinnittämään. Vaikeinta oli pyytää joka
penni äidiltä, nyt, kun hänellä muutenkaan ei liikoja ollut, sillä
melkein naurettavan pieni hänenkin palkkansa oli. Ja niin oli jokainen
päivä kieltäymystä ja kärsimystä täynnänsä. -- Kun hänen toverinsa
iltakävelyllään joukolla poikkesivat kondiittoriin, niin täytyi Heikin
melkein säännöllisesti kieltäytyä. Senvuoksi hän olikin paljon yksin,
kun ei ollut mihinkään varaa. Pahin kiusaaja ja nöyryyttäjä oli Ester
Forssner. Vaikka hänellä itselläänkään ei liikoja rahoja ollut, niin
keksi hän aina sellaista pikkuhuvia joka maksoi. Ja kun Heikki ei
voinut lähteä mukaan, niin hän suuttui ja sätti häntä saituriksi. Mutta
sekin oli Heikistä helpompaa kuin alituiseen tunnustaa olevansa ilman
rahaa. Teatteriin ja konsertteihinkin pääsi hän vain pari kolme kertaa
vuodessa ja vaikka niistä poissa oleminen surettikin häntä paljon
enemmän, niin oli se tavallaan helpompaa kieltäytymistä, sillä sitä ei
koko toverilauma ollut todistamassa.
Paljon mahtui niihin vuosiin kärsimyksiä, joista varakkaitten lapset
eivät tiedä mitään. Kirjakaupan akkunassa oli alinomaa houkuttelevia
uutuuksia, joita hartaalla halulla olisi ostanut lukeakseen läksyjen
lomassa. Niistä puhuivat opettajat ja niistä puhuivat toverit. Eikä
niitä uutuuksina saanut mistään lainaksikaan, kaupungin lainakirjastoon
tulivat syksyn uutuudet vasta maalis- tai huhtikuussa, jolloin kaikilla
ihmisillä jo taas oli käsissään uusia kirjoja. Mutta kun ei ollut
rahaa, niin ei ollut... Joskus sai hän enoltansa jonkun markan, mutta
niitä odottivat monet välttämättömästi tukittavat reiät. Mihinkään
hauskoihin mielitekoihin ei häneltä riittänyt rahaa juuri milloinkaan.
Kun hän viimeisenä koulukesänään palasi hymyilevästä maalaispappilasta,
jossa hän oli kesäajan ollut kotiopettajana, niin oli hänellä
sataviisikymmentä markkaa taskussaan ja hän oli mielestään kauhean
rikas. Ja kun pahimman puutteen kärki kerran oli katkennut, niin alkoi
se peräytyä ikäänkuin itsestään. Koulua kestäisi enää tulevan vuoden
helmikuuhun ja sitten oli eräs äidin hyvä ystävätär, joka oli saanut
pienen perinnön, luvannut avustaa häntä parin vuoden aikana.
Tulevaisuus hymyili niinkuin maisema, jota pilvipeitteestä äkkiä
vapautunut päivä valaisee. Kun syksyinen ilta-taivas loimusi kylmän
keltaisena ja kun kylmä tuuli lennätteli keltaisia vaahteran lehtiä yli
pihojen lankkuaitojen, karkeamukulaiselle kadulle, niin Heikkiä ei
ahdistanut kuten aina ennen tähän aikaan, kylmän ja pimeän lähestyessä.
Tänä vuonna hänestä tuntui kuin syksy olisi jo kantanut kevättä
sylissään, laskeakseen sen jonakin päivänä maille liihoittelemaan...
Hän kulki suorana ja hymyillen, tuntien olevansa nuori ja voimakas.
8.
Eräänä päivänä, kun Heikki tuli koulusta aamiaiselle, huomasi hän, että
äiti ei ollutkaan varannut hänelle ruokaa. Pöydällä ei ollut mitään,
hellan uuni oli myöskin tyhjä. Kyökin eteisessä oli sentään maitokannu
koskemattomana. Heikkiä kummastutti tavattomasti minne äidillä
sellainen kiire oli ollut, ettei hän edes ollut ennättänyt maitokannua
tyhjentää. Mutta sen enempää asiaa ajattelematta etsi hän vähän leipää
ja juustoa ja otti kannusta maitoa, ja iltapäiväläksyjänsä silmäiltyään
lähti kouluun.
Iltapäivällä kotiin palatessaan hän oli aivan varma, että äiti olisi
käynyt kotona ja kenties jättänyt pöydälle pari riviä kuten hän
tavallisesti teki silloin, kun ei voinut tavallisiin aikoihin kotiin
päästä. Mutta koti oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Heikki näki
kaikesta, että äiti ei ollut kotona käynyt.
Heikki alkoi aavistaa pahaa. -- Tällaista ei ollut vielä koskaan
tapahtunut.
Hän heitti kirjansa pöydälle ja aikoi mennä puhelimella konttoorista
tiedustelemaan syytä äidin merkilliseen poissaoloon, kun ovelle
koputettiin ja Verner-eno astui sisälle. Heikki näki heti hänen
kasvoistansa, että hän ei tuonut hyvää sanomaa.
Tervehdittyään kutsui eno Heikkiä kotiinsa päivälliselle, nyt heti,
hänen mukanaan.
-- Onko äitikin siellä...? kysyi Heikki ilostuen. Sitenhän asia näytti
saavan luonnollisen ratkaisun.
-- Ei, mutta hän kenties tulee illalla, vastasi eno, eikä juhlallinen
synkkyys vieläkään haihtunut hänen kasvoiltaan.
-- Mutta missä hän sitten oikein on? ihmetteli Heikki. -- Hän on
nähtävästi aamulla lähtenyt ulos.
Eno aukasi päällystakkiansa ja käveli lattian yli akkunasta ulos
katsomaan. Hän ei nähtävästi tiennyt miten vastata. Tätä kesti vain
kenties pari kolme sekuntia, mutta silläaikaa ennätti Heikki kuvitella
lukemattomia onnettomuustapauksia, joitten uhrina oli hänen äitinsä...
Enon puhe äidin tulosta illalla oli tietysti vain tuollaista kömpelöä
varovaisuutta, jolla valmistetaan kuulemaan järkyttävää onnettomuutta.
-- Äitisi kielsi kertomasta sinulle mitään, alkoi eno viimein, -- mutta
eihän tällaisia asioita voida pitää salassa muuta kuin pikkulapsilta...
Heikki kalpeni ja hänen sydämensä löi kuin hengen hädässä.
-- Niillä on jotakin sekavaa siellä Saleniuksen konttoorissa ja etsivä
poliisi on tänään pidättänyt äitisi...
Mutta sanat takertuivat taas enon kurkkuun...
Herra Jumala! Heikin ajatukset menivät hetkeksi sekaisin ja hänestä oli
kuin hän olisi uponnut jonnekkin syvälle, jossa tuli yhä pimeämpää ja
pimeämpää... Äiti oli kuitenkin elossa... Hän ei ollut sairastunut,
eikä joutunut yliajetuksi... Se tieto oli ensimäinen valonsäde
pimeyteen ja hetken kuluttua alkoi yhä enemmän valjeta... Hän
heittäytyi puolittain pöydälle ja tukehduttavan itkun seasta huusi:
-- Se on mahdotonta! Sen täytyy olla mahdotonta. Täällä me olemme
melkein nälkää nähneet... Se on mahdotonta...
-- Niinhän sen luulisi, myönteli enokin, ikäänkuin suopeampana. --
Eihän sellaista ennenkään ole meidän suvussamme tapahtunut.
Valtavat nyyhkytykset puistattivat Heikkiä. Niinpian kuin hänen
ajatuksensa vähänkin olivat ennättäneet selvitä hän oli saanut
varmuuden, että tässä täytyi olla jokin onneton erehdys, mutta samalla
hän tajusi yltyvällä kauhulla, että kaikki voisi olla mahdollistakin...
Olihan heillä alinomaa ollut vuokrarästiä viime vuosina ja olivathan
kaupunginvoudin apulaiset alinomaa käyneet kärkkymässä kunnallis- ja
kirkollisveroja, joita äidin oli sanomattoman vaikea saada kokoon. Ja
talven tullen, kuinka he olivatkaan saaneet kääntää ja vääntää
talvitamineitaan, saadakseen niistä vähänkään käyttökuntoisia...
Meidän suvussamme...
Heikin veri alkoi kiehua. Oliko eno koskaan vähääkään äitiä tukenut!
Jouluna ja pääsiäisenä olivat he tavallisesti olleet kutsutut hänen
luokseen päivällisille, joka armo oli ollut yhtä kiusallinen äidille
kuin Heikillekin... mennä katsomaan uusia mattoja, huonekaluja tai
tapetteja, mitä enon ruotsinmaalaisella rouvalla, entisellä
tarjoilijattarella, milloinkin oli näytettävänä, joita hän muka omilla
rahoillaan oli taloon hankkinut. Nyt... jos jotakin onnetonta
todellakin oli tapahtunut... niin olisi se tietysti häpeä koko tälle
pienelle suvulle, jotka muuten eivät heistä mitään välittäneet.
-- Kuinka suuren summan luulette olevan kysymyksessä? kysyi Heikki,
tyyntyneempänä.
-- On sanottu niin eri tavalla, viidestä kahdeksaan tuhanteen, vastasi
eno hautajaisilmein.
-- Pahimmassa tapauksessa se kai sentään voitaisiin järjestää, sanoi
Heikki lapsellisen miehekkäästi.
-- Niin sanovat kaikki, jotka eivät ymmärrä rahan arvoa, kaikki, jotka
elävät toisten kustannuksella... Olisit sinäkin konkurssinne jälkeen
voinut jättää koulusi, eikä vaan itsepäisesti lukea ja lukea... ja
pakoittaa äitiäsi ansaitsemaan. -- Eno puhui harvakseen ja katsoi
Heikkiä siristetyin silmin.
Vaikka Heikki olikin läheisimpäin sukulaistensa ajatussuunnasta
selvillä, niin oli tämä solvaus juuri tällä hetkellä niin odottamaton,
että hän parahti hiljaa kuin sydämeen lyöty. Samassa ei hän enää
tiennyt mitä hän teki ja sanoi. Raivosta valkoisena, silmät hehkuen,
huusi hän astuen pari askelta enoansa lähemmäksi:
-- Minäkö pakoittanut..? Kuka sen on sanonut. Kuka? Ja eikö se ole
äidin ja minun asiani? Ja mitä rahanarvon ymmärtämiseen tulee, niin
siitä en tahdo teidän kanssanne kiistellä. Te sen kai aina olette
paremmin ymmärtäneet... sillä...
Eno peräytyi seinää kohden ja ivallisesti hymähtäen murahti:
-- Sano vaan!
Heikki sai vaivoin nieltyä kauheat sanansa enon rouvasta, mutta ne
nousivat uudestaan hänen kielelleen, ja hän jatkoi melkein kähisten:
-- Muuten ette kai olisi naineet rahoja, niinkuin tiedätte tehneenne ja
niinkuin kaikki ihmiset tietävät. Ja minkälaisia rahoja?
-- Vaiti! tiuskasi eno uhkaavana.
Heikki ei kuullut mitään.
-- Luuletteko, että tässä pienessä kaupungissa on unhoitettu kuka _hän_
oli, mistä hän tuli ja minkälaisia olivat hänen rahansa. Sitä minä olen
kuullut puhuttavan jo ennen kuin sain kotiportista ulos juosta. Ja se
kaikki on paljon häpeällisempää kuin väärennys... jos äiti on
väärentänyt... Mies, joka nai rahoja on paljon huonompi kuin...
-- Sinä olet aivan hulluna! Eno tarttui Heikin käsivarsiin ja koetti
tyynnyttää häntä, mutta hän riuhtautui irti.
-- Antakaa minun olla! pyysi Heikki, istahtaen pöydän ääreen kuin
heräävä unissa kulkija.
Vasta nyt eno ehkä hiukan ymmärsi häntä, sillä hän meni hänen luoksensa
ja taputti häntä olalle, sanoen ystävällisesti:
-- Luuletko sinäkin jo kaikkea ymmärtäväsi, poika parka! Katsos...
yhden täytyy tässä maailmassa tehdä sitä, toisen tätä... Teillä on kai
ollut vaikeata... Olisihan minunkin pitänyt koettaa jotakin tehdä,
mutta mitä minä olisin voinut... Mutta mennään nyt päivälliselle ja
puhutaan toiste... jos tällaiset asiat puhumisesta paranevat.
Heikkiä tämäkin ystävällisyys liikutti, mutta hän istui edelleenkin pää
käsien varassa, sanoen vain hiljaa:
-- Minun ei ole nälkä.
-- Mutta ei ole hyvä, että sinä jäät tänne yksin...
-- Minä tahdon olla yksin.
Eno käveli mietteissään lattialla, kunnes uudestaan pysähtyi Heikin
luo.
-- Koeta ainakin rauhoittua, äläkä tee mitään tyhmyyksiä. Kyllä kai
kaikki vielä ennen iltaa selviää. Minä soitan taas heti päivällisen
jälkeen sinne... ja ellei äitisi pääse kotiin vielä illallakaan, niin
tulen tänne uudestaan.
Heikki jäi yksin. Hänen päätänsä poltti ja ohimoillansa jyskytti.
Väsyneenä heittäytyi hän sohvalle, haudaten päänsä tyynyihin...
Illalla tuli äiti kotiin. Hän näytti vuosia vanhemmalta, mutta hänen
katseensa oli rauhallinen ja kirkas. Nähtyään Heikin turvonneet kasvot,
sanoi hän surullisesti:
-- Verner ei siis luottanut minuun, muuten hän ei olisi sinulle
kertonut kaikkea.
Heikki ei vastannut heti mitään. Hän vain katsoi äitiinsä, joka nyt
riutuneena ja väsyneenä oli hänestä kauniimpi kuin koskaan ennen.
-- Minä uskoin, että sinä olit syytön, sanoi Heikki hiljaa.
Rouva Halldinin silmät kostuivat. He olivat hetkisen vaiti, sillä
Heikki ei tahtonut kysyä mitään tämän tuskallisen päivän tapahtumia.
-- Neiti Aaltonen tunnusti vihdoin ottaneensa rahat, joista minä olin
vastuussa, kertoi rouva Halldin, arvaten poikansa jotakin selitystä
odottavan.
-- Neiti Aaltonen! huudahti Heikki hämmästyneenä. Neiti Aaltonen oli
äidin konttoritoveri ja he olivat aina luulleet häntä hiukan
varakkaaksikin.
-- Jos minä olisin nuo rahat ottanut, niin tuskinpa olisi se ollut
surullisempaa kuin nyt, jatkoi rouva Halldin. -- Nyt itkee Selma
Aaltosen vanha äiti silmänsä sokeaksi, ja siinä jutussa on vielä paljon
muutakin surkeata.
-- Mitä? kysyi Heikki arasti.
-- Selma Aaltonen anasti rahat antaaksensa ne miehelle, jota hän
rakasti... ja kunnottomalle miehelle...
Rouva Halldin nousi ja meni kyökkiin illallista hommaamaan.
Heikki tuijotteli mietteissään kadun toisella puolella palavaan
katulyhtyyn, jonka ympärille kevätsumussa syntyi vihertävä utukehä.
9.
Aika oli synkkää.
Idän kaksipäinen, kruunattu kotka oli ryöstönhaluisempi kuin koskaan
ennen, ja kohdisti raivoisan hyökkäyksen toisensa jälkeen Suomen
valoilla vahvistettuihin oikeuksiin.
Mutta se ei ollut ainoa onnettomuus, joka niinä vuosina maata painoi.
Ilmaa saastutti veljesvihan myrkky. Perheetkin rikkoutuivat; poika
nousi isäänsä vastaan, veli ei tuntenut veljeänsä. Kaikki ymmärsivät
politiikkaa: miehet, naiset ja lapset. Kaikki siitä puhuivat ja
kaikkialla. Kaikki olivat unhoittaneet, että: "Iöytyy ainoastaan yksi
hyljättävä mielipide, se joka ei kärsi muita mielipiteitä kuin niitä,
jotka ovat sen itsensä kaltaisia". Jokainen oli toisensa tuomari.
Useimmista olivat toisinajattelevat isänmaanpettureita, joita oli
oikeus kohdella miten halutti...
Otollisia tilaisuuksia alituisesti vaanivat onnenonkijain laumat
riensivät vastakkain seisoviin veljesleireihin palvelustansa
tarjoamaan, kukin sinne, missä laskelmainsa mukaan luuli parempien
lihapatain ääreen pääsevänsä.
Siihen leiriin, joka uskoi virastojemme suomalaisina säilymisen
tärkeämmäksi kuin tämän tai tuon myönnytyksen -- jotka kerran taas
toivottiin takaisin saatavan -- siihen liittyi paljon niitäkin, joille
edessä häämöittävä, nopea virkaura, oli vakaumuksen sisäisin värin
määrääjä. Kyvyn puutteesta kolkutteleva omatunto oli helposti
tyydytetty ajatuksilla, että eiväthän venäläiset virkamiehet sitenkään,
edes läheskään, olisi noita virkoja hoitaneet. Tulihan kansa ainakin
palveltua omalla kielellänsä...
Toiselle puolen taas, sinne, missä hehkuvin mielin ja suurin sanoin
julistauduttiin kaiken oikeuden ja kunnian erehtymättömiksi tulkeiksi,
sinne riensivät monet, joiden elämä oli ollut täynnä suuria unelmia ja
suuria sanoja. Olihan tilaisuus erinomainen. Jonakin suotuisana hetkenä
saattoi kääntää kaikki korkean isänmaalliset valonheittäjät itseänsä
valaisemaan, ja mikä vielä ihanampaa: samalla tarjoutui erinomainen
tilaisuus, rankaisematta, vieläpä suurta suosiotakin saavuttaen,
syyttää ja mustata niitä, joita ehken oli kaiken ikänsä kadehtinut, ei
enemmästä eikä vähemmästä kuin maankavalluksesta! Monet tavalliset
katurähisijät ja kotirauhanhäritsijät kohosivat niinä aikoina
hetkellisiksi kansallissankareiksi.
Mielet katkeroittuivat puolella ja toisella. Elämä Suomessa kävi yhä
synkemmäksi.
Pienessä sisämaan kaupungin lyseossakin, jossa Heikki oli oppilaana,
jakautuivat sekä opettajat että oppilaat, kahteen jyrkästi eroavaan
leiriin: perustuslaillisiin ja suomettarelaisiin.
Oppilaitten jakautuminen tapahtui yleensä heidän vanhempainsa
vakaumuksen perusteella ja oli yksilöihin nähden sitä kärjistyneempää,
mitä vaikuttavimmassa asemassa kunkin isä sattui olemaan. Useinkin
päättivät nuoret "aktivistit" äitiensä inspiroimana, että sitä tai tätä
toveria ei tervehdittäisi, toisinaan taas päätettiin olla kutsumatta
pannaan julistettuja tanssijaisiin tai muihin nuorten kemuihin.
Määräykset ja niistä johtuvat menettelytavat vaihtelivat alituiseen,
sillä niihin vaikuttivat monet muutkin seikat kuin puhtaasti
"isänmaalliset".
"Tanssijaispanna" kohtasi Heikkiä vain kaksi kertaa. Auerilaisten
esimerkkiä seurattiin pari viikkoa myöhemmin insinööri Nyholmilla. Ja
näinä viikkoina katselivat onnelliset valitut tyttökoulussa ja lyseossa
kutsumatta jääneitä, jotka aikaisemmin olivat olleet hyvinkin
mahdollisia, aivankuin nuo onnettomat, yhdessä isäinsä kanssa, olisivat
myöneet sielunsa paholaiselle...
Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta.
Kauppaneuvos Sandelin, joka oli tunnustetusti ei ainoastaan rikkain,
vaan muutenkin kunnioitetuin mies kaupungissa, sanoi eräissä herrain
kekkereissä, että hän ei ensinkään hyväksy tuollaista nuorison
seulomista ja että hänen talossaan se ei saa tulla kysymykseenkään,
vaan että heille kutsutaan kaikki kuten ennenkin, ja ne, joita ei
haluta tulla saavat jäädä pois.
Herrat Auer ja Nyholm olivat noloja asian tällaisesta käänteestä,
sillä he olivat jo saaneet paljon tunnustustakin isänmaallisesta
valppaudestaan... Ja kerran pikku-tunneilla syytti Auer rouvaansa ja
Nyholm kälyänsä koko keksinnöstä. Mutta koko kaupunki odotteli suuressa
jännityksessä Signe Sandelinin tanssijaisia. Monet tiesivät, että
Auerilta ja Nyholmilta jäätäisiin pois. Tietysti he koppavuudessaan
senkin saattoivat tehdä, sillä kummatkaan eivät tainneet olla
kauppaneuvos Sandeliinille penniäkään velkaa... Mutta vahinko se heille
sittenkin olisi ollut, sillä koko kaupungissa ei ollut sellaista salia
kuin Sandeliinien. Ja sen talon katon alle astuminen oli kunnia...
Kaikki päättyi kuitenkin hyvin. Sandeliinille kutsuttiin nuorisoa
suojat täyteen, puolueisiin tai vanhempiin katsomatta, eikä kukaan
jäänyt tulematta. Ja siihen sitten päättyikin koulunuorisolle
pikku-kaupungissa aiottu "tanssijaispanna".
Heikiltä ei alunpitäin kukaan ollut kysynytkään mitä hän ajatteli tai
mitä mieltä hän oli, mutta koulussa joutui hän suomettarelaisten
kirjoihin luultavasti äitinsä mielipiteitten vuoksi. Ja tämän suurin
synti oli se, että hän oli kaupungin suomalaisen nais-yhdistyksen
varapuheenjohtaja ja että hän tilasi Suometarta, jota hän aina oli
tilannut. Raskain syytös mitä häntä vastaan voitiin tehdä oli kuitenkin
kenties se, että hän yhä edelleenkin piti Yrjö-Koskisen rintakuvaa
salissaan, vielä senkin jälkeen, kun "Unioonin" rouvat olivat rouva
Forssnerin kautta lähettäneet hänelle vakavat terveiset ja
hienotunteisen huomautuksen siitä, mitä isänmaa häneltä vaati
tällaisena hetkenä juuri tuon kuvan suhteen... Kun rouva Halldin sitten
uskalsi olla niin röyhkeä, että lähetti terveisiä takaisin, ja sanoi
kunnioittavansa ketä itse hyväksi näkee, sekä omassa kodissaan
pitävänsä kenen kuvia häntä vaan haluttaa, niin silloin olivat sillat
poltetut...
-- Vakaumus, hm! terveisten saaja kohautti olkapäitänsä, vakaumus...
tällaisessa tapauksessa saattoi siis vain valittaa, että niin järkevä
ja miellyttävä nainen kuin rouva Halldin, oli voinut saada niin
onnettoman vakaumuksen...
-- Ja säälittävää oli, lisäsi edellisen puhujan ystävätär, että hän
niin sokeasti kunnioitti miehensä muistoa, ettei älynnyt ajan
vaatimuksia, vaan edelleenkin piti kunniassa kansallisia suuruuksia,
jotka kaikki tosi isänmaalliset, valveutuneet henkilöt, jo aikoja
sitten olivat jalustoiltaan syösseet.
Eikä rouva Forssner osannut siihen sanoa mitään. Hän oli usein
pahemmassa kuin pulassa siksi, että melkein kaikki ihmiset, joitten
kanssa hän puhui, olivat oikeassa... ja varsinkin aina viimeinen
puhuja. Pahinta oli, ettei hän parhaalla tahdollaankaan päässyt
selvyyteen, mikä kanta hänen miehellään olisi ollut, jos hän vielä
olisi elänyt. Siinä suhteessa oli hänen ystävättärensä Anna Halldin
paljon onnellisempi, hän kun sai kulkea aivankuin viitoitettua tietä...
Koulussakin unhoittuivat opettajat usein opetustunneillaan
esitelmöimään valtiollisista kysymyksistä tai oikeastaan kotoisesta,
vihan myrkyttämästä puolue-elämästämme, jokainen tietysti värittäen
niitä omain silmälasiensa läpi näkemillään väreillä. Tavallisesti
päättyivät tällaiset tunnit siten, että opettaja jakoi, kuten
entisajan papit saarnoissaan, koko kansan kahteen osaan: lampaat
kunniaan, vuohet ikuiseen kadotukseen.
Kaikkein nokkelampia käännyttäjiä koko koulussa oli lehtori Kouru.
Hänellä oli suorastaan virtuoosimainen taito suomentunnillaan livahtaa
päivän tapahtumiin, unhoittuen niihin pitkälti ja lavealti.
Oli taaskin suomenkielen tunti. Oltiin runo-opissa. Ikäänkuin
sattumalta kirjoitti lehtori Kouru runo-esimerkiksi Yrjö-Koskisen
säkeet:
"Kaukana korvessa käkönen kukkuu,
sulhonsa suloutta ylistää,
paimenten soitanto laitumen tieltä
ääntänsä korviini vilistää."
Oppilaat olivat heti tunnin alussa havainneet, että sinä päivänä
lehtori Kouru oli tavallista huonommalla tuulella. Tuskin hän oli
kirjoittanut säkeen loppuun, kun hän alkoi pauhata suurista miehistä,
lausuen: "suuret miehet" tavalla, joka sai oppilaat ymmärtämään, että
hän ne kirjoittaessaan varmasti olisi käyttänyt lainausmerkkiä...
Suuret miehet, ne vaaralliset suuret miehet, jotka nostavat itsensä
jalustoille ja sieltä sitten saarnaavat heitä sokeasti seuraaville
joukoille, joihin kaikki menee täydestä. -- Sulhonsa suloutta ylistävä
käki! Mikä otus sekin oli, kun kerran jokainen renkikin maalla tietää,
että vain koiras käkikukkuu. -- Sitten seurasi vielä pitkä saarna
"suurista miehistä", jotka toisella kädellä ottavat maaltansa mitä
toisella ovat antaneet... niinkuin taas näinäkin päivinä oli nähty
Yrjö-Koskisenkin tekevän.
Luokalla oli aivan hiljaista. Oppilaat olivat tähän jo tottuneet.
Joukossa oli sitäpaitsi paljon niitä, jotka tällaisista
syrjähyppäyksistä nauttivatkin, sillä heidän kodeissaan parjattiin
samoja henkilöitä, joita opettajakin koetti mustata. Mutta joukossa oli
paljon sellaisiakin, jotka loukkaantuneina itsekseen kysyivät: mitä
viime päivien tapahtumilla oli runo-opin kanssa tekemistä ja joista
runoilijan ja valtiomiehen rinnastaminen oli aivan yhtä tarpeetonta.
Lehtori Kouru henkäsi ja kokosi nähtävästi ajatuksiansa uuteen
sanatulvaan.
-- Se on vaan lehtori Kouru, joka sitä sanoo, kuiskasi Antti Wiljakka
Heikin vieressä.
Heikkiä alkoi tällainen alituinen näykkiminen kuohuttaa. Eikö enää
missään osattu puhua muusta kuin politiikasta! Kotona väittelivät äiti
ja rouva Forssner alituiseen siitä, mitä heidän miehensä siinä ja siinä
tapauksessa olisivat tehneet. Ja koulussa... Hän ei itsekään tiennyt
mitenkä kaikki tapahtui, hän selvisi vasta, kun kuuli omain sanainsa
kaikuvan hiljaisessa luokkahuoneessa:
-- Ehkä opettaja on hyvä ja jatkaa opetusta!
Koko luokka kohahti vahingoniloisena. Tämähän oli myrskyn enne... Pojat
vilkkuilivat vuoroin lehtori Kouruun, joka hämmästyneenä korjasi
silmälasejaan, vuoroin tulipunaisena paikalleen istuneeseen toveriinsa.
Heikki tuijotti pulpettiinsa ja koetti valmistautua vastaanottamaan
ties mitä...
Lehtori Kouru tuijotti Heikkiin hetkisen kuin harhanäkyyn, sillä aikaa
kuin luokalla tuskin kuului henkäystäkään... mutta pian hän havahtui ja
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoi ympäri luokkaa, kysyen:
-- No, kuka tahtoo tehdä selkoa loppusoinnusta?
10.
Toukokuun valoisa iltahämy alkoi levitä yli Helsingin. Tornit
verhoutuivat kevyeen sineen ja kullankeltainen taivas valaisi kaupunkia
lännen puolelta, niinkuin kesästä ja valosta kertova lupaus.
Senaatintorille alkaa kahdeksatta käydessä kokoontua yhä sankempia
ihmisjoukkoja. Useimmilla on kädessään ruusuja, joko valkeisiin
silkkipapereihin käärittynä tai ilman. Joukko sakenee nopeasti ja
ryhmittyy yliopiston edustalle yhä tiiviimmin. Siinä on kansaa kaikista
kerroksista. On hienoa pääkaupungin herrasväkeä, kokonaisia perheitä,
hyvinvoipaa porvaristoa, työväkeä ja sitten taas yksinäisiä
vanhanpuoleisia rouvia maaseutukaupungeista.
Tänään odotetaan uusia ylioppilaita. Millä hetkellä tahansa saattaa jo
ensimäinen parvi ilmestyä yliopiston portaille...
Ilma on leppoisan lämmin, keväinen ja sekin osaltansa lisää väkijoukon
iloisen herkkää tunnelmaa. Ruusut paljastuvat kääreistään... Jokainen
on tahtonut saada kaikkein kauneimpia... Ja kauniita ne ovatkin kaikki.
Vehmailla samettihipiäisillä lehdillä kimaltelee pieniä vesipisaroita,
jotka antavat niille aamun tuoreuden. Väri koroittaa toisensa
vaikutusta, vaalea tumman ja tumma vaalean. Kunpa ne kestäisivät
kauniina edes huomiseen, jolloin ne valokuvataan uuden lakin kanssa,
muistoksi tästä odotetusta toivojen päivästä...
Samat ajatukset ja samat tunteet yhdistävät siinä kukkineen odottelevaa
joukkoa. Ajatellaan menneitä vuosia, monille kodeille vaikeita
kieltäymyksen ja aherruksen vuosia, joina tämä päivä on näyttänyt niin
sanomattoman kaukaiselta. Mutta nyt se on tullut ja kaikki on kuin
unta. Ja monet katseet suuntautuvat tulevaisuuteen, siunaavilla
toivomuksilla valaisemaan hänen tietänsä, joka ehken jo seuraavassa
silmänräpäyksessä ilmestyy tuonne portaille kultainen lyyra
otsallaan...
Yliopiston portaitten vasemmassa pielessä seisoo pari vanhaa naista.
Heilläkin on pari punaista ruusua kädessään, mutta koko heidän
olemuksensa kertoo köyhyydestä ja suruista. Varsinkin ovat vanhemman
naisen uurteiset kasvot kalpeat ja hänen silmissään on ikäänkuin kevyt
verho. Hänen kulunut päällystakkinsa on kerran ollut musta, mutta nyt
on se vihertävä, ja hänen yksinkertainen hattunsa on jo aikoja sitten
yksinäiseksi jäänyttä kuosia. Varmaankin on hän jonkin pikkuvirkamiehen
leski ja hänen hiukan nuorempi ja varakkaammin puettu näyttävä
toverinsa on kenties hänen sisarensa. Hän on nähtävästi noita
kunniallisia pikkueläjiä, jotka elävät elämänsä toisten hyväksi, ja
tekevät työtä työn vuoksi, saamatta milloinkaan työstään sellaista
palkkaa, että sillä saattaisivat kunnollisesti elää. Kenties hän on
opettajatar jossakin koulussa tai "oikea käsi" jossakin pienessä
liikkeessä. Hän katselee myötätunnolla vanhempaa sisartansa, jota
seisominen nähtävästi väsyttää, vaikka hän koettaakin tuon tuostakin
nostaa kokoonpainuvaa laihaa vartaloansa.
-- Kyllä ne vuodet sentään kulua osaavat, sanoo hän hiljaa, ehken vain
vaitiolon katkaistaksensa. -- Minä muistan kuin eileisen päivän, kun
sinä lähdit Einon kanssa lyseoon sisäänpääsytutkintoon.
-- Kuluuhan se päivä pilvessäkin, vastaa vanhempi, suojaten ruusujansa
parin ohi tunkevan naisen rynnistykseltä. He ajattelevat samoja aikoja
ja ymmärtävät toisensa puhumattakin. Hetken kuluttua vanhempi kuitenkin
jatkaa samaa ajatusta:
-- August oli jo silloin hyvin sairas... ja sitä kestikin sitten enää
vain pari viikkoa...
-- Syksyllä tulee jo kahdeksan vuotta umpeen, ei sitä oikein tahdo
voida uskoa, keskeyttää nuorempi, tahtoen nähtävästi johdattaa
keskustelua valoisassa sävyssä.
-- Merkillisesti on sekin aika kulunut, mutta ilman sinua, Alma, olisi
minulta ja Einolta varmasti tie pystyyn noussut. Vanhempi nainen
katselee vakavana kiviportaita edessään, kunnes hän väkijoukon
kahnauksen johdosta taas muistaa ruusunsa... Nuoremman naisen suun
ympärillä värähtää pari kertaa ja hetken kuluttua ilmestyy hänen
silmäripsiinsä suuri kyynel... Tunnustus lausuttiin hänelle kenties
ensimäisen kerran, mutta enimmän liikutti häntä kai se, että todella
oli kyennyt jotakin muille olemaan. Hän etsii laukustaan nenäliinan ja
koettaa huomaamatta pyyhkiä kyyneleet silmistään ja virkkaa hetken
kuluttua tyynesti:
-- Kyllä se on Jumala, joka auttaa, ei siitä saa ihmisille kiitosta
antaa.
-- Niin tietysti, mutta...
Korkealla, yliopiston eteisessä vilahtaa jotakin valkeata ja
väkijoukossa käy sähköinen kohahdus. Samassa juoksee parvi
valkolakkisia nuoria ihmisiä yliopiston kiviportaita alas ja torilta
nousevat voimakkaat hurraa- ja eläköönhuudot heitä vastaan ja
väkijoukko syöksähtää kiviportaita vasten kuin hyökyaalto, sulkeakseen
alas juoksevat valkolakit ruusuineen syliinsä.
-- Tuolla tulee Ilmari ja Pekka! Näetkö sinä Maijua! Eero! Täällä me
olemme. Onnea! No onnea, onnea!
Yliopiston edusta on täynnä riemua ja huudahtuksia ja valkoisia
lakkeja, jotka ovat kuin vuosien työn, toiveitten ja kyynelten
kasvattamat, vihdoinkin puhjenneet, ihmeelliset kukat, joille vain
kauneimmat ruusuistakin uhriksi kelpaavat...
Portaitten pielessä odottelevat vanhat naisetkin, jotka jo monta kertaa
ovat ennättäneet pelätä tulevansa kuoliaaksi muserretuiksi, keksivät
vihdoin Einonsa portaita alas juoksemassa. Hän on pitkä ja voimakkaan
näköinen ja hänen kasvoillaan säteilee jännityksestä iloiseksi lauennut
ilme. Hän juoksee suoraan heitä kohden, vaikka he jo ovat pelänneetkin,
että hän tuossa suuressa vilinässä on päässyt heiltä huomaamatta ja
turhaan etsii heitä.
-- Kiitos äiti! Kiitos täti! Hän sulkee heidät samaan syleilyyn
ja pitäen heitä kumpaakin kädestä, hän kertoo pelostaan ja
jännityksestään... Eihän sitä koskaan tiedä, ja kun hänelle suullisissa
kokeissa sattui parikin kertaa sellainen onnettomuus... Mutta nyt on
kaikki ohi... Hän kohottaa lakkiansa hiukan ylemmäksi otsaltansa, tai
kenties hän sitä muuten vaistomaisesti koskettaa, peläten kaiken unta
olevan...
Äiti ja täti näyttävät nuortuneilta häntä katsellessaan. Hän on niin
pitkä... nythän on pidempi kuin koskaan ennen, heidän täytyy katsoa
niin armottoman korkealle, katsoessaan valkoiseen lakkiin, jonka
mustassa samettivanteessa kultainen lyyra kimaltelee. Kuin
toteutuneeseen unelmaansa katsovat häneen vanha äiti ja täti. Heistä on
viihdyttävää kuulla hänen puhuvan, heille on kylliksi, kun hän vaan
seisoo siinä lakissaan ja ruusuissaan, kasvot palavina. Mutta sitä
kestää vain hetkisen. Hän sanoo toveriensa odottavan rannassa. He
lähtevät kaikin Luodolle. Kenties oli jo kohta kiirekin. Ei, kyllä hän
vielä ennättää saattaa heidät kotiin, kun kello ei ole sen enemmän.
-- Kyllähän me yksinkin menemme, että et jää tovereistasi, sanoo äiti,
ja täti pahoittelee, että hän kokonaan unhoitti antaa hänelle rahaa
illallista varten... Kyllä hänellä on mukanaankin, ellei hän ennätä
kotiin tulla. Mutta Eino sanoo ennättävänsä ja onnea säteilevinä
lähtevät he kaikin nousemaan Uniooninkatua, pitkälle sillalle päin...
Eläköön huutojen kaikuessa juoksi Heikki Wuollekin, uusi
ylioppilaslakki päässään, yliopiston portaita alas. Hän ei aavistanut,
että kukaan häntä alhaalla odottaisi, eikä hän mitään sellaista
ennättänyt ajatellakaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi huimaavaa
vauhtia syöksynyt pauhaten kohisevaan elämään, joka eläköön huudoin
otti hänet vastaan... Ihmeellinen keveys oli vallannut koko hänen
olemuksensa, niin että hänen melkein täytyi painamalla painaa
jalkojansa porraskiviin. Nyt... mikä tenho olikaan eläköötä huutavassa
ihmisjoukossa, jonka myötätunto nostavana voimana häntä, ja kaikkia
valkolakin voittaneita, vastaan tulvahti. Viehättävää, vetävää oli
lähestyä odottavaa joukkoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi...
Mutta portaitten alapäässä ilmestyy ihmisjoukosta yhtäkkiä hänen
eteensä Ester Forssnerin valkoisen lakin koristama pää, ikäänkuin
suuresta ruusukimpusta kohoavana.
-- Heikki, Heikki, onnea! Kas noin, minä sain sittenkin kiinnittää
rintaasi ensimäisen ruusun tänäpäivänä. He puristavat toistensa käsiä
ja Heikki onnittelee vuorostaan Esteriä, huomaten vasta kömpelyytensä,
kun ei ollut häntä kukilla tänään muistanut. Kuinka hän olikin niin
typerä ollut. Heikki sanoo siitä jotakin, mutta Ester on tänään
verrattomalla tuulella ja nauraa vain:
-- Kun minä muutenkin olen tähän heinän painoon uupua! -- Ei, mutta
enpä minä olisi uskonut, että ylioppilaslakki sinua, Heikki, noin
pukee! Se ei tee sinua yhtään nulikkamaiseksi. Jospa näkisit Gösta
Sundin! Hän on aivan kuin kynitty lintu! -- Ja Ester nauraa
vallattomasti. Samassa tunkeutuu ihmisjoukosta rouva Forssner, kasvot
punoittavina. Hän suutelee Heikkiä äidillisesti, onnittelee ja alkaa
sitten torua Esteriä, joka oli jäänyt kaikessa rauhassa tähän
juttelemaan, vaikka hänen oli pitänyt johdattaa Heikki hänen luoksensa,
taaemmaksi, sillä hän aina niin hirveästi pelkäsi tungosta...
-- Kas tässä ovat sinun äitisi ruusut, ja tässä neiti Engströmin, ja
tässä kauppias Saleniuksen ja tässä äitisi konttooritoverien...
-- Hyvä ihme, päivittelee Ester, -- lukkoneuloja, onko äidillä
lukkoneuloja, huutaa hän seuraavassa silmänräpäyksessä, ja alkaa
sovitella ruusuja Heikin rintaan. -- Nyt on rouva Forssner jo saanut
hiukan henkeään vedetyksi ja ojennellen Esterille lukkoneuloja, alkaa
hän kertoa tämäniltaisista tunnelmistaan, vähääkään välittämättä
ympärillä tungeksivista ihmisistä, joilla kuitenkin on jokaisella omat
touhunsa ja kuunneltavansa. -- Herran jesta! kuinka minä pelkäsin
teidän puolestanne, kun Tyko Nygren ensimmäisinä tuli äitinsä luo ja
ajatelkaas, -- ilman lakkia! Poika parka oli aivan sinisen harmaa.
Kuinka minun kävi sääli häntä ja rouva Nygreniä... Hänellä oli niin
kauniita ruusujakin, tottakai lapsellensa hänkin, ja rouva Nygrenin
sisarella, valtioneuvoksettarella, oli myöskin mitä ihanimpia ruusuja.
Kyllä ne professorit kanssa saisi panna piikkitynnyriin ja laskea noita
portaita alas kieriämään...
-- Kaikkiko, mamma? nauraa Ester. Eihän nyt! Minä olen jo ennakolta
rakastunut professori Wettergreniin.
-- Ei, kun syylliset, kaikista turhista rettelöivät, naurahtaa rouva
Forssner armeliaasti... innostuen uudestaan pyhään vihaan, kovaosaisten
ylioppilaskokelaiden puolesta. -- Onko se lasten syy, jos ei ole
opetettu... ja tarvitseeko sitä sitten laskea tänne saakka tulemaan,
viimehetkeen. Kyllähän minä olen aina sanonut, että neiti Molander ei
tiedä ranskankielestä muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi, mutta onko se
oppilaan syy...
-- Äiti, Heikki sai 38 ääntä. Salissa kävi aivan kuin tuulen suhahdus
kun se mainittiin.
-- Sehän kovin hauskaa, sanoo rouva Forssner makeasti. Hyvää jatkoa
vaan eteenkin päin. Tietysti etevyys on erinomainen asia, mutta kyllä
minä sentään olen niin hullu, että vähät minä heidän äänistänsä, kunhan
vaan läpi pääsee. No, mutta miksi sinä, Ester, panit kaikki vaalean
punaiset ruusut toiselle puolen? Hyvä lapsi, noinhan se on aivan
muotopuoli!
-- No äiti kun puhuu ja sekoittaa.
-- Näkee kai tumman ja vaalean vähemmälläkin.
Ester ja Heikki hymyilevät ja Ester järjestää neuloja uudestaan.
-- No nyt ne ovat hauskemmin. -- Oli se vahinko, että äitisikään ei
tullut täksi päiväksi tänne, kyllä kai hän sen verran olisi vapautta
saanut, aloittaa rouva Forssner hetken kuluttua, lisäten matalammin:
Minä olen taas niin riidellyt hänen kanssaan nimen muutoksestasi. Eikö
se sentään ole synti, kun muutetaan nimet, joita isät ovat kunnialla
kantaneet?
-- Ne isäin nimetkin ovat kerran muutetut, eikä niin kovinkaan kauan
sitten.
-- Mutta eikös Halldinit oikeastaan polveudu...
-- Mutta äiti kulta, älä nyt kesken kaiken rupea tässä paasaamaan
noista onnettomista asioista! pyytää Ester, keskeyttäen äitinsä. Hän on
saanut Heikin ruusut onnellisesti sijoitetuksi ja tarttuu äitiänsä
käsivarresta ja he lähtevät väkivirran mukana esplanaadille päin.
Heikistä on itse ilmassakin jotakin koko olemusta syleilevää. Kaikki
ihmiset ovat iloisia ja kaikki ovat nuoria ja kauniita. Kukoistavia
kasvoja, kirkkaita silmiä, valkoisia lakkeja ja ruusuja minne vaan
katsoi. Mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin Ester Forssner. Hänen
silmäteränsä palavat suurina ja alituinen hymy leikkii hänen
kasvoillaan kuin auringon heijastus hiljaa väräjävällä lahden pinnalla,
ja hänen huulillaan on samaa punaa kuin muutamissa hänen rinnallaan
lepäävissä ruusuissa.
Rouva Forssner saattaa nuoria Kappelin edustalle olevaan puistoon,
jossa heidän kaupunkinsa tämänpäiväiset valkolakit olivat päättäneet
yhtyä. Hän itse liittyy pariin tuttuun rouvaan ja Heikki ja Ester
sekaantuvat toisten valkolakkien ja kukkien sekaan, iloisten
huudahtusten ja puheen sorinaan.
11.
Luoto ravintolan lasiverannat ovat iloa ja elämää tulvillaan.
Katettujen pöytien ääressä juhlivat tänään ylioppilaaksi tulleet,
pitkien kouluvuosien jälkeen vielä viimeisen kerran yhdessä, jo
huomenna hajaantuaksensa eri tahoille maata.
Valkoisten lakkien sametti hohtaa lumipuhtaana kymmenien sähkölamppujen
valossa ja kultaiset lyyrat kimmeltävät otsilla. Minne vain katsoo,
niin kaikkialla on hehkuvia kasvoja, iloisia silmiä ja nauravia suita.
Nuoriso juhlii voiton päivänä. Edessä on elämä, ihmeellinen elämä,
johon he nyt katselevat kuin kukilla ja köynnöksillä koristettuun
juhlasaliin.
Tarjoilijat kiidättelevät pöytiin ruokia, viinejä, jäätelöä ja kahvia.
Kevään kukkien joukossa kuultavat pöydillä vichy-vesipullot, viinit ja
liköörilasit niinkuin suuret smaragdit ja almandiinit, lisäten juhlan
yltäkylläistä väriloistoa, johon ulkona valkenevan toukokuun aamun
kajastus yhä enemmän pyrkii heittämään satumaista, sähkövalon kanssa
taistelevaa, sinistä hohdetta.
On melkein yhteen menoon laulettu pari maakuntalaulua. Nyt on ilma
täynnä puheensorinaa ja naurua ja lasienhelinää.
Eräässä pöydän kulmassa, lähellä verannan lasiseinää, juttelee muuan
naisylioppilas miehisen toverinsa kanssa. He ovat viipyneet menneissä
vuosissa, muistelleet pieniä ja suuria tapahtumia pienessä
koulukaupungissaan, siellä keski-Suomessa.
-- Mahtuuhan tuohon kahdeksaan vuoteen paljon, paljon hauskojakin
päiviä, sanoo nuori mies, puhaltaen hiukan tottumattomasti savupilven
ilmaan.
Neitonen katsoo mitään vastaamatta kevätsumuiselle merelle.
-- On se sentään kummallista, että oikeastaan vain menneisyys todella
on meidän, sanoo hän hetken kuluttua, kääntyen toveriinsa.
-- Nykyisyys myöskin, juuri tämäkin hetki. Maljasi Elli!
Elämällä täyteläisesti edessä olevan hetken, on ainoa tapa luoda
tulevaisuuttakin, joka kuitenkaan ei ole meidän.
-- Ei ole meidän...? Kuinka se kuuluu kovalta... kauhealta, sanoo
neitonen, juotuaan lasinsa pohjaan.
-- Niin, niin. Meillä ihmisillä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Tulevaisuus ei ole meidän, se muodostuu sittenkin aina toisenlaiseksi,
kuin miksi olemme sen suunnitelleet. Siihen vaikuttavat niin monet
seikat, joita emme milloinkaan voi ottaa lukuun.
-- Mutta onhan elämä aina niin ankarasti johdonmukaista.
-- Niin, senpä vuoksi. Mutta kun on olemassa niin paljon salassa olevia
vaikuttimia, niin sen vuoksi usein hämmästymme, kun tulokset ovat
kokonaan toisenlaiset kuin mitä olimme odottaneet.
He vaikenevat hetken. Kummankin sisäinen katse kilpistyy muutaman
sekunnin aikana yhä uudestaan läpinäkymättömästä verhosta, johon on
kirjoitettu: Tulevaisuus.
Tulevaisuus...?
Ulkona aamun valo elpyy yhä voimakkaammaksi ja sähkölamppujen ympärillä
leijailevat tupakansavupilvet käyvät yhä sinisemmiksi. Mutta nuoren
tytön kasvot muuttuvat hetkeksi vakaviksi. Häneen koskee toverinsa
epäilykset. Kuinka hänellä ei tällaisenakaan hetkenä ollut uskoa
valoisaan tulevaisuuteen. Olihan heillä, heillä kaikilla, jotka täällä
nyt valkenevan aamun valossa istuivat, olihan heillä, jos kenelläkään,
edellytyksiä onnelliseen tulevaisuuteen.
-- No terve taas! Mikä nyt niin synkistyttää? kysyy hänen
miestoverinsa, kaadettuaan punssia laseihin.
-- Ellei meidän koulun tytöistä, ainakin Ester Forssnerista ja Aino
Kajavasta, tule jotakin suurta, niin sitten eivät mitkään merkit pidä
paikkaansa, sanoo neitonen naurahtaen, koettaen nähtävästi vapautua
äskeisistä ajatuksistaan.
-- Mahdollisesti, mutta älä sentään ole kovin varma heistä, epäilee
ylioppilas veitikkamaisena. -- Ja minkälaista suuruutta sinä tarkoitat?
-- Tietysti sitä, että heistä tulee kuuluisia naisia! -- Neitonen on
loukkaantuvinaan.
-- Ethän vain tarkoita surullisen kuuluisia...?
-- Varo itseäsi! Tuon minä sanon Esterille, uhkaa neitonen. Ja kun
vieressä istujat samassa hetkeksi taukoavat hiljaisemmin juttelemaan,
niin käyttää hän tilaisuutta hyväkseen ja huutaa pöydän toiseen päähän:
Ester, Ester!
-- Koetappas vain! Elli, minä suutun, jos sinä... hätääntyy uhattu,
mutta neitonen koettaa vain itsepintaisesti saada Esterin huomion
puoleensa ja onnistuukin vihdoin.
-- Mitä pahaa minä taas olen tehnyt? kysyy Ester hymyillen.
Puhujat vaihtavat nauraen taistelevan silmäyksen.
-- Erkki Honkala tahtoo juoda sinun maljasi, ja minä myös, sanoo
neitonen lasiansa nostaen. Esterkin nostaa heille lasiansa,
ystävällisesti nyökäten, ja kääntyy nopeasti hiukan kovaäänisiä
naapureitansa kuulemaan. -- -- --
-- Suomi on luotava uudestaan -- ja me luomme sen uudestaan! -- Antti
Wiljakan kookas nyrkki kolahti pöytään, niin että lasit helähtivät.
Tytöt kiljahtivat kuorossa. Mutta Antti Wiljakka jatkoi edelleen:
-- Mitä me näemme muuta kuin riitaa, hometta ja vanhaa hapatusta, minne
vaan katsommekin. Kirkko on vanhoillisista vanhoillisin, koulut ovat
vanhoillisia -- se oikeus meillä kai on tällä hetkenä sanoa!
Virastot...! Parasta vaieta niistä. -- Tiede ja taide ovat sitä, mitä
milloinkin tuuli tuo. Ja sanomalehdet, joitten pitäisi koota voimia
yhteen, valaista ja herättää, ne ovat niinkuin toinen toistaan
haukkuvia vanhoja ämmiä. Halkovat hiuksia, taistelevat rikoista
tunkiolla. Oman puolueen mies on niistä aina oikeassa, silloinkin, kun
tavataan parhaillaan vääryyttä tekemässä, ja toiseen katraaseen kuuluva
mies on jo ennakolta tuomittu väärässä olemaan. -- Mutta me, me kaikki,
laskemme jo piankin nuorta verta vanhaan Suomeen. Eivät ne tämän
kummempia nassikoita ole aikanansa olleet, kaikki nuo tarhapöllötkään,
jotka nyt niin varmoina oksillaan istuvat, mutta, jumaliste, ne
pudotetaan alas! Riidelkööt sitten vanhain kantojen välissä ja
nokkikoot vaikka silmät toistensa päästä. He ovat joka tapauksessa
museotavaraa. Ja sitten me kokoamme ja yhdistämme kaikki nuoret voimat,
niin että vielä -- Antti Wiljakka alensi äänensä, niin että vain
lähimpänä istujat kuulivat: "... vielä vanhemmat veljetkin..." saavat
Suomesta kovan pähkinän purraksensa.
-- Hyvä, hyvä! Se on puhetta, josta minä pidän! huudahti Ester Forssner
haltioissaan, mutta puhuja ei näyttänyt häntä kuulevankaan, vaan
jatkoi:
-- Luvataan se, Heikki, sinuun, jos kehenkään minä uskon ja sinulla,
jos kellään, on tulevaisuutta. Minä olen ylpeä, että sinä kuusi vuotta
olet ollut minun vierustoverini, ja minä uskon, että me kaikki olemme
joskus vielä ylpeämpiä, että kerran olemme olleet sinun toverejasi, ei
niin paljon sinun tämän päiväisen "laudaturisi" tähden, vaan aivan
yksinkertaisesti siksi, että me tiedämme, että sinä olet poikain
parhaita ja kunnon toveri. Mutta muuan vika sinulla kuitenkin on, jonka
vuoksi minä hiukan pelkään. Suoraan sanoen, sinä olet niitä miehiä,
joilla on hyvyys vikana...
-- Hyvä, hyvä! huusivat Aino Kajava ja Ester Forssner.
Antti Wiljakka tarttui lasiinsa, lausuen vielä: -- Mutta koeta oppia
puristamaan nyrkkisi yhteen, silloin kun mieltäsi karvastelee ja anna
tulla muutamia pystykarvaisia ärräpäitä, niin kyllä siitä hyvää
tulee... Hei, maljasi! Mutta vannotaan: me luomme Suomen uudestaan!
-- Siihen maljaan tahdon minäkin yhtyä, huusi Ester Forssner. -- Miehen
malja, jolla on hyvyys vikana!
Lasit kilisivät. Heikkiä huvitti Antin rehti suorasukaisuus, mutta hän
oli kuitenkin iloinen ettei Antti jatkanut pidemmältä, sillä hän näytti
humaltuvan omista sanoistaan enemmän kuin viinistä. Ja pienimmänkin
huomion esineenä oleminen oli Heikistä aina ollut mitä kiusallisinta.
Mutta samassa Antti Wiljakka oli jo meluavassa keskustelussa Ester
Forssnerin kanssa ja ympärillä istujain huomio kiintyi heihin. Ja
hetken kuluttua huusi Antti, niin että veranta kaikui: Tulkaa pojat!
Täällä on neitonen, joka sanoo olevansa, ja aina tulevansa olemaan,
paljon innostuneempi mies-asiasta kuin nais-asiasta. Se on
suurenmoisesti sanottu!
Ja ennenkuin kukaan oikein ennätti mitään sanoa, niin ylioppilasjoukko
oli nostanut Ester Forssnerin tuolissaan harteilleen ja kantoivat häntä
verannan päästä toiseen, eläköön-huutojen ja huumaavan melun raikuessa.
Pojat olivat haltioissaan ja tytötkin nauroivat ja taputtivat käsiään,
vaikka useita Esterin riemukulku hiukan harmittikin.
-- Minä tässä jo ennätin ajatellakin, että mistä ihmeestä tuo Ester
tänä iltana numeron tekee, sanoi Aino Kajava, voimainsa takaa käsiään
paukuttaen.
Hilja Eerola ja Selma Tuomela vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja joku
kuiskasi heille takaapäin: -- Paras sitä sanoo...
Ester oli aivan riehaantunut, kun hänet vihdoin tuotiin entiselle
paikalleen. Hän leyhytteli nenäliinallaan hehkuvia kasvojansa, puhui ja
nauroi. Heikki katseli häntä kummissaan. Noin varmana ja rohkeana ei
hän vielä ikinä ollut Esteriä nähnyt. Hän näytti vuosia vanhemmalta
kuin monet muut samanikäiset tytöt hänen ympärillänsä, tai oikeammin
kehittyneemmältä. Ja säteilevän kaunis hän oli. Heikki vilkasi
salavihkaa ympärillensä... Ei, ei se vain hänen kuvitteluansa ollut.
Ester oli kun olikin täällä kaiken keskustana. Tytöt alkoivat härnätä
Esteriä.
-- Vastaakin puheistasi! sanoi Aino Kajava ankaruutta teeskennellen.
Ester kääntyi nauraen poikain puoleen:
-- Tiesinhän minä, että nuo vielä tulisivat nokkimaan minulta silmät
päästäni, sanaini tähden.
-- Kyllä me puolustamme, lupasi Antti Wiljakka -- ja eihän totuus pala
tulessakaan. --
-- Ehkä saan luvan kysyä, mikä on se "miesasia", jonka ennen nais-asiaa
sanot mieltäsi kiinnittävän? kysyi Selma Tuomela.
Ester näytti hämmästyneeltä, aivankuin hän ei olisi oikein muistanut
mistä oli kysymyskään, mutta hän ei kuitenkaan kauan ollut vastausta
vailla.
-- Hyvät ihmiset, tarkoitin tietysti miehen oikeuksia elämässä ja
miehen elämän-työtä, vastasi hän viattomasti.
-- Ja mistä syystä se sitten muka on sinua lähempänä kuin nais-asia,
ahdisti Aino Kajava kärkkäästi.
-- Mistä syystä? matki Ester ivallisesti, -- tarvitseeko minun tässä
tehdä teille tiliä mistä syystä.
-- Ei tarvitse, ei tarvitse! huusi joku pojista. Ja toisaalta
lisättiin: -- Sehän on ymmärrettävä asia...
Jossakin nauraa sihitettiin. Esteriä alkoi harmittaa.
-- Mistä syystä? kertasi hän, vielä ivallisemmin kuin edellisellä
kerralla. -- Siitä syystä, että minusta mies on työn tekijä ja nainen
on hänen henkevä innoittajansa.
-- Älä nyt aina puhu taiteilijoista!
-- Sama sopii muihinkin. Tavallinen normaalinainen on ehdottomasti
onnellisempi, voidessaan liittää kohtalonsa yhteen rakastamansa miehen
kanssa ja voidessaan hänen elämän-työhönsä antaa kaiken kauneimpansa.
-- Kuinka vanhoillista! huudahti Aino Kajava, hypäten seisaalleen.
-- Tyyntykää nyt neiti! Ehkä se on taas jo uudenaikaistakin, naurahti
Heikki.
-- Luuletteko te, jos minä tulen elämässä onnelliseksi, että minä
yrittäisinkään julkisuudessa esiintyä runoilijana, vaikka minulla olisi
minkälaiset edellytykset, jatkoi Ester vielä. En ikinä! Minä
siroittelisin aiheet miehelleni, vuodattaisin koko runosuoneni hänen
elämäänsä ja elämäntyöhönsä.
-- Hyvä, hyvä, huusivat pojat.
-- Katso, vaan, että et heitä päärlyjä sikain eteen! nauroi Hilja
Eerola. Mutta samassa Antti Wiljakka julisti, että Ester Forssnerilla
oli taas puheenvuoro.
Tarjoilijat tulivat laskuineen. -- "Mies on luotu sotilaaksi ja nainen
sotilaan iloksi!" Ester heitti lauseen tytöille kuin pallon.
-- Älä viitsi aina Nietzschellä ratsastaa, ne laulut me jo tunnemme,
torui Selma Tuomela. Mutta Aino Kajava lähestyi Esteriä pari askelta ja
ainakin näennäisesti vihaisena sinkosi hänelle:
-- Tytöltä, joka puhuu tuollaisia, pitäisi riistää ylioppilaslakki
päästä.
-- Siihen jäisi vielä kuitenkin niin kaunis tukka jälelle, puolusti
Antti Wiljakka.
-- Ja toivottavasti jäisi vielä jotakin tukan allekin! Ester nauroi
itsetietoisesti, napittaen hansikkaitaan.
Ulkona oli seesteä kevätaamu jo valjennut, kun valkolakkinen joukko
iloisesti mekastaen lähestyi rantaa, jossa laiva ja muutamia veneitä
odottelivat. Helsingin huiput hohtivat ja säteilivät riemastuttavassa
valossa ja meren pinta kimoili välkkyen keveiden usvaleijujen alla.
Aamu oli täynnä kirkkautta ja kevään kohisevaa valoa ja voimaa.