I.

1.

Pieni kirkkopuistikko sisämaan kaupungissa.

On elokuun iltapäivä. Vanhain lehmusten ja vaahterain varjot

juoksentelevat pitkinä tummina virtoina tasanukkaisilla, heleän

vihreillä nurmikaistaleilla ja vaaleahiekkaisilla käytävillä.

Melkein unelias rauha vallitsee puitten alla. Se ikäänkuin valuu tänne

ylempänä rinteellä päivänpaisteessa nukkuvasta kaupungista. Joskus

visertää lintunen puitten latvoissa ja silloin tällöin kuuluu kirkon

räystäältä kyyhkysten sävyisää kuherrusta.

Sitten taas on kaikki hiljaa.

Valovirrat pitenevät huomaamatta ja nurmi käy yhä läpikuultavamman

viheriäiseksi.

Kirkon tornissa lyö kello. Hiukan väräjävinä putoavat leppoisat

ääniaallot puitten kruunujen lomitse valojen ja varjojen kirjailemaan

maahan.

Puistikko on lievästi viertävää ja päättyy pientä järvenlahtea

uurtavaan paalutettuun rantalaituriin. Siellä on eloisampaa. Edessä

oleva järvenlahti säihkyy auringon paistetta, ja päämäärää vailla

henkäilevä tuuli piirtelee siihen sinisiä teitänsä.

Laiturilla leikkii muutamia lapsia. Heidän huudahduksensa ja naurunsa

ovat nekin kuin heleätä, riemastuttavaa väriä ja päivänpaistetta.

Muutamat heistä uittavat pieniä selluloosa-kaloja, toisilla taas on

kaarna-veneitä. Pari oikeata purjevenettäkin on vesillä ja niitten

vaiheita seuraa toisinaan koko liuta, kalansa ja kaarna-veneensä

unhoittaen.

Ne ovat oikeita purjelaivoja, -- siitä ovat kaikki yhtä mieltä. Niissä

on oikeat purjeet ja lyijyköli, sitten ovat ne vielä punaiseksi ja

valkoiseksi maalatutkin. Oikeita purjelaivoja ne ovat...

Purjelaivain kadehditut omistajat ovat noin kahdeksan vuotias poika ja

jotenkin samanikäiseltä näyttävä tyttö. Heti ensisilmäyksellä huomaa

heidät kuuluvan parempiosaisempiin kuin useimmat heidän ympärillään

kuhisevassa laumassa. Rantalaiturilla juosten he langoista ohjaavat

etäällä keinuvia laivojansa, kunnes vihdoin leikkiin kyllästyneinä,

lankaa kerien, vetävät laivansa rantaan. Monet omistushaluiset kädet

yrittävät laivoihin tarttua, mutta niitten omistajat kaappaavat ne

kainaloonsa ja juoksevat puistoon, missä heidän äitinsä lehmusten

varjossa käsitöineen istuvat.

Lasten lähestyessä taukoaa äideiltä keskustelu. Hymyillen nostavat he

kasvonsa työstään.

-- Äiti, minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, mutta tämä

lanka on niin lyhyt. -- Pikkutyttö kiertelee lankaa laivansa ympärille,

odottaen äidiltänsä neuvoa.

-- Kyllä se tarpeeksi kauas pääsee, vastaa tytön komeavartaloinen äiti,

puoleksi hajamielisenä katsellen lapsensa ruskettuneita kasvoja.

-- Mutta minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, kauaksi,

sanoo tyttö uudestaan itsepäisenä.

-- Silloin saattaa käydä niin, että sinä et saa sitä enää takaisin. --

Nuori rouva katselee taaskin mielihyvällä vaaleita silmiä ja punaista

suuta, joka on niinkuin kukan nuppu.

Tyttö katselee puitten lomasta kimaltelevalle lahdelle, kunnes hän

äkkiä sanoo:

-- Mitä se tekee, äiti, minä tahdon katsella kun laivani menee.

-- Sinä et saa uutta laivaa, sanoo äiti tiukasti, ikäänkuin äkkiä

muistaen kasvattajan velvollisuutensa.

Pikkutyttö ei kysy enempää, vaan katselee suu supussa järvelle.

Silläaikaa on pikkupoika laskenut laivansa tummemman naisen viereen

penkille ja jäänyt kuuntelemaan viereistä keskustelua.

-- Tahtoisitko sinäkin, Heikki, antaa laivasi mennä sen tien? kysyy

hänen äitinsä, asiasta huvitettuna.

Heikistä kysymys on aivan mieletön. Hän tarttuu laivaansa, aivankuin

pelkäisi sen karkaavan.

-- E-en, sanoo hän naurahtaen.

-- Kuuleppas, Ester, kuinka Heikki on järkevä, sanoo tytön äiti pikku

hupakollensa.

-- Esterillä on varmaankin enemmän mielikuvitusta, hymähtää tumma rouva

kohteliaasti. Hänen uteliaisuutensa poikansa tuumain suhteen näyttää

kuitenkin heränneen, mutta hän ei ennätä kysyä uudestaan, kun Heikki

laivaansa katsellen virkkaa:

-- Tämä laiva ei kannata ollenkaan lastia.

-- Mutta, lapsi kulta, huvipurret eivät koskaan lastia kannata.

Äidit katsovat hymyillen toisiinsa.

-- Minä tahtoisin, että se veisi lastiakin, inttää Heikki.

-- Eiköhän se jotakin kannata. Mennään koettamaan uudestaan, sanoo

pieni rouva, kooten käsityönsä.

Lapset juoksevat iloisina takaisin rantaan ja äidit seuraavat heitä

verkalleen, hyvillään katsellen valojen ja varjojen iloista vilinää

heidän vaaleilla puvuillaan.

Kun rouvat lapsinensa häviävät rantaan, niin puiston penkille jää vaan

pari palvelustyttöä lastenvaunuineen, sanomalehteä lueskeleva

ylioppilas ja aidan korjuussa oleva työmies, jolle vaimonsa juuri on

tuonut kahvia. Mies hörppii parhaillaan ensimäistä kupillista ja vaimo

odottelee sukan säärykseen peitetty pullo kädessään. He istuvat

vaieten. Nähtävästi nauttivat he kauniista iltapäivästä, kahvista ja

hyvästä sovusta.

-- Forssnerin rouvakin näkyy jo kaupunkiin tulleen, koskapa tuossa meni

meidän rouvan kanssa, sanoo vaimo vihdoin jotakin sanoakseen.

Mies hörppää kahvia vielä pari kertaa, laskee kupin teevadille ja

ojentaa sen vaimollensa, joka heti kaataa uutta kahvia kuppiin.

-- Se olikin sitten kai Forssnerin tyttö, joka tässä on Heikin kanssa

juoksennellut, arvelee mies toista kuppia juodessaan.

-- Etkö sinä sitä tunne, kun on aivan ilmetty äitinsä?

-- En minä häntä niin tarkoin tullut katsoneeksi, enkä minä äitiäkään

ole nähnyt muuta kuin joskus etäämpää meidän pihalla. -- Mies ojentaa

kupit vaimolleen, joka kaataa pullosta loput kahvia itsellensä,

virkkoen:

-- Mistäpä sinä hänet tuntisitkaan, kun kaiket päivät poissa olet,

mutta minä hänet usein näen siellä meidän rouvan luona.

-- Arkkitehti Forssnerin minä jo kyllä tunsin Hämeenlinnan ajoiltani

saakka. Mies sytytti piippunsa ja alkoi etsiä jotakin työkaluansa

laatikostaan.

-- Niinpä niin, tehän olitte samasta kaupungista, muistelee vaimokin.

-- Juu... Siinä sitten oli vasta teräväpäinen mies ja muutenkin

hyvänluontoinen... Ei hän koskaan työmaille tullessaan karjunut

työmiehille, niinkuin tämä meidän Selanteri tekee. Ja vaikka hän

harvoin aivan selvänä työmaalle tuli, niin kyllä hän silti tehtävänsä

tiesi.

-- Mutta mitä semmoisen lehmän lypsystä on, joka maitonsa maahan

kaataa, myhäilee vaimo. -- Kummonen tuosta tytöstä tullee, kun isä oli

hyvä... ja äiti lienee vielä parempi...

-- Hm... murahtaa mies. Kukapa tässä oikein joutaa toisten lapsista

huolehtimaan... Mutta vieläkö ne puhuvat siitä insinööri Nymanista ja

Forssnerin rouvasta?

-- Voi, voi, vielä kyllä. Vaimon äänessä on paheksumista, mutta mies

naurahtaa:

-- Ikävä kai olisi Forssnerin rouvallakin yksin olla... Eikähän se ole

mikään eilisen päivän uutuus, että nuoret lesket ovat helposti

lohdutettuja.

-- Onhan tuota meidän rouvakin osannut leskenvuotensa kauniisti elää.

Ei yhtään ole mitään rumia kuulunut. Sitä vaan monet ihmettelevät, että

hän viitsii niin hyvää olla Forssnerin rouvan kanssa... Mutta ei taida

tietääkään... ja sitäpaitsi on rouva Halldin niin hyvä ihminen, ettei

hän juuri kai pahaa usko kenestäkään.

-- Kuka heidät tietää, -- eikä ole väliäkään, keskeyttää mies kuivasti,

ryhtyen työhönsä.

Vaimo järjestelee koriansa ja on juuri jotakin sanomaisillaan, mutta

hän huomaa rouvien tulevan heitä kohden käytävällä, ja hän sanookin

vain:

-- Meidän rouvalla taitaa olla jotakin asiaa, koskapa he näkyvät

tännepäin tulevan.

Samassa rouvat jo saapuivatkin heidän luoksensa.

-- Hyvää päivää! tervehti pienempi rouvista. Joutusiko Ahonen näinä

päivinä korjaamaan meidän kellarimme portaat, kun ne ovat niin

lahonneet, että tyttö jo pari kertaa on vähällä ollut jalkansa taittaa.

Ahonen lupasi ensi viikolla koettaa...

-- Tulkaa illalla työstä päästyänne katsomaan, niin saamme tuumailla

paljonko lautojakin tarvitaan.

Ahonen murahti taaskin jotakin myöntävää, avaten uutta naulalaatikkoa

parin visakiilan avulla.

Ahoska katseli rouvia syrjästä, ollen pois lähdössä.

-- Missä Janne nykyään on työssä? kysyi rouva Halldin hiukan arasti

häneen kääntyen.

-- Janne on nyt tulitikkutehtaassa, vastasi Ahoska, solmiten huiviansa.

-- Sehän on hauskaa kuulla, sanoi rouva Halldin osaaottavasti. Hänellä

olisi nähtävästi ollut halua jatkaa keskustelua, mutta hänen toverinsa

oli seisahtunut odottamaan, joten täytyi kiirehtiä.

-- Ahonen on hyvä ja tulee katsomaan sitten illalla, muistutti hän

vielä lähteissäänkin.

-- Kovin se on komea ihminen vieläkin tuo Forssnerin rouva, vaikka on

kai hänelläkin vastoinkäymisiäkin ollut, konkurssit ja muut... sanoi

Ahonen rouvien mentyä.

-- Konstikos tuollaisten on muhkeina säilyä, sanoi vaimo katkerasti,

lisäten: Ei suinkaan herrat konkursseja juuri muuten tee kuin

rikkaudeksensa.

Hän kääntyi jo lähteäksensä, mutta samassa hän näkee lasten juoksevan

rannasta, Halldinin pojan edellä, laiva kainalossaan ja Forssnerin

tytön jälessä.

-- Usein, kun katselen tuota Heikkiä siellä kotipihalla, niin tulen

muistaneeksi meidän Aaku-vainaata. Sillä on hiukan samanlaiset

silmätkin... Vaimon ääni värähtää lämpimästi ja hän seuraa

myötätuntoisin katsein lasten kulkua.

Ahonen rykäisee kuivasti, korjaa vyötänsä ja alkaa veistää aidan

listettä, aivankuin ei olisi kuullut mitään.

Mutta vaimo jatkaa puoleksi itsekseen:

-- Noin suuri Aakukin jo olisi. Tuo Heikki taitaa olla saman vuoden

lapsia... Se oli kai kolmannella silloin, kun maisteri Halldin vainaja

sen talon osti... ja siitä on nyt syksyllä kolme vuotta.

-- Kyllähän ne ajat sentään kuluvat... Ahonen tahtoo sillä sanoa

jotakin hyvin ystävällistä tai ainakin osoittaa, että hän on ymmärtänyt

vaimonsa kaipaavat ajatukset.

-- Mihin aikaan sinä luulet täältä kotiin pääseväsi, että tiedän

illallista laittaa? Janne lupasikin mennä illalla uistinta vetämään

Lehtosen poikain kanssa, kysyy Ahoska, irtautuen haikeista

muistoistaan.

Ahonen silmäilee listoitettavaa alaa.

-- Kai sitä tänäänkin täytyy kahdeksaan saakka painaltaa, ei tämä

muuten lauantaiksi joudu, arvelee hän, ja jatkaa vaimoonsa katsomatta:

-- Voisi Jannekin joskus illan kotonakin olla. Kuka ne Lehtosen

pojatkaan tietää, minkälaisia ne oikeastaan ovat. Parempi olisi

joskuskin yönsä maata kuin soudella kaikkia järvenpoukamia.

-- En minä suinkaan sellaista puolusta, mutta ei sitä voi nuoria niin

kovin orjuuttaakaan, varsinkaan näin kesällä, vastaa vaimo nöyrästi.

-- Samanlaista se on talvellakin... Mitähän rouvakin sitä kysyi? Ahonen

puhui melkein äreästi.

-- Kysyi kai vaan ilman aikojaan... tai olisiko Hilda taas rouvan

poissa ollessa siellä miehiä kestännyt, mutta ei Janne ole siellä ollut

kolmeen viikkoon.

-- Mistä sinä tiedät, kun hän kerran kaiket yöt juoksee.

-- Niin, kalassa... toisten poikain kanssa. Ja oikeastaan se on minusta

paljon parempikin, kun ne naiset siinä kotipihassa sitä aina kiertävät.

Ahonen ei enää vastaa mitään, vaan naulaa aitalistoja, niinkuin ei

hänen läheisyydessään ketään olisikaan.

Vaimo ottaa korin käsivarrelleen ja poistuu nöyränä, ilta-auringossa

loistavaa kaupunkia kohden.

Vihdoin rouvatkin nousevat penkeiltänsä pois lähteäksensä.

Puistossa ovat varjot harvenneet. Puitten rungot eivät enää seiso

tummina, valotäpläisinä, niinkuin aikaisemmin, vaan kylpevät lämpimän

keltaisessa värissä, joka melkein vaakasuorasti virtaa niihin, etäisen

metsänrantaan painuvasta auringosta. Jokainen ruohonkorsi hohtaa

läpikuultavana, ikäänkuin tahtoen huutaa: minä olen vihreä... minä olen

vihreä... Vielä on kesä, vielä, vielä...

Lapset juoksentelevat äitiensä edellä käytävällä. Heikki kantaa

huolellisesti laivaansa, jonka purjeissa ja punaisessa pohjassa

auringon säteet pitävät oikeata riemujuhlaa.

-- Näetkö, Anna, Ester ei ole vähääkään pahoillaan siitä, että hän

päästi laivansa menemään. Hän ei kerta kaikkiaan voi käsittää, että

kaikkea ei enää saa takaisin tässä maailmassa, sanoo rouva Forssner

toverillensa. Hänen äänessään on huolestunut sävy, mutta rouva Halldin

on huomaavinaan, että siinä on ihailuakin. Hän ei kuitenkaan ole siitä

tietääksensä, vaan vastaa puolittain välinpitämättömästi:

-- Sinun täytyisi opettaa se hänelle. Älä osta uutta laivaa.

-- Mitä se auttaa, kun isoäiti ja enot kuitenkin ostavat.

-- Hm... Minusta on johdonmukaisuus ainoa keino kasvatuksessa.

-- Niin kai, mutta, hyvä Jumala, kuka sitä jaksaa ja raahtii oman

lapsensa kanssa olla aina niin ankaran johdonmukainen.

He olivat tulleet varjosta kadulle ja rouva Forssner aukaisi punaisen

päivänvarjonsa, kevyesti huoahtaen. Hänen toverinsa huomasi väittelyn

turhaksi ja kävi äänettömänä hänen rinnallaan, katseellaan seuraten

lapsia, jotka juoksentelivat jo etäällä, niinkuin valkoinen perhospari.

Rouva Forssner pelkäsi sanoneensa jotakin tyhmää ja tahtoi parantaa

asiaa.

-- Kyllä poikia sentään mahtaa olla paljon helpompi kasvattaa kuin

tyttöjä.

-- Yleensä arvellaan päinvastoin. -- Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa

kysyvänä.

-- Katsoppas, varsinkin nykyään... Rouva Forssner tahtoi tällä kertaa

punnita sanansa paremmin.

-- Nykyäänhän tytöt saavat jotenkin samanlaisen kasvatuksen kuin

pojatkin, huomautti rouva Halldin, uteliaana kuulemaan mitä toinen

todella koetti hapuilla.

-- Siinäpä se juuri onkin! Jos ajat olisivat niinkuin ennen, niin en

yhtään pelkäisi Esterinkään tähden. Mutta nykyään täytyy tyttöjenkin

valmistautua johonkin määrättyyn elämäntehtävään, elleivät ole

varakkaita...

-- No, mutta onhan se erinomaista, että heillä on tilaisuutta

valmistautua omilla jaloillaan seisomaan, ettei tarvitse odotella

tuulentupien varassa kuten ennen.

-- Niin tietysti... yleensä. Mutta, jos Esterille on kaikki ankara

tosityö yhtä vastenmielistä kuin minullekin, niin hän on hukassa.

Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa, joka uhkeana käveli hänen

rinnallansa. Vastenmielistä kuin tosi työ... Hän epäili melkein

kuulleensa väärin, vaan eihän sekään ollut mahdollista. Hän muisti

kerran junassa sivultapäin kuullensa parin naikkosen vakuuttelevan

toisillensa aivan samaa. Hän tunsi punastuvansa harmista, eikä

uskaltanut vähään aikaan sanoa mitään.

-- Sinä olet ihmeellisen avomielinen, Emma, sanoi hän vihdoin, hiukan

hymähtäen.

Mutta rouva Forssner ei huomannut ivallista värettä toisen äänessä,

vaan silmiänsä siristellen katseli pienen suihkukaivon luona

odottelevia lapsia, sanoen puoleksi itsekseen:

-- Minä en ymmärrä, että hän aivan tahallaan päästi laivansa

menemään...

2.

Heikki Halldinin lapsuusvuosina oli kotitalo pihoineen hänen

varsinainen maailmansa.

Kotipihassaan hän leikki päivät pitkät suurissa lapsilaumoissa.

Työmiesten ja pikku virkamiesten lapsia hänen toverinsa enimmäkseen

olivat. Monet heistä saivat aamusta iltamyöhään saakka juoksennella

pihoissa ja nurkissa ilman, että heitä kesken kaiken kovistettiin

ruualle tai nukkumaan. Heikki kadehti heitä äärettömästi. Hän itse

pääsi ulos ainoastaan kauniilla ilmalla ja ruuaalle ja nukkumaan täytyi

hänen lähteä aina kun vaan äiti tai palvelijatar ilmestyivät portaille

kutsumaan, vaikka kuinka hauskat leikit olisivat kesken jääneet. Ja

vaikka hän itse mielestään jo oli suuri poika, kun hän jo oli täyttänyt

kuusi vuotta, niin häntä oli ankarasti kielletty menemästä kotiportista

ulos, yksinään tai toisten lasten seurassa. Se oli jo kauan ollut

hänestä äärettömän nöyryyttävää. Monet häntä pienemmätkin pojat, kuten

Sandströmin Kalle ja Hellforsin Väinö, tunsivat jo kaikki

korttelikunnan talot paremmin tai ainakin yhtähyvin kuin hän tunsi

ruudut "ämmän padassa", jota tytöt aina keväisin, heti lumen sulattua,

hyppäsivät Martolan portaitten edessä. Mutta äiti oli aivan

järkähtämättömän ankara sellaisissa asioissa.

Jo toukokuun alkupäivinä saivat monet hänen tovereistaan juoksennella

pihassa avojaloin. He sanoivat maan olevan polttavan kuumaa ja

halveksivat äärettömästi Heikkiä ja kaikkia muita lapsia, joitten

täytyi vielä monta viikkoa sukat ja kengät jalassa kulkea. Sitten

täytyi hänen joka ilta peseytyäkin, vaikka olisi kuinka väsynyt ollut.

Ja kuitenkin hän tiesi, että monet muut saman talon lapset saivat mennä

sänkyyn, vaikka heidän jalkansa olisivat olleet hiukan savisetkin.

Heikki oppi aikaiseen tuntemaan ihmisten iloja ja näkemään heidän

surujansakin tässä vanhassa talossa, jonka tasaista, suurta pihamaata,

neljä matalaa rakennusta ympäröivät. Kuinka ne hänen tietoisuuteensa

tulivatkaan? Kuka niitä kertoi? Kaikki... tai ei oikeastaan kukaan.

Asiat selvenivät hänelle vähitellen, niinkuin yksityiset puut ja

maiseman osat selvenevät sumussa kulkijalle. Siellä täällä kuullusta

katkonaisesta lauseesta syntyi jonakin päivänä kokonaisuus kuin

itsestään. Mitä ei tänään ymmärtänyt, eikä tullut keneltäkään

kysyneeksikään, sen jo huomenna, jotakin uutta kuultuaan ja nähtyään,

selvästi ymmärsi.

Kaikki oli niin kummallista. Kaikki oli uutta...

Isot ihmiset puhuivat usein merkillisiä asioita, kun he keskenään

juttelivat, kevätiltoina istuessaan keinulaudalla sireenipensaan alla

tai kohdatessaan toisiaan portilla ja pihassa. He eivät koskaan

luulleet lasten mitään ymmärtävän...

Mutta paljon kummallisempia Heikki kuuli ja näki alarakennuksen

pienissä kamareissa, joihin jokaiseen mentiin suuresta

yhteis-keittiöstä, jossa ei ensinkään ollut hellaa, vaan suuri takka,

jonka arinalla jokaisella perheellä oli padanjalkansa ja jalkapannunsa.

Kahdessa kamarissa asui tehtaan tyttöjä, kolme, neljä yhdessä

huoneessa. Kolmannessa kamarissa asui Wilkmanin leski, jonka poika oli

rakuunarykmentissä ja jonka tytär ompeli. Mutta vastapäätä Wilkmanin

kamaria asui puuseppä Rödman Riikansa kanssa.

Riikan kamari oli Heikistä kaikkein kaunein ja ihmeellisin. Siellä oli

piirongin päällystäkin aivan kuin satu. Kahden puolen peiliä oli suuret

paperiruusu-vihot, hopeanhohtoisissa kukkamaljakoissa. Sitten siellä

oli kokonainen armeija porsliinista tehtyjä tyttöjä ja poikia,

suuri-sarvinen porsliininen peura, sekä kanoja ja lintuja. -- Näitä

aarteita sai Heikki aina mielin määrin katsella, saipa hän nousta

tuolillekin piirongin viereen seisomaan, sillä ehdolla ettei koskenut

mihinkään.

Rödmanin kamarin seinällä oli hopeaisia raamatunlauseita

korkki-kehyksissä, sekä kolme muuta suurempaa taulua, jotka esittivät

Osman Pashaa, Skobeleviä ja Beatrice Cenciä. Beatricesta oli puuseppä

Rödman kerran sanonut: "kaunis tyttö, mutta surullinen historia". Kun

Heikki oli pyytänyt häntä enemmän kertomaan kauniista Beatricesta, niin

Rödman oli kierrellen kaarrellen sanonut, että ei hän siitä paljon

enempää tiennytkään, kun että arveltiin Beatricen murhanneen isänsä, ja

että häntä oli sen tähden vankiloissa kidutettu ja vihdoin mestattu.

Kuitenkin antoi tämäkin lyhyt selitys Heikille jo paljon miettimisen

aihetta, ja usein katseli hän kuvaa kuin jotakin salaperäistä

arvoitusta.

Mutta Osman Pashasta ja Skobelev'ista ja heidän urhoollisuudestaan

Plevnassa tiesi Rödman sen sijaan paljonkin kertoa, sillä hänen setänsä

oli ollut Turkin sodassa. Sotajuttujansa kertoessaan Rödman

tavallisesti liimaili joitakin naapuriensa pikkuesineitä, joita hän ei

viitsinyt viedä toisessa talossa olevaan verstaaseensa. Ja lopuksi hän

tavallisesti hyräili:

"Paljon on haudattu Balkaanin santaan,

toiselle puolelle Tonavaa..."

Mutta kaikkein syvemmän vaikutuksen Heikkiin oli kuitenkin tehnyt se,

että Rödman oli sanonut Osman Pashan olevan aivan ensimäisiä miehiä

Turkin sulttaanista. Ja hänen kuvansa tuli Heikistä vieläkin

mielenkiintoisemmaksi, kun hän eräänä päivänä kuuli Ahosen Jannen

pihalla laulavan:

"Konstantinopolin portin päällä

oli Turkin keisarin kuva ja kuva.

Suomen pojat ne sanoivat: hyi piru,

kun se on ruma ja ruma."

Sen jälkeen koetti Heikki Osman Pashan kuvasta saada edes aavistuksen

itse ihmeellisestä sulttaanista, kun he kerran niin läheisiä olivat...

Mutta varmaankin oli sulttaani rumempi, sillä Osman Pasha ei häntä

yhtään peloittanut...

Skobelev taas tuli ikäänkuin tutummaksi senjälkeen, kun Rödman kerran

kaivolla Hakalan Pauliinan kanssa kisaillessaan, sanoi tämän olevan

mustan kuin Skobelevin hentun.

Joskus, kun Riikka oli oikein hyvällä tuulella, nosti hän pari

porsliini kanaa ja koiran lattialle ja haki piirongin laatikostaan

piparkakun tai omenan ja jutteli Heikin kanssa aivankuin isojen

ihmisten...

Mutta Heikki oli huomannut, että makupaloista, joita hän vierailuillaan

sai, samoin kuin kaikesta muustakin mitä hän kuuli ja näki, mutta jota

hän ei oikein ymmärtänyt, niistä oli parasta olla kotona mitään

puhumatta. Äiti oli niin kummallinen toisinaan... Hän paheksui usein

sellaistakin, mistä muut ihmiset olivat aivan luonnollisesti puhuneet

ja jossa Heikki ei ollut osannut mitään pahaa aavistaa.

Kerrankin, eräänä kauniina kevätpäivänä, Heikki oli kuullut läkkiseppä

Hultmanin rouvan sanovan kalakauppias Bastin rouvaa leipäsudeksi, joka

Heikistäkin oli hyvin sanottu, sillä rouva Bastilla oli kaksi

torahammasta, jotka hymyillessä painuivat hänen alahuultansa vasten,

niin, että hän silloin näytti paljon peloittavammalta kuin vakavana

ollessaan. -- Sitten oli sattunut niin, että samana iltapäivänä Ruusa

Martola sieppasi Heikin kädestä piparkakun, jonka hän juuri oli saanut

Rödmanin Riikalta. Heikki juoksi ympäri pihaa koettaen tavoittaa

Ruusaa, huutaen: leipäsusi! leipäsusi! Mutta samassa kuului ruokasalin

akkunasta ankaraa koputusta ja Heikki näki äitinsä akkunassa, tuiman

näköisenä, viittovan häntä sisälle. Mitä pahaa hän oli tehnyt? Sen

sijaan, että äiti olisi edes torunut Ruusaa, vei äiti hänet ruokasalin

nurkkaan pitkäksi ajaksi istumaan, eikä lievittänyt rangaistusta

sittenkään, kun Heikki oli tunnustanut kuulleensa Hultmanin rouvan niin

sanoneen... Päinvastoin uhkaili äiti, että hän ei tästälähin pääsisi

ulos yhtä paljon kuin ennen. Ja illalla kuuli Heikki äidin sanovan

eräälle vieraalle rouvalle, että talossa asui niin raakoja ihmisiä,

ettei kunnolla uskaltanut lastansa ulos laskea. Sitten alkoi koulu.

Heikin maailma laajeni yhtäkkiä. Jonkun päivän kuluttua sai hän mennä

kouluun yksin ja iltapäivillä sai hän pistäytyä naapuritaloissa asuvien

toveriensa luo. Tästä oli seurauksena, että jo ensimäisenä kouluvuotena

tunsi hän, ihmisistä puhumattakaan, melkein kaikki kissat ja koiratkin

omassa kaupunki-korttelissaan.

Mutta kotitalossaan hän kuitenkin edelleenkin parhaiten viihtyi. Siellä

hän sai mennä minne tahtoi ja talon "isäntänä" hän oli kaikkialle

tervetullut. Noissa pienissä kamareissa oli hänestä paljon lämpöisempää

ja kodikkaampaa kuin useimpain koulutovereittensa hienoissa kodeissa.

Ja paljon ihmeellisempää kaikki...

Siihen aikaan oli heidän palvelustyttönsä sanonut Heikille, että Ester

Forssnerista tulisi kerran varmaankin kaupungin kaunein tyttö ja että

Heikki menisi hänen kanssaan naimisiin.

Heikistä ei siinä ollut mitään ihmeellistä. Suureksi tultuaan menivät

melkein kaikki ihmiset naimisiin, eikä hän ollut riidellyt eikä

tapellut Ester Forssnerin kanssa enempää kuin muittenkaan tyttö- tai

poikatuttaviensa kanssa. Ainoastaan yhden ainoan kerran oli hän oikein

ankarasti vetänyt Esteriä tukasta, kun tämä oli tuokkosella heittänyt

vettä räystäs-saavista Heikin uudelle puvulle. Mutta oli Esterkin vielä

häntä raapinutkin. Silloin hän oli pari päivää vihannut Esteriä, eikä

mitenkään tahtonut myöntää hänen olevan kauniin, eikä mistään hinnasta

olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka Hilda rupesi

siitä asiasta puhumaan niin pian kun hän vaan päänsä kyökkiin pisti...

Silloin ei hän enää olisi tahtonut lähteä edes Forssnerille

vieraisillekaan. Hän oli itkenyt ja mieluummin olisi jäänyt kotiin,

vaikka ruokasalin nurkkaan istumaan...

Mutta hänen täytyi lähteä. Vierailu oli kuitenkin päättynyt

odottamattoman hyvin, sillä Esterillä oli ollut uusia leikkikaluja,

joten he eivät sen enempää koko riitaa muistaneet.

Kaunein tyttö, jonka Heikki siihen aikaan tunsi, oli Hulda Martola,

Ruusan vanhin sisar. Martolat olivat narinkka-kauppiaita ja he asuivat

toisessa, katua vasten olevassa rakennuksessa, jossa heillä oli kaksi

kamaria ja kyökki.

Martolan väestä puhui usein koko talo. Heikki oli kuullut sanottavan,

että kauppias Martola oli ollut ylioppilas ja rouvakin parempia

ihmisiä. Mutta nyt joi Martola toisinaan viikkokaudet ja rouva sai

yksinään huolehtia koko perheen elatuksesta.

Hulda Martola oli kaunotar. Sen hän itse oli sanonut Heikille ja

Ruusalle, kerran kammatessaan tukkaansa peilin edessä. Ja todellakin

hän oli Heikistäkin hyvin kaunis. Hänen punainen tukkansa oli niin

kihara, että hän aina valitteli, ettei kampakaan siihen oikein

pystynyt. Sitten hänellä oli vihertävät, pyöreät silmät, aivankuin

Wiikmanin lesken kissanpojalla, jota hän muutenkin muistutti... Ja

sitten hänellä oli aivan samanlainen suu kuin Ester Forssnerin

lempinukella.

"Kaunotar" oli aivan uusi sana Heikille ja hän oli iloinen, että hän

oppi tietämään minkälainen sekin oli...

Mutta Hulda Martola oli vielä muutakin kuin kaunotar: hän oli

kihloissa! Senkin Hulda oli itse sanonut eräänä päivänä, ja paria

päivää myöhemmin oli Heikki nähnyt Huldan istuvan kapellimestari Kahnin

sylissä, niin että tottakai se sitten totta oli.

Kapellimestari Kahnilla oli ystävälliset mustat silmät, pitkät viikset,

silkkiliivi ja punainen kravattineula. Hän oli aina hyvällä tuulella:

hymyili, poltteli paperosseja ja lauleli. Heikki ihaili heitä

kumpaakin, sekä kapellimestari Kahnia, että Hulda Martolaa, eikä hän

voinut ymmärtää mitä äidillä oli heitä vastaan. Mutta jotakin hänellä

vaan oli heitä vastaan, sillä jos hän vaan aavisti kapellimestarin

Martolassa vierailevan, niin silloin oli turhaa pyytääkin sinne.

Ukko Martola oli toisinaan monta päivää kotoa poissa ja silloin

Martolassa aina oli rauha talossa. Rouva Martola tavallisesti neuloi

lakkeja etuhuoneessa ja Ruusa pelasi Heikin kanssa tammipeliä, samassa

huoneessa olevan, suuren vähäkankaalla peitetyn pöydän ääressä. Mutta

peräkamarissa istui Hulda kapellimestarin sylissä, neuloen lakkeja

hänkin. Usein hyräilivät he "Akselia ja Hildaa", kiikkuivat

keinutuolissa ja suutelivat.

Rouva Martola polki vanhaa ompelukonettansa niin, että se pauhaten ja

rämisten huojui puolelle ja toiselle. Ruusa oli kiintynyt peliin koko

sielullaan ja jos hän joskus silmäsikin avonaisesta ovesta toiseen

kamariin, niin ei hän mitään ihmetellyt. Ja niin uskoi Heikki alusta

pitäin, että kaikki oli niinkuin pitikin, kun kaunotar on kihloissa...

Vaikka äiti melkein päivä päivältä kävikin ankarammaksi Heikin

vierailuihin ja tovereihin nähden, niin salli hän edelleenkin hänen

seurustella Ruusa Martolan kanssa ja käydä hänen kodissaan. Ja niinpä

usein sadeilmoilla, kun ei voinut ulkonakaan juoksennella, sai Heikki

luvan pistäytyä hetkeksi Martolaan. Mutta kaikesta ihmeellisestä mitä

hän siellä näki ja kuuli ja mikä paljonkin askarrutti hänen

ajatuksiansa, siitä hän kotona visusti vaikeni.

Yhtäkkiä ei kapellimestari Kahnia enää Martolassa näkynytkään. Ja

jonkun aikaa neuloi kaunis Hulda lakkeja silmät alituisesti

turvoksissa, milloin kummallisen vaiteliaana, milloin taas ärjyen ja

komentaen Ruusaa, niin että hirvitti vierastakin... Eräänä päivänä

uskoi Ruusa Heikille, että Hulda ei enää olekaan kihloissa ja että

kapellimestari oli matkustanut kaupungista. Se oli Heikistä niin

käsittämätöntä ja järkyttävää, että hänen täytyi kertoa se äidillekin

ja samalla hän osanottoisena kysyi, eikö äiti luulisi Ahosen Jannen

rupeavan Huldalle uudeksi sulhaseksi. Mutta äiti vaan naurahti ja käski

häntä lukemaan läksyjänsä, eikä huolehtimaan sellaisista asioista.

Eräänä päivänä oli Hulda Martola taas aivankuin toinen ihminen. Hän

tarjosi Heikille ja Ruusalle hienoja suklaakaramellejä ja kertoi, että

nyt hänellä on uusi sulhanen, jolla on aivan samanlaiset silmät kuin

Heikilläkin, ja että hän rakasti, rakasti ja oli äärettömän

onnellinen...

Huldan uusi sulhanen oli konttoristi, mutta oikein hieno konttoristi,

kuten Hulda vakuutti. Mutta Heikille hän oli suuri pettymys...

kapellimestariin verraten. Hän ei hymyillyt, eikä laulellut, vaan joi

punssia ja tuijotti Huldaa joka päivä aivankuin olisi hänet ensikerran

nähnyt. Sitäpaitsi hän oli punainen koko naamaltaan, aivan kuin suutari

Sjögren, joka Heikille saappaita teki. -- Mutta Hulda ei ollutkaan

konttoristin kanssa kauan kihloissa, joka olikin hyvin ymmärrettävää...

Eikä Hulda nähtävästi viitsinyt edes itkeä hänen tähtensä, vaan lähti

iltasilla huveihin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Heikkikään ei

enää ollut huolissaan hänen kohtalostaan ja se olikin tarpeetonta,

sillä paria viikkoa myöhemmin viserteli Hulda olevansa kihloissa

parturin kanssa, jonka isä oli oikea elävä parooni. Parturi saisi periä

ja perustaisi oman liikkeen Helsingissä. Hulda vakuutti vielä, että

hänellä oli hieno käytös ja yhtä valkoiset hampaat kuin Heikilläkin ja

kertoi vasta nyt olevansa oikein onnellinen. Tähän saakka hän ei

sanonut tietäneensä edes mitä oikea rakkaus on...

Heikki ja Ruusa kuuntelivat häntä tavallisesti vaieten, sillä mitäpä he

osasivat sellaisiin asioihin sanoa. Kuitenkin oli Heikistä kummallista

ja käsittämätöntä, ettei Hulda jo kapellimestarin kanssa kihloissa

ollessaan ollut oppinut ymmärtämään mitä rakkaus on...

Sama uudistui sitten usein. Hulda Martola vaihtoi sulhasia useammin

kuin vuodenajat vaihtuivat. Parturia seurasi manttaalikirjuri ja hänen

jälkeensä tuli seurahuoneen kellarimestari. Mutta Hulda ei enää

pahimmassakaan tapauksessa päivää kauemmin surrut entisiä sulhasiaan,

vaan sen enemmän hän aina rakasti jokaista uutta ja vakuutteli

oppivansa yhä syvemmin ymmärtämään mitä rakkaus on.

Eräänä päivänä kuuli Heikki parin palvelustytön kaivolla pahanilkisesti

kikattavan, kuinka Hulda Martola lähtee joka ilta ulos ja on alituiseen

kihloissa. He nauroivat ja puhuivat asiasta aivankuin siinä olisi ollut

jotakin pahaa...

Sitten, joku päivä myöhemmin, tuli pastorska Sandman, alarakennuksesta,

vuokraansa maksamaan. Heikki luki parhaillaan läksyjään toisessa

huoneessa, eikä sen enempää seurannut mitä vieras puhui salissa äidin

kanssa, kunnes hän kuuli vanhan rouvan sanovan jotakin Hulda

Martolasta. Se ei missään tapauksessa voinut olla mitään hyvää, koskapa

äiti siunaten huudahti ja nopeasti sulki oven.

Seuraavana päivänä kielsi äiti jyrkästi, ja ilman selityksiä, Heikkiä

enää menemästä Martolaan. Ruusan kanssa sai hän leikkiä pihalla

niinkuin ennenkin tai kutsua Ruusan kotiinsa leikkimään, jos tahtoi.

Mutta jo seuraavassa kuussa Martolat muuttivatkin talosta.

Heikki oli siihen aikaan valmistavankoulun ensimäisellä luokalla.

Samana vuonna sai täti Forssner insinööri Nymanilta joululahjaksi

suuren taulun, jonka sanottiin olevan "Romeon ja Julian". Kaikki

kiittivät sitä kauniiksi. Äitikin kiitti. Heikki katseli sitä kauan.

Hän ei sanonut kenellekään mitään, mutta hän ajatteli, että silloin,

kun Hulda Martola oli ollut kihloissa kapellimestari Kahnin kanssa,

niin olivat he keinutuolissa suudellessaan olleet ainakin yhtä

kauniita... ellei paljon kauniimpia.

3.

Kun Martolaiset olivat muuttaneet, niin oli Heikistä Ahosen Janne talon

merkillisimpiä ihmisiä. Eikä hän voinut ensinkään ymmärtää, minkätähden

naapurit aina Ahosista puhuessaan valittivat, ettei niin kunnon

ihmisillä ollut lainkaan iloa ainoasta lapsestaan. Ja sitten he

tavallisesti jatkoivat, kuinka kovin ikävää oli ollut, että Ahosilta

heidän pikkupoikansa oli otettu pois, kun ei Jannesta kuitenkaan

näyttänyt mitään vanhuuden iloa vanhemmilleen koituvan. Se oli Heikistä

hyvin kummallista puhetta, sillä hänen tietääksensä ei Janne koskaan

tehnyt mitään pahaa pienille, eikä suurillekaan. Ja äidilleen hän

pilkkoi puita ja kantoi vettä, jota vaakamestari Sundströmin pojat

eivät koskaan tehneet, vaikka näkivät äitinsä kantavan vettä ulos ja

sisään niin, että hän aivan oli vinona. Mutta sittemmin selveni

Heikille, että ihmiset varmaankin tarkoittivat sitä, ettei Janne

koskaan sunnuntaiaamuina mennyt vanhempainsa kanssa kirkkoon, vaan

viipyi usein myöhään sunnuntai-iltaan saakka lauantai-iltaisilla

huviretkillään.

Jos kenestäkään, niin juuri Jannesta oli koko talon väellä iloa.

Kevät-iltoina, työstä päästyään ja illallista syötyään, ilmestyi Janne

aina pihalle, katselemaan pikkupoikain leikkejä tai keinulaudalle

sanomalehtiä lukemaan. Silloin hän oli aina niin siisti ja hieno, ettei

samaksi tuntea tahtonut, varsinkaan se, joka oli nähnyt hänen nokisena

päivälliseltä palaavan konepajaan työhönsä. Hän oli muuttanut ylleen

uuden sinisen pukunsa ja sitonut kaulaansa punaraitaisen silkkihuivin,

jonka solmu Heikille ja muillekin talon pikkupojille pysyi ikuisena

arvoituksena. Hänen musta sametti-lakkinsa oli aina kallellaan ja sen

lipun alta valahti otsalle leveä kihara, joka oli uhmaava niinkuin

hyökyaalto. Kun hän oli oikein hyvällä tuulella, niin hän otti osaa

pikkupoikain leikkeihinkin, eikä niissä koskaan ollut sellaista vauhtia

kuin silloin, kun Janne viitsi olla mukana. Monta kertaa, kun ketään

tovereita ei ollut saatavissa, löi hän Heikinkin kanssa seinäpalloa ja

monta tuuliviiriä ja myllynratastakin Janne hänelle oli tehnyt,

ollessaan heidän puitaan hakkaamassa.

Mutta eihän Janne koskaan saanut pikkupoikain kanssa kauemmin leikkiä,

tai keinulaudalla rauhassa sanomalehteänsä lukea. Usein sattui, että

niin pian kun hän oli pihalle ilmestynyt, niin Hakalan Pauliinakin heti

tuli keinulaudalle käsitöineen. Sitten ilmestyivät tehtaan tytöt, yksi

toisensa jälkeen, kuistille nauramaan ja pian he tavallisesti saivatkin

Jannen kuistillensa, Hakalan Pauliinan ja pikkupoikain suureksi

harmiksi. Mutta Heikki tiesi, että oli muitakin, joita tuo Jannen

houkutteleminen harmitti. Heidän Hildaa... Kerran, kun eno oli ollut

heillä päivällisellä, niin Heikki oli kuullut äitinsä sanovan, että

Hilda on ollut jo muutaman päivän ihan kuin kipeä pelkästä pahasta

tuulesta ja mustasukkaisuudesta, ja että huomenna täytyy kutsua Janne

puita hakkaamaan ja kyökkiin kahville, niin kai se taas ohi menee...

Tottakai hänestä kaikille iloa oli.

Tehtaan tyttöjen nimipäivillä oli Janne aivan välttämätön vieras. Ellei

hän vaan jostakin syystä suvainnut saapua, niin oikeata iloa ei juhlaan

tahtonut tulla sittenkään, vaikka "rouva", joksi Heikin äitiä

sanottiin, ja pastorska Sandman olivat pois menneet. Jotakin puuttui ja

jotakin odotettiin pitkin iltaa. Kukaan ei sitä sanonut, mutta sen näki

kuitenkin kaikesta. Ja ellei Janne myöhemminkään tullut, niin silloin

tytöt lauloivat lopun iltaa "Siionin kanteleesta" tai erästä pitkää

laulua Maria Stuartista, jota Heikki ei vielä koskaan ollut jaksanut

loppuun kuunnella, sillä melkein jokaisen säkeen jälkeen kerrattiin:

"Oi, Maria, oi, Maria! Oi, kaunis Maria!"

Mutta kun Janne oli mukana, niin silloin leikittiin panttileikkejä tai

"kätkettiin sormusta". Ja pienet kamarit olivat iloa täynnä. Janne

osasi alinomaa sanoa jotakin sukkelaa, joka sai kaikki nauramaan.

Kaikki olivat taas pitkät ajat hyviä ystäviä ja kukaan ei puhunut

Ahosen Jannestakaan muuta kuin hyvää.

Mutta sitten taas tapahtui jotakin, josta koko talon väki kohisi ja

supatti, missä vaan naapuruksia yhteen sattui. Heikki kuuli siitä

muutamia sanoja eräänä kevätiltana heittäessään Hellforsin Väinön

kanssa "nappi-kuoppaa". Rödman ja Ahonen pysähtyivät heidän peliänsä

katsomaan. Rödman kysyi Ahoselta Jannea, ja sanoi, että vaikka sanotaan

Hakalan Pauliinan asiat olevan hullusti, niin ei vaan saanut siitä

Jannea syyttää, sillä se oli Pauliinan oma syy. "Tässä me olemme kaikin

katselleet, kuinka hän on Jannea kiertänyt, niinkuin paholainen

syntisen sielua". Ahonen sanoi vaan, että ikävää se on, olipa se niin

tai näin, mutta minkä niille voi, ja he lähtivät Rödmanin kanssa

portille kävelemään. -- Heikki mietti alinomaa, mitä nuo "asiat"

mahtoivat olla, sillä Pauliina oli niinkuin ennenkin, paitsi ettei hän

enää iltasin istuskellut käsitöineen keinulaudalla, mutta eihän se

ollut ihme, kun Janneakaan ei pitkiin aikoihin iltasin oltu pihassa

nähty. -- Äidiltä Heikki ei ollut enää pitkiin aikoihin uskaltanut

kysyä mitään selitystä pihalla kuulemiinsa asioihin, sillä siitä

seurasi tavallisesti jonkunlaisia vapauden rajoituksia. Mutta eräänä

päivänä, kun äiti ei ollut kotona, kysyi hän asiaa Hildalta, kun tämä

kuori kyökissä perunoita.

Hilda ei nostanut päätäänkään, vaan kysyi kuka niin oli sanonut.

Heikkiä harmitti. Aina kun isoilta ihmisiltä jotakin kuulemainsa

johdosta kysyi, niin he heti tokasivat: kuka niin on sanonut? Heikki

mietti hetkisen. Hänen teki mielensä koetteeksi sanoa, että pastorska

Sandman siten oli sanonut, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut, vaan

vastasi vihdoin, että se oli ollut puuseppä Rödman. -- Silloin on paras

kysyä sitä Rödmanilta, vastasi Hilda. Mutta hänen äänessään oli ollut

pahanilkinen kaiku, joka peloitti Heikkiä sen enempää koko asiaa

keneltäkään kysymästä. Ja kun Hakalan Pauliina pian muutti maalle, niin

ei siitä asiasta puhuttu enää sen enempää. Sitten tuli pitkä kesä ja

Heikki ennätti maalla unhoittaa koko talon väen, melkeinpä Ahosen

Jannenkin.

Eräänä syyskuun aamuna, juuri kun Heikki oli kouluun lähdössä ryntäsi

Hilda hengästyneenä ruokasaliin ja suurella kohinalla kertoi, että

Ahosen Janne oli vangittu. Äiti pudisti vihaisena päätään, nousi

pöydästä ja seurasi Hildaa kyökkiin. Hilda nähtävästi loukkaantui, kun

hänen uutisensa otettiin nuhdelleen vastaan, sillä hän kuului kovalla

äänellä sanovan: "mitä rouva tuosta pojastaan oikein koettaakaan, --

niinkuin se ei siitä muualtakin saisi kuulla". Samassa palasi äiti

kyökistä ja sanoi vielä ovelta Hildalle, ettei koskaan saisi sillä

tavalla ihmisiä säikäyttää.

Myöhemmin sai Heikki kuulla, että Janne oli joissakin tanssiaisissa

riitaantunut ja lyönyt erästä toista miestä puukolla, niin että tämä

oli vähissä hengin. Sen johdosta oli Janne vangittu ja kaikki sanoivat,

että hänet vietäisiin linnaan. -- Rödman sanoi ettei semmoinen asia

miehen papinkirjassa merkinnyt juuri mitään, kun kerran toinenkin oli

puukkonsa paljastanut, niin tuskinpa siitä Jannelle seuraisi muuta kuin

parin kolmen kuukauden "istuminen". Mutta Ahoskan silmät olivat

alituiseen punaiset, kun hänet joskus vilaukselta näki kaivolla. Ja kun

Ahonen iltahämärässä tuli kotiin, niin ei hän katsonut kehenkään ja hän

näytti niin väsyneeltä ja vanhalta. -- Silloin ajatteli Heikki, että

Jumala oli sentään ihmeellisen kova, kun hän oli antanut Ahosen

pikkupojan joutua maalaisen rattaitten alle, vaikka hän kyllä jo

silloin tiesi, että Jannellekin kerran näin kävisi. Ahosilla olisi nyt

edes hänestä iloa ollut, kun Jännekään ei enää iltasin tullut kotiin.

-- Mutta äiti sanoi vaan, että kenties heistä oli hauskempaa ajatella,

että pikkupoika oli päässyt pois, kun Jannestakin oli niin merkillisen

hurja poika tullut, vaikka vanhemmat olivat tavallisia kunnon ihmisiä.

Eräänä iltapäivänä, kun Heikki palasi koulusta, seisoi suuri joukko

heidän talon väkeä Sundbergin kulmassa. Lähemmäksi tultuaan sai hän

kuulla, että he olivat siinä katselemassa kun vankeja asemalle

vietäisiin, ja että tänään vietäisiin kai Ahosen Jannekin. Heikki oli

kahden vaiheella uskaltaisiko hän jäädä siihen odottelemaan, mutta

samassa odotetut jo tulivatkin, keskellä katua käyden. Kylmät väreet

karmivat Heikin selkäpiitä, kun hän näki Ahosen Jannen kulkevan

vartijain välissä, erään toisen vangin rinnalla, toisesta kädestään

käsiraudalla toveriinsa kytkettynä. Janne ei katsonut keneenkään, vaan

huulet yhteen puristettuina ja vakavan näköisenä jatkoi matkaansa.

-- Voi surkeutta sentään, sanoi joku akoista, tuossa Jannessakin on

kokoa ja näköä, mutta eipäs vaan ole miehen tapoja.

-- Ei ole, myönteli joku toinen. Mutta sitä poikaa ovat myöskin viina

ja naiset alusta aikain viipottaneet. --

-- Ja Hakalan Pauliinalla kun kuuluu juuri muutaman päivän vanha poika

olevan, sanoi kolmas.

-- Voi surkeutta sentään...

Heikki tuli kotiin ääneensä itkien. Äiti koetti parhaansa mukaan häntä

lohduttaa... mutta eihän Jannen asia siitä parantunut... Koko päivän

painoi häntä Jannen onnettomuus. Ja vielä illallakin hän oli aivan

elävästi näkevinään Jannen menevän vartiainsa välissä, ranteesta

käsiraudalla toiseen kytkettynä. Kun äiti tuli iltarukousta lukemaan,

niin Heikki luki sen tyynesti hänen kanssaan, eikä sen jälkeen kysellyt

mitään äidiltä, eikä tahtonut edes Jumalaa ajatella sen enempää... Hän

tuntui niin kaukaiselta suurelta ja ankaralta. Heikki veti peitteen

korviinsa ja ajatteli Ahosta ja Ahoskaa, jotka sillä hetkellä

varmaankin istuivat pienen pöytälampun valaisemassa huoneessaan ja

ajattelivat Jannea niinkuin hänkin... Tänä iltana hän olisi tahtonut

olla heidän pikkupoikansa ja olla heille oikein hyvä...

Sen jälkeen muuttui elämä heidän talossaan pitkiksi aikoja hyvin

hiljaiseksi. Äiti puhui usein hyvillään, että nyt hänen talossaan asui

vaan kunnon ihmisiä, sillä tehtaan tytötkin olivat Jannen mentyä

kokonaan lakanneet pihalla keikkumasta. Loma-aikoinaan veisasivat he

kamarissaan "Sionin kanteleesta" tai sitä kauhean pitkää laulua Maria

Stuartista. Ja pastorska Sandmanista ja vaakamestari Lundströmistä ei

koskaan ennenkään oltu sanottu muuta kun pelkkää hyvää.

Mutta Heikki ajatteli usein, että koko elämä oli talossa nyt paljon

ikävämpää kuin silloin, kun kaikki ihmiset alinomaa olivat puhuneet

Hulda Martolasta ja Ahosen Jannesta.

4.

Jumala...

Aikaisimmassa lapsuudessaan Heikki oli tavallisesti ajatellut Jumalaa

iltasin, sängyssään odotellessaan äitiään lukemaan iltarukousta.

Talvi-iltoina paloi ruokasalissa pöydän yläpuolella suuri lamppu, jonka

valovirta tulvasi avonaisesta ovesta Heikin huoneeseen, josta

palvelijatar sammutti lampun heti, kun Heikki oli iltapesunsa jälkeen

sänkyyn suoriutunut. -- Hänestä oli miellyttävää maata siinä lämpimässä

sängyssään, valohämyisessä huoneessa, ajatellen äitiä ja ajatellen

Jumalaa, ja kaikkea mitä hänestä taas äidiltä kysyisi. Päivän kuluessa

hän oli useimmiten nähnyt ja kuullut paljon sellaista, johon Jumalan

suhtautuminen herätti mielessä monia kysymyksiä.

Kun äiti sitten tuli, lukivat he yhdessä pienen iltarukouksen ja äiti

istui hetkiseksi juttelemaan hänen sänkynsä laidalle. Osasihan äiti

vastata mitä ihmeellisimpiinkin kysymyksiin, mutta sittenkin jäi paljon

hämäräksi. Joskus tuskastui Heikki kyyneliin saakka, mutta silloin äiti

suuteli häntä, kääri peitteen huolellisesti hänen ympärillensä ja

sanoi, että suureksi tultuaan Heikki kyllä ymmärtäisi... Mutta se ei

oikeastaan ollut mikään lohdutus, sillä olihan äiti usein sanonut, että

Jumalaa ei kukaan koskaan voinut täydellisesti ymmärtää. Ja kuinka

saattaisikaan koskaan toivoa ymmärtävänsä jotakin, joka oli aina ollut

ja joka aina tulisi olemaan, rajatonta, ääretöntä, kaikkialla olevaa...

Se kaikki oli niin käsittämätöntä ja melkein kauhistavaa. Jos jollakin

tavalla Heikki oli koettanut kiertää äitiä myöntämään, että tähtien

takana tulisi jokin seinä eteen. Mutta sitä ei äiti koskaan myöntänyt,

enempää kuin sitäkään, että mikään loppuisi. Sängyssäänkin näistä

ajatellessaan tunsi Heikki samanlaista kummallista tunnetta kuin

ensikerran katsoessaan heidän vinttinsä akkunasta kadulle...

Jumala on rakkaus... ääretön rakkaus... niin oli äiti Jumalasta sanonut

siitä saakka, kun Heikki muisti. Aluksi se oli häntä tyydyttänytkin.

Kauniina öinä oli äidillä tapana poistuessaan vetää akkunaverhot

syrjään, niin että Heikki vuodettansa vastapäätä olevasta akkunasta

näki tähtitaivaan. Ja hänestä oli turvallista ja viihdyttävää raukeilla

silmillään katsella tähtiä, jotka vilkkuivat siellä kaukana, jossa

Jumala oikeastaan asui, vaikka hän saattoikin olla kaikkialla.

Heikkikin rakasti häntä, sillä olihan hän niin äärettömän hyvä,

rakastaessaan ihmisiä enemmän kuin heidän omat isänsä ja äitinsä.

Kuitenkin oli hänen viimeinen ajatuksensa monen monena iltana, että

kumpahan sentään tähtien takana olisi jokin katto tai seinä, ja että

Jumalakin joskus kuolisi ja taivas lakkaisi olemasta...

Kerran yöllä oli Heikki nähnyt pahaa unta ja pelästyneenä juossut

viereiseen huoneeseen, jossa hänen äitinsä nukkui. Mutta äiti ei

nukkunutkaan, vaan puoleksi pukeutuneena itki, pöytää vasten nojaten.

Heikki ei kysynyt mitään, vaan hänkin yltyi hillittömästi itkemään.

Äiti otti hänet syliinsä ja koetti tyynnyttää häntä, mutta Heikki itki

pakahtuaksensa. Hän tajusi nyt ensikerran, että jokin suuri onnettomuus

painosti äitiä, onnettomuus, johon ei mikään ikuinen rakkaus näyttänyt

lohtua luovan. Selittämättömillä lapsen vaistoillaan näki hän kyynelten

pusertajana elämän kovuuden... ja se oli hänen pahaa untansakin

pahempaa.

Äiti vei hänet uudestaan sänkyyn ja viihdyttääksensä Heikkiä aikoi hän

vetää akkunaverhot syrjään, sillä ulkona näytti kuu valaisevan. Mutta

Heikki hypähti kauhistuneena pystyyn. Ei, ei, nyt ei hän tahtonut nähdä

tähtiä, ei taivasta, eikä Jumalaa... Hän ei sanonut mitään, vaan pyysi

äitiä vetämään akkunaverhot kiinni, veti peitteen korvillensa ja

vihdoin nukkui nyyhkytykseensä.

Sen jälkeen tiesi Heikki, että äiti usein öisin itkien valvoi. Kun hän

joskus keskellä yötä heräsi, niin äidin huoneesta näkyi tulta ja Heikki

kuuli hänen hiljaa itkevän. -- Mitä hän itki? Sitäkö että isä oli

kuollut? Miksikä olikaan hänen isänsä kuollut? Äiti sanoi, että Jumala

antoi jokaiselle töittensä jälkeen, -- mutta Hellforsin Väinö ja

Sandströmin Kalle olivat varmasti paljon pahempia kuin hän, ja heidän

isänsä olivat juoppoja maalareita... ja heidän äitinsä torailivat

pihalla. Miksi siis oli hänen isänsä, joka oli ollut maisteri ja

opettaja, täytynyt kuolla jos kerran Jumala oli rakkaus ja antoi

jokaiselle töittensä mukaan...

Heikki kyseli äidiltään uudestaan ja uudestaan, mutta hänen

vastauksensa olivat lopullisesti aina samoja: ihminen ei näe mitä

Jumala näkee, mutta kuitenkin hän on rakkaus ja vain rakkaus ohjaa

hänen tekojansa.

Sinä kesänä, jona Heikki täytti kahdeksan vuotta, asui hän äitinsä

kanssa erään kaukaisen sukulaisen luona keski-Suomessa.

Mikä se olikaan, joka siellä sai hänet ajattelemaan Jumalaa enemmän

kuin koskaan ennen? Oliko se alituisesti vaihteleva ulappa, joka

melkein rannattomana näkyi hänen akkunaansa, milloin valkeita

jättiläispilviä kuvastellen, milloin laukkavia vaahtopäitä vyörytellen,

milloin taas soiluen kuin sulatettu kulta. Tai oliko se saloseudun

hiljainen temppelirauha, joka alituisesti sai kysymään kaiken

sisäisintä, korkeinta olemusta?

Näinä aikoina Heikkiä tavattomasti ihmetytti se, että ihmiset niin

vähän puhuivat Jumalasta ja kuolemastakin... Mutta hän uskoi, että isot

ihmiset niistä sittenkin enemmän tiesivät, vaikka eivät tahtoneet sitä

sanoa. Olihan niin paljon asioita, joita he eivät sanoneet, vaikka

tiesivät...

Siihen kesään mahtui paljon kauniita ja onnellisia päiviä, jolloin hän

illalla väsyneenä vielä viimeksi ajatteli: Jumala on rakkaus...

iloisena nukkuen huomispäivän odotukseen. Mutta sitten taas tuli

toisia, joina hän ei ymmärtänyt mitään...

Eräänä aamuna talon emäntä itki ja isäntä kulki sanattomana ja

synkkänä. Äiti kertoi Heikille, että yöllä oli halla käynyt mailla,

että paljon viljaa oli paleltunut ja että kenties saataisiin katovuosi

kautta maan.

Ja eräänä päivänä oli pääskysen pesä pudonnut katon räystäältä ja kissa

syönyt pesässä olleet poikaset. Emälinnut lentelivät hätääntyneinä

räystään ympärillä, toisinaan viistäen siivillään maata, missä

murskaantuneet pesän sirpaleet olivat... Pari päivää jälkeenpäin hukkui

lähellä olevan torpan mies järveen ja naapurit kertoivat äidille, että

häneltä oli jäänyt tyhjään tupaan vaimo ja viisi lasta. --

Näitä ja muita asioita, joita hän päiväpäivältä enemmän näki, kuuli ja

ymmärsi, katseli ja kuunteli Heikki tyrmistyneenä.

Hän huomasi, että niinäkin päivinä aurinko paistoi ja laski kultaisena

kaukaisen rannan taakse, aivan kuin se olisi katsellut onnellista,

ihanaa maata...

Ja äiti sanoi yhä, että kaikki mitä tapahtui täytyi tapahtua... ja että

Jumala oli rakkaus.

5.

Koko kaupunki oli kokoontunut katselemaan luistinkilpailuja, jotka

eräänä maaliskuun sunnuntai-iltapäivänä pidettiin Pohjalahdessa.

Luistinradalla oli yleisölle varattu tila väkeä täynnä ja läheisellä

rantavuorellakin oli väkeä mustanaan. Kaikki tiesivät, että kaupungin

parhaat pika- ja kaunoluistelijat ottaisivat osaa kilpailuihin.

Katselijain joukossa olivat varsinkin kaupungin oppikoulut viimeistä

henkeä myöten edustettuina.

Lyseossa ja tyttökoulussa ei viimeisen viikon aikana oltu puhuttu

tuskin mistään muusta kuin siitä, kuinka viime sunnuntain kilpailuissa

Ester Forssner oli saanut ensimäisen palkinnon. Eihän siinä muuten

olisi mitään ihmeellistä ollut, mutta samalla oli tapahtunut

se kumma, että Ella Andersson, joka jo parin vuoden aikana oli

kaunoluistelukilpailuissa ensimäiset palkinnot voittanut, oli tällä

kertaa saanut toisen palkinnon.

Ella Andersson oli Ester Forssneria kahta luokkaa ylempänä. Hän oli

jo melkein täysi "daami", lyseon yläluokkalaisten epäjumala ja

konventtitanssijaisten kuningatar. Ja varakkaan kirjakauppiaan

tyttärenä huomattiin hänet jo vähin muuallakin. Kaupungin ijäkkäämmät

neitoset alkoivat, vaarallista kilpailijaa peläten, luoda häneen yhä

epäluuloisempia silmäyksiä. Ella Andersson luisteli mainiosti, mutta

hän tanssi vieläkin paremmin. Ja koulussa hän oli luokkansa parhaimpia

oppilaita. Hänen tekojansa täytyi itse johtajattarenkin sormiensa läpi

katsella. Koulussa ei vielä ikinä oltu nähty, että johtajatar olisi

taluttanut Ella Anderssonin vesihanan alle ja silittänyt suoraksi,

hänen, aivan kuin uhmaten käherretyn tukkansa, -- vaikka monen monet

vähäpätöisemmät tytöt tuon tuostakin saivat läpäistä tällaisen

vesikokeen, yrittäessään kauneuden kaipuunsa pakoittamina hiukan

luontoa auttaa.

Varsinkin tyttökoululaiset olivat tavattomasti hämmästyneet, kun Ester

Forssner oli viime sunnuntaina aivan odottamatta ilmoittautunut

kaunoluistelukilpailuihin, vaikka hänen täytyi tietää, että Ella

Anderssonkin ja vielä pari muuta yläluokan tyttöä ottaisi niihin osaa.

Monesta se oli tavattoman itserakasta, melkeinpä röyhkeätäkin. --

Olihan kylläkin nähty, että Ester oli koko talven luistinradalla

harjoitellut jos joitakin kiemuroita, mutta kukaan ei uskonut, että

hänen luistelemisestaan tulisi mitään yhtenäisempää ja vähänkään

suurempia vaatimuksia kestävää, kaikkein vähemmin, että hän kykenisi

kilpailemaan Ella Anderssonin kanssa. -- Mutta ihme oli tapahtunut.

Ester Forssner oli viileskellyt jäätä luistimillaan, niinkuin pääskynen

viiltelee siivillään ilmaa. Ja hänen luistelussaan oli joustavuutta ja

itsetiedotonta suloa. Yleisön myötätunto oli alusta aikain ollut hänen

puolellaan, -- suureksi osaksi sen vuoksi, että hän oli vielä melkein

pikkutyttö, jolla ei vielä ollut kadehtijoita, eikä vihollisia.

Palkintotuomarien mielipiteeseen taas vaikutti suuresti tyttökoulun

voimistelunopettajattaren neiti Lundin mielipide. Neiti Lund taas ei

voinut sietää Ella Anderssonia siitä saakka, kun hän oli nähnyt

maisteri Erlingin saattavan tätä kaunista oppilastansa luistinradalta

kotiin.

Kalpeana, mutta pää entistä pystymmässä, oli Ella Andersson

viimesunnuntaina poistunut luistinradalta. Ja seuraavana päivänä oli

hänen paras ystävänsä, Hilja Honkasalo, sanonut koulussa: eilen olivat

vain pikkukilpailut, mutta odottakaapas, tytöt, ensi sunnuntaihin...

Tänään se nyt nähtäisiin.

Torvisoittokunta alkoi soittaa valssia ja kaunoluistelukilpailuun

osaaottajat luistelivat radalle.

Ensimäisenä leijaili Ella Andersson. Heti hänen kintereillään

seurasivat Ester Forssner, pari yhteiskoululaista ja tunnettu

kaunoluistelija Einar Hammar lyseosta. -- Ella Andersson tuskin viitsi

vilkaistakaan kilpailijoihinsa, vaan keijui jäällä suuria kaaria

tehden, niin kuin iso lintu lentelee pienempäin parvessa. Mutta

tälläkin kertaa oli kuin noiduttua, että hän ei parhaalla

tahdollaankaan voinut herättää katsojissa mielenkiintoa ja

myötätuntoista ihailua, jolla häntä aikaisemmin tavallisesti oli

kilpailuissa hemmoiteltu. Heti alussa kysyivät kaikki, jotka eivät

Ester Forssneria tunteneet: kuka on tuo hoikka, nuori tyttö? Häntä

eivät luistimet paina...

... Ester Forssner... Ester Forssner...

-- Tuo neiti Andersson voisikin olla jo vaikka hänen mammansa, --

ilvehti väkijoukossa joku pahasuinen tehtaalaispoika.

Heikki Halldin seisoi aitausköydestä kiinni pidellen ja seurasi

jännityksellä kilpailun menoa. Tai oikeammin seurasivat hänen silmänsä

vain Ester Forssneria. Heikistä Ester oli tänään kauniimpi kuin koskaan

ennen. Oikein jumalattoman kaunis hän oli! Vaalean tukan utu kehysti

hänen ponnistuksesta värikkäitä kasvojansa. Letti heilahteli ja

sininen, nahalla päärmätty hame liehui. Ja yleisön kohina, joka yhä

yltyen toisti Ester Forssnerin nimeä, täytti hänet ylpeyden sekaisella

ilolla. Esterin voitto oli ikäänkuin hänenkin voittonsa... Sekä

lyseolaiset, että tyttökoululaiset tiesivät, että Ester oli hänen

"flammansa". Tänä talvena olivat he melkein joka ilta olleet yhdessä,

luistinradalla, Isollakadulla, Forssnerilla tai Huurin kondiittorissa.

Mutta vaikka he tapasivatkin toisensa melkein joka päivä, niin siitä

huolimatta he usein kirjoittelivatkin toisillensa. Kolme runoakin

Heikki oli saanut juuri viime viikkoina Ester Forssnerilta. Hänkin

olisi kernaasti vastannut runomitalla, mutta hän ei voinut saada

säettäkään kokoon, vaan oli edelleenkin pakoitettu kirjoittamaan

suorasanaisia vastauksia.

Siitä, mistä he kirjoittivat toisillensa, eivät he juuri milloinkaan

puhuneet. Se olisi ollut puhuen niin jokapäiväistä... sillä olivathan

he pitäneet toisistaan niin kauan kuin muistivat. Mutta vasta joulusta

alkaen olivat he rakastaneet... ja neljä viikkoa sitten olivat he

ensikerran suudelleet...

Heikki tunsi poskiensa kuumenevan ja hän havahtui ajatuksistaan

aivankuin pelästyen, että vieressäolijat pääsisivät hänen salaisuutensa

perille. -- -- --

Väliajan tultua seurasi Heikki hiukan pahalla silmällä, kuinka Einar

Hammar talutti Esteriä kahvikojuun lämmittelemään ja mitenkä hän

kohteliaasti auttoi turkkia Esterin harteille. Kun rouva Forssnerkin

näkyi rientävän Esterin luo, niin ajatteli Heikkikin ensin mennä heitä

tervehtimään, mutta Einar Hammarin tähden ei hän kuitenkaan viitsinyt,

sillä hän oli aina niin kovin suurellinen ja ylimielinen.

Samassa alkoivat Heikin vieressä seisovat pari neitiä jutella ja kun he

mainitsivat Ester Forssnerin nimen, niin katosi Heikiltä tykkänään halu

lähteä liikkeelle.

-- Lahjakas hän epäilemättä on, mutta kyllä kai hän myöskin on

kaupungin hemmotelluin tyttö, jatkoi toinen, Esteriä tarkoittaen. --

Hän kuuluu jo kirjoittelevan aika hyviä runojakin. Hänen tätinsä, rouva

Suojärvi, lausui kerran muutamia rouvasväen yhdistyksessä.

-- Niin, koko sukuhan kuuluu aivan hirveästi hassuttelevan tytön

lahjakkaisuudella. Kaikki mitä Ester tekee on muka erinomaista, hänen

runonsa, tanssinsa ja piirustustöherryksensä... Varsinkin tuollaiset

runot saisivat toistaiseksi olla pöytälaatikossa, ei niitä tarvitse

ruveta täysikasvuisille ihmisille lausumaan, julkisissa juhlissa.

-- No niin minäkin ajattelin, mutta onhan maisteri Kannus toki aika

luotettava auktoriteetti ja hän sanoi, että on suorastaan ihmeellistä,

mitenkä niin nuori tyttö kirjoittaa aivan kuin nuori nainen. Ja

sellainen temperamentti...

-- Pah, älä viitsi! Maisteri Kannuksesta on maailman sivun ollut

jokainen runoja töhertelevä koulutyttö tai joku muu kyhäilevä letukka,

aivankuin mikäkin uusi Sappho, vaikka koko heidän lyyrillisyytensä ei

olisi sen merkillisempää kuin kissain keväällä...

-- Hst! Hanna sinä et saa... vielä joku tuttava kuulisi.

-- Kuulkoot! Minua harmittaa koko Forssnerin joukko.

-- Rouva Forssner on itsekin aina ollut kuin huono runo...

-- Tuolla he jo tulevatkin.

-- Ja Ella Andersson aina ja jokapaikassa ensimmäisenä!

-- Hän kai on sinusta ainakin edes hyvää proosaa?

-- Ainakin toivon hänen siksi tulevan, -- ja se on paljon parempaa kuin

huono runous.

-- Mutta katso nyt, kuinka Ester Forssner on suloinen!

Sekä harmistuneena, että huvitettuna oli Heikki kuunnellut

tuntemattomien naisten keskustelua. Hän ymmärsi, että oli rumaa seurata

vieraitten ihmisten keskustelua, mutta minkä hän korvillensa mahtoi.

Olisivat olleet varovaisempia.

Ester Forssner leijaili ja tanssi taaskin aivankuin luistimet olisivat

pyrkineet häntä ilmoihin nostamaan. Joskus leiskahti hän aivan Heikin

eteen ja silloin Heikki aina punastui, vaikka Ester ei koskaan

nostanutkaan katsettaan yleisöön. Seuraavassa hetkessä kaarteli hän jo

toisella puolen luistinrataa kuin tuulessa keinuva höyhen.

Ella Anderssonkin koetti parastansa, eikä häneltäkään ihailijoita

puuttunut. Hänen liikkeensä olivat raskaammat kuin Ester Forssnerin,

mutta ne olivat myöskin varmemmat. Ja kilpailun loppupuolella hän

ikäänkuin notkistui koko olemukseltaan, niin että mielipiteet

ensimäisestä palkinnosta alkoivat vaappua sinne tänne. Monen mielestä

olisi paras ratkaisu ollut: kaksi toista palkintoa, eikä ollenkaan

ensimäistä.

Palkintotuomarien päätös oli pian valmis, vaikka neiti Lundin ja

maisteri Erlingin välillä taaskin sattui pientä sanaharkkaa. --

Ensimäisen palkinnon jaossa saivat Ella Andersson ja Ester Forssner

yhtäpaljon ääniä, joten täytyi heittää arpaa. Arpa ratkaisi voiton Ella

Anderssonille. Mutta joskin hänelle näin tavallaan tuli voitto, niin

tuli Ester Forssnerille kunnia... Kolmannen palkinnon sai Einar Hammar

ja neljännen eräs toinen poika yhteiskoulusta, mutta nämä palkinnot

eivät ketään liikuttaneet.

Yhteisluistelu alkoi.

Heikki oli tuloksesta hyvin onnellinen. Hän riensi kahvikojuun

onnittelemaan Esteriä, joka äitinsä kanssa oli parhaillaan

poislähdössä. Ester näytti iloiselta, mutta kuitenkin huomasi Heikki,

että hän ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Arvatenkin kaiveli häntä

arvan ratkaisu... kun kerran voitto oli niinkin lähellä. Mutta

todellisuudessa kiukutti Esteriä se, että hän oli sattunut kuulemaan,

kuinka Ella Andersson oli selittänyt suurelle poika- ja tyttöjoukolle,

että Ester oli alituiseen kiertänyt hänen tiellensä, niin, että joka

hetki oli saanut varoa...

Rouva Forssner oli huolissaan Esterin vuoksi, sillä samana iltana oli

pankinjohtaja Auerilla tanssijaiset. Heidän täytyi rientää kotiin, että

Ester ennättäisi hiukan levätä, vaikka hän vakuuttikin jaksavansa

tanssia vaikka kuinka.

Tanssijaiset Auerilla...

Heikki tuli hajamieliseksi. Pojat olivat kyllä eilen lyseossa

kertoneet, että Auerilla olisi piakkoin tanssijaiset, jonne ei ketään

"suomettarelaisesta" kodista olevaa kutsuttaisi, mutta hän luuli koko

jutun olevan tavallista poikain jupakkaa, eikä hän ollut osannut

kuvitellakaan, että hänkin kuuluisi kutsumatta jätettäviin, sillä eihän

hänellä ollut isää, joka olisi ollut vaikutusvaltaisessa asemassa

siellä tai täällä...

Tämä kaikki oli uutta ja kummallista...

Miksi ei Esterkään ollut kertonut mitään? Hän ei ollut edes maininnut,

että hänet oli kutsuttu. Heikki oli ajatuksissaan juossut katsomaan,

kuinka ensimäiset raketit lensivät ilmaan ja kun ne sammuneina

palasivat maata kohden, meni hän uudestaan Esterin luo ja sivumennen

kuiskasi, että häntä ei oltu kutsuttukaan Auerille. Ester puhui

parhaillaan ruotsia äitinsä ja Einar Hammarin kanssa ja hän vain

heilutti päätänsä ja katsoi Heikkiä kuin rauhansa häiritsijää,

mumisten:

-- Minkä minä sille mahdan...

-- Mikset eilenkään mitään sanonut? kysyi Heikki hiukan vaateliaasti,

tiukasti katsoen Esteriin.

-- Jes, kun sinä olet höntti, sanoi Ester, niiaten samassa eräälle ohi

kulkevalle opettajattarelle.

Heikki loukkaantui ja kääntyi pois. Samassa lensi raketteja taaskin

ilmaan ja hän jäi niitä katselemaan, tuntien mielensä yhä enemmän

karvastuvan...

-- Minnekkä sinä panit minun luistimeni? kysyi Ester Forssnerin ääni,

hetken kuluttua, hänen takanansa. Kun Heikki kääntyi sanoaksensa, että

ei hänellä niitä ollut, niin oli Ester jo toisaalla ja Einar Hammar

heilutti kädessään hänen luistimiansa.

Heikki oli aikonut lähteä Esterin ja hänen äitinsä kanssa kotiin, mutta

hän huomasi, että nyt hän olisi "viides pyörä vaunuissa", ja sen

enempää Esteriä lähestymättä sitoi hän luistimet uudestaan jalkoihinsa

ja luisteli tummansinisenä vilisevään väkijoukkoon, jota monivärisinä

sähisevät raketit tuontuostakin valaisivat.

Luistinradalta palatessaan tapasi Heikki kotiportaissaan kauppaneuvos

Luutosen, joka juuri sulki heidän oveansa. Äiti oli nähtävästi

seurannut kauppaneuvosta ovelle, sillä hänen varjonsa vilahti eteisen

lasioven kaihtimessa.

Heikistä oli kauppaneuvos Luutonen ollut heidän talonsa painajainen

niinkauan kuin hän muisti. Jo varhaisina lapsuusvuosinansa hän oli

huomannut, kuinka äiti oli alakuloinen ja masentunut kauppaneuvos

Luutosen käyntien jälkeen. Ellei kauppaneuvos samassa olisi kääntynyt

portaita alaspäin astumaan, niin Heikki olisi kääntynyt alaovelta

takaisin. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Kummallinen hervakkuus

polvissaan nousi hän portaita kauppaneuvosta vastaan, kohteliaasti

tervehtien. Kauppaneuvos pysähtyi, jääden hetkeksi nojaamaan

hopeakahvaiseen keppiinsä. Hänen jykevälihaksiset kasvonsa olivat

olevinaan ystävällisiksi viritetyt, kun hän tervehtiessään ojensi

Heikille vasemman kätensä, -- luultavasti siksi, että hän ei viitsinyt

muuttaa keppiä oikeasta.

-- Jaha... nuori mies tulee luistelemasta. Ja niin posket punaisina!

Onko otettu osaa kilpailuunkin?

Heikki vastasi, että katsomassa hän vain oli ollut, mutta kauppaneuvos

Luutonen ei yleensä kysellyt vastauksia kuunnellaksensa, vaan jatkoi

edelleen:

... Jaha... Kuinkas vanha sinä nyt taas oletkaan? Sinusta tulee pitkä

kuin isäsi... nyt jo olet varmasti äitisi mittainen. Jaha...

kuudentoista ja kuudennella luokalla... niin niin, äitisi juuri

sanoikin... Sitten sopisi jo syksystä aloittaa käytännöllisellä alalla.

Käytännöllinen ala on paras nykyään...

Heikki oli katsellut hänen sileäksi ajeltuja kasvojansa, joissa nahka

kauttaaltaan oli tasaisen punertavaa ja kummallisen paksun näköistä ja

hän muisti Schillerin säkeen: "Kasvoissa noissa ei sydäntä näy", ja

luoden katseensa alas, sanoi hän varmasti:

-- Minä tahdon jatkaa ainakin ylioppilaaksi.

Kauppaneuvoksesta kuulosti vastauksessa köyhän ylpeyttä. Hän alensi

äänensä isällisen opettavaksi, samalla kun hymynväreet tykkänään

katosivat hänen kasvoistaan.

-- Juu, juu, tietysti se olisi hauskaa ja mukavaa sekin, mutta niin

suuren pojan pitäisi ruveta jo vähän ajattelemaan mitenkä voisi

äitiäkin auttaa...

Samassa aukeni ovi heidän takanansa ja Heikin äiti katsoi kysyvänä

eteiseen.

Kauppaneuvos astui askeleen alaspäin. Heikki nosti hattuaan ja alkoi

nousta portaita.

-- Minä täällä vielä juttelen teidän nuoren herran kanssa, jatkoi

kauppaneuvos äidille,... kun on niin kasvanut ja punaposkinen...

Käytännölliselle alalle minä kehoitin, mutta ei taida olla halua...

Tulee kai isäänsä. Niinpä niin... hänen puoleltaanhan Heikki tuleekin

pappis-sukuun, juu juu, lukeminenkin on kai veressä... No, hyvästi

vaan.

Rouva Halldin vastasi väsyneesti jotakin, että Heikki ei kai vielä ole

ajatellut tulevaisuuttansa sinne eikä tänne, sanoi hyvästi, ja sulki

oven.

Äitinsä kasvoista näki Heikki heti, että Luutosen käynti ei heille

tälläkään kerralla mikään onnellinen sattuma ollut.

Mutta kun tällaista sattui ainakin pari kolme kertaa vuodessa, niin ei

hän myöskään osannut ajatella, että Luutosen tämänpäiväisellä käynnillä

olisi ollut tavallista kohtalokkaampi merkitys. Hän koetti iloisen

huolettomasti kertoa mitenkä luistinkilpailut olivat päättyneet ja meni

kyökkiin kuivaamaan luistimiansa.

Ahdistava tunne, joka juuri oli hänet hetkeksi jättänyt kiertyi

uudestaan hänen ympärillensä. Äiti oli äärettömän väsyneen näköinen ja

kalpea... raukka.

Luotosella oli kiinnitys heidän taloonsa ja muutenkin olivat he olleet

aivan hänen vallassaan siitä saakka kun isä kuoli. Nyt hän oli

varmaankin puristanut otteensa yhä lujempaan. Sitä kai hän oli

tarkoittanutkin puheellaan äidin auttamisella ja käytännöllisellä

alalla. Ah! Miksei hänessä ollut miestä vapauttamaan heidät tuon

vampyyrin kynsistä! Heikki tunsi masennuksella oman voimattomuutensa.

Hän ei vielä ikänänsä ollut ansainnut kuin pari sataa markkaa,

opettaessaan parina viimekesänä erään perheen sairalloista poikaa.

Siinä kaikki. Ja nyt! Vaikka hän jättäisi kaikki ja koettaisi ruveta

miten käytännölliselle alalle tahansa, niin kestäisi kuitenkin kauan,

ennenkuin hän kykenisi mitään sanottavaa ansaitsemaan. Kirottu

Luutonen!

... Vai pettivätköhän hänen vaistonsa? Kenties vieläkin oli kaikki

voitu toistaiseksi järjestää. Äidillä oli tapana sanoa: "joka voittaa

aikaa, se voittaa kaikki..." Kenties äiti oli muuten vain tavallista

väsyneempi ja kiusaantunut ainaisista asioista...

Hiukan rohkaistuneempana vei Heikki luistimet eteiseen. Äiti istui

salissa lampun ääressä ja oli silmäilevinään sanomalehteä. Heikki meni

myöskin pöydän luo ja otti päivän lehden käteensä, mutta se oli hänestä

tyhjää täysi... Hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan pitää

ajatuksiaan koossa.

Huoneessa väreili jotakin raskasta, tuskallista, jota aina on ilmassa,

kun jokin vaikea asia on sanomatta...

-- Sinä kai tahtoisit teetä; minä luulin sinun menneen Forssnerille,

sanoi rouva Halldin hetken kuluttua, hermostuneesti kääntäen lehteä.

-- Heikki kiitti.

Hän ei tahtonut mitään. Vasta hetken kuluttua heitti hän lehtensä

pöydälle ja koetti huolettomasti virkkoa:

-- Auerilla on tänään tanssiaiset ja Ester meni sinne.

Rouva Halldin nosti katseensa nopeasti lehdestä ja hänen kasvonsa

elostuivat.

-- Eikö sinua ole kutsuttu? kysyi hän hämmästyneenä, kasvot elostuen.

Heikki hymyili ivallisesti.

-- Ei! Ei minua, eikä keitaan muitakaan suomettarelaisista kodeista.

Äiti näytti yhä hämmästyneemmältä.

-- Niin on sanottu. Eikä meidänkään koulusta ole siellä muita kuin

Artur Holmberg, kertoivat pojat luistinradalla. Ja viimekerralla oli

siellä meidänkin luokalta... kolme, ainakin... neljä poikaa, kertoi

Heikki, naurahdellen.

Rouva Halldin nousi kiihtyneenä kävelemään.

-- Mikähän vilja tästäkin vielä kypsyy, kun lapset ja lasten

tanssijaisetkin sekoitetaan politiikkaan... Ja mitä suomettarelaisia

mekin muka olemme! --

-- Onhan äiti suomettarelainen, intti Heikki, puoleksi leikillä, --

tuossa on pöydällä "Suometar" ja tuolla on Yrjö-Koskisen rintakuva...